~*~

Eilen ajelin Helsingissä ja mietin kulkiessani, miten joukkoon kuulumaton minä olin. Olen palannut siihen mitä tein nuorenpanakin, eli reissaan itsekseni, koska se on helponpaa ja todennäköisenpää toteuttaa. Jos odotan, että samat asiat kiinnostaisi omia ystäviä, ne ei toteudu. Tämä ei ole moite heitä kohtaan, vaan yksinkertainen toteaminen. Ystäviä onneksi löytyy ihmisille silti, vaikkei he olekaan samoista asioista kiinnostuneita. Mutta ihmisen on oltava valmis löytämään oma paikkansa yksin.

Jos oisin odottanut jonkun seuraa, tahtoessani kuulla Harrikan soittavan sinfoniaa, en olisi ikinä päässyt siihen konserttiin, samoin olisi ohi mennyt uruilla soitettu Hevi ja urkuparvella esitetty stripteastanssi, useanpi elokuva, useanpi lapinreissu, matka Rodokselle, Tartoon, ja ties minne kaikkialle, jos oisin odottanut kaltaistani seurakseni näihin kokemuksiin.

Eilisen retkellä minä tajusin, että elämä on hyvää ihan itsekseen eläenkin. Ei se haittaa etten ole sidottu valoin suureen joukkoon ihmisiä, kun olen sidottu ohuella hopealangalla koko Universumiin. Kun kuljen Ikean käytävillä ja ihmettelen miksi ihmiset seuraa lattian nuolia, kun huoneen poikki pääsee kulkemalla ihan suoraankin? Kun kuljen tietyn kaavan mukaisessa paikassa, omalla tavallani, tajuan, etten oisi koskaan oppinut muuttamaan tapojani elää, jos minulla olisi joku, jota seurata. Aivoni halusi, jotain muuta, kuin sen yhden tavan elää.

Kun ystäväni kokoontuvat kuuntelmaan omansalaista musiikkia, ja vaikka koko elämäni olen itsekin rakastanut musiikkia, en vaan koskaan tunne löytäväni juuri omaa osastoani. Joidenkin  kappaleiden sanat ovat osuneet sydämeen asti, mutta silti harva bändi on ollut niin hyvä, että tahtoisin sen jokaiselle keikalle. Useitakin bändejä tosin on mahtavaa kuunnella livenä. Mutta siinä missä toiset lähtee rokkikeikalle taidan minä kuitenkin poiketa hiukan normista, sopeutuisin kyllä kaikkialle, kunhan hetken hengittäisin,

 mutta tällä erää hankin itselleni synttärilahjaksi konserttilipun, harkitsin ostoa liki puolivuotta ja kun viimein ostin sen, ei niitä enää ollut tarjolla, kuin se yksi. Tämä oli se merkki, että mukaan ei myös pyydetä muita, kuin korkeintaan Luonnonkansa ja Henkimaailma. Ja niin todella kävi. 

YAMATO The Drummers of Japan

Paikkani oli Ylärivissä salin takaseinää vasten, epämukavuusalueellani, sillä molemmin puolin istui vieraita ihmisiä. Koko sali oli täynnä vieraita ihmisiä, koko päivä oli ollut täynnä vieraita ihmisiä. Kiireettömyyttä kyllä, mutta Helsinkienergialla maustettuna. Kansainvälisyyttä kaikkialla, määrätietoisia ihmisiä, ääniä ja härdelliä, joka ei yksin elävälle, maalaisihmiselle, ole millään tavoin päivittäistä.

Otsaryppy silmien välissä kiristyen, koetin löytää penkissäni sopivan asennon, minulla oli syy tulla tähän esitykseen, minä haluan kuulla nuo rummut. Uusi juttu, jotain ennen kokematonta.

Tiedätkö sen tunteen, kun joku ääni menee sinun läpi ja värisee sinussa, kuin oisit itse se soitin, josta ääni tulee? Minä tiedä. Olen aina tiennyt, nyt minä tiedän myös millaista olisi olla rumpu, soida kuin rumpu, tuntea kuin rumpu, olla hakattu kuin rumpu, sillä herttinen sentään, minähän istuin hakattavana koko konsertin ajan ja toivoin, ettei se ikinä loppuisi, sillä sehän oli mahtavaa. Ja samaan aikaan minä olin se Hopealanka, joka sinkoili läpi Univerumin ja sitoi kaiken olevaisen yhteen. Olin se Universumi ja kaikki se pimeäaine, valkoinen kohina, Valo ja kaikki. Minä olin. Yhtä aikaa iso, suuri ja mittaamaton ja pienistä pienin ja täysin näkymätön. Ja kun se loppui, oli ihmeellistä olla edelleen elossa, mutta yllättäen, olin kerrankin hyvilläni siitä. Tässä Universumissa on edelleen olemassa jotain, joka ylttyy koskettamaan sieluuni saakka ja se on musiikki.

~*~

1. 2. 3...***----------------------

Niin se meni loma. Sitä sun tätä ja hiukan tuotakin. Tuli oppia ja ihmetystä, hyviä ja huonoja uutisia ja murtunut varvas. Ehkä hiukan jopa lepoakin, mutta enimmäkseen aivojumppaa ja askaretta ajatuksille.

1.

Meidän elämä ei ole tässä koneella.

2.

Opettele rauhoittumaan.

3.

Elämä ei ole sitku, eikä mutku, vaan se on Nytku.

Ajelin tämän loman aikana autolla, ihan useammassakin kaupungissa ja järkytyksekseni totesin TAAS kerran, että ihmiset on uppoutuneet kännyköihinsä niin pyöräillessään, autoillessan, kuin kävellessänkin. Ja eritoten silloin, kun he ajaa näillä potkulaudoilla, jotka kulkee muuten yllättävän kovaa. Vain hitokseen nopeasti reagoiva autoilija edelläni, esti kahta pikkutyttöä muuttumasta jauhelihaksi tänään likicityssä. Autoilijalla tuskin oli kännykkä käytössä, vai mitä tyttelit? Muistakaa kiittää enkeleitänne tänään illalla, ennen nukkumaan menoa, siis jos vielä muistatte mitä tapahtui, te huolettomat.

