~*~

Eilen ajelin Helsingissä ja mietin kulkiessani, miten joukkoon kuulumaton minä olin. Olen palannut siihen mitä tein nuorenpanakin, eli reissaan itsekseni, koska se on helponpaa ja todennäköisenpää toteuttaa. Jos odotan, että samat asiat kiinnostaisi omia ystäviä, ne ei toteudu. Tämä ei ole moite heitä kohtaan, vaan yksinkertainen toteaminen. Ystäviä onneksi löytyy ihmisille silti, vaikkei he olekaan samoista asioista kiinnostuneita. Mutta ihmisen on oltava valmis löytämään oma paikkansa yksin.

Jos oisin odottanut jonkun seuraa, tahtoessani kuulla Harrikan soittavan sinfoniaa, en olisi ikinä päässyt siihen konserttiin, samoin olisi ohi mennyt uruilla soitettu Hevi ja urkuparvella esitetty stripteastanssi, useanpi elokuva, useanpi lapinreissu, matka Rodokselle, Tartoon, ja ties minne kaikkialle, jos oisin odottanut kaltaistani seurakseni näihin kokemuksiin.

Eilisen retkellä minä tajusin, että elämä on hyvää ihan itsekseen eläenkin. Ei se haittaa etten ole sidottu valoin suureen joukkoon ihmisiä, kun olen sidottu ohuella hopealangalla koko Universumiin. Kun kuljen Ikean käytävillä ja ihmettelen miksi ihmiset seuraa lattian nuolia, kun huoneen poikki pääsee kulkemalla ihan suoraankin? Kun kuljen tietyn kaavan mukaisessa paikassa, omalla tavallani, tajuan, etten oisi koskaan oppinut muuttamaan tapojani elää, jos minulla olisi joku, jota seurata. Aivoni halusi, jotain muuta, kuin sen yhden tavan elää.

Kun ystäväni kokoontuvat kuuntelmaan omansalaista musiikkia, ja vaikka koko elämäni olen itsekin rakastanut musiikkia, en vaan koskaan tunne löytäväni juuri omaa osastoani. Joidenkin  kappaleiden sanat ovat osuneet sydämeen asti, mutta silti harva bändi on ollut niin hyvä, että tahtoisin sen jokaiselle keikalle. Useitakin bändejä tosin on mahtavaa kuunnella livenä. Mutta siinä missä toiset lähtee rokkikeikalle taidan minä kuitenkin poiketa hiukan normista, sopeutuisin kyllä kaikkialle, kunhan hetken hengittäisin,

 mutta tällä erää hankin itselleni synttärilahjaksi konserttilipun, harkitsin ostoa liki puolivuotta ja kun viimein ostin sen, ei niitä enää ollut tarjolla, kuin se yksi. Tämä oli se merkki, että mukaan ei myös pyydetä muita, kuin korkeintaan Luonnonkansa ja Henkimaailma. Ja niin todella kävi. 

YAMATO The Drummers of Japan

Paikkani oli Ylärivissä salin takaseinää vasten, epämukavuusalueellani, sillä molemmin puolin istui vieraita ihmisiä. Koko sali oli täynnä vieraita ihmisiä, koko päivä oli ollut täynnä vieraita ihmisiä. Kiireettömyyttä kyllä, mutta Helsinkienergialla maustettuna. Kansainvälisyyttä kaikkialla, määrätietoisia ihmisiä, ääniä ja härdelliä, joka ei yksin elävälle, maalaisihmiselle, ole millään tavoin päivittäistä.

Otsaryppy silmien välissä kiristyen, koetin löytää penkissäni sopivan asennon, minulla oli syy tulla tähän esitykseen, minä haluan kuulla nuo rummut. Uusi juttu, jotain ennen kokematonta.

Tiedätkö sen tunteen, kun joku ääni menee sinun läpi ja värisee sinussa, kuin oisit itse se soitin, josta ääni tulee? Minä tiedä. Olen aina tiennyt, nyt minä tiedän myös millaista olisi olla rumpu, soida kuin rumpu, tuntea kuin rumpu, olla hakattu kuin rumpu, sillä herttinen sentään, minähän istuin hakattavana koko konsertin ajan ja toivoin, ettei se ikinä loppuisi, sillä sehän oli mahtavaa. Ja samaan aikaan minä olin se Hopealanka, joka sinkoili läpi Univerumin ja sitoi kaiken olevaisen yhteen. Olin se Universumi ja kaikki se pimeäaine, valkoinen kohina, Valo ja kaikki. Minä olin. Yhtä aikaa iso, suuri ja mittaamaton ja pienistä pienin ja täysin näkymätön. Ja kun se loppui, oli ihmeellistä olla edelleen elossa, mutta yllättäen, olin kerrankin hyvilläni siitä. Tässä Universumissa on edelleen olemassa jotain, joka ylttyy koskettamaan sieluuni saakka ja se on musiikki.

