sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Rauhaa pinnalle maan...


Mihin aika juoksee?Toisaalta miksei juoksisi? Tällä hetkellä maailma on aika kummallinen. Minäkin tavallaan juoksisin eteenpäin, että nopeammin pääsisin johonkin, minkä unelmoin olevan paremmin, kauniinpaa ja ilahduttaisi meitä kaikkia, eikä vain jotakuta. Yhtä, suuresta laumasta.


Näin tänään auringon pilkistävän pilvien raosta ja eilen ostoskeskuksessa ilahduin suuresta "joulukuusesta", jolla ei ollut mitään yhteistä sen lapsuuden aikaisen joulukuusen kanssa. Ilahduin hulvattomista asioista, joista yleensä en jouluisin pidä lainkaan. Väkimäärä, kaupat, kaupunki. Mutta minä en ollut joululahja ostoksilla. 
En aio "lahjoa" ketään tänäkään jouluna. Ellen todella, todella, löydä jotain niin kivaa, että se huutaa ystäväni, tai lähi-ihmiseni nimeä. Lahjon teidät, kun koen sen hyväksi, oli vuodenaika mikä tahaansa. Lämpimällä halauksella vaikka, jos se tuntuu siltä parhaalta lahjapaketilta, siihen hetkeen.


Toivon kovasti, että tekisitte itse samoin. Jos haluatte muistaa lähi-ihmisiänne tehkää se siksi, että löysitte jotain, jonka antaminen tekee teille hyvän mielen. Vaikkette saisikaan sen vastalahjaksi jotain, olisitte iloinen ja onnellinen, koska löysitte jotain ihanaa, mielestänne ihanalle  ja lahjan arvoiselle ihmiselle. Pyyteettömästi.

Muistakaa, että tuleva kuukausi on ihan muuta kuin helvetti. Se on juhlanaihe, ei lahjapakkoa, eikä kiireen keruuta. Ehdottomasti EI taloudellista paniikkia. Tavara on tavaraa, se ei tee meistä onnellisia. Makustele, mitkä joulun perinteet sinä tahdot säilyttää. Heitä pois ne, jotka ei palvele enää.  Hampaita kiristyttävä joulu, ei ollut se mihin enkelit meitä valmisti, opastaessaan seuraamaan tähteä.

Minun tähti vie tänä vuonna hiljaisuuden jouluu, ristiriitaisilla, hiukan surullisilla ajatuksilla, mutta kiitollisenpana kuin koskaan ennen. Olen kasvanut tänä vuonna enemmän kuin ikinä. Selvinnyt suuremmasta ja pysäyttävimmistä tilanteesta, kuin oisin vuosi sitten uskonut ja edelleen minä osaan rakastaa. Rakkaitani, ystäviäni, läheisiäni, lemmikkejäni, elämää ja ennen kaikkea nyt jo itseänikin.


Tulkoon joulukuu.
Ja kaikille Joulurauha.


Mitä suurimmalla rakkaudella ~W~

torstai 27. marraskuuta 2014

Suvaitsevaisuus.

Tunnustan suoraan. En ole suvaitsevainen.
En siedä perheväkivaltaa, en naapurihäiriköintiä, en koulu-työpaikka, tai nettikiusaamista. En selän takana puhumista, en syrjimistä missään muodossa, miltään ikäluokalta, ketään kohtaan, en edes niitä kohtaan joilla olisi tosiaan syytä hetken aikaa katsella omaa napaansa kauemmas ja omaa napaansa lähemmältä. 

Meillä on kaikilla syytä muuttaa katseen suuntaa toisinaan. Ihan siksi, että ehtisi tarkistaa kuinka paljon napa kerää nöftää ja ihan siksikin, että onko toisilla mahdollisuus katsoa napansa nöftää, vai onko sekin jo viety, niinkuin tuhkat pesästä?

