Välillä se kolhii, elämä. Muksii niin, ettei paremmasta väliä. Ja kun mietit, että mikä se tämänkin hässäkän otti ja aiheutti, et vissisti löydä selitystä, joka olisi mielestäsi riittävän hyvä. Ja mitenkä niihin mustelmiin murtumiin ja vääntyneisiin niveliin pitäisi suhtautua? Pienet tai isommatkaan kiroukset ei auta, mustelmat on ja kestää aikansa, kipukin tuntuu siihen asti kun särkylääke alkaa vaikuttaa, tai vammat paranee.
Niin monta kertaa maailma on minut härän pyllyä keikauttanut, että tämän pitäisi olla jo selvää pässin lihaa, vaan ilmeisesti jotain on jäänyt vielä oppimatta, kun uusinnan uusinnat tulee pyytämättä.
Mutta mikä se on, se juttu? Oppimatta jäänyt? Vaikka kuinka miettii, niin en millään keksi. Onko olo ollut ennen kolhuja liian hyvä, liian huono, liian pirteä, vai uupunut? Ajattelinko jotain liikaa, liian vähän, tuliko mietityksi nurjasti, vai oikeilla silmukoilla, tuliko tälli kostoksi, vai suojaksi joltain isommalta ongelmalta?
Jos päivän tunneskaala oli riemusta harmistukseen, niin mikä oli se viimeinen pisara, joka katkaisi kamelin selän, tai ihmisen kintut, tai teknishärvilän toimintakyvyt ,tai mikä nyt kulloinkin on se epäonnensoturi, joka käänteissä kolhiintuu. Syyttäisinkö karmaa, vai jotain ihan muuta, jolla epäonnea "ansaitaan"? Ja oliko se epäonni puhdasta epäonnea, vai onnellinen sattumus, epäonneksi naamioituneena? Ja "tilasinko"minä tämän? Millä tavoin, kerro sekin, niin tiedä vältellä toiste. Ja harmittaako minua sattumus oikeasti, vai olenko tapahtuman suhteen välinpitämätön, tai jopa innoissani? "Minunkin tylsään eloon, tuli kerrankin vauhtia, jopa hiukan liian kanssa."
Tätäkö kutsun elon kirjavuudeksi? Sekö on kuin mustelma iholla, sinipunakukertavan kirjava ja helkkarin kipeä toisinaan, ja jollakin hetkellä timantti pakkashangella? Säteilevän kaunis ja ihana, toisinaan ärräpäiden kuorruttama.
Ja voinko minä valittaa siitä värikylläisyydestä? Minä istun nyt, lepuutan mustelmia ja huomaan, että ne paranee, kipu menee pois aikaa myöden, oli se henkistä, tai fyysistä. On turha antaa kivulle, tahi surulle ruokaa, märehtimällä suotta. On niin paljon värejä, mitä mustelmakin näyttää, ennen kuin palaa takaisin ihon omiin sävyihin. Kai niilläkin on oma ilahduttava tarkoituksensa. Kun ollaan vihreässä ja kellan sävyissä ollaan jo voiton puolella.
Ja jos miettii asioita niiden, vammojen reunoilla, ei ne kaikki ollut silkkaa kauhua ja kolhuja, osa saattoi jättää mieleen hetken, jossa elämä melkein kasvatti siivet. Oma epäusko lentotaitoa kohtaan, vain veti maata kohti kun magneetti. Siitäs sain siipeeni, lentokyvytön, opinpa pysymään paikoillani, kuin kunnon suutari, omassa lestissään,
hyppimättä suotta sen korkeammalle, kuin mihin ihmisen mieli ylttää. Vaan kunhan tästä tokenen, jatkan, luullakseni, kuten aina ennenkin, oppimatta mitään.
~Nätisti paketoituna W~