Kun sinulla on kiire, mieti onko kiire oikeasti olevaa, vai sinun korvien välissä. Meillä on kaikilla vuorokaudessa 24 tuntia, viikossa 7 päivää ja vuodessa 52 viikkoa, 365 päivää. Niitä ei tule yhtään ennenpää, vaikka juoksisit kieli vyön alla ja ajaisit kaasupohjassa. Minä tiedän, millaista oli kun oli aina ja kaikkialta myöhässä ja millaista on kun sitten lopulta huomaa, ettei jaksakaan itselleen asettamiaan odotuksia ja tavotteita. Ei kykene täyttämään niistä ainoatakaan ja pettyy, kun minusta ei tähänkään ollut. Jos ja kun näin käy, pitää miettiä oliko odotukset ja tavoitteet kohtuullisia. Sitä mikä minulle sopii, vai jonkun muun asettamia. Epäsopivia. Itselleen sopimattomasta elämästä on täysin mahdollista päästä pois ja sen tilalle voi hankkia elämän, johon ei kuulu ne sopimattomuudet, jotka kuluttaa ja uuvuttaa loppuun.

Ja kun elät itsellesi sopivaa elämää, ei sitkut, eikä mutkut mahdu siihen. Me ei ikinä tiedetä päiviemme määrää, eikä koskaan tiedetä milloin se rakas ystävä, vuosien tuttavuus, tai juuri kohdattu ihminen kulkee samoja askeleita kanssasi viimeistä kertaa. Tälle vuodelle on hyvästejä kertynyt jo monia, ja tänään kuulin jälleen yhden, lyhyen matkaa samaa taivalta kulkeneen, siirtyneen henkimaailman töihin. Meidän elämä on nyt. Se ei ole koneella. Se ei ole kiiressä. Se on murtuneita varpaita, pään särkyä, menetyksiä ja suruja. Mutta se on myös viereen kömpivä Kattilan Justus ja  korvan juuressa kehräävä Ymmi Kattila.

Se on hyvät naurut ja perseelleen menneitä ryhmäytymisyrityksiä, sekä ystävällinen huolenpito ja kuuluumisten kysely. Anteeksipyyntö törttöilystä ja nopea reaktiokyky liikenteessä. Se on ajatus enkeleistä ja lasketuista askelista, joita meille jokaiselle on annettu juuri sopivasti. Se ei ole kerralla ahmittava levy suklaata, vaan se yksi ainokainen makea pala, jonka laitat kielellesi ja annat sulaa ajatuksella ja nautinnolla. Älä kaasuttele elämän läpi silmät kiinni. Pidä kiirettä viisaasti, me tiedetään mihin tämä elo päättyy. Nauti matkasta ja sen mauista ja iloitse kanssakulkijoistasi, kiitä ja kehu, puhu ja pussaa. Elä, elä itsesi näköinen elämä. Elä Nytku ollaan vielä tässä.

Rakkaudella

~W~

Nyrkkitappelussa

Peijakas, että joinakin päivinä on vaikea pysyä omissa nahkoissaan. Elän lomani toista päivää, nyt jo illassa. Eilisen saavutuksia oli olevinaan paljon ja tämän päivän saavutuksissa ihan pelkkä kämpästä ulospääsy oli työn ja tuskan takana. Pientä näpertelyä siellä ja täällä ja nälkäkiukkukin iski koska lomalainenhan ei tietty muista, että syödäkin olis hyvä, ihan samalla aikataululla, kuin arkenakin. 

Se paskamainen kirjainyhdistelmä, nykymuodin mukainen ihmisominaisuutteni eli ADD, tuntui aktivoituneen kahdessa vapaapäivässä täysin hallitsemattomaksi. Avaimet hukkui, vaatekaapista ei löydy mitään, keittiö on sekaisin, pyykkikone ei käynnisty, joka paikassa on liikaa ja liian vähän just sitä, mitä ihan heti eilen oisin tarvinut. Keskentekoisia asioita on enemmä, kuin osaan laskea, eikä just nyt pysy mikään oikein hyppysissä, mutta kaikki täytyis tehdä mieluummin heti koska LOMA. Ja kohta pitäisi jo olla aloittamassa kouluttautumistakin. Vaan koska ja mikä päivä?

Minä oon joissakin hommissa hitokseen kätevä ja toisissa ihan kaikkea muuta, mutta tälläisenä päivänä tekisi mieli aloittaa nyrkkitappelu itsensä kanssa. Sehän se toki näyttäisi mielenkiintoiselta ja järkevältä. Ja olen monesti miettinyt miten se sujuisi?Tai mitä se auttaisi? No ensinnäkin nyt jo sujui sikäli, että löin itseäni muutamaan otteeseen tiskikaapin ovella, siivouskaapin ovella, harjalla, kompastuin sekä Kattilan väkeen, että imuriin, omiin jalkoihini, ajatuksiini, hakkasin päätäni vaatekaapin hyllyyn, roskakaapin hyllyyn ja omaan nyrkkiini.

Kun viimein pääsin pihalle kotosestani, jupina oli melkoinen (väittäävät yksinpuhelua älykkyyden merkiksi, mutta kyllä ei ole järjen häivää ollu tässä päässä.) Epäilin, että joku oli käynyt kotonani siirtelemässä tavaroita, sillä avainkin löytyi ihan eri paikasta, kuin mihin sen itse laittaisin. Jo toisen kerran tässä asuessani. Vaikka koitin kuinka miettiä, missä tilanteessa oisin sen löytöpaikkaan laittanut, ei humppaa, rokkia ja hiphoppia renkuttava korvamato antanut tilaisuutta muistaa eilisen tapahtumia.

