Annan anteeksi.

 Vai annanko sittenkään?

On melko rasittavaa olla nihkeissä väleissä jonkun kanssa, kun asuu pienellä paikkakunnalla. Nihkeät välit siis tarkoittaa sitä että, tiedän jonkun loukkaantuneen minulle, mut en tiedä miksi. Mutta luulen, että kaikilla muilla on siitä jonkinlainen teoria/ tieto. Loukkaantunut katsoo vastaantullessaan ohi, yhteiset ystävämme ja tuttavamme alkaa varoa sanojaan. Varon omia sanojani entistä enemmän. Ja on "selviö", ettei joistakin aiheista puhuta. Tukala olo leviää ja "riidan aiheesta", jonka alkuperää kukaan muu, kuin loukkaantunut itse, ei ymmärrä, tulee TABU. Kun asioiden antaa aikansa vaivata, niin loppupelissä käy niinkuin tälle tarinoiden legendaariselle autonkuljettajalle.

"Mieheltä puhkesi yöllä kesken matkaa rengas, joten hän oli alkamassa korjaamaan sitä, mutta tunkkia ei ollutkaan mukana. Mies lähti kävelemään eteen päin siinä toivossa, että matkalla olisi asutusta. Hetken käveltyään mies huomasi talon ja oli menossa sisään, mutta mieleen tuli aate että "jospa sisällä onkin vihainen koira joka purasee, tai vihanen ukko joka uhkaa haulikolla, tai akka joka lyö paistinpannulla..." hetken mies siinä mietti ja lopulta otti kiven käteen ja heitti kiven ikkunasta sisään ja huusi perään "Pidä tunkkis!!!!!!"

Että sillä lailla. Miettiminen on hyvä asia, mutta joskus ehtii ajatella asioita liiankin perusteellisesti. Kärpäsestä tulee iso Härkäpäinen ja siitäkin vielä Jättimäinen, jos ei ajoissa lopeta atomin pilkkomista. Taannoin ajatteleminen oli minulle tämän hetkistä vaarallisenpaa siinä mielessä, että silloin ajatusteni "ruoka" tuli masentuneen ihmisen aivoista. Nykyään oloni on enimmäkseen onnellinen ja kiitollinen, sillä monien "pohjamutien" tutkimisesta on ollut jopa hyötyä. Kun tietää millaista on rämpiä raivossa ja väärinkohtelun tilassa, ahdistuksessa ja riittämättömyyden tunteessa, tiedän mitä minun pitää välttää tekemästä. "Älä jää päikoillesi. Älä jää yksin, ellet tarvitse rauhaa. Jos tarvitset rauhaa, älä anna kenenkään häiritä. Päästä kivuliaista tunteista irti, sillä ne kasvaa, jos ruokit niitä yksinäisillä ajatuksillasi. Puhu tuntemuksistasi jonkun kanssa. Toisinaan riittää ystävien tuki, mutta toisinaan tarvitaan asiantuntia-apua, jottei tulisi kuormitettua ystäviä liikaa. Ja masennus ei ole koskaan yksiselitteinen juttu, ei ole helppoa ja yksinkertaista hoitoa, eikä myöskään helppoa ja yksinkertaista asiaa, mikä tilan on aiheuttanut. Joten ei väheksyntää masentuneen ihmisen tuntemuksille, edes itseltä itselleni."

Se mikä tehosi minulle, ei ikävä kyllä tehoa automaattisesti kaikille. Ja se, että olen tässä tilassa nyt, on vaatinut minulta paljon itsetutkiskelua ja vaatii sitä edelleen. Täytyy opetella antamaan anteeksi. Silloinkin kun toinen ei pyydä anteeksi. Pyytää anteeksi, vaikkei tiedä miksi pitäisi pyytää. Opetella olemaan anteeksi antaja ja anteeksi pyytäjä, jo ennen kuin on kohdannutkaan tilanteen, jossa on loukattu jotakuta, sillä nihkeät välit on oikeasti energiasyöppöjä ja vihamieliset ihmiset samoin. Jo hiljaa mielessä pyydetty ja annettu "Anteeksi" on tehokas, kun nokakkain meneminen tuntuu liian vaikealta.

