Luonnonkansan turinoita Ohrasaari

~*~

Luonnonkansaan tutustuneiden ihmisten kohtaamisissa, on aina paljon samaa. Tilanteet on odottamattomia ja toisinaan niin hämmentäviä, että useinkaan emme luota näkemäämme, vaan silmien hieraisun jälkee unohdamme kokemamme ”ei totena”.

Marja Lehtisen, Armen ja Helge Salon "Haltijan kertomaa” on yksi niistä harvoista luonnonhenkien kohtaamista ja elämää käsittelevistä kirjoista ja siinä ollut Helge Salon kertomus Puupaimen Aaronista. Kiitos heidän kertomuksensa, en heti silmiäni hieraistuani pitänyt kokemiani "ei totena". Hekin kohtasivat toisensa rannalla, kuten minä Entin. Luulin katselleeni ja kuunnelleeni riittävästi Tarua Sormusten Herrasta, näen sen hahmoja jo hereillä uneksuessanikin. Muistatte kirjan suurenmoiset Entit, joihin Hobitit Pippin ja Merry törmäsivät. Kuulen tänne asti, kun sanotte "satua".

Sellaistahan elämä on, satuja ja tarinoita, kuka sanoi mikä turina on tarinaa?

Entit ovat kuitenkin totta ja harvinaisia. Aarnimetsien kadotessa saattaa myös entit ja puupaimenet kadota unohdukseen. He ovat samoja, tai samankaltaisia, kiitos vaan monien maailmamme kielten. Eri alueilla on käytössään heitä kuvaamaan, heidän murteensa nimet. Aaron esittäytyi ystävälleen Puupaimeneksi ja minä huiskutan veden yli muunmuassa Entille Ohrasaareen. Nimeään hän ei ole kertonut, mutta tähän asti olen pitänyt häntä nuorena herra Enttinä.

Tuossa paikkakuntamme ulkoilusaaresta on selkäni takana kulkenut enemmänkin Kaarnalan kansaa ja luonnonhenkiä. Enttiä en ole vielä tavannut lenkkireitillä, hän on kai hiukan ujo, mutta monet keijut ja menninkäiset, tontut ja metsäenkelit suorastaan janoaa kulkijan huomiota. He ovat monasti pyytäneet lenkkeilijää hidastamaan tahtiaan ja kuuntelemaan tarinoitaan. Jotkut toisinaan niin tekeekin ja iloitsee kuulemastaan. Siksipä nyt ihan saarelaisten puolesta pyydänkin, että tänään, kun kuljet Ohrasaaressa ja näet sen erikoisemman pikkulinnun, halattavan puun, tai persoonallisen kiven möhkäleen, lenkkipolkusi varrella, niin pysähdy ja sano ”minä kuuntelen.” He tahtovat, että huomaat heidät, sillä näkymättömänä ei jaksa rakastaa. Yksinäinen ihminenkin väsyy ja muuttuu surulliseksi, kadoten ennenpitkää näkyvistä. Jos me, tai he, kadottavat taidon itsensä rakastamiseenkin, kuihdumme pois, kuin syksyn lehdet puusta.

Kun tänään Lähdette Ohrasaaren Joulupolulle, muistakaa pyytää, myös ystävänne selkänne takaa, liittymään seuraanne. Luonnonkansa arvostaa joulu aikaa ylitse muiden, mutta siitä kerron toiste. Jos näet Nuoren herra Entin, pysähdy juttelemaan ja kerro hälle terveiseni. On kunnia tuntea.

Ps. Muutama ystäväni toivoi, että turisisimme jatkossa tarinoiden sijaan, sillä näin myös aikuiset voisi lukea heidän kertomiaan.  Sadut ja tarinat on kuulema tarkoitettu, vain lapsille, mutta Luonnonkansan Tarinat ja Turinat on tarkoitettu kaikille, ikään katsomatta.

