Pelko

Näin tulevan Pyhäinpäivä tunnelmiinhan kuuluu suuressa maailmassa kaikki haamut ja pölötykset, siispä tämäkin aihe on hyvä ottaa esiin. 

Olen ainakin yhden ihmisiän elänyt "symbioosissa" pelon kanssa. Pelko ilmenee aina eri muodoissa, siltakammosta ja korkeanpaikan kammosta, avariin paikkoihin, hisseistä suljetuihin tiloihin. Pelko tunteena on aina samanlainen, mutta ilmenee milloin missäkin tilanteessa ja milloin milläkin voimalla.

Puistatuksesta paniikkitiloihin, hyperventilointiin, itkukohtauksiin tai ihan suoranaiseen, horkkaan, kyvyttömyyteen, muuta kuin jähmettyä, piiloutua jne, monta muotoa on käyty läpi. Jämähdin jopa Uljaineni keskelle Käkisalmen siltaa. Viiden auton keskelle huutamaan kauhusta. Täydellisen liikuntakyvyttömänä. Paniikin aiheutti  minua omalla kaistallaan ohittava linja-auto. Olin varma, että se pudottaa meidät kaikki alas siltä sillalta. Viis kuolemasta mutta se pudous, pelkään putoamista. Ja sitä äkkipysähdystä, mikä sen pudotuksen jälkeen tulee. Mitä luultavammin sattuu sairaasti.

Pelkään toisten kuolemaa ja sitä tuskaa, mikä tulee, kun menettää rakkaan olennon. Pelkään menetyksiä, myös kontrollin menetystä omasta elämästä. Pelkään itse pelkoa. Vuosia näitä kaikkia pelkojani, koetettiin saada kuriin järkeilemällä monenkin lääkärin ja psykologin avustuksella. Pelot on edelleen täällä, mutta viisaat luovuttivat.

Kaikkein parhaimman neuvon, luin muistaakseni Aku Ankasta.

"Jos et voi voittaa vastustajaasi, liity siihen." Ankan pojat liitty majava yhdyskuntaan ja Minä yhdistin voimani pelkojeni kanssa. Hyväksyin niin hyvin kuin pystyin sen, että pelkään. Hyväksyin sen, ettei pelkoa nujerreta järjellä, vaan se eletään ja hengitetään, vaikka itkuhuutokohtauksella läpi, mutta pelot on olemassa syystä. Hyvästä, tai huonosta syystä, mutta joka tapauksessa. 

Ennen ihmiset eli vaistojensa varassa, haju-maku-kuulo-näkö-ja tuntoaistit, sekä se Kuudes, näkymätön aisti. Ne oli olemassa, että sai saalistettua perheelle ravintoa, löydettyä heimolle asuinpaikan ja selvittyä hengissä päivästä seuraavaan, äly, totta kai myös oli tarpeen, mutta ilman heimon sotureiden aisteja, älykkö olisi ollut suojaton vaipuessaan ajatuksiinsa, keksiessään pyörää, tai vipuvartta, tapoja käyttä tulta.

Jotta tiedän ja ymmärrän pelkojani, minun on opeteltava ymmärtämään sitä, miltä se tuntuu, miksi se tuntuu ja kuinka kauan se tuntuu, siltä kuin tuntuu. Jos älylläni koetan estää sitä tulemasta, se pyörii mielessäni aina. Kun älyni uupuu, eli öisin, tai siinä hetkessä, jossa hiljaisuus on ainoa kannustajani, pelko palaa takaisin. Näissä tilanteissa se pelko on ehtinyt jo kasvaa vuoren kokoiseksi. Eipä muuta kuin vuorta valloittamaan. Kiipeän, toisinaan itken ja kiipeän, mutta kyllä, tutustun vuoreeni.

Pelkooni, joka pitää sisällään kaiken, elämästä kuolemaan ja siltä väliltä, kuoleman kaipuusta, ikuisesti yksin jäämisen kauhuun...
Osa peloista on muuttunut lohdullisuudeksi ja osa on edelleen paniikkiin ajavaa, mustaa kauhua. Mieluummin silti käyn läpi sisäiset pelkoni, kuin tuomitsen ne kokonaan tyhmyydekseni. Meitä varjoja pelkääviä on paljon, enkä usko, että meistä kukaan on tyhmyyden vuoksi peloissaan, vaan aika usein liian ajattelemisen vuoksi. Ja eikös se ole juuri järki, jota siihin ajatteluunkin käytettiin. 