Tämä on ihan jokaisen meidän oppi tässä elämässä. Jokaisella meistä on omat taistelutantereensa täällä tahkottavana. Niitä käydään niin kauan kuin taistelun oppi on mennyt perille. Joissakin taisteluissa se oppi vaan tuntuu olevan niin syvälle kätketty, ettei sitä opetusta tahdo löytää, kaikkien niiden "taistelu hienouksien" kätköistä. Minä olen edelleen tavattoman huono lukemaan ajatuksia, vaikka ihmistäytteisen huoneen "jäätävät, tai lämpimät värähtelyt" tunnistanki. Minä pidän etäisyyttä niihin ihmisiin, joiden kanssa oloni tuntuu kiusalliselta. Teen sen selkeästi itsekäistä syistä, sillä miksi kiusaisin ketään hankkiutumalla tilanteisiin joissa en oikein osaa käyttäytyä, minun, tai jonkun muun vuoksi? Minä pidän sosiaalisista tilanteista silloin kun olen siihen riittävän vahva, mutta kyräilytilanteista en selviä, enkä niihin haluaisi joutua. Jos seurani ei jollekulle kelpaa, en minä sitä väkisinkään tuputa, hän saa kaikin mokomin "pitää tunkkinsa", enkä edes viskaa kivellä, kun ei se mitään hyödytä.  ;) <3

Ympäristön ilmapiiri voi olla ajoittain suorastaan hyytävä. Jonkun tuttavapiiriin kuuluvan pitkävihaisuus, tai elämän kokemusten kerryttämä katkeruus, sivaltelee milloin kenenkin olemista ja eloa, mitä moninaisimmin tavoin. Ihmiset oppii hiipimään nurkissa ja varomaan ettei, mielensäpahoittaja vain lisää loukkaantuisi. Kari Hotakaisen kirja mielensäpahoittajasta antoi niin loistavaa kuvaa siitä, miten moinen mielensäpahoittaja mielipahaansa ruokkii. Ei kukaan kanssakulkia kykene, missään vaiheessa, sellaiselle ihmiselle, iloa tuottamaan muutoin kuin oman mielensä pahoittamalla. Ja anna siinä sitten anteeksi, kun on lokkaantunut ja surullinen saamastaan kohtelusta. "En tietenkään anna, minä pohdin ja vatvon mielipahaani, kuten kunnon mielensäpahoittajan kuuluukin ja kun tuo riiviöilkimys seuraavan kerran tulee vastaan, minä vaan vihaan, kuten minua vihataan." ( tai oikeammin maailmaahan hän vihaa, mutta satuitpa nyt vaan somasti saamaan syyt maailman puolesta ja oi pojat se tekee kipeää.)

Jos oikein todella mietin, Melkein tulee surku tuota ihmispoloa, hänen mielensä pahoittamisesta, mutta mitekä häntä auttaa? Vanha tai nuori, ihminen on vissisti kovan elämän elänyt. Myötätunto, jota tunnen, ei millään riitä hänen laastarikseen. Surullista ettei häntä auta edes kauniit ajatukset, sillä se paha olo tulee ihan omasta sydämestä. Näitä sisäistä mielipahaansa purkavia ihmisiä on maailma täynnä. On totta että mielipaha on saanut alkunsa jostakin, mutta sen ruokkimista jatketaan loppupelissä sisältä käsin. Pahimman masennukseni aikana vetäydyin omaan sisinpääni ja nuolemaan saamiani haavoja. Ei minun lähelleni kukaan päässyt lisäloukkauksia tekemään, lopun ahdistuksen sain aikaan kyllä omilla ajatuksillani. Sillä mihinkään kelpaamattomuuden tunteella ja pitkävihaisella anteeksi antamattomuudella. Jos maailma "auttoikin" hyvään alkuun tällä masennuksen tiellä, minä itse ravitsin sitä hyvin, pysymällä siinä uskossa, että "elämä on pelkkää kurjuutta." Ja sitähän saa mitä uskomuksillaan tilaa.