Luonnonkansan turinoita: Tytti

~* ~

Muistin mitä huomaamattani unohdin. Eli muunmuassa sen, kuinka kohtasin Tytin. Tytti on minun hompsantuu kotitonttuni. Olin juuri saanut palan maata taivaan alta. Kauniin pikku Kotosen, Kantolan tontin, jossa oli ränsistynyt mökkivanhus. Yli 70 vuotta paikallaan seissyt, siitä ajasta jo lähes 30 vuotta yksinään kallellaan kallistellut, punainen tupa.

Nyt tupa odotteli lopullista lepoaan. Pihapiirissä oli luononhenkien Onnenkoto ja talovanhus toimi heidän asuinpaikkanaan myös. Alueella asui kansaa niin paljon, että huoli uudesta huoneesta oli suuri. Omaa asuntoani tarjosin majataloksi. 

(Tämmöisen sain tietää olevan mahdollista perustaa. Tarkenpaa tietoa löysin kirjan ”Haltijan Kertomaa” sivuilta. Ja Luonnonkansa auttoi siinä, mitä sivut ei kertoneet.)

Ja Tytti. 150cm kaunista ja hoikkaa Kotitontun vartta. Marjanneraidallinen essu ja punapilkullinen liina. Punaiset tossut ja harmaa, ei. Vaalea, ei. Palleroporonjäkälän värinen mekko. Erittäin tarkka värinäkö (tämä omana huomionani.)Hän koettaa pitää minut ruodussa. Olen siitä kiitollinen.

Ensikohtaamisemme, oli tyhjentäessäni 
mökkivanhusta, ennen purkua. Olin kantamassa vanhoja pölyisiä vaatteita ja kenkärajoja nuotiopaikalle. Yllättäen hosui  Tytti ympärilläni, pitkine raajoineen ja koetti nyppiä sylistäni, vaatekappaleita ja kenkiä pois. ”Vasemman jalan saappaassa asuu Hiirolan Siiri, sitä et kyllä polta!” -Selvä, Siirin saapas, ei saa polttaa. 
Mutta ymmärrätkö, että täältä on vietävä kaikki ulos, sillä pian tulee iso kone, joka murskaa kaiken?

Voitko auttaa, että kaikki saa tiedon? En ole tavannut, kuin parven tiaisia ja sammakon, eikä loput uskalla selkäni takaa näkyville. Olen pahoillani, että talo täytyy purkaa, mutta se on laho ja vaarallinen. Kaikkea en hävitä, tila pysyy, ja niin kauan kuin se on meidän, Luonnonkansa saa täällä asua. Kotini ovet on teille myös auki.

Ja Tytti auttoi, Hän hosui ja hääräsi, hoiti tietoa selkäni taa ja tunsin luissani, että en ollut kovin pidetty henkilö.Tosin hilpeää hyrinääkin tuntui olevan, ”Juukelis puukelis, koska lienee tällä maalla, näin paljon on ollut hyörinää ja pyörinää viimeksi? Perunan nostossa? Vai se yöllinen tulipalo? Tai silloin, kun Pikku-Seija sukset sai? Muistatteko Viljo Olavin kalaverkkojen setvinnät? Nekin oli lystikkäät tapahtumat. Ikinä ei tiennyt, mihin jäi kiinni, kun verkkoja oli pihapuut täynnä. Tai kun torppa jäi tyhjilleen ja kylän klopit tuli rikkomaan ikkunoita... Tytti oli kyllä melkoinen pelotus, kun ranstakan kanssa koetti hätyttää kloppeja matkoihinsa.Mutta eihän ihmiset mitään enää nää...Miten tuo ihminen? Kuulijoitahan niillä on kyllä suvussa, samoin tarinankertojia,... oletteko kuulleet?...”