Perke ja saata tulvi jupinaan ihan koko matkan, kun tallustelin kaupoille. Piti hetki puhallella erään koivun kyljessäkin, ettei puotiin astuessa vieläkin jupisuttaisi äänen asti. Kaupan ovesta sisään ja tuulikaapissa pyörähtänyt läpiveto tuuletti ostoslistan ulos mielestä. MITÄ Piipiti Piipinpiipiä Minä tulin täältä hakemaan?????????? Minkä verran kello on? Oliko euro edelleen meidänkin valuutta ja kävikö se tässäkin kaupassa?

Ihan noin itselleni ja kanssa kulkijoilleni vinkiksi. Jos pidät harvakseen lomaa, älä kasaa sille loman ensimmäiselle ja toiselle päivälle mitään suuria hankkeita. Älä suunnittele ohjelman täyteistä lomaa, varsinkaan, jos sinulla on yhtään aakkosominaisuuksia, sillä sellainen henkilö tarvitsee ihan joka hetken huilinkiin, mikä vaan on mahdollista siihen käyttää. Ja jos satut olemaan monin muinkin tavoin stressi herkkä, niin koeta ainakin ne lomasi alkupäivät, luoda sellaisiksi, että esim. ruoka on valmistettu niin, että voit sen vain lämmittää ja pistellä tuulensuojiin. Äläkä kadota arkirutiineja edes vapailla. Jos herätys on aina samaan aikaan, myös muut rutiinit toimii samoin. Kun on loma, ADD/ADHD tarvii edelleen rutiinit tueksi ja turvaksi muuten räjähtää pää.

Kaupasta en siis ostanut mitään, mitä olin ajatellut, mutta löysin HALAVALLA hupparin, lohduksi suklaata ja Kattilan väelle lepytystuliaisiksi naminaksuja. Mutta ihan 10 minuuttia sitten muistin käydä viikkaamassa pihan pyykkinarulta purjekankankaan pois kuivumasta ja takapihalta pari kannua tiskikoneeseen. Olon on kuin nyrkkitappelusta tulleella ja siitä jyrän alle kävelleellä ja aikalailla olen valmista kauraa yöunille. Samaan aikaan korvamato veissaa rokettirollia ja teknopoppista ja itsetuntemukseni kuiskii korvaani, että kohta sie taas piristyt ja se niistä yöunista... Hitto, että mie oon kanssa melkoinen loman viettäjä. Aavistuksen turhautuneesti

~W~

Peruskalliot

Me eletään aikoja jolloin, 

hyvästellessämme 

emme tiedä,

tapaammeko huomenna, 

vai seuraavassa elämässä.

Niin monta viimeistä kertaa,

on ollut kuluneissa vuosissa.

Halausta, hymyä, sanaa.

Anna niiden olla ne oikeat aina.

Silloinkin, kun tuntui, että

tärkeimmät jäi sanomatta.

Me kuljemme toistemme rinnalla, 

edellä ja toisinaa ohi, 

huomaamatta, kuinka suuri 

tuon kohtaamisen merkitys on.

Kun Peruskalliot järkkyvät.

Jotka ovat pysyvyys ja 

ikuisesti meidän elämässä.

Sittenkin,

kun muuttuvat tomuksi ja

tuulten kuljettamana palaavat valoon.

Sittenkin he ovat ja pysyvät 

sydämissämme.

Ovat Voimana surussamme,

ilontäytteisinä muistoina

mielissämme.

Katoamatta koskaan kokonaan.

Hyvää matkaa sinne jonnekin.

~W~

Tiukkapipo?

Nyt päästän hetkeksi Mielensäpahoittajan minussa irti. Ihan siksi, että on asioita jotka on ok ja jotka ei sitä ole. Keho on jokaiselle oma ja arvokas asia. Sitä ei sovi vahingoittaa eikä halveksia. Ammattinikin puitteissa arvostan sitä, mikä on jokaisen oman kehon oikeus. Hierojana en voi, enkä tahdo ylittää rajoja, enkä kohdella ihmisiä epäkunnioittavasti, karkeasti enkä arvostamatta toisen omaa tilaa. Minulle kehot on kehoja, ei miehiä, tai naisia vaan kehoja, yksilöllisiä, eikä kahta samanlaista ole. Keholla on tunteet, tuntoaistit, sielu ja mieli ja sitä kunnioitetaan. Hierojana tulen ihmisen"iholle", jos kohtelen ihmistä kaltoin ja hänen omaa tilaa arvostamatta, olen piaan työtön hieroja.

Olen ollut koko ikäni "Hyvä Jätkä" tyyppinen ihminen. En, se tyyppi jota piiritetään tilanteessa kuin tilanteessa, mutten myöskään se huomaamattomin ja harmain parven varpusista. Mutta olen kuitenkin "naisoletettu" ja toisinaan tulee saatua huomiota, myös sitä ei toivottua huomiota, aidosti Äijiksi itseään luulevilta ihmisiltä.

Kävin aijemmin tansseissa, sekä laulamassa karaokea, suht säännöllisesti ja se oli kivaa. Mutta kumpikin harraste toi tullessaan ihmisiä, jotka tuli liian liki. Olen halailija tyyppinen "Hyvä Jätkä", halaan mielelläni mukavia ihmisiä, mutta halaamiseen ei mielestäni kuulu "hyväntahtoinen" perseen puristus, eikä puskureihin tarttuminen. 

Mietitäänpä vaikka kuvitteellinen tilanne tanssilattialla. Mies on tanssimassa ja iloitsemassa hyvästä musiikista ja tuntematon naisihminen saapuu paikalle ja kouraisee häntä kivuliaasti palleista? Harvemmin tosiaan nainen lähtee tuolle linjalle, mutta ihan teoreettisena ajatuksena. Onko Ok?