Tunteet vei kuin lastua laineilla, jos joku otti ja rakastua rätkäytti. Vei laineilla, ei laineen alla, kuten liian järjenäänen kuuntelusta saattaa käydä. Se kuuluisa Sammakokin, joka kiipesi pystysuoraa seinää ihan ylös asti. Sillä oli tunne, että pystyy ja kykenee, muttei kuuloa, jonka avulla olisi voinut kuulla ne kaikki järjenäänet, jotka huuteli, ettet pysty, et kykene. Jokainen opetelkoot parhaat tavat, järjen käyttö kuuluu ihan oleellisena osana kaikkeen, mutta se ei ole se ainoa oikea käytettävissä oleva lahja, joita meille on avuksemme annettu. Peloilla on syynsä. Kun oppii tuntemaan ne, huomaa, ettei kaikkia pelkoja tarvitse enää ruokkia.

Näin minä luulisin.

Pelkoterveisin ~W~

Luonnonkansan turinoita: Höyhen Keiju

Höyhen keiju hupsahti

ensin eteeni hiekalla. 

Hän oli pahan kerran 

pöpperössä

ja hämmentynyt. 

Mutta hetken hiekkoja 

pudisteltuaan 

oli Keijulla hassutukset mielessään.

Voi puhalla,

lentoon lähetä,

pitää mennä katsomaan, 

tähtiä, tai mitä vain, 

maailman mukavuutta, 

ei jouda jäämään,

tekemään 

tuttavuutta tämän 

pitenpään. 

Laitan viestin,

tai tuulelle tarinan,

kyllä sen kuulet,

kun hiljaa,

hitaasti hissutat.

Tuuli tuo ja tuuli vie

 nyt kiire jo on

puhalla, puhalla.

Pois päästävä on.

Ja minä puhalsin.

Lensi väkkäränä metrin, 

jos toisenkin,

tuo Höyhenkeiju soma,

joka tuulen oma. 

Vaan lässähti 

rantaveteen

ja hätäännyin,

mikä nyt eteen .

Uppoaahan tuo,

kun höyhenhelmat

vettä juo. 

Vaan

huiskishaiskis

tättärää

keiju mua tervehtää 

ja jo luistimilla 

liitää,

pitkin pintaa Päijänteen,

Matkaan arvaamattomaan.

Laulaa lauluaan,

"hei hoi höyhenet,

tulkaa hitupikkuiset,

tää on hauskaa tättärää,

Tanssi talven alkaa,

vailla jäitä liidän, 

nopeana kiidän.

Etsin hauen mahtavan,

sen ratsukseni opetan

ja kuljen kuuran teille,

sieltä vaikka 

tuntureille.

Olen keiju huoleton,

mulla taskus suuri ilo on 

ja

sydämessä rakkaus, 

tuon hassun naisen puhallus.

Se vie minut 

maailmalle. 

Tiedät tien sä Keijumaahan,

siellä jälleen 

nähdä saat,

Kaikki hitupikkuiset,

Keijuäidin rakkaudet.

Kiitos Armas ystäväin,

kun matkaan minut laitoit näin.

Mun tiet on auki tähtiinkin, 

noihin kauniin tuikkiviin 

ja veden pinnan väreisiin.

Niihin nimet kirjattiin.

Minun ja Keijun toisenkin.

~W~

Tähdistä tullut.

Olisipa jotain älykästä sanottavaa, viisaita neuvoja ja lohtua lohdun tarvitsijoille. Vaan ii ole... Sanankaan viisautta annettavaksi, koska juuri tänään tajusin, että minä olen, niin kuin sinäkin. Luuranko, jonka päälle on "puettu" lihat ja suonet verineen, sulaan sekameteliin, mutta niin järjen järjestelmällisesti, ettei kukaan meistä osaisi kehoaan paremmin rakentaa.

