Ulkona tunkee hämärään koleaa synkkyyttä, joka suunnasta ja sisällä huoneistossa vaivaa mikä lie laiskamato. Ei pienintä intoa minkään "viisaan" tekemiseen. Päivä saldo on aamupala, kolme koneellista puhdasta pyykkiä, tiskatut astiat ja muutama puhelu.
Toki olen koettanut saada myös Kattilan väen syömään, siinä sen paremmin onnistumatta. Juniori on paastonnut enemmän, tai vähemmän tehokkaasti, kaksiviikkoa ja Seniori lähes viikon. Hurraa Eläimellinen hammashuolto. Onneksi molemmille maistuu vesi.
Huoli lemmikeistä, on minulla nykyään aina suurenpi, kuin huoli ihmisistä. Ihmiset pärjää, vaikken aina olekkaan heidän saavutettavissaan. Lemmikit, jotka olen tuonut kotiini ovat minun armoillani, jos he ei voi hyvin, minun on oltava hän, jonka avulla lemmikki toipuu ja voi paremmin. Viimeisimmän eläinlääkäri kerran aikana, sain kyllä sisälleni niin "huono emo" fiiliksen ettei paremmasta väliä.
Pikkuinen emonsa heitteille jättämä Vieno, jonka 4 vuotta sitten pistin "taskuuni" ja kuljetin turvaan kotiini, heittäytyi nyt syömättömäksi ja eläinlääkäri totesi hällä olevan valtavasti hammaskiveä ja erittäin pahan ientulehduksen. Sen lisäksi leuoissa oli rakenteellinen vika, joka esti neitoa pureskelemasta ruokaansa. Pieni epäilys tästä oli minulla aina ollut, kun ei kissi ikinä rouskinut ruokaansa niinkuin Vanha Rouva, mutta ohitin sen aina sillä, että Neiti syö neidin tavoin. Ja kun ei neito oireillut mitenkään hämmentävästi. Päivastoin, on ollut kummallisen perheemme onnellisin otus.
Jälkiviisaana silti nyt pohdin, että oisiko leuka-asiaa voinut korjata, jos oisin jo aiemmin vienyt pienen tutkittavaksi? Olisi päästy vähemmällä, eikä Kumpikaan Kattilainen olisi nyt niin kipeä. Olisiko karvakorvat onnellisenpia nyt? No jaa, en ole ikunaan nähnyt purentakiskoja Kissuloilla, enkä purentakiskoistaan onnellista ihmisiä, mutta voihan asiaa silti pohtia ja märehtiä. Ja Samalla syyllistää itseäni siitä, että vaikka pelastinkin Vieno Juniorini pienenä ulkomaailman vaaroilta, niin eihän se millään riitä.
Syyllisyys on kumma asia, sitä voi tuntea lähestulkoon kaikesta. Veden kuluttamisesta ja siitä, että oli kiire, eikä ehtinyt jäädä pitelemään ovea 15m päässä hiipineelle mummolle, joka, ehkä, oli tulossa samaan kauppaan kanssasi. Syyllisyyttä voi tuntea huonoon aikaan soitetusta puhelusta, tai kieltävästä vastauksestä lounaskutsulle. Tai siitä, että syöt tänään isomman satsin ruokaa, tai et toisella kertaa jaksa syödä kaikkea.Syyllistän itseäni siitä, että tuhlaan vähiä rahojani, suklaaseen ja herkkukinkkuun, kun voisin ottaa halvenpaakin leikkelettä ja ostaa salaattia suklaarahalla. Viis siitä, että halvenpi leikkele, kuten salaattikin, jää syömättä, koska ne ei vaan nykyään maistu minulle. Voinhan minä tuntea syyllisyyttä ruuan hukkaan heittämisestäkin ja siitä, että kadotin ne kunnon kestävät kauppakassit ja ostan nyt useammin muovikassin, joka ei ole ekologista, eikä luontoystävällistä.
Syyllisyyttä voi kokea siitäkin, ettei mene juhliin, jos on kutsuttu. Viis syistä. Ei se riitä, että voit huonosti, eikä se vallankaan, että haluat mieluummin olla itseksesi. Jos yleensä pelkäät väkijoukkoa ja ahdistut äänistä ja hallitsemattomista tilanteista. Niin eihän pelkotilat, kutsuttuihin tilaisuuksiin päde.Muistan joskus lapsuudessa erään sukulaiseni lausahduksen "Tarpeeksi usein kun kieltäydyt, niin kutsuja juhliin ei enää tule..."Taisi pitää paikkansa, olen nimittäin usein jättänyt menemättä, koska tosiaan olen hiukan rajoittunut. Joskus pärjään, joskus en, ja jos juhlapäivänä jokin mututuntuma sanoo, että en selviä, niin menemättä jää, Syyllistyin tai en. Ja kutsut on harventuneet. Vai oisiko niin, ettei juhliakaan enää järjestetä, kuten ennen?