Haluamatta korostaa tätä miesnais-asettelua, useimmiten tilanne kuitenkin on että, tuntematon, puolituttu, tai tuttu mies hyvässä humalassa, tai jopa selvinpäin, "voi" tehdä tämän naiselle lupaa kysymättä, ihan ilman häpeilyä. Kouraista perseestä, tisseistä, tai haaroksista ja sanoa, että kohta me tuon kanssa naidaan/ pannaan/ rakastellaan. Nyt ihan vain uteliaisuudesta, mitä jos näin kohdeltaisiin sinun Vanhenpiasi, Puolisoasi, Lapsiasi, tai Lapsenlapsia?  Edelleen ok?
Minusta, ei todellakaan.

Muutamasti olen miettinyt että jos oisin rohkeanpi? /rivonpi ihminen kuin olen, aloittaisin kamppanjan, jossa joka kerta julkiselle paikalle mennessäni, ottaisin kohteekseni paikan paskamaisimmin käyttäytyvät herrahenkilöt ja käyttäytyisin heitä kohtaan, kuten esimerkin kaltaiset miehet käyttäytyvät minua, tai muita naisia kohtaan. Ihan testi mielessä, kuinka nopeasti he kokisi sen häirintänä?

Itseni tuntien ja tietäen, en kykenisi toimimaan noin, edes teoriassa, siksi hämmästelenkin, miksi sitten toiset ihmiset käyttäytyy näin? En tietääkseni ole ikinä provosoinut ketään kohtelemaan minua niin. En myöskään ole antanut kenellekään lupaa käyttää itseäni käsipyyhkeenä. Silti tätä kohtelua saa kokea. Omasta puolestani voin rehellisesti sanoa, etten todellakaan pidä sitä hauskana hassutteluna.

Minä nautin tanssimisesta ja on mukava käydä toisinaan julkisilla paikoilla, ihmisten ilmoilla, ravintoloissakin. Minä en silti ole niitä ihmisiä, jotka on kenen tahaansa lääpittävissä. En pidä siitä, että paaritiskillä juomia jonottaessa, kuka vain voi "leikkimielisesti" tulla pökkimään perseelle. Pelkään näitä tilannetta, minulle se on seksuaalista häirintää ja ahdistelua.

Jos minä annan luvan koskettaa, asia on eri, mutta kaikkinainen nylkytys ja kouriminen on minusta inhottavaa ja sopimatonta käytöstä, jopa koirilta, joilta hyväksyn hulluutta, paljon ihmisiä enemmän.

Kun tanssin, tanssissa on säännöt ja ne auttaa siinä, ettei ihmiset menetä itsemääräämisoikeuttaan omaan kehoonsa toisen läheisyydessä. Mitä vanhenpi minusta tulee sen kireämmälle laitan rajat joiden yli ei tulla. Minun kehoni on Tabu. Kenelläkään ei ole lupaa kohdella sitä kaltoin, tai halveksivasti. Ei edes minulla.

Jos tämä on jonkun mielestä liiallista tiukkapipoilua, minä totta vieköön olen tässä asiassa tiukkapipoinen ja aijon jatkossakin puolustaa ajatusmaailmaani kehoni koskemattomuuden ja itsemääräämisoikeuden suhteen. 

Ystävällisin terveisin

~W~

Sopimattomia.

 Joskus on ihan sanoin kuvaamattoman vaikeaa, näyttää omia tunteitaan. Kun ajatellaan ammatillisessa mielessä, niin kuinka moni esimerkiksi tahtoo kaupankassan itkeä tihruttavan samalla, kun itse lastaa tavaroita liukuhihnalle?  Siinä tulee heti olo, että pitää kysyä mikä toisella on hätänä? Vaan koska ihminen on töissä ja sie ostoksilla, (missä useanpi kääntyy napaansa, eikä tahdo juur muuta sanoa, kuin päivää ja näkemiin,) niin mitäs sille itkun tuhertajalle sitten tehdään?

 Tai jos olet umpikipeä ja kerrassaan huonona ja menet sairaanhoitajan, tai lääkärin pakeille ja tämä hoitohenkilö vaan hymyile, pahimmillaan jopa nauraa kikatta. Ei lainkaan ymmärtänyt, eikä myötätunnon häivää tuntenut. Sekopäinen ja outohan sen on pakko olla juur varmaan napsi kaappinsa kätköistä virkisteitä ja spiritus fortista kyytipojaks, pakko olla jollain tavalla sekakäyttäjä, väärällä alalla ja valelääkäri/-hoitaja.

Ja mitä onkaan huvipuistot ja hauskanpitokeskukset totisentorvensoittajan johdettavana? Ei ole siellä riemullista, eikä hauskaa. Naama peruslukemilla jakaa työntekijät paikkoja ja tiukkailmeisinä laittaa hattarat tarjolle ja liput ranteisiin ja toivottaa hauskaa päivää, näyttäen itse siltä, että tylsenpää paikkaa päiväsi viettoon et voi kyllä mistään löytää, mutta koita nyt silti viihtyä. Mie en viihy, tuskin siekään.

Eli ihan missä vaan, ei kannata sitä omaa tunteikkoaan tuoda julki. Mutta jos ei osaa itseään hillitä? Eikä osaa tunteitaan peitellä? Jos ääni on kova niin suuttuessa, kuin innostuessakin ja ilmeet on ajatusta nopeanpia. Ehdit hymyillä heti kun näet ihmisen ja toimit paljon ennemmin, kuin lähellä olija ennättää kertoa, ettei tahdo apuasi, saati sinua edes lähettyvilleen? Mitä jos vaan olet ajatusta nopeanpi ja se minkä koet olevan oikein ja ystävällistä, ei kelpaa kanssakulkijalle?

Mutta aina ihminen ei vaan kykene olemaan kaikille mieleen. Aina hymy ei vaan sovi kaikkialle, eikä kyyneleet puhdista ilmaa, eikä tylsyys ja avuliaisuus ole niitä tekoja, joilla oisi parasta lähestyä. Ja joillekin ihmisille ei vaan kelpaa, olisi kuinka päin kallellaan tahaansa. Sellaisien ihmisten miellyttämiseen, ei taida suuresti kannattaa panostaakaan.

