Luonnokansan turinoita: Unen muistutus.

~*~

"Voi kun minä niin toivoisin olevani ihan tavallinen," ajattelin mielessäni. "Johan tässä menee ajatus sekaisin, kun olen sekä tuolla, että täällä. Yhtä aikaa vanha ja nuori ja vielä pitäisi jollain tavoin ryhtyä Tuulihuilua pelastamaan, vaikken tiedä edes minne se on viety." Tartuin kynääni ja olin jo aikeissa ottaa muistikirjani Huubertilta. Silloin Tytti tarttui lenpeästi käsiini ja kehoitti minua kertomaan lisää itsestäni.

”Ihan vain ajatuksin riittää, me kuulemme kyllä ja vaikka sinusta ne ovatkin sekavia, ehdimme kyllä seurata mukana. Voit vaipua hetkeksi vaikka uneen ja levätä, me valvomme.” Olin kiitollinen tästä, olin väsynyt ja peloissani. Vajosin uneen, jonka läpi kuulin kysymyksiä ja vastailin niihin taitojeni mukaan. Ja unohdin ne saman tien. Tuntui kuin unen aikana, kaikki suruni ja murheeni oisi kerätty pois mielestäni. Oloni keveni.

Muistin lapsuuden kasteiset aamut ja erään pyörämatkan kouluun. Koko hiekkatie oli sumun peitossa ja pellot ja järvi katosi näkyvistä, jouduin taluttamaan pyörää, sillä en nähnyt polkea. Ympärilläni tuntui tanssivan jotain. Koetin olla näkemättä tanssivaisia ja etsin katseellani tietä. Mitä enenmmän välttelin, sen selkeänpiä heistä tuli. 

Usvakansaa,

tanssivaiset oli usvaenkeleitä ja paikallaan seisovat muuta Sumun väkeä, Syksyn tuojia, talven utua ja kevään herättäjiä, kesän kaste niityllä.

Yksi heistä tarttui minun kädestäni viileällä kädellään ja pyysi kulkemaan kanssaan hetken. ”Olen Tunturin Usva, me tapaamme vielä. Sinun täytyy muistaa minut, sillä tulen tarvitsemaan sinua ja sinä minua”

"Nyt minä tosiaan tarvitsisin sinua, josko sinäkin olet näillä main koska niitä Usvaenkeleitä aiemmin näin." sanoin unisin ajatuksin. Kuvat katosi ja vaivuin syvenpään, siihen unettomaan ja levolliseen uneen.
~*~