Ihastuttavaa kierrellä shoppailemassa cityatmosfäärissä. Sovittaa liian pieniä ( kokonumeroltaan oikean kokoisia) vaatteita liian pienissä sovituskopeissa, liikaa suurentavien peilien ja olmiksi tekevien loisteputkien valaistessa hyllyviä läsyjä, roikkuvia rintoja, selluliittiä pursuavia reisiä ja kurttuuntuneita, hiestä kiiltäviä ja punottavia kasvoja. Aamulla liikkeelle lähtiessä peilistä katsoi, sopusuhtainen, iloisen pirteä ja nuorekas alle nelikymppinen nainen ja illalla kotiin palatessa, peiliin jätti vilkaisematta, yli viisikymppinen, väsynyt, kärttyinen lihava ja huonokuntoinen vanhapiika-akka. Cityatmosfäärikö tämän muutoksen teki vai mikä ihme? Näissä kriisifiiliksissä elelen vielä muutaman päivän päästäkin.
Minusta vaatteet on kauniita ja muotisuunnittelijoilla loistavia ideoita vaatteiden teossa, mutta jossain kohdin heidän ja vaateteollisuuden ja kuluttajien käsitys, päälle sopivista vaatteista ei kohtaa. Jos menen kauppaan niin minun pitäisi ostaa vaatteita, jotka valuvat päälleni kuin kaapu paljastamatta pienintäkään kurvia kehosta. Iso rintainen ja suuri perseinen nainenhan on jokaisen unelma, Ah paitsi sen iso rintaisen ja suuri perseisen itsensä. Jos minä lähtiessäni koinkin itseni kauniiksi, tai ainakin mukiin meneväksi, niin kotiin tullessa oloni oli kuin valtameritankilla, tosin uppoamassa olevalla valtameritankilla.
"Tiimalasivartaloksi" minun jalot muotoni kaiketi luokiteltaisiin. Mutta mitä iloa sellaisesta vartalosta on kun ei sellaiselle vartalolle tehdä vaatteita? Nykyvaatteet vaativat laudan ja mielellään todella kapean ja ohuen riman, kapeilla ja ohuilla käsillä ja jaloilla. Lähes nelikymppisen ihmisen ei pitäisi koettaa pukeutua nuorekkaasti, eikä huomiota herättävästi, sillä nuorekkuus tarkoittaa tässä tapauksessa sitä, että olet huomattavan hoikka, enemmän anorektikko, kuin ikäsi mukaisesti jo tissit ja pakarat saanut. Huomion herättämistä on jo se että pukeudut nykyisiin "muotiluomuksiin" ja siihin kokoon joka luulet olleesi. Jos mahdut vaatteeseen herätät huomiota mitä varmimmin, hassun kurvikkaalla makkaran kuorella.
Minun geeneilläni ei olla langan laihoja, enkä sellaista edes tahtoisi. Mutta muutaman vuoden sisällä olen enemmän kuin kerran harkinnut rintojen pienennytystä ja muutoinkin muotojen muokkaamista huomattavasti poikamaisenpaan tyyliin. Mukavuudenhaluni ei auta asiaa, sillä liikun mieluiten kävellen, tai pyörällä, en salilla, enkä hikipisaroita aikaan saaden. Tanssi-intonikin on kadonnut, joten sekin kiinteyttävä liikuntamuoto on jäänyt syrjään. Ja ruoka on hyvää ja suklaa makealle maistuvaa. Olen normaali nainen. Niin kuin maailman kaikki naiset. Ja vaikka näin kesäisin on lämmintä ja ihanaa, ei edelleenkään ole lupa liikkua julkisilla paikoilla alasti. Mutta kun nämä nykyiset vaatteet on tehty niin, että vaikka kuinka pukee oman kokoluokkansa vaatteet, tulee tunne kuin olisi alasti. Ei siksi, että vaatteet oisi niin mukavia, vaan siksi, ettei niissä ole kangasta juuri nimeksikään. Jos sitä on, se on kummassa, melkeinpä jopa turhassa paikassa, ei povea, eikä makkaroita, tahi p.vakoa peittämässä, vaan haaruksissa ja kainaloissa. Ja minä rakastan kyllä "lepakkohioja" ja "haaremi housuja" mut mut.., ois kiva jos niillä vaatteilla hiukan peittäisi myös niitä kriittisenpiä paikkojansa.