Mutta jos joku hyväksyy sinut juuri semmoisena kun olet, ei hän hämmenny kanssasi silloinkaan, kun et ole ihan kukkeimmillasi. Sellaisen ihmisen vierellä kannattaa kulkea, sillä on ihana riittää. Riittää silloinkin, kun ei ole ihan sopiva ympärillä olevaan.

~W~

Harmaat kivet

Pääsin jossain vaiheessa päänsisäisyyksissäni siihen tilaan, missä ei tarvitse miettiä ihmisten mielipiteitä minusta. Mutta toisinaan pitää palata vanhoihin ikuisuusongelmiin, jotta muistaa missä on ollut ja mihin asti on tullut.

Aivan viime aikoina olen pohtinut, miten voin olla oma itseni niiden ihmisten silmissä, jotka ovat päättäneet, ettei minun kanssa voi neuvotella, että minä suutun aina ja kaikesta, ja että minä olen negatiivisesti ajatteleva ja pikkusieluinen ihminen. Kaikki tämä on toki osa minun ominaisuuksista. Joissakin tilateissa, minä vaan satun olemaan juuri tämmöinen. Edelleen se on osa minua ja osa minun käyttäytymistä. Vain osa. Minä en ole sellainen aina. Kun olen, siihen on hyvin painavat syyt. Minun puolustusvaistoistani, minun lapsuudestani, minun menneisyydestäni, tai edellisistä elämistä, kivikaudelta, kaikki on hereillä. Ne herätettiin siellä asti, missä minä sodin loputonta sotaa elon oikeuksistani. Mietippä mikä sen herätti, minun harmaan kiveni, suojamuurini?

Tunnetko minusta muuta puolta kuin tuon taistelijan, vastaranna Kiisken jota ottaa useimmin päähän kaikki? Etpä taida, koska usein käy niin, että kuka on tutustunut näihin puoliini, hän ei enää muihin ominaisuuksiini tutustuakaan. En nimittäin koskaan ole uskonut, että semmoinen ihminen, joka ei hyväksy minua pahimmillani, voisi ansaita minua parhaimmillani.

Auttaisiko tämä ymmärtämään, miksi minä nykyään olen ennemmin yksin, kuin ihmisten ilmoilla. Ja miksi on tullut todella paljon vaikeammaksi kirjoittaa omia ajatuksia. Jokaisella on mielipiteitä minusta ja toisista ihmisistä, mutta joskus ne mielipiteet tuntuu niin turhauttavan epätosilta ja vähin perustein tehdyiltä, että sydän särkyy niitä kuunnellessa. Jos et sinä tunne, todella tunne minua. Jos et ole kävellyt kengissäni ja tuntenut kehoni kipuja, tai mieleni sotkuisia vyyhtejä, voitko sinä tosiaan päättää, millainen minä olen. Varsinkaan, jos et tunne myös minun ilonaiheita ja nauruni syitä.

Totta, en itsekään ole aina valmis tutustumaan sinuun kokonaisuudessaan ja teen nopeita johtopäätöksiä asioista joiden tapahtumaketjusta tiedän liian vähän. Välillä menee reilusti metsään ja toisinaan vanhat vaistot voi olla väärässä, eikä se kokemuksen syvä rintaääni tiedä ihan koko totuutta, muttei se totuuskaan aina löydy aamun kaurapuurosta, tai kaljakorista. Siitä, että lakkaa puhumasta, tai sulkee silmänsä ja korvansa muilta ihmisiltä. toisinaan se vaan on paras keino päättää väärinymmärrysten ketju, sulkea korvansa ja mielensä ja unohtaa, että edes tavattiin.

Niin minä teen ja niin taitaa tehdä moni minun kaltaiseni ihminen. Jos lapsuus, nuoruus, koko elämä noin kaikkineen, ei ole antanut taitoja sosiaaliseen kanssakäymiseen, on helpointa sydämelle sulkea ovet ja rakentaa muuri koko olemuksensa ympärille.

Minua ei ole tehty kynnysmatoksi, minulla ei ole siihen enää kykyjä. Jos pidät minua tiellesi osuvana kiven järkäleenä, niin sitten puhumme asiaa, sillä niinhän meitä on opetettu, on mentävä läpi harmaan kiven, jotta on ansainnut elonoikeutensa. Mutta minä en anna enää rikkoa itseäni, minä vaikka vierin pois elämästäsi, mutta rikkoa minua ei saa. Enkä aio läpäistä itsekään teitäni tukkivia harmaita kiviä, pysyköön paikoillaa, minulla on aikaa kiertää ne, elämän esteet ja ihmiskivet.

Kallio on kalliona kaunis. Antaa näkymän laeltaan sinne, mistä maailma alkaa, tai minne se päätty. Päätä itse.
 Kun taas vierivä kivi ei sammaloidu. Se kuluu ja kuluttaa itsestään kulmat ja hioutuu hienoksi. Ehkä vierinkivenä, näitä järkäleitä väistellessäni, hioudun sopivasti, ettei pintani rösöihin enää tartu ihmisten kipeät sanat, tai vähättelevät ajatukset. Ehkä itsekin opin olemaan hyväksyttävä, kun tarpeeksi kulutan kivisiä kulmiani.

~W~

Hyvää matkaa Ystävä.

 Aamun ensimmäinen viesti kertoi sinun nukkuneen pois.
Viimeisen tapaamisemme aikana kerroit, kuinka elämästä on tullut aika tylsää, että olisit jo valmis lähtemään. Ymmärsin sinua täysin ja toivoin silti, että ehkä vielä löytyy täälläkin asioita, jotka tuo sinulle iloa.