No Nyt olen muuttanut mieleni. Elämä EI ole pelkkää kurjuutta. Kukaan ei ansaitse sellaista kurjuutta. Siispä Minäkään en ansaitse kurjuutta. En ansaitse ilkeää kohtelua Heiltä, jotka ei vielä ole ymmärtäneet, ettei elämän tarvitse olla silkkaa kurjuutta, eikä oman, tahi toisten elämän kurjaksi tekemistä. En ansaitse tulla väärin tuomituksi, eikä minun edelleenkään tarvitse tuntea itseäni huonommaksi kuin muut, taloudellisen tilanteeni, työtilanteeni, asemani tai siviilisäätyni vuoksi. Ei kenenkään pitäisi tuntea niin. Tasa-arvoisuus on siinä määrin nykypäivää, että jokaisella on oikeus ihmisarvoiseen elämään. Tasa-arvoisuus on mielestäni myös sitä, että ihmisellä on oikeus olla oma itsensä, saada luoda omanlaistaan elämää ja tehdä itselleen tärkeiksi kokemiaan asioita tulematta tuomituksi siitä kenen kanssa, tai ketä ilman niitä tekee.

Tämä tosin tarkoittaa myös sitä että ilkeilevien, selittämättömistä syistä suuttuvien ja kummallisesti käyttäytyvien  ihmistenkin tavat on vain opittava sietämään. Hyväksyä ei ole pakko, mutta sopeutuminen on suotavaa. Muuttaa kun voi vain omaa itseään. Siispä annan/pyydän anteeksi kun siihen tarvetta koen.(Pidä tunkkis!!!) <3 ;) Kaikkia ihmisiä kohtaan ei voi toimia samoin, eikä kaikki toimi suurten odotustemme mukaisesti. Ihmisiä kun on ympärillä kaikkialla, niin yhdelle kumartaessa tulee toiselle pyllistettyä, vaikkei se olisi lainkaan tarkoitukseni. Näkeehän sivulla olijatkin minusta silloin vain kyljet, mutta loukaantuja yleensä on se peräpuolella ollut ja "huomaamattomaksi jäänyt/jättäytynyt". Mutta silloin täytyy vaan muistaa, että joidenkin silmä saattaa jopa lepääntyä perääni katsellessa, nokkaantunut vaan ei ymmärtänyt hyvän päälle. ;)



                             Rauhaa ja rakkautta toivotellen Wallaton-W

Hyvän laatuinen kyhmy

Jokseenkin kaksijakoinen termi kuultavaksi.Ja aiheuttaa pahasti kylmää viimaa luihin ja ytimiin.

Olen vuosien saatossa käynyt läpi yhden jos toisen tutkimuksen kroppani ulottuvuuksiin ja sisäiseen maailmaan. Hämmentävän usein on vastaan tupsahtanut kauhua luova nimike jollekin vaivalle ja tuskanhien kihotessa otsalle ja kauhukuvien juostessa filminauhalla silmien edessä, kuulen lääkettieteellisten sanahirviöiden jälkeen kommentin, "tästä ei tarvitse huolestua", "ei tarvitse jatkotoimenpiteitä", "tämä on ihan normaalia". "Näitä oireita on useilla" Kun kysyn mitä niille tehdään, tulee vastaukseksi jotain hyvin epämääräistä ja ympäripyöreää, niinkuin lääkärikään ei oikein tietäisi mitä tehdä.

Yksi diagnoosi on johtanut toiseen ja kolmanteen ja usein on ollut sellainen tunne ettei lääkärit tunnu edes kuuntelevan minua, vaan lukee vanhasta tottumuksesta kaikki tietokoneen uumenissa olevat yhteenvedot siitä mitä minulla on ollut ja tarjoa rauhoittavia särkylääkkeiden kera, olisin vastaanotolla minkä vuoksi hyväänsä. Tämä lääkäreiden käytös on ilmeisen Pakkoparantavaa sillä nykyään enimmäkseen koen olevani terve. Ja vaikka johonkin kohtaan sattuisikin, koettaisin kaikin tavoin vältellä lääkäriin joutumista.