Ei ole onni ja autuus kulkea ihmisten ilmoilla "puskurit" ja pakarat arvosteltavina. Vaikka pukeutuisi peittävästikin niin siinä ne on, kuin julkisesti tuijotusta vaativana. Olen jopa epäillyt, että niillä on kädet ja kasvot ja ne ilmeilee ihmisille, sillä sukupuolesta riippumatta, varsinkin "puskuri-osioon" luodaan useammin katseita, kuin kasvoihini siinä yläpuolella. Ja oletettavasti ne ilmeilee naisille ikävämmin kun miehille, sillä useammasti naiset suhtautuu olemukseeni varsin nuivasti. Anteeksi, en voi niille mitään ne on kasvaneet tämmöisiksi ihan itse. En pumppaa niihin lisäaineita, enkä syötä niitä sen erikoisemmilla lannokkeilla, kun muutakaan olemustani. Ja jos ne käyttäytyvät sopimattomasti en tiedä siitä itse mitään. Ne on rasvaa, ei silikoonia, eikä edes lihaksia, rasvaa.
Kroppani on luomua, ihan juuri sitä mitä Luoja suuressa viisaudessaan loi. Pahoittelen, minulle se on keho, jolle en ole oikeastaan luonut aikoihin muuta ajatusta, kuin sen mitä muutkin ihmiset omalleen. "Olisipa se toisenlainen" Onnellinen hän, joka ei kaipaa muutoksia kehoonsa. Minä hiukan kaipaan, vallankin "joka naisen rakastaman" Shoppailukierroksen jälkeen. (Sen lisäksi kovin usein tulee mieleen toive, että oisin ollut nuoruuden rättikässän tunnilla tarkenpana. Olisi toiveita saada itsensä näköistä puettavaa.)
Niin kauniista ja naisellisista vaatteista pitäen -W-
Oi näitä hetkiä, jolloin sisällä asuu tämä epämääräinen tunne. Niin vieras ja vaikeasti tajuttava, mutta niin tuttu ja koko olemusta hellivä. Mistä se tulee ja kuinka se minut löysi? Mikä kunnia olla hämmästelemässä tätä.
Miten tähän reagoi? Ei ole poskea, jota silittäisi, ei kehoa, jota taputtaisi, ei olemusta halattavaksi ja tässä minä olen, tunteeni vankina. Valmiina osoittamaan koko maailmalle, että sisälläni kasvaa jotain suurta ja täydellistä. Jotain alkulähdettä vanhenpaa ja maailman kaikkeutta suurenpaa. Ilman sitä olemme vain tyhjä kuori avaruudessa. Kupla.
Vaan onko pelkkä kupla vähän? Lapsien puhaltamat saippuakuplat kauniine väreineen taivaan tuulissa, vanha Riemullisen värikäs Kuplavolkkari kesäisellä tiellä, röpöttäen onnen säveltä ja kuplain poreilu shamppanja lasissa. Mikä näissä oli pientä ja mitätöntä? Minä kuplin ja poreilen sisälläni ja elän itseni kanssa tunnemyllerryksissä. Ihmettelen miten sisältä käsin tulee tarve hymyillä, itkeä, hymyillä taas, ja hetkenpäästä on kuin en tietäisi kumpaa teen, itken hymyillen ja nauran, kyyneleet vierien.
Missä vaiheessa minusta tuli tunteiden ohjailema marjonetti? Missä vaiheessa minä rakastuin hämmentävyyteen ja elämän kaaokseen?
Koska näkymätön poski, muuttui rakkaimaksi silitettäväkseni? Koska minä ymmärsin, että maailma halaa minua pyytämättäni, rakastavammin, kuin kukaan koskaan ennen. En minä näe, en kuule, enkä ymmärrä tapahtuvaa, mutta tunnen kuinka rakastettu olen. En minä kykene kieltämään kyyneliä, enkä suruja itseltäni, mutta käsitän, että ilman toisen ihmisen jatkuvaa läsnäoloakin, voi tuntea olevansa rakastunut ja ehjää ehjenpi.
En tartu sinua kädestä, enkä esittele sinua sulhasenani sukuni jäsenille. En täytä seiniäni kuvillasi, enkä kanna sinua paperin pinnassa, mutta mitä tunnen sisälläni sinua kohtaan, on suurinta rakkautta jota voin tuntea. Ja minä pelkäsin kadottaneeni kaiken rakkauden. Koko olemuksellani minä silti nyt tunnen jotain hämmentävää ja täydellistä, Kiitollisuutta herättävää. Minä, kaikkien tunteiden keskellä olen onnellinen ja täydellisen ehjä juuri nyt, sydän sirpaleina maailman tuulissa, sielu hajalla ja kaikki tuntemukset aaltojen kuljetettavana, enemmän eksyksissä kuin ikinä ja enemmän juurillani, kuin koskaan eläessäni.
Rakastan sinua, rakastamalla minua kaikissa muodoissa, niin vihassa, tyhjyyden ja täydellisyyden välimaastossakin.
Vahvista, vahvistu. Rakasta, Rakastu. Täydenny rakastavasta, parantavasta, puhdistavasta ja vahvistavasta voimasta, minä teen samoin. Koettaen elää joka tunteeni, kuin se olisi täydellisyys itsessäni. Kuin se olisi kaikin voimin halaavat kädet ympärilläni. Vastarakkaus koko maailmankaikkeudelta.