Sinä olit reilu ja sanavalmis ihminen, feministi henkeen ja vereen. Kaikesta kiinnostunut ja valtavan tietorikas ja ajatteleva ihminen, vaikka aloitkin epäillä muistiasi. Minusta se oli kirkas ja terävä, mutta aina välillä huomasin, että kipinä sinussa oli hiipumassa. 

Minulla on aiemmilta vuosilta kokemusta siitä, kuinka elämänhalu katoaa. Sellaista käy niin nuorille, kuin vanhoillekin samoista ja niin eri syistä, kuten hyvin tiesit. Sinä olit niin kiinnostunut kaikesta ja kuitenkin pienen kylän pitkät matkat, esti sinua olemasta niin sosiaalinen ja niin tutkiva, kuin olisit tahtonut.

Viime talvi tuntui kuluttavan sinut loppuun. Kutistavan entisestään pientä, mutta pippurista punapäätä. Miksi meille käy niin? Me kutistumme ja haurastumme, vaikka olemme vahvoja ja tahtovia. Keho heikkenee, eikä enää jaksa kuten ennen. Ei jaksa iloita, eikä olla onnellinen. Hassua, että tunnen huonoa omaatuntoa kyyleleistäni, kun tiedän sinun jatkaneen matkaasi ilolla. Jotain uutta ja ihmeellistä Sinulle, tai jotain ihan tavattoman tuttua. Sinäkin olit vanhoja sieluja.

Me tapasimme tässä elämässä uudestaan monta kertaa. Ensikohtaaminen oli opettajan ja oppilaan kohtaaminen. Ei paras mahdollinen, sillä niin vastahankaan olin heti tuntien alussa, että yhteistä säveltä oli vaikeanpaa löytää kuin luulisi. Ensitapaamisella en olisi lähtenyt lyömään vetoa ystävyyden löytymisestä. 

Aika ja matkat muutti matkaajia ja seuraavalla kerralla istutiin teellä Luontoemon pöydässä ja yhteiselle sävelelle löytyi jo enemmän sointuja. Tärkeimmät soinnut löytyi kai puutyötunneilta ja kissoista. Sinä rakensit loukun, jotta villiintyneet kissat saatiin suojiin ja uusiin koteihin. Tarvitaanko ystävyyteen muuta?

Kissoja ja rakkaus eläimiin. Sinun pojat oli suuria mahtavia ja minun Kattilanväki pieniä ja heillä oli tarinat, jotka me kerrottiin monen muun tarinan mukana. Ja nyt sinä lennät niiden tarinoiden mukana vapaana kuin tuuli ja minä tiedän ikävöiväni sinuakin aivan valtavasti. Ja itkeväni kuin Niagaran putous ihan vaan siksi, että ystävistä on ihan tavattoman vaikea luopua. Silloinkin, vaikka tietää että ystävä oli jo valmis ja kauan kotiin kaivannut.

Lennä, vapaana kuin tuuli siellä hengen ja tiedon lähteellä. Naura ja iloitse ja ravistele päätäsi maailman hulluudelle, sillä nyt sinä olet jatkuvan toiminnan keskellä. Etkä varmasti tunne tylsyyttä. Hämmästystä kyllä ja rauhaakin varmasti. Mutta sinä tiedät ja ymmärrät myös ne maailman ihmeet, joita minä luulin ymmärtäväni. 

Ja kun kuulet sinne asti, kuinka itken ystävän menetystäni, hymähdä ja sano jotain mitä ennenkin sanoit, nauroit ja juttelit. Heitä vaikka jollakin, jos liikaa kyynelehdin. Sillä itseni vuoksi minä suren, taas katosi verhon taa tärkeä ihminen, joille minä kelpasin minuna. Vaan kauaa en aio surra sillä, sinun vuoksi olen kevein sydämin, taivas on rajaton ja avaruus ihmeitä täynnä sinun kaltaisillesi. Loistavaa matkaa ja suurkiitos, että kuljit siitä osan kanssani. Kerrothan joskus kuinka voit, menikö tylsyys ohitse?


Ystävyydelle 
~W~

Ritvan linnut

Olit vahvasti läsnä päivässäni. Jotakin sinulle tärkeää tapahtui selkeästi. Sen ennakoiminen alkoi jo aiemmin, eilen se vahvistui, kun näin sitruunaperhosen ja muuttolintuja. Tänää Pulkkilan-Harjulla maailma loppui. Sumu oli niin sakea, ettei mitään muuta näkynyt, kuin auton nokka ja pätkä tietä. Loppu oli valkoista usvaa.

Monen hengenvedon ajan odotin putoamista järveen, tai rotkoon, mitä vain, jotta tuo epätodellinen maailma ympärillä näyttäisi valtansa. Hiljaisuuden täyttämä utu, päättyi yhtä mystisesti, kuin oli ympärilleni tullutkin. Peltoaukeaan, jossa oli kurkikaksikko. Sinun lintuja.

Minä tiedän, että niillä on monille paljon merkitystä, niin humoristista, kuin sydämen merkitystäkin, mutta sinun tiesin rakastavan noita uljaita ripakinttuja. En ymmärrä vieläkään, mikä oli sinun viesti minulle, mutta olen kuulolla. Tämä päivä on sinulle merkityksellinen.

Ja ajattelen sinua edelleen lämmöllä ja ikävöiden. Onnea sinne Utuverhon taa. Ehkä sitten, kun kuulen Kurjen laulun, tiedän mikä oli viestisi tässä päivässä.

Lämmin halaus Sinulle. 

~W~

Terve

 Kävin joskus, taannoin, kauan kauan sitten, keskustelun siitä, miten ja miksi kukin tervehtii, kuten tervehtii. Päivää, hei, moi ja sitä rataa. Keskustelussa tuli esiin, ettei eräs keskustelutoverini katsonut voivansa käyttää sanaa Terve, koska ei voinut tietää varmasti, että toinen on terve ja jos tervehditty sitten vaikka pahoittaa mielensä, kun hän niin ajattelemattomasti, tervehtii sairasta ihmistä. 