Mutta toisinaan on käytävä ihan oman mielenterveyden vuoksi. Pitää saada selvyys ja varmennus omasta voinnistaan ja vaikka yleisdiagnoosikseni itse sanonkin että terve ja hyvin voiva, voi jokin mutu tai näppituntuma sanoa toista.

Siitä on jo kotva, kun itse huomasin kyhmyn rinnassani ja pelästyin sen olemassaoloa, seurasin tilannetta ja se hävisi ja huoleni sen mukana. Sen tuoma säikähdys kuitenkin laittoi yhden kiven vyörymään eteenpäin ja seuraavassa hetkessä kävin läpi naistentautien erikoislääkäreitä, tutkimus toisensa jälkeen on nyt tehty ja viimeisinpänä kokemuksena oli kuin kirsikkana kermakakkuun, se pelkäämäni mammografia ja rintojen UÄ-tutkimukset, sekä lääkäri.

Kyhmyä en ollut enää tuntenut hetkeen, enkä myöskään aktiivisesti sitä ajatellut ja koin että rutiinitoimenpide päätyy kommenttiin, jos ei nyt sentään "hyvät puskurit" niin ainakin minulla on "terveet hinkit".Harmi kyllä, ei sanonut lääkäri niin. Kuvia katsellessaan hän pohti ääneen, merkkasi kohtia ruksilla ja aloitti sitten uä- tutkimukseen kehoituksella paita pois. Tutkimuksen aikana hän puhui samoista kohdista kuin mammografiassa oli merkannut ja kertoi seikkaperäisesti että tuossa ja tuossa on muutos näyttää lääketieteelliseltä termiltä, mutta tuo tuossa on muodoltaan ja väriltään erilainen. Otetaanpa ja tutkitaan mikä lääketieteellinen termi se on. Tyhjennetään se neulalla.

Siis tissikö? Ei kun lääketieteellinen termi, näyttä hyvänlaatuiselta lääketieteelliseltä termiltä.-----~^~^~^~-- -----<3--------~^~^------<3------

Tässä vaiheessa maata pötkötän tutkimuspöydällä keholtani  rauhallisena ja mieli "kuuntelee" (pienesti kirkuen,) jossain tavattoman etäällä lääkäriä, joka kutsuu paikalle hoitajan ja ilmoittaa hänelle, että otetaan ja tyhjätään, pistetään neula, mieluummin sellainen keltainen -mielessäni vilahtaa, keltainen on hyvä, iloinen väri- hoitaja tulee vierelle ja kehoittaa kääntymään oikeaan asentoon niin että neula on hyvä laittaa. Piikki tuikataan puskuriin ja hermosäikeitä myöden lähtee kiputuntuman keralla viestiä että, rauha, paikalla, kaikki hyvin.  Neula liikkuu ja säkenät sinkoilee kehossa lääkärin kertoessa, ettei löydös olekaan se lääkettieteellinen termi, eikä sitä voi tyhjenttää, termi muuttuu toiseksi ja ilmoitukseksi "otamme koepalan ja tutkimme tarkemmin, mutta edelleen näyttää hyvänlaatuiselta kasvaimelta, lääketieteelliseltä termiltä.Tutkitaan tarviiko jatkotoimia."