Suolet ja sisäelimet siellä, missä niiden paikka on ja aivoissa lokerot omia asioitaan varten. Suu suoltamaan ja syömään sanoja ja korvat kuulemaan niitä, silmät katselemaan, kuinka kaikki on kaunista ja hyvää, tai pahan kerran pielessä. Meillä on kaikilla samat mahdollisuudet ja silti, täällä on jokainen ranko lihoinen ja soluineen aina eri asemessa toiseensa nähden.

Miksi ihmeessä?

Mikä on se valtaisan suuri *räps* joka teki rikkaista rikkaita ja niistä liikuttavan suuripäisistä ja pieni kehoisista lapsista nälkäisiä ja sydäntä riipivän surullisia. Mikäpä oli se *Räps*, minkä vuoksi minä aijoittain en tunne olevani minkään arvoinen ja toisinaan taas tiedän ja uskon, että koko elämälläni on oikeasti suurikin merkitys. Niin minulle, kuin muillekin ja ilman minua, voisi monikin henkäyksen pieni asia olla toisin ja siten kammottavan väärin.

Koska kaikella on tarkoituksensa, ääneen ihmettelyilläni, kissan kuorsauksella. Unen Ystävällä, joka keskustelee kanssani siitä, miten olen rakastanut ja kaivannut vuosia näkymätöntä ja kuulumatonta, mutten ole osannut rakastaa, sitä olemassa olevaa ja konkreettista.

Joku on aina rikki. Ehjä ja taiten tehtykin, jonkun mielestä. Siksi ihmettelenkin, miksi mieluummin sulkisin silmät ja hyräilisin perhosille ja metsän keijuille lauluja ja soittaisin rumpua huoneenhaltijain kuultavaksi, kuin kävelisin töihin tavarataloon, jossa hyllyt notkuu "tätä tarvitset ehdottomasti tavaraa".

Minä olen eksynyt täällä. Toiselta tähdeltä tullut. Tiedätkö sinä minne kuulut?

Minä olen rakastanut näkymätöntä miestä pidenpään, kuin ainoatakaan seurustelukumppaniani. Minä olen rakastanut näkymätöntä naista, ihan yhtä kauan. Pidenpään olen heidän kanssaan keskustellut, kuin äitini kanssa. Puhunut salaisinpia asioitani heille ja miettinyt, kuinka kiitollinen saan olla siitä, etteivät he huoliani hulluina pidä.

Miksi pitäisivät? He vastaavat minulle, joka voisin olla heille ihan yhtä epätosi, kuin Rakas Äiti Maa ja Rakas Isä Taivas, jollekin toiselle. Minun kotini on tänään tässä. Ja huomena ole jossain muualla, mutta minne tahaansa kuljen, on koko perheeni Tähdissä, tässä Maassa ja kaikkialla sillä välillä. He ovat unessa ja valveilla, näkyvissä näkymättömiä, ja minulle rakkaita. Osasyy olemassaolooni ja kipeimmän kaipuuni kohteet.

Sinä et ymmärrä sanaakaan sanomastani. Pidät hulluna ja ravistat päätäsi pohten olenko vaarallinen?
 Voin ollakin, öisin lennän tähtiin tapaamaan rakkaitani, tai nukun näkymättömässä kainalossa rakastuneen unta. Minua hellitään kuin onnen-oravaa pilvipeittojen keskellä ja minun maaailmani on kokonainen. Kun herään, olenko todessa, vai epätodessa? 

Kehoni luuranko, joka on kuorrutettu kristallisoluilla ja peitetty monenmoisilla ihmeellisyyksillä ja paksulla ihmisnahkalla. En minä osaisi itseni kaltaista rakentaa, enkä sinunkaan maailman kuvaasi avartaa, mutta minun maailmani on näin katsellen kaunis. Se ei vain sovi, ihan jokaisen pään sisälle. Vaikka sinäkin minun päässäni saatat öisin vierailla. Puhumassa, kuten monet muutkin avaruuden asukit, niitä asioita, jolla tästä kaikesta voisi tulla yhtä suurta sydäntä ja kaunein paikka elää.

Tähtitomuten ~W~