Tuijotin keskustelun aikana, jonkin aikaan kaukaisuuteen ja mietin höpsösti, että minun ihmiset sitten sanovat halkovan atomeja ajatuksillani. Ja oikeassa olivat. Mie olen pohtinut tätä keskustelua jo enemmän kuin 10 vuotta. Välillä se palaa uudelleen pähkittäväksi, kuin oisin vasta eilen käynyt tämän keskustelun.

 Olen aikojen saatossa löytänyt ajatuksen punaisen langan, mutta käytän silti edelleen tavatessani ihmisiä, usein Terve- tervehdystä. Myös heille, joiden tiedän sairastelevan.

Minuun ei nimittäin tarttunut tuo ajatus, että Terve-sana olisi mielipahan alku. Kun sanon Terve vastaantulijalle, minä sydämestä saakka toivoin, että hän on terve ja hyvin voiva.

Saamen kielessä toivotettiin buerre beaivi = Hyvää päivää ja siihen vastattiin muistaakseni Ipmel Addi, jonka tarkoituksen, joku tulkkasi olevan Jumal' antakoon? Voin muistaa väärikin, tuon merkityksen,  mutta se oli mielestäni tavattoman kaunis tervehdys ja sopi kaikkiin vuorokauden aikoihin, koska miksipä emme, toivottaisi Jumalan antavan hyvää kaikkiin hetkiimme.

Ja miksi en siis minäkin Tervehdyttäisi ihmisiä Terveeksi sanomalla Terve. Ajatuksen voima on suuri ja ihmeellinen. Välillä me solmitaan ajatuksillamme itsemme umpisolmuun ja täysin ulospääsemättömään sumppuun ja toisinaan meidän omat ajatukset auttaa, meidät ja ystävämme, rakkaat ihmisemme, ulos siitä umpisolmusumpusta.

Minä toivotan jatkossakin Terve. Kun sanon niin sinulle, näethän, että se sana on kehystetty kukkakuvioilla ja ihanalla sydänrivistöllä, kuten somessa kaikki kehystellään. Lisäksi sen toivotuksen mukana tulee luja halaus ja älytön määrä hattaran keveyttä koko olemukseesi. Kaikki viidessä kirjaimessa. Tärähtävän topakasti ja ilolla. Sysmäläisittäin.


TERVE
rakkaudella

~W~

Sunnuntai

Eilen ajelin tuulessa ja tuiskussa citysestä kotiin. Ajamisen kammo oli läsnä joka kerta, kun rekka, tahi linja-auto kiireisen aikataulunsa, tai uhkarohkean kuskinsa vuoksi, räiskäytti ravat silmille. Niin Jumalat, kuin enkelit kuuli karjuntani ja saattoi olla, että lähellä kulkevat autoilijat myös. Autoilua rakastavaksi ihmiseksi,  käyttäydyin äänellisesti varsin agressiivisesti siinä tuiverruksessa. Kädet pusersi rattia henkensä hädässä ja niskojen rentoudesta ei ollut tietoakaan, ja purentalihakset... noh, en toiminut omien ohjeitteni mukaan.

Tänään herättyäni huomasin kehoni olevan edelleen ratakiskon ja rautakangen risteytymä, keskittymiskyky (joka on aina ollut kuin päästäisellä, en tiedä mimmoinen se tarkalleen on, mutta oletan, että hyvin pieni, kuten päästäinen itsekin) oli kadonnut lähes kokonaan. Olennaiset pystyin kuitenkin tekemään. Kattilan teineille ruokaa, oma orjentoitunut aamupalapuuro, vaihtui herkkupullaan kahvikupillisella.

Sitten koetin aloittaa siivousoperaation. On ollut aika hektinen kaksiviikkoinen ja koko huushollini on kuin pommin jäljiltä. Olen aina ihaillut ystävieni siistejä ja kodikkaasti sisustettuja koteja ja miettinyt, että mistä löytyisi itsellekin se järjestelmällisyys, millä sen kotosen saisi, sekä Kattila ystävälliseksi, siistiksi, että kotoisaksi? Ja mielellään ilman, että se vaatisi raivaustraktoria ja koko asunnon täysi mittaista remonttia, tai Auri Kanasen kutsumista kylään?

Tätä pohtiessa pompsahtelin keittiöstä olkkariin, olkkarista kylppärin kautta makkariin ja taas keittiöön ja joka suunnasta löytyi  tavara jonka paikka, oli jossain muualla. Pyykkiteline piti tyhjentää pyykkikone täyttää ja KaPa-kaappi, tai mikä tämä ikinä onkaan kutsui siivomaan itseään. Ilmeisesti monessa kodissa sijaitsee jokin tämmöinen paikka, johon kertyy asioita, joille ei ole muuta paikkaa. Kukin sitten nimeää sen mielensä mukaan.

Mutta siis edistyykö mikään, mitä alan tehdä?  Kattilan väki on ruokittu, pyykkikoneessa pyörii pyykit, olen vaihtanut KaPan sisällä olevien tavaroiden paikkaa, kaaos siellä on ennallaan. Vaikka puhtaat pyykit toki löysi kaappeihinsa, on kaikki muut romppeet edelleen huiskin haiskin ympäriinsä. Löysin sitä ja tätä kadonnutta, mutten edelleenkään koulutus-reissulla kadonnutta punaista pipoa, enkä tummansinistä kukkaroa. Justus-neiti nukkuu kainalossa ja Professori Ymmi tutkii montako kierrosta vaatteet pyörii pesukoneessa ohjeman aikana ja monestikko niiden välissä ehtii, härnättää siskoa, koettaa saada lintuja kiinni, kiivetä kiipeilytelineessä, tahi muuten vaan touhuta ja hyöriä. 