Syyllistän itseäni kummallisista asioista, työttömyydestäni ja siitä, että käytän sen ajan mitä minulla on, johonkin mitä muut ei voi tehdä, mutta haluaisivat tehdä, jos vain olisi sitä aikaa. Syyllistän itseni siis siitäkin, ettei kaikilla ole aikaa, jota minulla joihinkin asioihin, olisi vaikka kuinka paljon ja toisiin taas ei ole yhtään. Syyllistän itsen kateudesta toisten työhön ja helpotuksesta siihen, ettei minun onneksi tarvitse aamulla lähteä työhön, jota toiset tekee. Olisihan se mukavaa, jos oisi tilipäivä joskus, mutta tavallaan, mitä iloa olisi tilipäivästä, jos ei ikinä olisi aikaa esimerkiksi piirtää kuvia, kävellä rannalla katsomassa pilviä, tai kotona istumiseen ja elämän pohtimiseen, pieniä vähäpätöisen tärkeitä asioita, joita rakastan enemmän, kuin tilipäivää.
On outoa, ettei ihminen ikinä osaa olla rentona siinä hetkessä, joka hänellä on. Siis rentona ja hyväksyvänä. Nauttia ja rakastaa sitä hetkeä, jonka viettää kotinsa sohvalla tekemättä mitään, tai siitä hetkestä, jolloin hän katselee ikkunasta ulos ajattelematta ja tavallaan näkemättäkään mitään, on vain.
Rannan kaislikon katselu, tuulen liikutellessa niitä aaltojen kanssa samaan tahtiin, on ollut yksi terapeuttisimmista kokemuksista, mitä olen elämäni aikana kokenut. Vain istun ja katselen. Mutta tämänkin terapiakokemuksen tulee ja "huuhtelee" minusta aina yhtä murskaava syyllisyys. Oisihan tuonkin ajan voinut käyttää johonkin "älyllisenpään tekemiseen".
Mutta mitä se oisi se Älyllisyys? Kuka sen määrittää ja kelle siitä on vastattava, kuinka "laadukkaasti" päivänsä käyttää? Minä vietän päivät kissojeni ja tietokoneeni kanssa ja syyllistymisestä huolimatta, pidän niistä parenpaa huolta, (myös tietokoneestani), kuin monesti ystävyyssuhteistani. Ja tuossakin ajatuksessa loisti syyllisyys, vaikkei ihan jokainen ystäväni, olekkaan asiasta nostanut meteliä.
Minä en tosiaan ole vielä tähän ikään mennessä keksinyt mikä se minun Älyllinen Virkani tällä pallolla on, mutta paljon ja kaikenlaista on tullut kokeiltua. Joistakin asioista tulee joko hyvä olo, tai huono olo ja toisista taas ihan kamala olo ja jokaisen asian kohdalla on syyllisyys ollut hyvin vahvana mukana. Jos en syyllistä itse itseäni, syyllistää minua kanssakulkija, tai vain "takaraivosta kuuluva nalkuttaja", joka ei pidä mistään, mitä kulloinkin teen.
Järjenääntä pitäisi kuunnella, mutta mistähän sisuksiensa keskeltä löytäisi sellaisen Järjenäänen, joka ei syyllistäisi ihan jokaisesta hengenvedosta, onnistumisesta, epäonneen ja kaikesta siltä välitäkin. Siitäkin että on kerrankin panostanut ja lähtee Halloweeni illan pirskeisiin, vain huomatakseen että on riekkujaisissa ainoa pynttäytynyt. Ja samaan aikaan tuntee olonsa suorastaan riehakkaaksi, kun kerrankin uskalsi näyttää itsestään tämänkin puolen ja viihtyä ulkokuoressaan. Sisäinen sarvipää näkyvillä.
Olisi niin mukava joskus katsella siitä silmien ikkunasta ulos näkeämättä niitä kaikkia kärpäsen läjiä, muistamatta samallakertaa kaikkia muitakin tekemättömiä töitä ja koko maailman hulluutta ja ystäviä, jotka ponnistelee työpäiväänsä loppuun, kun minä nyt vaan seison tässä tekemättä mitään muuta, kuin hengitän, koska en kelpaa töihin, en itselleni paikoillaan oloon, ajattelemattomuuden tilaan, elämisen elämiseen, minuna olemiseen ....
Voi jäkäti jäk. Kyllä oma aika on ihanaa. Siinä ehtii melkein tuhanteen kertaan tehdä itsestään jätepaperia.
Tulisipa sekin päivä pian, jolloin ajattelisin itseäni rakkaudella näinä hetkinä, kun minulla on aikaa Turhalle, Syylliselle ja Itsekkäälle itselleni. Taitaisi olla aika karistella olkapäiltään tuo Syyllistävä Syyllisyys. Sillä ei kai kukaan voi aina olla vain pahasta itselleen ja muulle valtakunnalle.
Kummastellen
~W~
On ollut loistavaa huomata, miten paikkakunnaltamme on löytynyt yhteishenkeä tärkeään asiaan, eli lasten koulunkäynnin parantamiseen. Koulumme ovat kasvattaneet suuren lauman luku-ja laskutaitoisia lapsia aikuisiin mittoihin, tekemään työtä, niin koko Suomen, kuin pikkuisen kotokuntammekin hyväksi. Kiitos siitä.
.jpg)