~*~

1. 2. 3...***----------------------

Niin se meni loma. Sitä sun tätä ja hiukan tuotakin. Tuli oppia ja ihmetystä, hyviä ja huonoja uutisia ja murtunut varvas. Ehkä hiukan jopa lepoakin, mutta enimmäkseen aivojumppaa ja askaretta ajatuksille.

1.

Meidän elämä ei ole tässä koneella.

2.

Opettele rauhoittumaan.

3.

Elämä ei ole sitku, eikä mutku, vaan se on Nytku.

Ajelin tämän loman aikana autolla, ihan useammassakin kaupungissa ja järkytyksekseni totesin TAAS kerran, että ihmiset on uppoutuneet kännyköihinsä niin pyöräillessään, autoillessan, kuin kävellessänkin. Ja eritoten silloin, kun he ajaa näillä potkulaudoilla, jotka kulkee muuten yllättävän kovaa. Vain hitokseen nopeasti reagoiva autoilija edelläni, esti kahta pikkutyttöä muuttumasta jauhelihaksi tänään likicityssä. Autoilijalla tuskin oli kännykkä käytössä, vai mitä tyttelit? Muistakaa kiittää enkeleitänne tänään illalla, ennen nukkumaan menoa, siis jos vielä muistatte mitä tapahtui, te huolettomat.

Kun sinulla on kiire, mieti onko kiire oikeasti olevaa, vai sinun korvien välissä. Meillä on kaikilla vuorokaudessa 24 tuntia, viikossa 7 päivää ja vuodessa 52 viikkoa, 365 päivää. Niitä ei tule yhtään ennenpää, vaikka juoksisit kieli vyön alla ja ajaisit kaasupohjassa. Minä tiedän, millaista oli kun oli aina ja kaikkialta myöhässä ja millaista on kun sitten lopulta huomaa, ettei jaksakaan itselleen asettamiaan odotuksia ja tavotteita. Ei kykene täyttämään niistä ainoatakaan ja pettyy, kun minusta ei tähänkään ollut. Jos ja kun näin käy, pitää miettiä oliko odotukset ja tavoitteet kohtuullisia. Sitä mikä minulle sopii, vai jonkun muun asettamia. Epäsopivia. Itselleen sopimattomasta elämästä on täysin mahdollista päästä pois ja sen tilalle voi hankkia elämän, johon ei kuulu ne sopimattomuudet, jotka kuluttaa ja uuvuttaa loppuun.

Ja kun elät itsellesi sopivaa elämää, ei sitkut, eikä mutkut mahdu siihen. Me ei ikinä tiedetä päiviemme määrää, eikä koskaan tiedetä milloin se rakas ystävä, vuosien tuttavuus, tai juuri kohdattu ihminen kulkee samoja askeleita kanssasi viimeistä kertaa. Tälle vuodelle on hyvästejä kertynyt jo monia, ja tänään kuulin jälleen yhden, lyhyen matkaa samaa taivalta kulkeneen, siirtyneen henkimaailman töihin. Meidän elämä on nyt. Se ei ole koneella. Se ei ole kiiressä. Se on murtuneita varpaita, pään särkyä, menetyksiä ja suruja. Mutta se on myös viereen kömpivä Kattilan Justus ja  korvan juuressa kehräävä Ymmi Kattila.

Se on hyvät naurut ja perseelleen menneitä ryhmäytymisyrityksiä, sekä ystävällinen huolenpito ja kuuluumisten kysely. Anteeksipyyntö törttöilystä ja nopea reaktiokyky liikenteessä. Se on ajatus enkeleistä ja lasketuista askelista, joita meille jokaiselle on annettu juuri sopivasti. Se ei ole kerralla ahmittava levy suklaata, vaan se yksi ainokainen makea pala, jonka laitat kielellesi ja annat sulaa ajatuksella ja nautinnolla. Älä kaasuttele elämän läpi silmät kiinni. Pidä kiirettä viisaasti, me tiedetään mihin tämä elo päättyy. Nauti matkasta ja sen mauista ja iloitse kanssakulkijoistasi, kiitä ja kehu, puhu ja pussaa. Elä, elä itsesi näköinen elämä. Elä Nytku ollaan vielä tässä.

Rakkaudella

~W~