En tiedä kumpi Kattila muistuttaa enemmän minua? Itsehän reilun tunnin pyörimisen jälkeen kyllästyin koko hommaan ja ajattelin, että tyhjennän mieleni kirjoittamalla...No jaa ainakin kirjoitin, päässä sinkoilee edelleen melkoinen määrä pitäis-tehtäviä. Eikä Justus-neitikään kauaa jaksanut nukkua, joten nyt on vuorossa pallon heitto ja pyykkien kuivumaan ripustaminen. Onpa ihanaa, että on sunnuntai, eikä kiirettä minnekään.

Ihanaa päivää sinullekin

~W~

Monen mutkan mieli.

Ihmisen elämä, noin kaikkineen, on melkoinen sekametelisoppa. Tänään en millään, olisi jaksanut olla reipas, enkä rivakka, aikaansaava ihminen. Mutta levoton mieli ja keho, motivoi tekemään, sunnuntain kunniaksi montakin asiaa. 

Niitäkin asioita, mitä jokin uskonto, ei pitäisi siunauksena pyhäpäivälle. Tuli siivottua, pyykättyä, käytyä kaupassakin... En sentään tuulettanut petivaatteitani, enkä mattojani ulkona, sillä sehän olisi ollut ainakin taloyhtiön sääntökirjan mukaan, jo pyhänhäväistys.

Mutta lenkkeilin, pohdin mielessäni asioita. Pakanana en kulkenut kirkkoon, kuten kristityn tapa on, mutta pohdin omaa näkemystäni maailman kulusta. Siinä samalla tajusin hämmennyksekseni ikävän niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat jo aikoja sitten siirtyneet henkimaailman töihin.

Muistin mummit ja papan, monta ystävää ja isin. 
Isi. Jokus joku mainitsi, että "isittely" vaikuttaa hyvin lapselliselta, mutta niin minä isääni kutsuin, isiksi, tai isukiksi. Tajusin, että tulevana vappuna tulee 30v siitä, kun isi siirtyi henkimaailmaan. Hän on ollut siis verhon takana pidenpään, kuin minä koskaan tunsin häntä tässä maailmassa.

Isi ei ollut helppo ihminen. Koen monessa asiassa olevani hyvin saman kaltainen ihminen. Hän oli tiukka näkemyksiltään ja varsin tempperamenttinen. Ja varjele, jos jokin ei mennyt hänen tyylillään. Mutta parhaimmillaan hän oli sydämellisin ja ymmärtäväisin ihminen, huumorintajuinen ja hiukan hölmö. Ja osasi esittää M.A.Nummista ihan just yks yhteen. En lähde kokeilemaan onnistuisiko itseltäni.

Olin pohjoisessa opiskelemassa ja hän kävi siellä äipän kanssa minua katsomassa ja otti paikan haltuun omalla tyylillään. Livahdimme koulusta tauolla paikallispaariin/kahvilaan ja kas kummaa, isukki istui sielä kylän miesten kanssa keskustelemassa syvällisiä. Esitteli minut kavereilleen ja jatkoi juttua. Minä siirryin kavereineni nolostellen toiseen päähän paaria ja mietin, että on se kumma, että aina saa hävetä.

Hittolainen, istuin vasta pari päivää sitten aivan umpivieraan ihmisen kanssa juttelemassa syntyjä syviä...miksi siis se häpeä, nolous?

Lenkki meinasi muuttua itku jollotukseksi. Pyyhin pakkasessa silmiäni ja pohdin sitä miten ihminen kulkee eloaan. Elää täällä, kuolee ja siirtyy henkimaailman puolelle uuteen seikkailuun. Syntyy uudelleen, kun on siihen valmis, tai jos kokee olevansa enemmän avuksi, toimii oppainamme verhon takaa. On ehkä kaikkea samaan aikaan, eihän aika taida oikeasti kulkeä jonona, vaan harppoo välillä jonon ohi ja sinkoileen ees, sun taas. Näin minä sen ajattelen.

Miten me tullaan toisiamme vastaan, tässä kummallisessa maailmassa? Jos yksi pyhistä kirjoista kertoo, että maasta sinä olet tullut ja maaksi sinun on jälleen tultava ja toisen uskon mukaan sielu vaeltaa elonpolukuja useanpaan otteeseen eri elämässä. Monta syntymää ja monta kuolemaa. Vaellus vaelluksen jälkeen, jotta loppuviimeksi jokainen oppiläksy on suoritettu.

Monesti tulee mieleen, että isikin on täällä jo uudella kierroksella. On voinut käydä jo moneen kertaan moikkaamassa, minua ja koko perhettään, muttemme vaan ole tunnistaneet. Minun muistoni on olleet eri ihmisessä, sielu kuitenkin sivistyy kierros kierrokselta. Ainakin itse toivoisin, että seuraavaan elämään mennessäni saisin säilyttää jo oppimani, ainakin tärkeimmät. Kaiken tämän tiedon ja ymmärryksen haaliminen on ollut työlästä ja toisinaa varsin ahdistavaa. En tahtoisi aloittaa aivan tyhjästä, enkä varsinkaan kärsiä muistamattomuudesta, vielä seuraavassakin elämässäni. 

Tai no tyhmyyteni voisin unohtaa. Kuukausia rallattanut korvamato, viimeisistä sanoista, on moneen kertaan saanut sekä epätoivoisia, että huomoristisia ajatuksia siitä, miten niitä ja näitäkään kohtaamisia ei tarvitse toistaa seuraavassa elämässä. Opit on niistä minun osaltani menneet perille, kiitos, ei enenpää toisintoja.
  

Muutoin kyllä ilolla jatkan tässä ajan spiraalissa hyppelehtien. Tämä vaikuttaa juuri sopivalla tavalla omituiselta. Ja jos me toistekin tullaan vastakain, niin jutellaan häpeämättä, vaikkei tunnistettaisikaan toisiamme. Koppa vaihtukoon, sielu pysykööt edelleen ystävänä.