~* ~

Luonnonkansan turinoita. Osa 1 Herra Kaarnala

Ensimmäisen adventtisunnuntain kunniaksi alkaa Tulvivanmielen joulukalenteri.Luukut aukeilee Tarinatuvan ehdoilla, Jännittää itseänikin mitä tulossa lie.

~ * ~

Hei Sinä siellä!

Minä olen Kattilan emonen, Satulan emäntä, tunnistan itseni kyllä Wilhelmiinaksikin, jos nimi tuntuu enenpi suunmukaiselta. Minun tarinani alkoi jo vuosia sitten, mustikkametsässä. Minä ja kipponi, emme vaan millään löytäneet pöperömarjojamme ja sehän pisti jupisemaan vähän rumiakin.

Tuon jupinan kuuli, se parrakas Kaarnalan Herra Kantokodostaan, ja alkoi opettaa minulle Luonnonkansan lakeja ja käytöstapoja. ”Metsän rauhaa ei sovi rikkoa, rumin jupinoin. Tapiola on Pyhän Rauhan tyyssija.”

Kun pyysin nöyrästi anteeksi, viisi vuotiaan taidolla ja viisaudella, lupasi Kaarnalan Herra näyttää marjamaansa. 

Kipollinen jouti ja toisenä päivänä lisää, Metsätontun Kunniasanalla. Kippo täyttyi ääriään myöden, suu sinistyi ja jupinat unohtui sammalille. Ja aina jouti siit'edes kipollinen marjoja, niiden hakijalle. 

Herra Kaarnalan kohtasin vielä useasti, tämän jälkeen, mutta ensitapaamisesta sain kertoa nyt.

Tänään on nimittäin ollut erikoinen päivä. Muistin mitä huomaamattani unohdin.

~*~

Leevin tahtiin...

Se tunne, kun olet kehunut kuinka onnellinen olet. Kuinka hyvin hienon upeasti ja loistavan mahtavasti asiat on ja sitten alkaa se alamäki, tai ylämäki, tai ihan vaan, laaksoton ja kukkulaton jakso.

Se elämän vaihe, jossa AAAARG!!!-karjaisu, ei tunnu likimainkaan sopivalta kommentilta, kuvaamaan sitä käppyrän kippuraa, joka on asennettu pään sisälle aivojen tilalle. Mutta se AAAARG!!!-karjaisu on ainoa artikulointi, johon kielesi juuri siinä pirullisessa hetkessä taittuu.

Sie tiedät.

Mie myös ja jep ei naurata, siis ihan just sillä hetkellä, mutta ehkä jo ensi viikon loppupuolella, jos vaan kukaan ei muistuta, että "elä kehtaa hyppiä, saattaa joku viedä maton tassujen alta." "Ennenkin on aina käynyt niin. "

Onko vika siis fysiikan laeissa, vai siinä, että ihminen ei uskalla muuttua? Sehän nyt on aika yleismaailmallista ja niin tiessä, kuin metsänpoluissakin, selkeästi näkyvä fakta, että ylämäen jälkeen useimmiten tulee alamäki, tai pitkä suora. Saattaahan sen ylämäen jälkeen, toki tulla mutkakin ja alamäen jälkeen järvi,tai tie päättyä lossiin, siis mikäli niitä enää nykyään on, sillä, tai täälläkään järvenrannalla. Harmi, mie tykkäsin losseista. Sadasti enemmän ainakin, kuin nuista silloista, jotka vaappuu ja ketkuu sinne ja tänne.

Mutta tähän maailman aaltoliikkeeseen. Jotkut asiat on ihan selkeitä, mutta mikä fysiikanlaki päättää, että onnenkukkuloilta liusutaan aina pää edellä petäjään? Tai kapsahdetaan katajaan. Miksei voisi olla siellä kukkulalla ja nauttia maisemista? Siitä ihanasta olosta, mikä valtavan kapuamisen jälkeen, vallitsee sydämessä. Tuo hymyn huulille ja ällönmairean ilmeen koko olemukseen. "Hyvä minä. Olinpa rohkea ja reipas, sainpas aikaan ja teinpäs upeasti tuonkin homman."