Se uutistarjonta.
 Saako Lörtsy olla Lörtsy, tai Karjalanpiirakka Karjalasta, vai vaan riisistä. Voiko ja saako, vain hetero olla parisuhteessa (siis jos sattuu sen suhteen löytämään? Eihän sekään ole niin sanottua, että löytyy sanon minä.) Maailmassa olisi niin paljon muutakin mihin tarttua ja suuret päättäjät tarraa epätoivon vimmalla kiinni pilkkuihin. Vai onko joku muu kiinnittänyt huomiota siihen, että rommipullossa oisi tosiaankin ollut joku julkisuudenhenkilö? Ainiin olihan hän joskus vuonna nakki ja suttura pornoteollisuuden multipeenis? nimeltään Ron mitälie sama kun se alkohooli, jota ei saa mainita Wiskin lisäksi. (Häpeäkseni, vai helpotuksekseniko lie tunnustan, etten ollut koko juomaan, tai mieheenkään, kiinnittänyt mitään huomiota aiemmin. Tarmoilijana ollessani katsoin, että etiketissä oli joku tahra, enkä kiinnittänyt siihen muuta huomiota, kiitos Kyseisen Ron-herran videon tajusin melkein mistä on kysymys, jonkun nimikko juoma ei saa enää olla hänen nimikko juoma, koska hän on oikeasti olemassaoleva henkilö. Seuraavaksi sensuroidaan kai Karl Fazer?)


Ihmiset juo, syö, tupakoi ja harrastaa intiimiä kanssakäymistä, sekä pilkkujen, että pisteiden, sekä toistensa kanssa. Kaikki on kivaa kohtuullisissa rajoissa, mutta yllättäen kaikesta, mitä ihmiset tekee jonkun toisen ihmisen mielestä liikaa, aletaan tekemään laitonta

Ihmiset ovat juoneet ikiaikojen, siitä saakka, kun joku keksi käyttää viinimarjamehun, tai jonkin muun nestepitoisen juomansa. 
Humaltui ja havaitsi humalakokemuksensa hauskaksi ja ressitasonsa nollaavaksi. No humalaista idioottia en suvaitse, enkä humalan tuomaa väkivaltaa, siis selvänkään ei tarvitse känninkäistä piestä, olkoon känninkäinen kuinka rasittava ja hermostuttava tahaansa. Mutta en kyllä suvaitse selväjärkiseksi todettua valtion virkamiestäkään, joka asemansa turvin voi suustaan päästää sammakon ja vaikka kokonaisen lantapatterillisen paskaa, eikä häntä silti haasteta oikeuteen kunnian loukaamisesta, tai rasitisista kommenteistaan. 

Jos tahtoo kunnioitusta, niin mukavaa olisi jos kunnioitettuhenkilö, kunnioittaisi muitakin, kuin vain itseään. Hyvän aseman luulisi jollain tapaa tekevän ihmisestä kiitollisen, iloisen ja jopa ajattelevaisen heitä kohtaa, joiden asema ei ole niin kehuttava, mutta toisin tuntuu käyvän tässä maailmassa. En pidä siitäkään, suvaitsen, vaan en pidä.

En pidä Siitä, että ihmiset tuhoaa itsensä alkoholilla huumeilla lääkkeillä ja jos jonkinmoisilla aineilla, holtittomalla käytöksellä hullulla vaaran tavoittelulla ja aivottomuudella. En pidä siitä, mutta se, että he tekevät kuten heidän täytyy, minun on suvaittava. Minun on suvaittava ja annettava anteeksi monta asiaa, mitä ihmiset tekevät, ihan vain itseni vuoksi. Sillä, jos jatkuvasti hönkäisen palkokasvustoa hengityselimiini, kun joku maailman laidalla tekee jotain täysin minun periaatteitani vastaan, niin pian sisälläni ei ole tilaa hengittää. 

Enkä suvaitse enää elää itseni kanssa, jos minun on jatkuvasti tuomittava joku muu, tai itseni siitä, että ajattelen, toimin tai hengitän eritavoin, kuin toiset, nukumme eri aikoihin syömme, juomme, harrastamme, tai vanhenemme eritahtiin. Uskomme erilaiseen Jumalaan, palvomme kuka mitäkin, tai ei mitään. Jos Jumala loi miljoonia erilaisia kukkia eläimiä ja ihmisiä niin miksi hän oisi tarkoittanut, että kaikkien pitää rakastaa, lisääntyä ja elää sammalla tavoin? 

Onhan niitä kaksineuvoisia kalojakin, enkä usko, että niiden keskuudessaan pohditaan, että onko tuo nyt laitaa, että setä ois täti? Ne on ja se siitä tarinasta.

Suvaitkaa suvaitsemattommuus ja sallikaa napanöftä.


Kaikella rakkaudella ~W~


Ps. Kuvat ei liity millään muotoa tekstiin, mutta... Hei. Ei ne ole tainneet liittyä yhteen aiemmissakaan teksteissäni. ;) <3 


~

tiistai 18. marraskuuta 2014

Elämämme Laulu.

