Lapsen riemua

Oi ihanuutta, nuoskalunta ja iso piha vailla  lumitaidetta, tai no tietty hankea silmän kantamattomiin. Haalarit niskaan, pipa päähän hanskat tassuun ja mukaan muutama tarvekapistus klasihelmiä, parit huivit, mitä muuta? Minä ja luovuus, talon lapio lainaksi ja menoksi.

Ensin pyöritetään iiiiiiiiiiso pallo ja sitten toinen pienenpi iiiiiso pallo ja lunta laastiksi, muotoilua, puhinaa, tohinaa, huisketta. Taas yksi palo ja tieltä kulkija huutele kannustus huutoja, kyselee -minne olet jättänyt lumiukon teko kaverit? -Minä olen jo iso tyttö osaan leikkiä itsekseni tekee mieli huikata, mutta eihän semmoine ole kiltisti tehtyä niinpä jatkan hymyillen leikkejäni.

Naapuruston vilkkain aika on käsillä ja tiellä liikkuu mummoja ja pappoja, nuoria ja vanhoja naapureita. Autolla ja ilman. Kaikki näyttää iloisilta ja hymyilee minulle.Olen itsekin tavattoman iloinen ja innoissani.Lumi on kuin taikinaa, siitä saa tehdyksi mitä vain, kerrassaan ihania palloja ja se muotoutuu juuri sellaiseksi kuin haluan. Minulla on päässäni idea. Naapurin pojat on ollut flunssassa, he ovat mummollaan nyt, poikien äiti on koulussa ja isä töissä ketään, ei ole siis katselemassa kun teen heille yllätystä. Tai siis tavallaan kukaan ei ole katselemassa...=)

Perhe on Tenavien Ressun fanittajia. Tiedättehän se valkoinen suuri päinen  ja tassuinen, pyöreä massuinen Peagle. Niin soma.
Joku oli joskus tehnyt nukkuvan Ressun lumesta se oli hauska, mutta minäpä teenkin toisenmoisen, ihan omanlaisen ja ihan yksin, poikien iloksi. Paraneevat pikemmin.Ja jos ovat jo tervehtyneet saavat sitten ulkoilukaverin Ressusta. Ja minä saan rakentamisen ilon. Ei hullunpi ajatus ollenkaan. Talvi on niin ihanaa.

Moni kulkee pihalla ja tulee juttelemaan, yllytän heitäkin tulemaan "lumitöihin" kukaan ei innostu, mutta hyvän tuulisuus tuntuu olevan kaikille tänään yhteinen mielentila. Pipo pyörii päässäni ja tulee välillä ihan hiki kun määrätietoisesti teen veistostani. On ihanaa olla ulkona. En muista koska olisin viimeksi nauttinut näin lumessa telmimisestä. Melkein tekisi mieleni tehdä hangelle lumienkeleitä. Ehkä jätän ne kuitenkin ensi kertaan, muutamat vieraammat tiellä kulkijat luo huvittuneita katseita ja ravistelee päätään Ai miksikö? No minäpä kerron.


Olen hyvinkin aikuisen ikään ennättänyt, tällä hetkellä työtön, lapseton ja ukoton naisihminen, jollaisen ei yleensä odoteta telmivän lumihangessa rakentamassa Lumiukkoa, sen enenpää, kuin Lumiakkaakaan, saati Lumi-Snoobya, posket punoittaen naama virneessä ja silmät säihkyen kuin lapsen onnea tuntien. Ja hei, niin minä silti tein ja nautin olostani, iloisista ihmisistä ympärilläni ja siitä tiedosta, että tämän kulmakunnan monen ihmisen huulilla karehti tänä nuoskalumen päivänä hymy.

Hymyilyttävää päivää teillekin 
Toivottelee ~W~ <3

Uusi nimi

Tämä asia on ollut tapetilla viimeaikoina, monella eri tavalla. Ympärillä on väki avioitunut  ja eronnut. Pohtinut pitääkö, vai eikö tyttönimensä, vai ottaako sen takaisin? Osa on pohtinut muista syistä nimen muuttamista tavallisesta Maire Mainiosta, Matilda  Möttöseksi. No mikä ettei, ei nimi miestä, eikä kai naistakaan pahenna, jollei mies, tai nainen nimeään.

Itselläni nimi muuttui. Tavallaan yhdessä yössä, tavallaan vuosien pohdinnan tuloksena. Kävin siitä keskustelua useanpien eri tahojen kanssa ja tuloksena oli, että nimi muuttui hyvikin radikaalisti. Ja vaikkei se kaikille mieleistä ollutkaan, minä itse koin muutoksen, mieltäni ja koko olemustani kohentavaksi. Etunimistä poistui kaksi "isin vanhaa tyttöystävää" ja tilalle lapsuuden naapurin isännän antama lempinimi. Vielä yksi "isin tyttöystävä" jäi minun muistettavaksi, vaikka isä onkin jo siirtynyt muille tanhuville tyttöjä naurattamaan. Isän sukunimenkin vaihdoin äidin tyttönimeen, kun koin sen olevan enemmän itseni näköinen. Enkä kokenut kadottavani sukuyhteyttä isääni vaikka hänen sukunsa nimestä luovuinkin.

Vaikka nimilaki antaakin mahdollisuuden vaihtaa nimeään Useammasti kuin kerran (se tosin ei ole ihan pieni, eikä niitä edullisinpia prosesseja) Edelleen on vallalla käsitys, että nimensä voisi muuttaa vain kerran elämässään. Kuinka niin? Jotkut menee 1-10 kertaa elämänsä aikana naimisiin ja ottaa joka kerta uuden puolisonsa nimen. Niin, toki naimisiin meno, on naiselle "ainoa NORMAALi tapa" vaihtaa nimeään. Tämän tajusin nimeäni vaihtaessa. -Oi onneks olkoon, siekö oot menny naimisiin? -Ei en ole, otin käyttööni äitini tyttönimen. -Miks ihmeessä, mikä vika isäsi nimessä oli?-Ei mikään, mutta pidän tästä enemmän. Melko nuivia katseita luoden, hetki sitten onnitellut yksilö ottaa ja poistuu takavasemmalle tehden diaknoosin. "Hullu, muuten vaan omituinen, tai sit niillon sukuriita."

   Jollain tavalla tuntuu, että naisiin on äidinmaidossa jo laitettu asenne "-en omista sukunimeä luovun siitä, kun menen avioon." Hiukka samoin, kuin miehet imaissee vaikka äidinmaidon vastikkeesta koneopin ja kiinnostuksensa kaikkiin päriseviin ja kovaa liikkuviin kapineisiin. Siis miten niin minä yleistän?

 Noh esimerkki. Veljeni meni naimisiin ja vaimo otti hänen sukunimensä, näin ollen "minun" vanhakaan nimeni ei ole kadonnut maan päältä, vaan se esiintyy hämäävästi edelleen vasepookin sivuilla erinäköisellä naamalla varustettuna. Kun Veljeni leijonanmieli avioitui, tuntui minusta itsestäänselvältä, että oikeus isämme sukunimeen on vaimolla, muttei enää minulla. Ja näin ollen myöskään haluni muuttaa nimenäni, ei tuntunut enää yhtä perustelemattomalta kuten ennen.

   Mutta Oma Uudenkarhea  nimeni on sisäistetty soluihini. Sehän minä mielessäni olen ollutkin montakymmentä vuotta. Vasta nyt vain annoin luvan ottaa sen käyttööni. Nimi on MINUN aarre. (tulipa  sormusten herran Klonkku mieleen.) Ja nyt, miettiessäni asioita tämän "uuden" nimen takana.  -Hmmm...Voipa olla että, jos joskus Herra Unelmamies vastaani tallustaa ja erehtyy minua kosimaan ja minä kosintaan myöntymään, on Hra Unelmamiehen nimi vaihtuva. tai ainakin muuttuva kaksoisnimeksi, tai noooh olen suvaitseva, Unelmamieskään ei kuulosta pahalta. Mutta uskoisin, että oikealla Hra Unelmamiehellä, mitä varmimmin on nimenmuutokseen vaadittavaa "pokkaa".

Sillä vaikka, niin minä, kuin muutkin tuntuivat aiemmin pitävän, puolisonsa nimen ottanutta miestä, sarjakuvain Klaaran Vihtorina, -Hiukka laiskanpulskeena ja tossun alta tiiraavana nössykkänä, ajatukseni langat ei mene enää ihan niin. Miksipä ei yhteinen sukunimi voisi olla naisenkin? Useanpikin tuttavani on mennyt naimisiin vuosien aikana ja vain muutamassa tapauksessa, mies on ottanut vaimonsa sukunimen. ( Ja niissä tapauksissa se räjäytti ilmoille selvääkin selvemmän syyn. "voi Ukko-parkaa..Tossun alla parenpi tietty kuin taivasalla..." )

Mikä siitä naisen suvusta tekee vähemmän arvollisen? Tai mikä naisen sukunimen ottamisessa, tekee naisesta riivinraudan ja miehestä säälittävän nössykän? Jos kuitenkin puolisot haluaa olla saman nimen yhdistämät. Mikä peijakkaan pakko se on naisen aina pistää passit ja tiketi uusiksi jos sattuu erehtymään "avioliiton  auvoisaan satamaan". Voisihan sen nimenvaihto-ruljanssin hoitaa yhtälailla mieskin. Uusisi samalla ajokorttinsa ja huomaisi ettei ole se sama kloppi, kuin kortin saadessaan. ( Itselläni passikuvan vaihtuminen toiseksi, auttoi saamaan hiustöyhdöt asetuksiin, mutta sydäntä riipivän harmillista oli luopua siitä ajokortin nuoresta tytöstä. )

Se tässä nimen muuttamisessa kuitenkin oli erikoista että minä todella tunsin muuttuvani ihan eri henkilöksi. Vahvemmaksi ja enemmän omaksi itsekseni. En tiedä, avioliitosta ei minulla tosiaan ole kokemusta. Olisiko muutos ollut yhtä suuren tuntuinen, jos se olisi tapahtunut avioliiton vuoksi? Nyt minusta kuitenkin tuntui vahvistavalta ja eheyttävältä Kirjoittaa uusi nimeni, Nähdä uusi nimeni postilaatikossa ja osoite kyltissä, ovessa ja kelakortissa... No siis kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa.

  Hullunkurisia tilanteita on tullut tämän tuosta kun nimiasia on alkanut tulla itselleni niin selvä ja vastaan tulee ihmisiä, jotka ei siitä ole kuulleet.

Eräänä päivänä kotopihalla naapurit päivitteli uutta "näkymätöntä" asukasta ja toisena päivänä tuli hiukka lokkaantunut puhelu, "Mikset oo kertonut, että olet muuttanut? Kävin rappukäytävässä ja siellä asuu nykyään joku Sysmäläinen..."

~Wilhelmiina~

Häiritsevää

Laitan viestejä tai soitan. Esitän viesteissä kysymyksiä, tai ihan vain ajatuksia  ilman kysymyksiä, saatan soittaa useaan kertaan päivän mittaa, jättää viestin vastaajaan, tai soittopyynnön tekstiviestillä. Ärsyttävää sinnikkyyttä, sekä minulta, että vastaamattomalta yksilöltä. Tätä samaa saa tehdä virallisiin ja "epävirallisiin" viestimiin, ystäville, tuttaville, sukulaisille. Ja tulos on että yhteyttä otetaan EHKÄ viikonpäästä tai ei silloinkaan.

Miksi?
-Unohtui soittaa, -en katsonut viestejä, -Juu näin kyllä viestin, mutten sitten jaksanut, -kerinnyt, -ehtinyt, -halunnut puhua, -viestiä, -ottaa yhteyttä. Nuorten tyypillinen kommentti on loppunut saldo ja aikuisilla -sairas kiire, -kapinoiva kakara, -teini, koira,-wc-pönttö vei puhelimen,-puhelin äänetön, akuton, rikki tms... Virastoilla asiakasruuhka...konkurssi koputtelee ovella.-Olemme muuttaneet suurenpiin,/pienenpiin tiloihin -yrityksemme on lopettanut-seinät kaatuneet päälle.

Ennen Soittopyyntöön vastattiin, kun sellainen jonnekin jätettiin,. Toisaalta ennen ei myöskään toisen tavoittaminen ollut niin "helppoa" kuin nykyään. Kauenpana olleille laitettiin kirje kiirettömissä asoissa, tai soitettiin kiireellisissä. Saman kylän kamuloille piipahdettiin kylässä, toimittamassa kulloinenkin tuikitärkeä asia, oli se juoru, tai uunin leipomalämpimät terveiset . Nykyään kun joku pompsahtaa mieleen on viesti saatava etenpäin eilen, tai mieluummin toissapäivän yliöylön. Ja auta armias jos ei onnistu, kun se netti pätkii, kuuluvuutta ei ole, linkkitornit renaa, tai sitten sen vastaanottavan osapuolen nettiyhdynnässä on joku lerpahtanut osio. MIKSEI toimi, heti, nyt, VÄLITTÖMÄSTI?

Tavallaan olemme kahlittuna yhteydenpitoon 24/7 Kuin lehmä kytkyvissään. Luuri korvalla ja tietokone nokan edessä, netti vie ja tuo ja itse suhaan siinä tietotulvan ristiaallokossa välillä niin pyörällä päästä, että jollei Kattilanväki toisinaan iskisi kynsin hanpain nilkkaan kiinni ruokaa vaatiessaan, ei vorokauden ajoissa juurikaan huomaisi vaihtelua.

Ja mikä maailman välttämättömyys on olla kokoajana jonkun tavoitettavissa?
Minä saan aidon oikeasti päivän mittaan 0-2 "oikeaa" yhteyden ottoa. Noin 1-3kertaa kuukaudessa minut kutsutaan jonnekin, se voi olla lenkille, kahville, syömään, tai jollekin luennolle jne. Ja joka viestiin vastaan koska se on mielestäni kohteliasta. Jopa pöljiin viesteihin, vaikka vain toteamalla "pöljä", Se ei toki ole kohteliasta mutta se on vastaus, joka viestistä on odotettavissa,  joten ko tilanteessa oletan myös viestin lähettäjän varustautuneen johonkin tämän kaltaiseen kommentiin.

Nykyään nämä vastaamattomat viestit tai puhelut ovat kerta kerran jälkeen alkaneet häiritä minua enemmän ja enemmä. Mietin pitäisikö vai eikö asiasta mainita asianosaisille vai ei? Onko turhaa huomion vaatimista pyytää henkilöä vastaamaan älyttöminpiinkin viesteihin. Jos ei kertakaikkisesti keksi sanottavaa. Mutta miten minun "ajatuksen atomin halkaisijan" pitäisi tähän viestimä hiljaisuuteen suhtautua? -He ei halua olla kanssani tekemisissä? He ei ole saaneet vielä sadattakaan viestiäni?He toivovat minun muuttavan kuuhun ilman viestintävälineitä? He haluavat minun tuntevan oloni epävärmaksi? He lukevat viestini ja nauravat minulle selkäni takana? Keräävät kirjaa kaikista hulluuksitani (<-Tämä on nykyään suosikki epäilyni ja tämä yksi pahimmista peloistani ->) He pitävät minua niin turhana yksilonä etten tarvitse vastaviestiä? Asiani on heistä typerää, kiinnostamatonta? He ovat typeriä? Kirjoitustaidottomia? Numero on vaihtunut? He ovat suuttuneet, muuttaneet maasta, kidnapattu, petkuhuiputettu, MURhattu.-Voi vattu.

En pidä siitä tavasta ettei puheluihin tai viesteihin vastata mutta mitä silloin voin tehdä? Pitääkö luennon viestintä käyttäytymisestä? Kokeiltu ei toimi, Iso riita.
     No ajattelin että otan ja kirjoitan sen. Rakkaat sukulaiset, ystävät ja kylän miehet, naiset, teinit ja pikku pirpanat, virkatahot ja vapaa-aikalautakunta joka elävä kolkka tällä pallolla.
     En pidä vastaamattomista viesteistä, en vain pidä. Ne ottaa minua sanoin kuvaamattoman paljon päähän ja tekevät minusta "hiukan" vainoharhaisen...

                      <3 Rakkaudella W.

Ps. Kirjoitin tämän tekstin jo tammikuussa ja edelleen 5.4.13 moinen viestimykkäily ärsyttää. Vallankin kun ennenpitkää selviää että viestit on nähty ja luettu jo pari viikkoa sitten. Kuinka kauan teidän pitää harkita vastausta? No juu minun tapauksessa kuukausikaan ei taida riittää. Vastauksesta saattaa huokua ärtymys vielä vuodenkin päästä, oli siihen aihetta tai ei...

Oi rakastan rakastan...

 Vallan mahdottomasti.

Juniori Vieno Kaino Feeniks

Mutten mustikoiden joukossa, soffalla, enkä keittön pöydällä. En sängyssä, vaatehuoneessa, suihkussa, lattialla, pyyhkeissä, vaatteissa, enkä vallankaan juhlavaatteissa, tai hienommissa humppavaateissa, en ruuan kuorruttamana, nurkissa tai seinillä. Ei makuuhuoneessa, eteisessä, keittiössä, ei edes olkkarissa.  No parvekkeella häthätää, mutta hyvin vähän sielläkään.

Uh ja ei aurinkoisina päivinä, ikkunoissa tai muilla lasipinnoilla, eikä ikkunalaudalla. Ei tiskipöydällä, olkkarin pöydällä.

Vieno 2v... 
On hiukan kasvanut.

Rakkauteni on rajallista, ollut aina ja ihan siittäkin huolimatta hankin sitten oikein kaksin kappalein näitä karvankantotelineitä. Mutta pitääkö niillä hiisi vie olla krooninen karvanlähtöaika? En minä niitä irtokarvoja rakasta.

Enkä siltikään ole 8 viime vuoden aikana syönyt yhtäkään ateriaa ilman sitä kuorrutettua kissankarvaa, pukenut vaitteita, juhlavia, tai vähemmän juhlavia, ilman sitä valkoista, tai tummempaa karvatuppoa.

Vanha Rouva Tuhka
 Muru Mussukka 8v

Pakastanut marjoja, joista ei olisi löytynyt talvella pakastettua katinvillaa, tai vaihtanut puhtaita lakanoita, jotka juuri laskeutumishetkellään, peittää alleen kokonaiset kaksi hullua lakanan myllääjää, karvoineen kaikkineen.

 Klassinen aamu, petaan petini, toinen kissa hyppää toiselta ja toinen toiselta puoleta sänkyyni, myllää peitteiden alla, niinkuin itsekin lapsna ollessani, sihinä, puhina ja mylläys, on vallan mahdoton ja no, niillä on hauskaa. (ja minulla, hulluja ne on, mutta niin viattomia.) kun komenna "kakarat" pois punkasta se on heille komento siirtyä toisen peiton peittämäksi, yleensä päiväpeiton alla ne mylläävät siihen asti kunnes saa aamupalaa.

    

     En ole 8v juonut karvatonta aamukahvia, jollain käsittämättömällä keinolla niinäkin aamuina, jolloin olin ulkomailla, tai muualla kyläilemässä,  kupista löytyi se klassinen KARVA. Yök.

Imuroin ja pesin lattiat toissapäivänä  ja tänään koko huusholia peittää tasainen huomaamaton karvamatto, siis siihen saakka huomaamaton, kunnes joku liikkuu.

 Laiton Kattilan väen parvekkeelle aamuauringosta nauttimaan, leppoisaa lököilyä kesti siihen saakka, kunnes joku "käsittämättömän suuri peto" hyppäsi parvekkeen katolle (Naakka?) ja heti kohta, "Vähintään jalopeura" ravasi kattoa pitkin edestakaisin.(Orava) Vähemmästäkin pieni kissaparka säikähtää. Järjetön ralli ensin ympäri parveketta ja sitten seiniä ja kattoa hipoen sisälle, nopeaa nopeampi ja hyvin huomattava rundi ympäri huoneistoa, takaisin parvekkeelle ja edelleen paniikkipyörähdyksiä tehden sisälle. Kaksi lamppuharjaa muistuttavaa elävää oliota. Jopa vanha rouva juoksi.

Tuhka-rouvan jumppatuokio

Kun ne viimein rauhottui, oli oloni kuin niissä ihanissa joulupalloissa, joita ravistamalla sai kaupunkiin lumisateen. Meillä saman efektin, teki kissankarvat. Jumankekka.

Rakastan minä, mutta jos jollakulla olisi keino siihen miten nämä turilaat saisi olemaan, vähemmän kotini "valloittavia", olisin kovin kiitollinen.

Heinäkuussa 2016 juhlitaan täysi-ikäisyyttä Rouva 12 v
ja Vieno-pieni 6v

 PS. Kaksikko muuten viettää näinä päivinä yhteisiä Kymppi synttäreitä. Olisipa mielenkiintoista saada kekoon kaikki irtokarvat joita he ovat tuona aikana minulle luovuttaneen, huh ja se kasa minkä olemme niitä karvoja syöneet muodossa tai toisessa. =) 

Oikein tekemisen haasteellisuus

Yksi jos toinen osaa kaikki kymmenen käskyä miten kuten ja tietää ettei toista kannata tappaa. Vaikka se oisi kuinka kettumanen venkula. Siittä kun saatta kiinni jäädä ja rangaistukseksi saada kuitenkin saman kuin ihmisestä. Olkoon sitten minkälainen vaatteenkantoteline toisen mielestä että. Joku saattaa aplodeerata ja kiittää palveluksesta, toinen taas itkeä tihutaa vuosikymmeniä, että per minkä teit. Ja vankilaan joutuu, niin se on. Tai jos ei nyt vankilaan, niin ainakin hetken aikaa joudut ehdonalaisessa olemaan. Ja jos sattuu olemaan joku merkityksettömänpi vainaja, joka jo muutenkin ois hetikohta huomenna kuollu, niin mitä sitä suotta vähiä sellejä täyttämään, ulos vaan ja vapaaks ettei nyt valtiolle liikoja kuluja tuommoisesta tulis.

 Varastamaan jos alat niin rikollista on sekin, jos varastat nälkääsi, niin ymmrätäähän sen, mutta jos varastat ja jäät kiinni, niin varkaus on varkaus, vaikka viemäsi kanapalan voissakin paistaisit. Taas tuleen sakkoa sanktioita ja vaikkapa leivätöntä pöytää, oli nälkä tai ei. Toisaalta riippuu siittäkin kuka varastaa. Jos varastat niinko Ropin Huuti rikkaalta köyhälle antaaksesi, kuoleman rangaistus on taattu. Jos, kuten se saman tarinan paskamaisenpi Kunkun kutale, itseäs rikastuttaen. Niin ei sen niin suurta väliä, jos nyt parit soosooot saat seriffiltä ja ehkä vähän vielä apujakin, että tulee kaikki taskut tosissaan tarkastettua ja kunnolla putsittua..

 Jos puhut pahaa ja valhettelet, teet sen vielä niin röyhkeästi, että jäät kiinni, niin satikutia tulee siitäkin. Sama on hyvät puheetkin, jos sattuuvat olemaan paikkansa pitämätöntä informaatiota, kun ei siittä toisesta saa sitä väärää valaa mennä tekemään. Niih se on kans nääs rikos, ellet sitten satu olemaan johtavahenkilö tai politiikko. Silloin sen pastanpuhuminen on vaan hyvästä, koska niiden kuuluu kuulema yhteisen edun nimissä puhua aina puolesta ja vastaan, kunpaakin yhtäaikaa, viis siitä mitä mieltä ne ite on...

Joissakin tilanteissa sitä tuntee itse itsensä melko riittämättömäksi kun pohtii omaa suhdettaan oikeaan ja väärään .Lapsuuden sadut oli ihania, hyvä voitti pahan oli miten oli ja aina kaikki eli elämänsä onnellisena loppuun asti. Paitsi tietty ne rikolliset jotka joutui linnaan, tai otti ja kuolla kupsahti jossakin traagillisessa taistelussa ja maailma pelastui. Mutta kun mietti, että ne hyvätkin ihmiset ja ihanat lemmikkielikotkin kuoli loppupelissä kuitenkin, niin alkoi herätä mielessä pikkuinen epäilys siittä, onko se hyvä ja paha niin yksi selitteinen juttu kuitenkaan.

Joidenkin mielestä on paha tapa pitää kyynärpäät pöydällä syödessä, mutta en mie ainakaan huomaa, että ne siinä suurina haittoina olis. Ei ne sörki naapuri-istujan lautaselta ruokaa omaan suuhunsa, eikä ne huutele hävyttömyyksiä viereisiin pöytiin. Siin ne on tukevasti pöydän reunalla ei häiriötä.

 Leskirouva ottaa ja pukeutuu "Kuoppajuhliin" Vihtori-vainajan rakastamaan punaiseen pukuun, ihan edesmenneen esittämän toiveen mukaisesti ja juhlakansasta kuuluu kohahdus "Herreekyyydedo minkä etikettiviRRRRheen tuo Leskirouva meni tekemään, Kyllä pyörii nyt Vihtori arkusaan se on varma." Ja loppupelissä Vihtori-vainaa kulkee henkenä Rouva-kultansa vieressä suurta ylpeyttä tuntien. "Olet sinä vain semmoine rakas minulle, uskallat surussasikin minun toiveita kuulla ja perinteitä uhmata. Enkelet sinua auttakoon kaikessa mitä teet." Harmi vaan,ettei Rouva-kulta näitä sanoja kuule, seurakunnan paheksunnan alati kasvavassa melussa.

Niin monta asiaa on, mitkä vaikuttaa toisiinsa. Niiden oikein ja väärin olemiseen. Yhden totuus on toisen valhe, yhden totuus voi olla toiselle loukkaus ja toisen rakastava huomautus vastaanottajalle selvää selvenpi sodanjulistus. Ja näissä ristiaallokoissa me sitten koetamme toimia, niin itsemme, kuin kanssakulkijaammekin ajatellen, oikein. Miten se loppui? Vaikka minä puhuisin enkeleiden kieltä... Ymmärrettiinkö me kaikki totuudet ihan oikein, kun lait ei kuitenkaan ole kaikille sama?

Räyh

Ikuisuus asiaoita. Kovin mieltä kirveltäviä semmoisia.
 Olen pienen ikäni pyörinyt hankalissa tilanteissa, lienenkö hiukka magnetisoitunut vai mistä lie johtuu? Kaikkia asioita ei ole syytä muistaa eikä kaikista ole tarpeen tehdä sen suurenpaa numeroa, sillä peiliin katsellessa näen tavattoman vahvan selvityjä naisen. Ilman kokemuksiani en olisi sitä nyt, siispä Kiitos Kiitos ja Kiitos.

Mutta yksi mistä on kovin vaikea repiä pienintäkään kiitollisuutta on kokea tai kuulla jonkun kokevan kiusantekoa. Pieniä pilkkalauseita tai pilanpuheita selän takana, niitä joutuu kokemaan hiukka siellä ja täällä mutta tarkoitan nyt jatkuvaa pienten ja suurenpienkin asioiden ja hankaluuksien kokoamista yhden ja saman ihmisen tien tukkeeksi. Pahan puhumista väärän totuuden levittämistä. Vieressä vähättelevän puheen ruputusta. Pienissä määrin tätä kestäisi jokainen mutta kun se kestää viikkoja, kuukausia, vuosiakin, se tuntuu menevän alitajuntaan. Alkaa uskoa olevansa juuri sitä mitä jatkuvasti kuulee itsestään. Heikommalla tahdolla varustettu uskoo kaiken pahan jo alle kuukaudessa, joillakin menee kauemmin.

Luulin pääseväni kiusaamisesta eroon kun lähdin koulusta. Pääsinkin, mutta mennessäni töihin törmäsin työpaikoillani, esim kerhoissa ja nuorisotyössä lasten ja nuorten keskinäisiin kahnauksiin. Kaikkia en huomannut, kaikkiin en osannut puuttua. Ne jotka huomasin, niihin puutuin ja toivoin tekeväni oikein. Olin älämölön pitäjä jo koulussa, sen koin osittain itsepuolustukseksi, vaikken tosin usko, ettenkö itsekin sortunut typeriin lällätyksiin ihan väärässä paikoissa. Kun toisaalta olisi pitänyt puolustaa kaveria. Anteeksi silloinen tyhmyyteni.

Töissä törmäsin myös siihen puoleen johon en osannut varautua mitenkään. Jotkut vaan oli suositunpia kuin toiset, keikka hommissa joillekkin tuli "omat paikat, omat työvermeet" ja toisille tuli se mitä jäi, yleensä rikkinäiset tai vajaat laitteet ja aina uudet "asemat". Joissakin ravintoloissa kuului asiaan että työntekijät toimii "käsipyyhkeenä" ja psykologina samaan aikaan, ihan kelle vaan, myös ravintolan omistajalle, psykologi ihan jees mutta "käsipyyhe osa" etoo edellen. Työaikoja ei ollut ja nukkua ehti kuulema haudassakin. Kun siirryin uuteen paikkaan löytyi uusia epäkohtia, palkat ei tulleet ajoissa, työhönohjausta ei ollut, Oli manipulointia, silkkaa valehtelua ,varkauksia ja syyttä syyttelemisiä.

Ja ei EI kaikki työt ole ihan kauheaa ollu, monet oikeastia aivan ihania paikkoja. Olen tosin hullujen vuosien kasvatti, joten olen ehtinyt kokeilla hiukka muutakin kuin tahkon pyöritystä ja Heinän seivästystä. Työpaikat tuli tutuiksi ja mitä useamman kävin läpi, sen pahemmat mielenterveysongelmat sain palkaksi sairastuin. Noh masennuksen ja muut muotitaudit tietää jokainen ja minähän olen trendikäs. Kävin ne läpi oikein useanpaan otteeseen.

Ja olen onnekas, selvisin niin masennuksesta kuin työuupumuksestakin, mutta vain koska päätin että se saakutan "korvamatomanipuloija" ei enää ikinä syö minun voimiani. Minä kasvatin sisältä käsin toiseen korvaani oman henkisen matoni. "Olen terve, kaunis, rakastava ja viisas sielu terveessä, kauniissa, rakastavassa ja viisaassa kehossa. niin on ja tulee aina olemaan."
 Sain hokea uutta mantraa useanpia vuosia ennenkuin jostain aivoihini "syötetty"  susta-ei-ole-mihinkään-mantra lakkasi jauhamasta ja se hokeminen kannatti.

Mielestäni olen aina ollut ihanien ihmisten ympäröimä, olen edelleen, ilman heidän tukeaan ei "uudelleen ohjelmoinnista" olisi tullut mitään. Minulle "Potaskamantransyöttäjällä" ei ole enää merkitystä sillä hokeman teho on lakannut vaikuttamasta. Mutta voi niitä, joiden korvan juuressa moinen mato edelleen narskuttaa heidän viimeisiä itsetunnon rippeitä kitusiinsa.

Olen "kiusaamiskokemusteni" jälkeen luonut silmäni toiveekkaasti tulevaan. Jo varmasti viimeistään eläkkeellä minäkin alan saada olla sitä mitä olen. Hiukka boheemi, omantien kulkija ja taivaanrannan tapiseeraaja, ei minun tekemisiäni enään sitten kukaan tule arvostelemaan, eikä sanomaan että ei noin, ei tuota saa tehdä...

 Jaa-a se taisi olla virhearvio
Istun tänään monta tuntia juttelemassa yhden rouvan kanssa joka kertoi kuinka hänen yli yhdeksänkymppinen isänsä ja he lapset ja lapsenlapset, ovat saaneet kuulla haukkumisia ja huutoa milloin mistäkin tekemisistään, perheen lähipiiriin kuuluvalta toiselta vanhukselta.  Henkilö on tehnyt pientä kiusaa mitä kummallisemmissa asioissa ja isonpaa kiusaa vielä hullummissa. Hän puhuu isästä vähättelevästi ja  kertoo hänen sairastavan yhtä jos toista ja olevan siinä kunnossa, ettei pysty juuri puuroa kummenpaa syömään, kävelyt ja kyläilyt on pois suljettuja kun isä on kuulema niin heikkona.

 Oikeasti isä on reipas ja vetreä tiettyjä normaaleja vanhuuden vaivoja lukuun ottamatta, hampaat on omat ja huumori ennallaan. Kaihista puhdistetulla silmällä näkee hyvin lukea päivän lehdet, pukeminen onnistuu ja saunominen on mukavaa, kaiken kaikkiaan mies kokee olevansa onnekas kun ei ole kipuja eikä särkyjä, mitä nyt hiukka kuulo reistaa.

Mutta mikä ihme riivaa tätä potaskanpuhujaa? Luulosairausko? Ja mitä ihmettä varten tämä jo "aikuisen ja arvostettavan vanhuuden" ikään ehtinyt ihminen, viitsii nähdä vaivaa ja puhua moisia perättömyyksiä ihmisille jotka selkeästi paikanpäälle tultuaan näkevät edessään pirteän ja elämän iloisen ihmisen? Tai miksi vanhus estää ystävältään kyläilyt ja kylästelijät, kun tietää tämän olevan sosiaalinen ja mukava seuramies? Miksi ei isä saa ulkoilla kirkolla ihmisten ilmoilla, kun kerran ihmisten näkeminen häntä viihdyttää ja korkeasta iästä huolimatta tassu vielä nousee? Ja jos mies on hetkeä aiemmin sanonut olevansa kuumissaan niin mitä ihmettä varten hänen on edelleen puettava lisää vaatetta päälleen?

Onko juuri niin että olemme sitten minkä ikäisiä tahaansa, on aina joku, joka luulee tietävänsä meidän tarpeemme meitä paremmin? Jos niin, niin Minä kyllä kieltäydyn tämmöisestä kunniasta. Minä kun tiedä ihan itse milloin olen kylmissäni, tai kuumissani ja kenenkä vitsit minua naurattaa.
Ja Kiusaajia minä en enää eläkemummona kuuntele yhtään, hujautan niitä kepillä ja ajan rollaattorilla päälle Ettäs sen tiijätte. NIIH

Valinta

Luin tänään useamman nettilehden uutisotsakkeet läpi. Vanhojakin uutisia oli joukossa mutta kaiken lukemani jälkeen olo on jotakuinkin oksettava ja tavattoman ahdistunut. En tiedä lukumäärää huonoista uutisista mutta paljon kuolleita, onnettomuuksia, aseita, murhia, perheväkivaltaa. Luonnonkatastroofit tuntuu jotenkin hyväksyttäviltä mutta silmitön väkivalta. Miksi?
 Mitä on tehnyt 8vuotias lapsi jotta aikuisen olisi oikeutettua pahoin pidellä hänet hengiltä? Millä tavoin 11v tyttö voi olla loukannut imaamia niin että tämä lavastaa tytön syylliseksi jumalanpilkkaan josta rangaistuksena on kuolema? Mikä järki on jättää ladattuja aseita niin että 5 tai 11 vuotias pääsee niihin käsiksi. Ja mitä 13v on tehnyt  joutuakseen naapurinsa murhaamaksi? Onnettomuudet niitä tapahtuu mutta järjettömyys...

Olin talven jotakuinkin lukematta lehtiä, en katsonut uutisia, enkä lukenut lehtien lööppejä edes kaupassa. Pää tuntui kummallisen kirkkaalta. Minua ei tumpattu täyteen tietoa maailman kauheuksista, enkä kokenut kuitenkaan jääväni mistään paitsi, en edelleenkään ole tilannut yhtäkään sanomalehteä. Paikallislehden luen kun muistan ja uutisia en kuuntele sillä jostain syystä kotona ollessa en edes kaipaa mitään ääniä ympärilleni, musiikkiakin vain siivous päivinä,(eli todella harvoin ;)
 Minulta kysyttiin joskus aikaa sitten että millä tavoin pysyn ajantasalla kun ei minulla ole tv.tä ja jos en lue lehtiä enkä kuuntele radiota. Silloin minulla ei ollut vielä tietokonettakaan joten media ei tavoittanut minua oikestaan mitenkään. Mietin pitkään jäänkö tosiaankin jostakin paitsi? Laitoin tv.n pois noin 7vuotta sitten. Ensimmäisen kk aikana pudotin painosta n8kg pois, aloin lenkkeillä päivittäin, lukea kirjoja ja kuunnella äänikirjoja.

Hankin tietokoneen vasta reilun kaksi vuotta sitten mutta siihen saakka olin "uutispimennossa", ja koin voivani paremmin kuin vuosiin. En ollut koukussa kaiken valtakunnan draama sarjoihin ja kuulemani uutisetkin oli juuri niitä mitkä vapaaehtoisesti radiosta kuuntelin, ei masennusta ja ahdistusta, eikä säälittelyä ketään kohtaan. Enkä kokenut silti tyhmistyväni, saati olevani sosiaalisesti rajoittunut. Tosin kyläillessäni paikassa jossa oli tv, huomasin etten osannut keskustella jos tv oli auki, en kuullut sen meteliltä mitään ja toisaalta ei kai suuresti edes tarvinut, koska kukaan muukan ei kuullut eikä nähnyt. Se härvilä oli kuin suuri musta-aukko joka imaisi itseensä kaiken huomiokyvyn. Nyt tietokoneeni vie minulta huomio kyvyn. Ja sen toteaminen on aika vastenmielistä.

En edelleenkään pidä uuttistulvasta joka siitä päivittäin tulee kuin tsunami kohti, tahdoin tai en. En kykene sulattamaan sitä kauheuksien määrää mikä tuupataan eteeni ilman että voin sitä kohtaan puolustautua muutoin kuin koko aparaatin sulkemalla. Tekeekö tämä valinta minusta jollain tavoin "rintamakarkurin"?

Suljenko silmäni maailman kauhuille vai avaanko silmäni oman elämäni ihanuudelle? Niin Nämä ovat todella vaihtoehtoni. Sillä kun jätin pois tiedon ylitulvinnan, lakkasin lukemasta uutisia, lojoamasta tvn uusintojen sarjatulituksessa, aloin keskittyä omaan elämääni ja siihen miten teen siitä mukavanpaa. Olen tämän n7v aikana pudottanut painoani reilusti, oppinut tanssimaan tavannut uusia ihmisiä ja käynyt uusilla paikkakunnilla, opiskellut yhtä ja toista itseäni kiinnostavaa ja toisinaan vain ollut ja nauttinut elämästä. Olen myös mieleltäni pirteänpi, sairastin pitkään masennusta, nyt en koe enää olevani sen vallassa. Oikeastaan toteaisin olevani nyt terve. Ei tietenkään niin että kaikki olisi jotenkin juuri sen vuoksi paremmin mutta siinä oli se alku sykäys, pistin pois pahimman vapaa-aikasyöppöni. Jos mieli teki katsoa joku elokuva menin elokuvateatteriin, ihan yksin jos ei kukaan muu seuraksi ehtinyt. Muutin radikaalisti elämäntapojani enkä ole katunut.

Minun kauhisteluni uutiskammotuksiin ei auttaneet onnettomuuksien uhreja lainkaan mutta minun vointini muuttuminen paremmaksi teki ystävieni olon seurassani helpommaksi. Minun Sarjojen tuijottaminen ei sivistänyt minua yhtään mutta hakeutumiseni tanssikurssille auttoi minua löytämään  molemmat jalkani, liikunnan ilon ja monta ihanaa ystävää ja kerrassaan ihanan harrastuksen. Ja puutyökurssin kautta löysin käteni ja Puun "syvimmän olemuksen" Ja on minulla myös "muunlaisista kädentaidoista" oppi hermoratahierojan koulutuksen kautta. Yksi muutos johti toiseen ja kolmantteen jnejne. Lumipalloefekti

Positiivinen lumipalloefekti. Viime aikoina olen alkanut pohtia tämän tietokonevankeuden tarpeellisuutta. Inhoan todella uutisia joiden seasta positiivisten uutisten pongaus on aina haasteellisenpaa ja haasteellisenpaa. FBsta löydetyt linkit voi osittain olla todella hauskoja mutta toisinaan pelkkää nälänhätää, politiikkaa, sotaa, katastroofeja ja väkivaltaa. Se laittaa minut pohtimaan kaikkien näiden tietojen tarpeellisuutta. Voin paremmin mitä enemmän hassuttelen ja nauran. Tiedän myös voivani huonommin mitä kamalanpia uuutisia luen. En Ole kyennyt tekemään nälänhädälle mitään vaikka minua kuinka ahdistaa kuvat kärsivistä lapsista, mutta olen onnistunut aikaansaamaan muutamalle kersalle hyvän mielen hullunkurisilla jutuillani ja hassulla olemuksellani.

Minun mielestäni minun pitää keskittyä lähiympäristööni ei siihen mitä on median tärkeysjärjestyksessä. Minä kieltäydyn ottamasta enää pahaa oloa vastaan. Otan mieluummin uutispimennon ja sivistymättömyyden ja helakan naurun rätkätyksen kuin yhtä ainoaa uutista tapetuista lapsita, hakatuista mummoista tai paapoista, kadonneista teineistä, perhesurmista tai hulluista diktaattoreista joiden lupaa ilman kansalaisella on tuskin mahdollisuutta pyyhkiä.. vaikka nenäänsä.. Minä luen vain sen minkä koen tarpeelliseksi ja viihdyttäväksi, Siis SARJAKUVAT VITSIT ja sen mitä Sinulle kuuluu.

Ihminen on Vinkee

Ihminen on siittä vinkee olento että vaikka sillä on kaikki kohillaan, hällon aina jokin puute. Vaikkois katto pään päällä ja kaappillinen vaatteita, kengänrohjoja ja hatunreuhakkeita ja huonekaluja tupa täys, porstua puolillaan ja pariin kolmeen muuhunkin huoneeseen riittää kalustetta jaettavaksi ja osa odottaa ongelmajätelaitokselle pääsyä. Ruokaa on jäätävässä kapissa, pakastelaarissa, kellarissa ja kaappien kätköissä, ja autoa pihalla ja polkukonetta ja munamankelia kellarin varastoissa ja vintilläkin nippu vihtoja, ja ehkäpä pari lootikkoa muutakin tähdellistä säilöttävää. Silti vois ihmispolo vielä jotakin tarvita ollakseen onnellinen.

Noh hankiipa ukon, akan, pari tenavaa, veemäisen anopin josta voi valittaa ja joka valittaa, appiukon kultasen ja mukavan, oma äitee ja isäpaappa ja veljet ja sisaret lapsineen, ja valituksineen. Oi onnea. Ja voi sääli sitä joka ei näitä kaikkia statussymbooleja Tajua/ehdi/kykene tiettyyn ikään mennessä hankkimaan. Sitä säälii ne jotaka kokevat että ainoa oikea tapa ELÄÄ on hankkia talo tavaraa perhe ja ura ja helvetillinen kiire jonka keskellä ei juurikaan ehdi muuta kuin vilkaisemaan, että koko muu populaatio sinkoutuu samassa syklissä itsensä kanssa maatakiertavalle radalle.-Tuon yksinäisen elämä on varmaan yksinäistä... voivoi hoppuhoppu....

Kadehtii ne, jotka sen katraansa keskellä koettaa löytää sen itsenäisen hetken, jossa ei kuulu ÄITIII ISIII..VAIMOO MIEHENIII, mis on mun sukka, mis on pipo? mitä ruokaa?Joko sinä taas olet menossa ja minne?Nalkun nalkun jäkäjäkä.
Ja ne samikset, yksinäiset ei pohdi kuin sitä, että mitenkä sitä tämän päivän sulkisi korvansa oman ajatusmaailman nalkutukselta, naapurin nalkutukselta, tuttujen ja tuntemattomien nalkutukselta ja mikä pahinta itsensä nalkutukselta, pitäs pitäs, vaan kun ei tiedä miten pitäs miks ja koska?

Minulla on ihana elämä. Mutta aika ajoin edes minä en pidä omasta elämästäni. Sinä et pidä sinun elämästä ja he ei pidä heidän elämästä. Ja hassua kyllä on ihan sallittua olla tyytymätön hetkittäin, vaikka ainakin minulle on tuputettu uskomusta siitä, että pitää olla aina tyytyväinen siihen mitä saa. Höpö höpö, jos minä menen kauppaan ja ostan sieltä kengät, joista heti seuraavana päivänä lähtee pohja,t niin en minä jää tyytyväisenä istumaan kotiin rikkinäisine kenkineni. Minä otan ja kävelen takaisin puotiin ja pyydän uudet tilalle ,ehjät ja kestävät ja saan ne, koska se on minun oikeuteni, minun ei tarvitse tyytyä huononpaan kuin ansaitsen, ansaitsen ehjät kengät.

Näin ajatellen ansaitsen myös itseäni ilahduttavan elämän. Silloin kun on pahamieli, kaiken itseä miellyttävän löytäminen vaan on haasteellisenpaa  ja vaatii kärsivällisyyttä. Mielipahassaan kyllä löytää helpostikin kaikkea sitä lisäävää, reijät sukassa ja likaiset astiat, pitkin kämppää levitetyt likapyykit ja ikkunan pinnalla olevat kärpäsenpaskat näkyy siinä mielentilassa toivottoman hyvin, samoin kuin naapurin Hilma-hepsankeikan uudet korkokengät ja naapurin Urmaksen yli kiillotettu uusi bemari, johon hyvänä päivänä ei kiinnittäisi mitään huomiota, ajokortiton ihminen kun on.

 Kaikki päivät ei ole onneksi ihan silkkaa epätoivoa,ei toivottomia lainkaan. Meillä kun on mahdollisuus ihan vaikka tällä hetkellä kääntää tuuliviirimme toiseen suuntaan, sen paremman tuulen puolelle. Äläkä mutkuta. En minä sanonut että se olisi helppoa ja yksinkertaista, sanoin että se on mahdollista. Mihin kuluttaisit tänään aikasi mieluummin? Siihen Että ketuttaa kuin kirppujen kiusaamaa apinaa. Siihen että säälit katsella sitä kirppujen kiusaamaa apinaa?  Siihen että moitit sitä kirppujen kiusaaamaa apinaa, vai menetkö ja peset sen apina kirppusamppoolla ja naurat sen apinan kanssa ilosta olla ilman kirppuja. Sinulla on shamppoo. Mitä teet sillä? Minä ainakin taidan mennä pesemään omalta sisäiseltä apinaltani kirput pois. Ainakin yritän, jos ei lähde kerta pesulla niin pesen uudestaan. Kettuuntuminen on tylsää ja ajatuksenkulku laajenpaa kuin uskoisikaan.

Minen ymmärrä

Joillakin hetkillä luovuuden kukka olisi se kaunein kukka. Siis jos se kukkisi ja voisi hyvin. Aina se ei vaan voi.
 Männä vanhaan isäni harrasti metsästystä ja kalastusta. Kala reissuilla olin useasti mukana, mutta metsästys-seuraksi "pääsin" vain harvoin syystä että, eräälläkin jänisreissulla tai lintumetällä ollessa heläytin kuuluvasti isille tiedon näköpiiriini ilmaantuneesta elävästä, sillä seurauksella, että kun isukki sai sihtinsä kohdilleen oli elävästä näkyvissä enää vautiviivat. Ja minä viattomasti ihmettelemään että "ehtikö se mennä, voi harmi?" siis isälle ei minulle. Elävä elävä oli mielestäni aina paras elävä, oli sitten kyse ketusta tai jäneksestä.

Eilissä päivänä ajelin eteläsuomen suunnalla ja pohdiskelin nykyajan järjestelmällistä metsästäjä toimintaa. Tavan luovaa toimintaa tämäkin. Autoja oli tienlaitaan pysäköitynä julmettu määrä ja huipunkukkurana yks pirun pitkä pellonlaita punapukuisia ukon kutaleita (ehjä jopa rouva ihmisiä) jaettuna 10m välein sotilaallisesti riviin. Luojan Kiitos, joka ukon/akan nokka osotti noin 500m päässä olevaa metsää kohti ei esim tielle, eikä toisen 500m päässä olevalle talolle. Jokku istu retkijakkaralla ja toiset puhu lälläriin tai liekko ihan perus kännykkään mutta siinä seistä/istuajökkäs noin 20-30 punapukua sievästi rivissä ja ootti hirveä. Apua kun nauratti. Ennen ukot ryysi mettässä ja paukutti kattiloita ja muita kolistimia ja jahtas hirven mettähakkuupaikan tähystystornin tykö. Nyt mennään autolla päätien vieressä olevan pellon reunaan ja ootetaan että hirvi keksii lähteä pellolle laiduntaan.

Minua sivistymätöntä sitten opastettiin että nykyään jahtipäällikkö asettaa poijaat riviin ja antaa heitille sektorin jolle alueelle saa ampua. Viis siitä tuliko se hirvi siihen vai ei, muualle ei saa ampua.  Toisaalta helkutin hyvä juttu, kun keskittyy vaan yhteen kohtaan ei voi ampua vieruskaveria ellei vieruskaveri jostain syystä keksi juosta sille kaverin sektorille, sillä jokainen metsästäjähän on opetettu ampumaan kaikkea mikä liikkuu sillä hänen sektorillaan, oli se sitten peltohiiri,hirvi, traktori, puimuri tai laskeutuva lentokone. Vai onko tämä vaan etelä-suomalaisten tyyli metsästää? Ja nyt kaikki metsästävät ystäväni älkää hitossa loukkaantuko sillä enhän minä metsästyksestä mitään tiedä. Tuli vaan mieleeni. Minä vaan muistan kakaraiästäni kuulemani metsästysreissut. Ne ei oikeen vastannut tätä nykyistä Sektori tyyliä. No Juu eivätpä todella ammu toisiaan mutta onko enää mitään jahtimiehiä niitä jotka etsii sitä hirveä? Vai koirako sen kaiken työn tekee ja joutuu siinä samalla itse tulilinjalle? Vai odottiko ne poloiset todella siinä pellon pientareella sitä hetkeä kun se hirvi hilpeänä päättää että "dimpadim taidanpa lähteä pellolle syömään." Johan sen hirvikin tajuaa että jos siellä pellon reunassa näkyy punaisia ukkoja pyssyt tanassa niin ei sinne kannata mennä. Ja metsästys muka "urheilua tai ulkoliikuntaa." Pöh Ihan yhtä paljon sitä taitaa saada liikuntaa vaikka harrastais lintupongausta, niskojen asento vaan muuttuu.

Muistuttajat

On ollut hiukka nuiva olo. Pitkä kestoinen palelu ja päänsärky, enemmän ja vähemmän harmituksia niissä ja näissä kohdissa elämää. Periaattessa kaikki on hyvin, mutta johonkin hampaan koloon on jäänyt jotakin mikä häiritsee. Niitä pieniä häiriötekijöitä on pitkin kotosta. Nippu papereita siellä, laatikollinen kamppeita täällä, täyttä jossakin päin ja tyhjyyttä toisaalla. Sellaista kummallista epätasapainoa. Samanlaista tuntuu olevan omassa sisuskunnassa.

Tulee mietiskeltyä omia ystävyyssuhteitaan, sukulaisuus suhteitaan, etä- ja lähipiiriään ja sisäpiiriään. Sitä sydäntä ja mieltä, millä kunkin päivänsä ottaa vastaan. Ei ole enää jokainen päivä samanlainen kuin ennen, eikä mitkään suhteet kuin ennen. Rakkaussuhteitani kun mietin katselin ensin pitkään totaalityhjää seinää. Eikö tosiaankaan mitään sillä suunnalla? Valokuvia järjestellessäni hämmästelin keitä missäkin kuvissa oli ja toisinaan tuntui että laatikkooni oli pakosta eksynyt jonkun ihan vieraan ihmisen kuvakokoelma. Olkia kohautellen otin ja "deletoin heidät" roskapussiin. Löytyi kuvia joissa oli ihana rimppakinttu räpsykkä suomenajokoiramme Pipsa, karvainen sielunsisar ja ymmärtäjä koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Kuva jossa oli miehistä parhain ja suuri ensi rakkauteni Vieno-pappa, pottunokkainen ja kultaisin suurmies jonka muistan, seuraavasta kuvasta purjehti tyytyväinen hymy huulillaan vastaan isäni hauenvonkaleen kanssa ja sitten taksisuhareitten kruunamaton kuningas isosetäni Sulo.

Kaikki minulle rakkaita ja tärkeitä kasvattajia ja miehenmalleja kukin tavallaan. Hassuinta on että he selittävät kaikin tavoin miksi elän kuten elän. Kuvakavalkaadista ei löytynyt ensimmäistäkään kuvaa seurustelukumppaneistani koska, noh tunnustan, en ole seurustellut "yhteiskuvavaiheeseen" asti. Työtoverikuviakaan ei löytynyt koska työpaikat vaihtui niin taajaan että ei oikein ehtinyt sanoa kuin päivää ja näkemiin. Kummallista ja niin tavattoman ymmärrettävää minulle.

Nyt kun olen lähes kokopäivätyökseni opetellut tuntemaan itseäni paremmin. Kiitos pitkän sairasloman ja tämän hetkisen työttömyyden, siihen on ollut todella upea tilaisuus. Olen oppinut itsestäni yllättävän paljon, pidä rauhasta ja hiljaisuudesta, rakastan pohdiskelua itse keskenäni ja yllättävää kyllä toisinaan saan kaiken ajatusmelun täydellisesti katoamaan ympäriltäni, unohdan paikan ja ajan ja vain olen. Tuntuu etuoikeutetulta voida tehdä niin, kun kuuntelee ja katseleen kuinka ihmiset hosuu ja huitoo velvollisuuksiensa keskellä. Lähes kaikilla on kiire ja mieletön paniikki selvitymisestään päivästä toiseen.
 En ole ikinä pitänyt kiireestä, en painostuksesta, enkä siitä ettei ole aikaa tehdä asioita inhimillisesti. En ole myöskään ikinä pitänyt siitä että olen ihmisten pelinappula, jota siirrellään paikasta toiseen tasan sen mukaisesti kun jotakuta suurenpaa ja korkeammassa asemassa olevaa sattuu kulloinkin kiinnostamaan.
Mutta pelinappuloinahan me tavallaan jokainen olemme. Vai olemmeko? Minä taisin kyllä jo tulla siirretyksi shakkilaudalta. Siirsin itse itseni syrjään sillä halusin opetella hengittämään omassa tahdissani.

Olen ensikertaa sellaisessa tilanteessa että, todella teen asiat oman mieleni mukaan. Pohtimatta voinko niin tehdä ja mitähän muut tästä ajattelee. Olen ollut joidenkin mielestä sellainen aina, mutta on eri asia tehdä ja suunnitella tekevänsä. Minun pääni sisällä on ollut aina keskustelukehä, jossa jokainen "ihminen on tullut sanomaan vankat mielipiteensä", jotka useimmiten on kumonneet omat mielipiteeni loistavilla perusteluillaan. Vaikka sanoin, että se on keskustelukehä, niin enemmänkin se on nyrkkeilykehä, jossa pääsääntöisin mätkittävä on ollut minun itsetuntoni ja mätkijöinä on ollut kuka milloinkin. Merkityksellinen tai merkityksetön vaikuttaja. Te tiedätte vahvat auktoriteettinne omassa elämässänne. Jokaisella meillä on kannustajamme ja alistajamme, hassuinta on, että usein pahin vastustajamme olemme me itse. Minä uskon, mitä minulle sanotaan, minä uskon "ulkopuolisen" mielipiteisiin vaikka oma mielipiteeni olisikin usein ollut se minun parasta ajatteleva. En ole tarvinut ihmistä "keskustelemaan kanssani henkilökohtaisesti", elämäni vahvat jyrät on tulleet erittäin mielellään ihan vain ajatuksiini ja tehneet siellä selvää itsetunnostani helpommin kuin kukaan voi uskoakaan.

 Olemme itsellemme muistuttajia. Muistutamme itseämme niistä asioista joita pidämme tärkeinä muistaa. Keskustelukehä vai nyrkkeilykehä? Kun käymme ajatuksissamme läpi elämäämme, Keskustelemmeko itsemme kanssa siitä mitä pidämme arvossa, vai annameko itsemme ja toisten mätkiä "päähämme järkeä" ja heikennämme itsetuntoamme? Teemmekö sillä tyylillä kun on aina tehty, vai opettelemmeko itsestämme ja mieltymyksistämme jotain uutta? Jos minulla oli aamulla silmät avatessani heikko olo tekikö sen tunnustaminen oloni heikommaksi vai päätinkö että päivästä tulee siitä huolimatta hieno? Ikkunasta katsellessa se ainakin näyttää sellaiselta, hienolta ja suuremmoiselta. Yhdeltä niistä päivistä jolloin ystävä pyörähtää kylässä, sovin toisen ystävän kanssa tapaamisen, tunnen varpaat kippuralle vetävää rakkautta pelkää olemassaoloa kohtaan, iloa siitä että minulla on minun elämäni. Se ei aina ole ollut tämän päivän kaltaista. Eikä se aina ole ollut minulle ilo, ei edes elämisen arvoista, mutta haluanko minä nyt muistuttaa itseäni taivaasta jossa olen vai helvetistä jonkä läpi jo kävelin? Huomaatteko ettei kysymyksen vastaus ole yksiselitteinen?

Jos minä rakastuisin

...Olen varmasti se painajaismaisin hunajalinko, joka on maailmassa onneaan tihkunut. Siirappimaisin ällötys, joka on ihmisten ilmoilla näkynyt. Jos minä rakastun, jopa rakkauteni kohde, joutuu häpeämään hellyyteni ilmaisuita. Hän vaipuu nolouden tilaan, jokaisella julkisella paikalla ja satavarmasti häpeää koko olemuksellaan sitä, että on hulluudessaan päättänyt edes aloittaa keskustelun kanssani. Jos mina rakastun,  liimaudun, kuin kärpästeippi kiinni ja pysyn kunnes minut irti revitään ja vielä silloinkin, suuren tahmaisuuden saattelemana. Jos minä rakastun,  näyttää sokerinekkukin happamalta, kuin sitruuna.

Jos minä rakastun, ei lehmät enää kulje laiduntamassa vehreillä niityillä, vaan ne on kasvattaneet itselleen siivet ja haukkaavat appeekseen poutapilviä. Lampailla on sudet asuinkumppaneinaan ja karhut pussaa poroa ystävällisesti. Kissat ja koirat on keskenään sovussa ja tiikeri kasvattaa ihmisen lasta. Jos minä rakastun, sinä päivänä loppuu sodat maailmasta, aseet katoaa Saharan tuuliin ja hiekanjyviksi muuttuen,  ne saavat autiomaan kukkimaan, vuosimiljoonien takaisia kasveja. Jos rakastun nälänhätä poistuu ja joka pienokaiselle riittää ruokaa, katto pään päälle, lämpimiä vaatteita viluisille ja koko maailman epäkohdat tulee korjatuksi, Jos minä rakastun.

Jos minä rakastun... On se tunteena, kuin valtamerenhyöky koko maan yli, suurista suurin maanjäristys, joka vavahduttaa Telluksen akseliltaan, ilmakehän muutos ja tähikartaston siirto kiertoradaltaan. Jos minä rakastun onko se painajaisista pahin, vai aarteista suurin? Jos.

Kun minä rakastan, ei mikään muutu, maa kulkee kuten ennenkin, ihmiset ei huomaa mitään muutoksia, minussa, tai muuallakaan. Lehmät märehtii navetoissaan ja uneksuu kesästä, lampaat on pelokkaita ja ihmiset susia toisilleen. Kun minä rakastan, en tihku huokosistani hunajaa, en tuoksu ruusuille, enkä hehku 100watin lamppuna pimeässä. Kun minä rakastan, olen tavallisista tavallisin ihminen, joka ei osaa sanoa,  oikeita asioita oikeaan aikaan. Tunnustaa ennemmin vihansa, kuin rakkautensa ja kääntää kasvonsa pois, vaikka olisikin mieluummin ottanut suudelman suoraan huulille, kuin takaraivoonsa. Kun minä rakastun, kaikki menee juuri niin kuin en toivonut, mutta kuten pelkäsin ja ensimmäisenä kaatuu, se kaikkein eniten vaivaa aiheuttanut korttitalo.

Kun minä olen tavallinen ihminen, rakkaudesta mitään tietämätön, minä päätin etten rakastu. En ota vastuulleni sitä, miten maailma joutuu pois radaltaan ja kaikkeus muuttuisi päälaelleen, jos jotakin niin tavatonta, minulle sopimatonta tapahtuisi. Miten kukaan kestäisi, jos yhden ihmisen rakkaus voisikin siirtää vuoria ja vuori siirtyisikin aivan sopimattomaan paikkaan? Miten rakastamani kestäisi, jos liaanin lailla kahlitsisin meidät yhteen?

Täysin kokemattomana ja halitsematta rakkauden voimia, ottaisin ja muuttaisin maat ja mannut, itseni ja sinut totaalisen toiseksi, tuntemattoman suuruiseksi, kutistaisin, tai kasvattaisin ja mitä kukaan silloin tekisi? Tuuli ei tietäisi oliko tulossa, vai menossa. Puut ei muistaisi, että juuret ovat paikalla pysymistä, ei kävelyä varten ja minä en tietäisi, miksi minulla oli jalat, en muistaisi, että niillä paetaan. Mitä siitäkin tulisi, jos jäisin paikoilleni odottamaan, että kaikkiin tuntemiini tunteisiin, sinä yllättäen vastaisit?

~W~

Rakkaus

Ja ptrrruuut humma seis saman tien. En ala puolesta puhujaksi edelleenkää. Pohdiskelen vain.

En kiellä, ettenkö rakastaisi itsekin, mutta rakkaus on kohdallani vaan hiukka moniselitteisenpi, kuin millaiseksi sen ymmärsin vielä parikymppisenä.

Minä rakastan ehkä saavuttamatonta. Minä en usko "kunnes kuolema meidät erottaa"-rakkauteen. Kuolemalla ei ole rakkauteen mitään vaikutusta, se on ja on, elämästä toiseen olemassa, mutta löydämmekö me joka elämässä toisemme siten, kuin meitä on "opetettu löytämään" ? Konkreettisesti, toisena ihmisenä, vai onko se jotain hulvattomanpaa?

  Minä tiedän, että toisille rakastuminen johtaa seurusteluun, sitoutumiseen, kihlautumiseen ja avioliittoon...Kunnes kuolema (tai lakimies/tuomari) heidät eroittaa-asenteella. Jotkut liitot kestää karikoista suvaintoon ja taas karikkoon ja suurta arvostusta tunnen heitä kohtaan, jotka rakastaa kaikesta huolimatta. Kestää ja oppii yhdessä toistensa kanssa. Tai oppii lähtemällä liitostaan pois. Erokaan ei ole helppo ratkaisu, mutta toisinaan välttämätön, jotta pysyisi järjissään. Olisi armollinen itselleen ja läheisilleen ja toisinaan jopa siksi, että pysyisi hengissä. Eikä itsekään syyllistyisi riistämään lähimmäisensä henkeä. Kaikki liitot ei ole ruusuilla tanssia, tai sitten juuri sitä, ei voi välttää varsien piikkejä, jos on Ruusulan puutarhuri.