Miten ansaittua, lillua hetki, siinä täydellisessä itsetyytyväisyydessä. 

Tässä vaiheessa korvissani kuuluu se sama ääni, kuin mikä kuului vinyylilevyn jumittaessa, tai c-kaseti imeytyessä nauhurin sisään. Melko nuiva ääni ja heti kohta alkaa tulvia ärräpäitä tupa tulvilleen, koska se maailman paras levy/kasetti, saattoi juuri tuhoutua täydellisesti. AAAARG!!!

Eikö olekin niin, että olen purputtanut tästä asiasta ennenkin? Siitä, että aina käy juuri näin, että onnenaurinkoisen saavuttaessa minut, (sinut tai Hentun Liisan,) Se kiskoo perässään aivan infernaalista myrskypilveä, joka tulee kohdalle, juuri kun nassulla on se muikeista muikein ja onnellisista onnellisin the ilme.

Oletko ajatellut, että se pilvi puskee kiinnitysainetta? Fiksatiivin kaltaista ainetta, jota laitetaan hiilipiirroksen päälle, ettei värit leviä.

Ja ne alamäet ja muut "vastukset" on testejä, että kuinka syvällinen se onnen tunne on? Nelosen onnentunteella homma aloitetaan alusta, ja kasin kohdalla vähän jyrkenpää kertausta, ja täydellisyyden kynppi, on siirto seuraavalle luokalle, uusiin aallokoihin?

Turhauttavaa kyllä, mutta jospa kaikessa tässä, on joku, vielä toistaiseksi aukeamatta jäänyt, joulukalenterin luukku? Ja kunhan ollaan siinä 24-luukun kohdalla, sieltä hypää esiin musikantit, tontut, seitsemän kultaista hanhea ja joulupukki, muorinsa ja runsaudensarven kanssa, laulamaan Leevien "ylämäki,alamäki ylämäki,alamäki, yhdessä kulkien"- piisiä. Ja maailma pelastuu.

Sekapäisiä pohdiskellen ~W~

Ei mitään.

Minkälaiseksi sinä miellät, "ei mitään" tekemisen?

Tavattoman usein käytän itse kommenttia "en mitään." Kun joku kysyy mitä teet, /olet tehnyt, viime päivinä/aikoina,/vuosina?

En mitään.

Niinkö todella? Onko ei mitään sitä, että elää ja hengittää. Siivoaa kotiaan ja pitää huolta lemmikeistään, ystävyyssuhteistaan?

Tai onko "ei mitään", selviytymistä vakavasta masenuksesta omatoimiseksi ja (toisinaan) itseään arvostavaksi ihmiseksi? Matkustamista siellä ja täällä. Ihmisten kohtaamista silloinkin, kun pelottaa, edes näyttäytyä peilille.

Onko "en mitään" samaa, kuin se, mitä toisinaan kutsutaan elämäksi?

Käytän ihan liian usein, kysymyksiin vastaukseksi "en mitään", koska silloin unohtuu ne todelliset aikaansaannokset, joita itse pidän pieninä ja mitättöminä ja joku toinen taas voisi arvostaa kovastikin.

Me istumme toisinaa päiväkausia koneillamme ja selaamme ulkopuolisen maailmamme tapahtumia. Ne on jotain suurta, toisinaan dramaattista, iloista, innostavaa ja tavattoman ihmeellistä. Ja kun mieli laajenee niin suuriin sfääreihin, ei hetken nettisurffailun jälkeen oma mitätön itse, ole millään tavalla uutisarvoinen henkilöitymä.

Olisiko oma arvotus hyvä alku? Haasteellinen saavutettava, mutta varmasti vaivan arvoinen.

Vaikka Minä pidän elämästäni tälläisenään. Ei suurta draamaa. Ei valtavaa vastuuta muusta, kuin omasta päivittäisestä selviytymisestä.

Jos minä itse vähättelen omaa elämääni, annan samalla luvan myös muille, vähätellä itseäni. Miksi? Siksikö etten tänäänkään saanut tehdyksi mitään?

 (Muuta kuin noustuksi ylös aamulla. ruokituksi kaksi ihanaa kissaa, jotka oli isosti mielissään, kun kaivauduin pois vällyistäni. Pestyksi pyykkiä, imuroiduksi tiskatuksi tiskit ja tehdyksi itselleni ruuan. Kirjoitetuksi. Luetuksi päivän uutisannin. Lähetetyksi pyyntöjä, (niihin bitti-sfäärejä suurenpii sfääreihin,) että apu olisi tarpeen siellä, niinkuin täälläkin. Kootuksi itseni ajattelemaan tätä omaa päivääni. Leikitettyä kissoja. Siivottua lisää, käytyä ulkona, juteltua naapurille, jolla ei juuri juttuseuraa ole ollut tänään, eikä eilenkään. Käytyä lenkillä. Muutaman pysähdyksen taktiikalla, puhun useammankin yksinäisen kanssa. Sain useammankin tuntemattoman ihmisen hyvälle tuulelle. Sain kehuja iloisesta luonteestani ja mukavasta juttuseurasta. Sain tehdyksi itselleni välttämättömiä asioita, huolehdittua, sekä lemmikkini, että itseni, elossa tästä päivästä iltaan. Maalattua taulun kyhäelmän, jonka laitoin piiloon, kun se ei ollut itselleni riittävän hyvä. Tehtyä luonnoksia muutamasta muusta taulusta. Kirjoitettua runon. Voitettua alkavan paniikin. Rauhoitettua itseni niin, että saatoin mennä nukkumaan. Nukuttua... Nämä teot olisi olleet mahdottomia vuosia sitten, mutta...) 

Tuo päivä ei tuottanut kukkarooni rahaa, eikä virastojen kirjoihin merkintää aikaansaannoksistani, ei työtodistusta, jonka esittelisin tulevalle työnantajalle, ei stipendiä, jolla rahoittaa tulevaa koulutustani, eikä minkään mittakaavan meriittiä cvhen, jonka esittäisin jollekin, joka arvostaa minua. Siksikö siitäkin päivästä tuli "ei mitään", koska, en voi sitä "oikeaksi todistaa"?

Kaikkein kriittisin cvn lukija olen lie minä, itselleni. Mutta kertokaahan ihmiset hyvät. Milloin sitä ihminen tekee, koko maailmankaikkeudelle, itsensä mukaan lukien, niin paljon riittävästi, että ei tarvitse vastata olevansa tai tehneensä,"ei mitään," Vaan juuri riittävästi?

Olen tammikuusta 2013 tähän päivään mennessä kirjoittanut, "muutaman sivun", tätä blogia. Ihmetellyt oman pääni sisäisiä ja toisten päänsisäisiä asioita.

Vähätellyt tekemiäni ja suurennellut tekemättä jäätämiäni. Ihaillut aina, pieni kateuden maku suussani, toisia siitä, kuinka paljon he saavat aikaan päiviensä kulussa. Itse vaan "nyhrään" omia, pieniä, näkymättömiä, työttömän juttujani, saamatta aikaan mitään oman arvostuksen arvoista. Tämä on 160 "sivu". Tänä aikana 5193 ihmistä, on käynyt lukemassa näitä "mitättömiä" ajatuksiani. Se on minusta valtavan paljon. 

.... ja silti. Miksi minusta, minä en tee mitään.

Tuntuuko sinusta koskaan samalta?

Wilhelmiinan Wähättelyyn Wättyyntyneesti ~W~

PS. Suurkiitos, että olet lukenut minut. Arvostan antamaasi aikaasi suuresti.