~*~
"Voi
kun minä niin toivoisin olevani ihan tavallinen," ajattelin
mielessäni. "Johan tässä menee ajatus sekaisin, kun olen sekä
tuolla, että täällä. Yhtä aikaa vanha ja nuori ja vielä pitäisi
jollain tavoin ryhtyä Tuulihuilua pelastamaan, vaikken tiedä edes
minne se on viety." Tartuin kynääni ja olin jo aikeissa ottaa
muistikirjani Huubertilta. Silloin Tytti tarttui lenpeästi käsiini
ja kehoitti minua kertomaan lisää itsestäni.
”Ihan
vain ajatuksin riittää, me kuulemme kyllä ja vaikka sinusta ne
ovatkin sekavia, ehdimme kyllä seurata mukana. Voit vaipua hetkeksi
vaikka uneen ja levätä, me valvomme.” Olin kiitollinen tästä,
olin väsynyt ja peloissani. Vajosin uneen, jonka läpi kuulin kysymyksiä
ja vastailin niihin taitojeni mukaan. Ja unohdin ne saman tien.
Tuntui kuin unen aikana, kaikki suruni ja murheeni oisi kerätty pois
mielestäni. Oloni keveni.
Muistin
lapsuuden kasteiset aamut ja erään pyörämatkan kouluun. Koko
hiekkatie oli sumun peitossa ja pellot ja järvi katosi näkyvistä,
jouduin taluttamaan pyörää, sillä en nähnyt polkea. Ympärilläni
tuntui tanssivan jotain. Koetin olla näkemättä tanssivaisia ja
etsin katseellani tietä. Mitä enenmmän välttelin, sen selkeänpiä
heistä tuli.
Usvakansaa,
tanssivaiset
oli usvaenkeleitä ja paikallaan seisovat muuta Sumun väkeä, Syksyn
tuojia, talven utua ja kevään herättäjiä, kesän kaste niityllä.
Yksi
heistä tarttui minun kädestäni viileällä kädellään ja pyysi
kulkemaan kanssaan hetken. ”Olen Tunturin Usva, me tapaamme vielä.
Sinun täytyy muistaa minut, sillä tulen tarvitsemaan sinua ja sinä
minua”
"Nyt minä tosiaan tarvitsisin sinua, josko sinäkin olet näillä main koska niitä Usvaenkeleitä aiemmin näin." sanoin unisin ajatuksin. Kuvat katosi ja vaivuin syvenpään, siihen unettomaan ja levolliseen uneen.
~*~
~*~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti