Luonnonkansan turinoita: Nuori Kirjuri

1. Ajatuksen aalloilla.

~*~

Katselin kauan ja hartaasti vastaantulijoita. Jo ennen kuin kuulin heidät, tiesin etteivät he olleet ihmiskansaa. Eivät tuttujani, mutta kuitenkin olivat.

Hyppelehdin ja hyräilen voidakseni keskittyä. Olen ollut hiukan tolaltani tänne tultuani. Uusi koulu, uusi seutu ja uudet ihmiset. Tuttua vain se, että pään sisällä kaikki oli hyrskynmyrskyn. Olin muutamia päiviä sitten päättänyt tulla tänne Otsamolle ja kun kävelin pois ihmisten ilmoilta, siihen jatkuvaan hulinaan, alkoi tulla jokin tolkku. Äänetkin väheni. Ja aika katosi. En tiedä, kauanko olen jo ollut täällä.

Tänne tunturille matkatessani näin Usvaenkeleitä, jotka tuntuivat olevan etsimässä jotain, he vaikuttivat hätääntyneiltä, osa heistä nyyhki ja osa näytti muuten järkyttyneeltä, jopa epätoivoiselta. Vain ohimennen kuulin heidän puhuvan Tuulihuilusta. Hassua, että sekin kuulosti tutulta, kuten kaikki tänne Inariin tuloni jälkeen. En ole koskaan ennen käynyt tällä, mutta aivan kuin kuitenkin oisin.

Alenpana metsissä Luonnonkansa, peikot, tontut ja mennikäiset puhuivat samoin Tuulihuilusta. Hyytävän pelokas tunne minulle tuli Otsamon rinteessä, kun vastaani kulki Kaamoksen Sotilaita. Tai Pimeän sotilaita he kaiketi on, sillä Kaamoksella itsellään, ei tietääkseni ollut sotajoukkoja. Olin kuullut lempeästä Kaamoksesta, Luonnonkansan uneen tuudittajasta ja pohjoisen maan parantajasta. Häneltä kai on lähtöisi Unen parantavat voimatkin.

Sotilaiden nauru kaikui vieläkin ilkeästi korvissani ja kylmät väristykset kulkivat läpi muistaessani, kuinka he liukuivat lävitseni kuin haamut, pitäen minua pilkkanaan. Aivan kuin minua ei oisikaan. Ja he kuitenkin näkivät ”Ei se kuitenkaan mitään näe! Ei nuo ihmisruipelot ikinä enää näe tuon ikäisinä. Eivät tunnekaan, jyrätään se, kuten piaan jyräämme kaiken, näiltä seuduilta. Huilu on nyt meillä. Pimeys palkitsee meidät runsain mitoin.”

Mitä korkeammalle tunturille saavuin, sen hullummaksi näin asioiden menneen. Sotilaat olivat jättäneet jälkeensä silkkaa kaaosta. Kaikki heidän kohtaamansa henget, oli kiedottu paksuun lumivaippaan, jäädytetty ikijäähän. Nämä näkemäni hahmot, sai minut tolaltaan. Kaamos ei ikinä jäädyttäisi luonnonhenkiä, eikä metsän kansaa noin, ei talveksi, ei koskaan. Kokonaan hengiltä he ei vielä olleet, sillä jokin elonpilkahdus heistä huokui. Tämähän on kuin ahdistavimmista lukemistani kirjoista. Tarvitsen apua.

~*~

Luonnonkansan turinoita, Aika ikkuna.

~*~

Viime vuonna näihin aikoihin Juuso, Tytti, sekä Huubert, Juuson oppimestari kertoi, kuinka he olivat lähdössä Korvatunturille juhliin. Juuson oli tarkoitus saada päästötodistuksensa ja ennen lähtöään, Kantolan tuvasta (Isomummoni kotoa) Juuso ja Tytti vaihtoivat koruvalat. Huuberttin Parta ennakoi suuria seikkailuja ja totta vie niin kävi. Kukaan meistä, ei osannut edes ennakoida mitä tapahtuisi.

Samantien, kun kumppanukset avasivat oven kulkeakseen Korvatunturille, Nappasi itse Isä-Äiti Aika heitä kengän kippuroista ja otti ohjat käsiinsä. Kolmikko katosi kuuluvista ja näkyvistä, ja alkoi tapahtua outoja.

Kattilan kievarissa on tämän vuoden ollut melkomoinen kuhina. Ei mitään tavanomaista tarinankerrontaa, vaan olen saanut kuulla aikasilmukoista ja epämääräisyyksiä Kaamoksen, tai Pimeyden sotilaista ja katkelmia sieltä ja täältä. Ja Herra Kaarnala kävi komentamassa minut etsimään punakantista kirjaa, jossa piti olla Nuoren Kirjurin kirjoittama tarina. 

Aikasilmukoista onkin kudottu melkoinen kangas, sillä noin 5 vuotta sitten, oli sen aikainen Kirjuri laittanut elämäänsä uusiksi ja kun nyt viimein löysin kirjan, jossa Tuulihuilun tarina piti oleman, oli kaikki sen tekstit kadoneet. Onneksi minulla on muistot, joita aiemmilla Kirjureilla ei vielä ollut. Näinpä jouduinkin varsinaisen seikkailun keskipisteeseen.

Koko tarinan laitoi alulle Nuori Kirjuri, omalta osaltaan soppaa oli hämmentämässä myös Isä-Äiti Aika ja kun tätä kaikkea olen sivusta seurannut, näyttää soppa olevankin melkoinen. Itselleni Hulluin kokemus tuli viime vuonna joulukuun lopussa, kun olohuoneeni peili, muuttui ikkunaksi Otsamon laella olevaan mökkiin. Sitä kautta laittoivat ystäväni seuraavanlaista viestiä.

 "Tuulihuilu on varastettu, Pimeyksien sotilaat ottaneet vallan. Apua!! Etsikää Nuoren Kirjurin tarina ja muuttakaa tuleva. Opastakaa kaikki kulkijat Otsamolle, keinolla millä tahaansa. Kertokaa viestiä eteenpäin, olemme pois pääsemättömissä aikasilmukan vuoksi. Nuoren Kirjurin Kutsusta olemme perustaneet tänne lepotuvan."

Osaatteko arvata kuka on Nuori Kirjuri?

~*~

Luonnonkansan turinoita : Tuulihuilu

Kuinka moni mahtaa olla kuullut Tuulihuilusta? Minulle se oli lapsuudesta tuttu tarina. Luonnon kansa puhui Tuulihuilun olevan se soitin, jolla Itätuuli soitti Auringolle huomenet ja Länsituuli toivotti Kuulle kauniin ja pilvettömän yön. Kesällä Etelätuuli ilahdutti soitollaan ja voimallaan niin, että Aurinko jaksoi paistaa ja lämmittää koko pitkän yöttömän yön, pilvien häiritsemättä. Itse Pohjatuuli soitti sillä kunniasoittoa, kun oli Kaamoksen aika tulla vartioimaan Auringon unta, tuntureiden kasvatteja ja valvomaan talviajan nukkuvaisten talvilepoa.

Pohjatuuli myös herätti Tuulihuilulla Kaamoksen aikaan, Kuun ja tähdet, sekä, kiritti revontulien loimua soitollaan. Jouluna Pohjatuulen huilu soitanto valaisi Joulupukin tietä lahjainjakoon. Tällä huilulla myös soitettiin Aurinko takaisin taivaalle. Jo Uuden Vuoden yönä Pohjatuuli alkoi herättää Tuulihuilulla Aurinkoa. 

Tiedättehän kuinka talviaikaan, tuppaa nukuttamaan aivan mahdottomasti. On hämärä hyssykkää, eikä millään viitsisi herätä. Aurinkokin nauttii nukkumisesta ja näin ollen Pohjatuuli sopi aikojen alussa Auringon kanssa, ettei äkkiherätyksiä tehdä. Vaan miellyttävää soittoa ja hillitty herätys. Torkutusta, niin kuin me sanoisimme aamuisin, siirtämällä kelloa hiukan myöhemmälle herätykselle. Viisiminuttia vielä...

Niinä hetkinä kun Tuulihuilu ei soi, sen säilytyspaikka oli Isä/Äiti Ajan luolassa, josta hän sen vuorossa olevalle soittajalle itse ojensi. Tuulihuilun soittajina toimivat jokaisen vuodenajan tuulet. Vain harvoin tapahtui niin, että Aika poistui vartiosta ja huilu jäisi yksi. Onneksi Aika hallitsi joka hetkeä ja näin ollen osasi aina olla paikalla, kun tuulet huilua tarvitsi. 

Koko Luonnonkansa tiesi Tuulihuilun käyttötarkoituksen ja myös sen, että ilman huilua, ei Aurinko herää. Kaamos vartio tuntureita ja pimeydestä tulee pysyvä, ei edes tähdet valaise yötä,  revontulet ei näytä tietä, eikä Kuu kumota.

Tärkeä on siis Luonnonkansalle tuo huilu, samoin se on tärkeä meille ihmisille. Miettikää millaista olisi ikuisesti olla pimeässä, talven kylmässä ja koleassa synkkyydessä, ei edes hangen hohdetta valon lähteenä. Pelkkää pimeää.

~*~

Hei Arvoisa Joulupukki ja kaikki muut Tarinamaan turinoitsijat.

Tänään tuli valtava ikävä omaa lapsuuttani, jossa kaikki te, olitte automaattisesti joka päivässä mukana. Silmien aukaisusta Nukkulandiaan matkustamassa, ihan joka hetki. Ei ollut tylsä lapsen elämä. Ei koskaan eikä missään, ei edes kipeänä ollessa, koska aina oli sen seittemän tonttu veljestä ja sipinän sisarukset sängyn vierellä Tarinamaan tarinoita kertomassa, jos äippänen, tai muu perhe, ei ehtinyt lukemaan, tai seuraa pitämään.

Ja kun erehtyi sinne lähimetsiin, tai pihapiirin pienimmäisten luo menemään, niin aina joku teistä, oli seuraa pitämässä, jos ei ihmisen olevaiset siihen ennättäneet. Ja ihmisten kanssa tuli riitaakin, joten usein teidän seura oli mukavanpaakin. Mutkatonta.

Tänään taas koitin tuota tekniikkaa ymmärtää ja täyttää näitä ihmisten lomakkeita, joihin ymmärrys ei millään riittänyt, laittaa kirjelmiä ja hakemuksia ja tulos oli plus miinus ja nolla. Turhauttavaa ja ärsyttävää, tiedän, että pitäisi ja täytyisi ja ihan itse, koska muut ei sitä puolestani tee. Mutta mieluiten menisin Törömökkiin, tai metsään rakennettuun majaan ja oisin mörköjen ja mennikäisten, metsän mönninkäisten ja tättähäärien ympäröimä.

Niin kaipaan teitä. Nähdäkseni ja lähellä tunteakseni, kuunnellakseni mitä kertoilette. Minä lupasin löytää sen kirjan, mutta kateissa on vielä toistaiseksi Tuulihuilun tarina. Vielä hetken verran on aikaa löytää se,  että saisin jatkaa Juuson ja Tytin tarinaa.

Kuulin, että he ovat melko hullussa aikapyörteessä 20 vuoden takana. Ja vain siksi, että Kantolan kievarin ovella tapahtui kummia viime joulun tienoilla. Nyt olisikin pyyntö Arvon Joulupukille. Auttaisitko löytämään sen punakantisen kirjani ennen joulua? Muuten jää Juuso ja Tytti, samoin kuin muutama muukin tärkeää tärkeänpi ja rakasta rakkaanpi Turinoitsia aikapyörteeseensä ihmettelemää.

Ystävällisesti apua anoen Wilhelmiina Kirjuri.

PS.Kertoisitko Terveisiä Luonnonkansan turinoijille, Kattillan kievari on edelleen auki, Satulan emäntä yrittää olla puikoissa ilman Tyttiä. Mutta kaikki (tiedätte kyllä keiden) kuulumiset matkan varrelta, olisivat tervetulleita, mieluusti ennen joulua kiitos. 

Hei Isi!

Ihan joka päivä en sinua enää kaipaa, mutta mielelläni olisin sinulle tänään kakkukahvit tarjonnut. Osaan kyllä leipoa vaikka sitä hiukan epäilitkin.

Siitä on yli 22v kun sanoimme hyvästit. Emme niin kun kuuluisi, ystävällisesti ja rakkaudella, vaan täydellisen riittämättömin sanoin.

En tiennyt että, puhuin silloin kanssasi viimeistä kertaa. Mutta kiitos kun soitit, osoitit että välitit sittenkin. Tänä päivänä ajatellen, sillä, että soitit minulle humalassa, ei ole enää mitään merkitystä. Humalassa ollessa usein kaipaamme kaikkein eniten juuri rakkaita ihmisiämme ja tulee soitettua ja kerrottua ajatuksensa helpommin. Joskus tylysti ja joskus rakkaudella. 

Viimeisen puhelun sisältö oli, että ikävöit. Et ollut tyly, etkä ilkeä, et pelkäämäni humalainen julmuri, vaan isä, jonka tyttö oli kuntoutuksessa, isä joka on huolissaan siitä, miten hoidot sujuu ja onko niistä apua? Sama isä, jonkan kanssa kuljettiin metsässä, rakennettiin lumilinnoja ja puhuttiin höpöjä, kutitettiin ja kikatettiin ja oltiin onnellisia.

Aina ei semmoista ollut, muttei aina ahdistavaakaan, eikä pelkojen täyttämää. Olit omanlaisesi ja minä omankaltaiseni. Haastavia ihmisiä toistemmekin mielestä, ei vain niiden, jotka meitä vierestä katseli. Mutta minulle sinä olet rakas, edelleen, tai viimeinkin.

Me taisimme kuitenkin olla keskenämme samaa kieltä puhuvat. Olen niin usein saanut kuulla, olevani kaltaisesi.

Se ei aina ollut kehu, kuten tiedät. Olemme pahimmillamme kumpikin olleet sietämättömiä. Mutta parhaimmillamme,

no toivoisinpa, että meidät molemmat muistettaisiin myös sellaisina. Sinä olit ihana ihminen, välittävä ja rakastava.

Ja mitä huikein kiusan henki. Kiusata nyt äippää ja uhata tuoda äitienpäivälahjaksi vaaka. Kun toisen paino oli hänelle niin arka paikka. Ja sinä peijakas vielä toit semmosen. Tosin täytyy sanoa, että olet harvinainen mies, sillä olit kuunnellut, kun äiti leipoessaan manasi, että mistä sen tietää, paljonko mikäkin painaa, kun ei ole keittiövaakaa. Viikkon riita lahjavaa'asta vaihtui, välirauhaan ja ihanaan pullatuoksuun, kun lahjapaketista paljastuikin henkilövaa'an sijasta keittiövaaka, kätevä ja laadukas semmoinen.

Isät on omansalaisia. Sinä sellaisenaan, olit minulle ainoa oikea. Sinä autoit minusta kasvamaan tälläisen kuin olen, epätäydellisen ja läheisilleni päänvaivaa tuottavan, mutta rakastavan ja ihan hyvän ihmisen. Luultavasti olit minustakin ylpeä.

Ainakin kuulin juorua, kuinka kiskoit kaverisi katsomaan Kertun ikkunaa. Likan tekemiä puukkoja ja pahkatöitä.

Salaa omastasi ylpeä, ettei ylpisty liikaa.

Mutta hei isi, jos siellä henkimaailmassa olet kuulolla. Olisi ollut paljon asioita, joissa olisi ollut mukava, kun oisit ollut läsnä. Oikein konkreettisesti ja näkyvänä. Olen kirjottanut sinulle ennenkin, ajatellut usein. Suurin kasvattajani olit juuri sellaisenaan, kuin elämäsi elit. Kiitos, että opasti ja olit.

Kun seuraavassa elämässä kohtaamme, olen antanut sinulle kaiken anteeksi, toivottavasti sinä myös minulle.

Rakkaudella Tirakka Luuviulu.

Saavuttamatta paras.

Miksi mahdottomin vaihtoehto,

 on paras?

Haluttavin,

helpoimmin lähestyttävä,

vetovoimaisin,

viehättävin.

Silmälle ilo ja korville

hunajaa.

Käsille kosketusta

vaativa.

Miksi,

aina ja kaikkialla,

se, mikä ei ole mahdollista,

ei järjellistä,

ei viisas valinta lainkaan,

On se, mitä haluamme.

Janoamme,

kaihoamme kauniina iltana,

kylmän kourissa,

kaaoksen keskellä.

Kun maailma on 

haasteita täynnä,

juuri se pitää meidät

järjen valaisemana.

Saavuttamaton

jokin.

Se mikä on,

ainoa oikea,

käsin kosketeltava,

vain unelma, mutta

magneettia vahvenpi.

Omisti sen kuka tahaansa,

oli se, kuin kuu tai,

aurinko taivaalla, 

prinssi, tai prinsessa vieraan maan,

arvosti se sinua, tai ei,

oli se millä planeetalla tahaansa, 

ymmärsit sitä, tai et.

Jos se on saavuttamaton,

eikä sinua tahdo,

sinulle kuulu,

sinua katso,

ei sinulle sovi, ei mahdu,

se on aina ainoa, mitä haluat.

Miksei mitään helponpaa tietä

tullut haluttua saavutuksilleen?

Tahdolleen,

haluilleen ja himoilleen.

Mahdottomin minulle kiitos.

Viimeistään ensielämässä

sen saavutan.

Viimeistään ensielämässä,

sekin on päättänyt haluta minut,

tosin silloin en enää halua sitä,

kun se olisi minun.

Miten voit väittää, että

vaikea olisin?

Täysin

 ennalta-arvattavaahan 

se on,

että se mikä antautuu,

ja vapaaehtoisesti

luovuttaa itsensä jalkoihisi,

on viallinen ja suuri virhe

vastaanotettavaksi.

~W~

Missä mennään?

Miten voi olla niin tavattomana vaikea, pysyä kärryillä, kuinka monta vuorokautta, on taas ohitettu, ihan hetkessä? Onko tänään tänään, eilen, vai huominen? Ei sillä, että niillä päivillä minulle oisi mitään merkitystä. Tulee ja menee, mutta monenko päivän edestä, olen tänään ihmetellyt, että missä mennään? Muistinko olla läsnä viimeviikossa? Ja koska viimeksi kävin Nukkulandiassa? Nukuinko siellä, vai ollamöllötinkö pysäkillä kyytiä odotellen?

Viime aikoina nukkuminen on ollut sitä sun tätä. Yhtäväliä näin solkenaan unia, jotka oli hämmentävän todellisia. Useimmiten olin eksynyt suureen puutaloon, paljon huoneita ja koetin löytää jotain ihmistä, tuttua tai vierasta. Uuden huoneen kohdalla useimiten kuulin huoneessaolijalta, tai joltain varjoääneltä, että tyyppi oli juuri mennyt siihen, tähän, tuohon huoneeseen, jossa hetkeä aiemmin olin ollut. Kun koetin löytää joihinkin näistä aiemmin käymistäni huoneista, ei sitä enää löytynyt lainkaan. Takaisin edelliseen huoneeseen ei päässyt ja tavatut ihmiset katosi saman tien, kun astuin uuteen huoneseen.

Eikä huoneet olleet samanlaisia, kuin edellisissä unissa. Vaikka huoneistoja oli useamman yön unissa. Luullakseni viitenä yönä peräjälkeen. Nämä olen kirjannut ylös. Karsittuna ja sekavana versiona se, mitä nämä unet piti sisällään: Kaikissa taloissa oli paljon huoneita. Määrät vaan eivät olleet samoja, eikä kaikista selvillä. Yhdessä talossa oli 32, tai 36 huonetta. Yksi talo oli kalustamaton kokonaan,