 Ja kun se kuolema sitten erottaa, niin onko kaikki rakkaus sen jälkeen käytetty? Tuleeko tilalle mitään, vai onko tunne-elämys läpikäyty? Mihin se rakkaus sitten katoaa? Muistoihin, vai mappi Ööhön? Kuinka kauan sitä edesmennyttä puolisoa kannetaan sydämessä, kuinka kauan sen annetaan vaikuttaa? Pitääkö sen jälkeen lakata elämästä? Kuinka kauan? Miten kauan esimerkiksi minun, joka uskon jälleensyntymään, pitää odottaa oman rakkauteni suhteen. Tapaammeko tässä elämässä muutoin, kuin ystävinä? Vai olemmeko täydellisen vieraat toisillemme? Tuleeko sitä "järisyttävää tunne-elämystä" enää missään muodossa?

Millainen se on se "järisyttävyys"?

Juu minä katselin "sinkku elämän"  ja "ylpeyttä ja ennakkoluuloja". Olen lukenut enemmän romanttisia hömppäkirjoja, kuin kehtaisin tunnustaakaan. Olen romanttisten elokuvien suurkuluttaja ja Yllätys yllätys, vastustan "järisyttävää" rakkautta, en usko lainkaan, että sitä on. En usko, että jokainen "oikeasti toisiaan rakastava pari" elää loppu elämänsä, saman katon alla. 

Vähättelen todella pahasti mielipiteitäni, jos sanon että, avioliitto on mielestäni hölmöjä varten. Rakkaus on mielestäni yksi hulluuden muoto ja hulluuden määrä riippuu siitä, miten ja kehen on rakastunut. En ole psykiatri, enkä muutoinkaan ihmisen aivotoimintoihin perehtynyt, mutta seurattuani itseäni ja ihmisiä ympärilläni, olen tullut tulokseen, että rakkaus on "pahin tunnevamma",  tai "sairaus", minkä ihminen voi kokea. 

Se ei ole hallittavissa,siihen ei ole lääkitystä, siitä ei voi lähteä pois, eikä sitä voi unohtaa, ennen kuin se on kulutettu loppuun. Eli näin ollen, kuluttanut ihmisen loppuun. Joillakin käy tuuri ja heidän rakkautensa, haluaa pitää heidät hengissä. Toisilta se vie järjen ja ruokahalut ja lopulta siirtää heidät seuraavaan elämäänsä, uutta kokemusta odottamaan. Joitakin rakkaus pitää pilkkanaan ja pompottaa paikasta toiseen, ihmissuhteesta kolmanteen, vailla pienintä toivoa pysyvästä paikasta. Jotkut rakkaus jättää täydellisen koskemattomaksi.

Ja kenet meistä/heistä, voi katsoa onnekaaksi?

Sen, joka toivoo sairastuvansa siihen, mutta jolla on kaiketi rokotukset voimassa, koska mitään ei tapahdu? Sen jolla on uskallus sairastua rakkauteen koko sydämestään, aina uudestaan ja uudestaan? Sen,  joka pakoilee rakkautta, aienpien sairastumiskokemuksiensa vuoksi? Vai sen, joka on rakastanut kunnes on tullut immuuniksi? Kuka heistä minä olen? Kuka sinä? Ja mitä väliä, sillä rakkaus ON. Vie toiset petipotilaiksi ja toisia se vaan ottaa enemmän, tai vähemmän päähän.

Valoa ja varjoja

Eikä kaikki päivät ole silkkaa kiitollisuuden helinää. Eikä niin onneksi tarvikkaan olla. Me elämme valoissa ja varjoissa. Ei aurinkokaan säteilisi niin kauniisti, ellei sen edessä olisi esteitä, jotka muuttaa valon suuntaa. Pintoja jotka heijastaisi sinne ja tänne. Voimistaisi tai heikentäisi säteiden tulvaa. Ei ole järkevää katsella suoraan aurinkoon mutta, niinä upean valoisina päivinä, kukapa ei olisi siitä kauneudesta häikäistynyt? Häikäistyisimmekö me siitä edelleen, jos olisimme viettäneet vuosia samankaltaisessa säässä? Enpä tiedä.

 Joka päivä katselemme tiettyä maisemaa, tiettyjä ihmisiä, eläviä, puita, pensaita, kylää, huonekaluja, kotiamme, elinympäristömme ja turrumme näkemäämme. Kiitollisuuden tunne ympärillä olevista katoaa, eikä seinien tai katonkaan hyödyllisyyttä muista, ne on ja sillä hyvä. Vaan entäpä jos jokin muuttuisi, rikkoutuisi, katoaisi? Seinään tai kattoon tulisi reikä? Piiipiti minkä teki. Ny on pakko nähdä se seinä. tai katto tai ikkuna tai...

  Entäpä ihmiset joiden kanssa kuljen? Heräänkö huomaamaan heidät kun näen heidät, vai vasta silloin kun en näe? Heräänkö vai pistänkö silmäni kiinni. Joinakin päivinä kun ihmistä on niin vaikea nähdä, vaikea puhua hänelle. Kun ei löydä mitään mitä voisi sanoa. Kun tuntuu että on vereslihalla omista ajatuksistaan, mutta niin täynnä sanoja, että niitä on mahdoton laittaa ymmärrettävään järjestykseen. Loukkaamattomaan järjestykseen. Järjestykseen joka auttaisi sekä itseä, että toista näkemään sen, miten juuri sillä hetkellä yritämme sopeutua johonkin selittämättömään elämän käänteeseen. Etten ole ajatusten lukija. En kykene ymmärtämään mitä minulta tahdotaan. Että tarvitsen apua mutten osaa pyytää. Että haluaisin olla avuksi mutten tiedä kuinka tarjoutuisin. Että haluaisin vain olla läsnä vaikken osaakkaan sinua lähestyä.

Jossain määrin olisi helpottavaa kun voisi lukea toisen ajatuksia. Ja voisi antaa omansa luettavaksi. Pystyisi ymmärtämään onko vai eikö ole tervetullut. Pystyisi näkemään onko aiheuttanut toiselle mielipahaa ja jos niin kuinka korjaisi tilanteen. On niin vaikea ymmärtää ihmisen mieltä. Sinun tai omaakaan mieltäni. Ja niin vaikeaa kysyä oikeita kysymyksiä. Sanoa oikeita sanoja oikeaan aikaan. Aiheuttamatta hämmentyneitä katseita.

  Olen ottanut itselleni haasteen muistaa kiitollisuus. Olen ajatellut että sen oppiminen auttaa minua selviytymään niistä haastavammistakin päivistä keveimmin mielin. Ja niin on todella tapahtunut. Harmit on edelleen harmeja ja joinakin päivina ei tunnu hyvältä, mutta se ahdistus menee pikemmin ohi. Ei satu enää ihan luuytimiä myöden jos muistaa jonkin vanhan elämän sivalluksen.On helponpi hymyillä ja sanoa kiitos kassan tädille, minulle oven aukaiseelle herrasmiehelle, pyytää apua tukalassa paikassa, mennä avuksi toiselle. Ja olla ilahtunut saamastaan kohteliaisuudesta, kiitoksesta, tai vain vastaantulijan suomasta hymystä. Kun tiedän että ne ei ollut aluksi helppoja tekoja. Silmiin katsominen ja  ihmisen kohtaaminen pelotta. Se vaatii minulta muuttumisen, rohkaistumisen ja kyllä, haavoitetuksi tulemisen riskin, joka edelleen on painajaisteni aihe.

Olen ylpeä tähän asti oppimistani. Vielä on paljon opittavaa, paljon ymmärrettävää. Hakusessa on nyt ne opettajat, joiden esimerkkiä haluaisi seurata. Valoa ja varjoa, kaikkea sopivasti jotta löytää kaikki maailmankaikkeutensa uskomattomat ulottuvuudet.


                                 Elämästään hämmentyneen häikäistyneenä -W-

Sisso

Jopas jotakin se onnistui, tai ainakin etenin tilanteessa niin paljon että pääsin kirjoitusasteelle.


M.W.Sysmäläisen ensteks mahtavin blogipläjäys on ihan just kohta syntynyt.

Olen siis Ristipistoilla tehtyjen tippaleipäaivojen hallitsema naiselävä. Harraste-kirjoittaja harraste-taiteilija ja taivaanrannantapiseeraaja. Opiskellut artesaaniksi, uimaopettajaksi, hermoratahierojaksi ja muutamaan muuhunkin juttuun pari vuotta ennen nakkisotia. Työskennellyt paljon ja laiskotellut riittävästi.

  Joitakin vuosia olen harrastanut pakina/runomuodon kirjoittamista ja noin kaksi kertaa aiemmin olen koettanut saada muodostettua Blogia jonne tyrkkäisin niitä ajatuksia, joita pää tuntuu olevan täynnä, mutta joita ei sitten kuitenkaan saa puhuttua kuin tyhjille seinille. Idea olisi muutoin ollut loistava mutta joidenkin ihastuttavien asetusten ollessa perssiillään ei lukijat päässeet sivuilleni enkä sinne lopulta päässyt itsekkään kun unhoitin niinkin tähdellisen asian kuin salasanat. Jospa tällä erää olisi parenpi onni. =D