Hoitaja ja lääkäri sujahtelle ympärillä ja hetken kuluttua hoitaja juttelee minulle "Piteleppä tuota tukkoa hetki, oletko allerginen laastareille?"- Öööö, enpä usko liima-aineet hiukan ärsyttää...laastari vaihtuu sideharsolaastariksi ja puskurinsyrjä on tilkitty. "Nouse varovasti ja voit pukeutua."
Mieli askartelee edelleen hämmentävän etäällä ja pohdin, miltä mahdan lääkärin ja hoitajan silmissä näyttää, kammetessani pöydältä ylös ja pukeutuessani. Jossain määrin tunnen suurta pelkoa ja jossain määrin kiitollisuutta, että kaikki kävi niin piaan, koepala tuli otettua ja nyt edessä on odottelu tuloksista. Hyvänlaatinen, minulla on ollut aiemminkin hyvänlaatuisia tilanteita, jotka tuntui kaikkea muuta kuin hyvän laatuisilta, aiheuttamineen jatkotoimenpiteineen ja hämmentävine lääkäri/sairaalakäynteineen. Tämän hyvänlaatuisen mukana en tahdo oheistoimintoja. Jos se on hyvänlaatuinen lääketieteellinen termi, niin sen täytyy tarkoitta hyvää.Ja hyvista asioista iloitaan, ne ei tuota huolia, eikä murheita, eikä tuota kyyneliä, eikä pelkoreaktioita, vai kuinka?

Tutkimuksista ja lääkärikäynnistä jäi hyvä mieli, mutta kyllä, pieni pelko on vielä takaraivossa kihnuttamassa. 1-2 viikkoa  odottelen tutkimustuloksia ja niiden jälkeen päätetään jatkotoimenpiteiden tarpeista. Mietin edelleen että, jos oisin kävellyt pattitilanteeni kanssa terveyskeskuksen ovesta, olisiko minulle matkaevääksi annettu vielä hiukan rauhoittavaa, sillä moinen "ruumiistairtoamiskokemukseni" olisi saattanut herättää heissä levottomuutta. "tuo nainen yleensä raivoaa vastaanoton alusta loppuun asti, mikä sitä nyt riivaa?" Ei riivannut mikään, minua kuunneltiin ja minulle puhuttiin kuin ihmiselle. Ja kun olin epävarma lääkäri kertoi mitä tehdään ja hoiti tilanteen, eikä kysynyt minulta mikä vaivaa. Hän näki itse että olen hiukan järkyttynyt. Toimenpiteiden jälkeen lääkäri totesi, että ei ilmeisesti sattunut, joskus joillekin tekee itkuun asti kipeää. Minä kiitin ja sanoin että on tehty kivuliaanpiakin kokeita.(Tämä sattui vain kehoon. Ei sieluun, eikä itsearvostukseen.)Lääkäri toivotti hyvää jatkoa ja kertoi ottavansa yhteyttä heti kun tulokset tulee. Sanoi myös uskovansa että asia hoituu hyvin.

Hyvin kiitollinen olen tästä kokemuksesta olla potilas, jota arvostetaan ja joka sai säilyttää itsearvostuksensa ja jota ei pidetty paniikkihäiriöisenä hermorauniona, eikä saatettu sellaiseksi tutkimustenkaan aikana. Ihmisen keho on pyhä asia ja sen vaivat on mitä moninaisemmat, kun meistä jokainen on sekä terveydessään, että sairastuessaan yksilö. Ihanaa että tämä minua hoitanut lääkäri ja hoitaja muistivat sen.

Lämmin Kiitos Mehiläisille. Hyviä uutisia odotellen -W-


JK. Tänään 14.1.14 Pakkupakkasessa lenkkeillessäni puhelinlinjoja myöden tuli melkeinpä kyyneliin ilahduttava varmennus, ei vakavia solumuutoksia eikä mitään syöpään viittaavaa. Kyhmy on hyvänlaatuinen ehkä tulehduksen aiheuttama myoma eikä vaadi jatkotoimenpiteitä. Tämän tiedon vuoksi kannatti jännittää. Olen todella onnekas. Voisipa kaikki sanoa samoin. Mutta tämän kokemuksen opettamana, aion tutustua puskureideni rakenteisiin huomattavasti tarkemmin ja suosittelen samaa kaikille muillekin. Vaikka rintasyöpä luokitellaan naisten yleiseksi syöpäsairaudeksi, niin tiedoksi vaan hyvät herrat sitä esiintyy myös miehillä. Joten Puskurit rottingille joka sorkka, tässä kehossa mennään ihan kohdusta hautaan saakka, joten pidetäänpä siitä ilolla ja rakkaudella huolta.