yhdessä oli valtava määrä näyttämötavaraa ja puoliksi tehtyjä

esiintymislavoja, tai käsityötiloja. Yksi oli vanha riihi, jossa oli uimahalli, jossa soudin epäkelvolla kajakilla. Seuraavassa oli paljon väkeä, yhdessä asunnossa sokkelokkoja, yksi oli kuin vanha koulu, jossa oli ilmeisesti useita perheitä asumassa erihuoneissa. Yhdessä huoneista oli uima-allas, joka oli täynnä vihreää vettä. Yksi huone oli täytetty, lapsekkailla, kirjavilla kankailla, päällystetyillä, ovaaleilla vauvasängyillä ja sairaalavuoteiden kaltaisista sängyillä ja oman hierontapöytäni kaltaisilla pöydillä. Tässä huoneessa oli myös kaksi pitkää naista ja kaksi pientä ruskeasilmäistä, todella kaunista lasta. Tulin huoneeseen koittaessani piiloutua edellisessä huoneessa olleita. (En tiedä mitä?) Tarkoitus oli olla hiljaa ja huomaamaton, mutta yllättäin se opastajaminäni, alkoi oheistaa näitä huoneen ihmisiä toimissaan? Miksi? Mitä minä tiedän äitiydestä, tai lapsista?

Unet on sekavia ja hereillä oloaikana ei tajua olevansa ihan hereillä, aika kuluu ja kokoajan tuntuu tapahtuvan lukemattomat määrät asioita, vaikkei voi olla ihan varma edes siitä, tuliko ne tapahtumat koettua unessa, vai valveilla. Todessa, vai epätodessa ja missä ollaan, jos ollaan jommassakummassa edellä mainituista?

Ei ihan helpoin elämänvaihe.

Tosin varsin hymyilyttävä toisin hetkin. Enimmäkseen viikoissa on maanatai, torstai, tai sunnuntai. Ja jos havahtuu jossain välipäivässä, havahtuu syystä. Silloin tapahtuu jotain erinomaisen hauskaa. Oli se sitten jokin kyläily, tai itselleni tulee jokin inspiraatio, jotain kuitenkin tapahtuu.

Hapanleivän teosta, äipän kyläilyyn, tai joku haluaa tulla kertomaan Jumalan sanaa. Mikä loistava paikka keskustella luonnonkansasta, enkeleistä ja henkimaailmasta, joka aiheuttaa usein hiukan hämmentyneitä reaktioita, mutta varsin hyviä ja rakentavia keskusteluja, jos ei sitten pikaista poistumaa takavasemmalle.

Mutta sitä on haasteellista vakuuttaa, onko jokainen ruuvi aivoissani juuri nyt ihan paikoillaan, vai käykö kroppani taistelua talviunille siirtymisen kanssa?

Voin olla hiukan hullu, tai vihdoinkin oman viisauteni löytänyt, mutta sinuna en kysyisi minulta, ollaanko kesä-, vai talviajassa?

~Rakkaudella, mutta hiukan sekaisin W~

Normipäivä.

Hiljaisuuden 

vaikutus.

Ensihetket.

Omat ajatukset

huutaa kovaäänisinä.

Sekavina,

vaativina,

tyhjänpäiväisinä,

omia tarpeitaan.

Hiljaisuuteen herääminen.

Huomaan,

 ettei vaatimuksia

huudellessa,

 ehdi kiinnittää huomiota,

 siihen 

kelle niitä huudan?

Kukaan ei kenties kuule,

huudan silti.

Järkeä?

Hiljaisuuteen tottuminen.

Alan rauhoittua,

en huuda enää,

olo on helponpi,

 eikä ajatukset lennä

enää sikinsoki,

vain rauhalliseen tahtiin,

yksi silloin,

toinen tällöin.

Pohdiskellen, hitaasti.

Ei ole enää kiire.

Litania 

pitäistäytyistarttistehdä-listalla

lyhenee.

vain hetkittäin,

 ne tuntuu saavan

 pakkomielteen,

haluten lietsoa minut

paniikkimuudiin.

KAIKKI MUUTKIN TEKEE!!!!
KAIKILLA MUILLAKIN ON KIIRE!!!!

Hmm voi olla?

Juuri nyt,

en tiedä kuinka suureksi 

voi pieni kiire päästä, 

ihmisellä jonka työ

on vielä odotuslistalla,

mappi Öössä,

kohdassa "ei keksitty vielä

tarvetta tälle henkilölle."

Hiljaisuus

puhukoon puolestani,

sillä ei tosin ole tänään asiaa,

ja työnsäkin se teki jo.

Heräsi ja vaikeni.


~W~