Joskus sitä vaan on, hiukan hankalanpaa olla siinä missä on, pelkäämättä ja ahdistumatta. Kun ei voi sanoa ja selittää muutamalla tyhjentävällä sanalla että tässä vika. Tai voisi tietty, mutta, jos ottaisi ja tussauttaisi vian ilmoille, epäilisit reaktion olevan,"voi voi oivoi, voinko auttaa hössön hössön" säälin tulvaa, tai halveksivaa, "eihän toin nyt mitään, mutta ootas kun mä kerron, kuinka mulle kävi, se on sentään jotain."

Tämä pelko päässään on siis helponpi näyttää, autonvaloihin eksyneeltä jänekseltä, tai pentujaan puolustavalta kissan ja karhun risteytymältä. "IIIIIkkk" Tai "Mur Sihis, tuuppa tänne, niin saat hyvästellä nätin naamasi." Olkoon tiedon julkituominen, kuinka puhdistavaa hyväänsä, se toisten ihmisten reaktioiden pelko, saa mieluummin hyytymään noiden naamareiden sisään, kuin luopumaan siitä "harniskasta", jonka sisälle olemme maastoutuneet ja suojautuneet vuosi miljoonia, hyssytellen kokemiamme vääryyksiä.

Oikeastaan sekä vääryyksiä, että onneamme.
 Asiat vaijetaan kuoliaiksi. Eikä vain asiat vaan koko elämä. Minulla ei ole suurtakaan tietoa lähimmäisen elämästä koska kysellä ei saanut, eikä juuri puhuttukaan mistään henkilökohtaisuuksista, sillä "kel onni on se onnen kätkeköön" ja "huolillaan ei saa ketään rasittaa." Eli siis, jos sattui olemaan hiukan huolimaton ja jokin meni rikki, ei kannattanut  siitä hiiskahtaakkaan koska, mitäpä sitä ketään huolillaan rasittaisi... (Oisipa tämä ajatus pompsahtanut pienen minun mieleen vuonna 1 ennen nakkisotia. Oisi vaan hyssynnyt särkyneen peilinkin hyssylän kulmaan, hys hiljaa huomaamattomaksi...)


Maailma on ristiriitaisuuksia täynnä. Se kumoaa ensimmäisen lauseen jo toisella. Kadottaa positiiviset kaijut negatiivisten huutojen alle, ennen kuin kukaan on tajunnut mitään. On melkeinpä hämmentävää, miten yhteen lauseeseen voi sisältyä niin paljon negatiivista, kun päälimmäinen tarkoitus oli kuitenkin sanoa jotain kaunista.

Mietitäänpä vaikkapa toteamusta; Tänään oli kaunis päivä, mutta vesisade ja pilvisyys, tuntuu jo kerääntyvän taivaan rantaan. Muttaan saakka kaikki sujui. 

Jätetään mutta pois: Tänään on kaunis päivä. 
Vau, heti tuli iloinen mieli. Se kaunis päivä tarttui minuunkin. Rupattelemme kauniin päivän kanssa pitkään ja poistumme kotiimme hyvillä mielin, jos vaan keskustelusta pysyy pois mutta. Ups!

Jossiin saakka meni nyt hyvin. Eli, jos ja mutta pois.

Tänään on kaunis päivä. Vau heti tuli iloinen mieli. Se kaunis päivä tarttui minuunkin. Rupattelemme kauniin päivän kanssa pitkään ja poistumme kotiimme hyvillä mielin.

Tämä alkaa näyttää paremmalta. Silti mietin, että on paljon sanoja ja lauseita ja tunteita, jotka pitäisi poistaa tiedostoistamme, jottemme aiheuttaisi turhaa mielipahaa harmeillamme, tai paljastaisi, sitä kätkettävää onneamme, tai kertoisi siitä onnesta ja seuraavassa lauseessa, jo mitätöisi sitä. Vai olisiko sittenkin niin, ettei kenenkään sielun sisälmykset, voi olla niin synkkiä, tai onnellisia salaisuuksia täynnä, etteikö ne kestäisi päivän valoa?
Vai emmekö me vaan osaa olla onnellisia?

Olisiko kenties aika alkaa opettelemaan onnellisemman olon tuntoja? Kaikessa ei voi olla täydellinen, huolia ja murheita on ja uusia tulee, niiden kanssa vaan taitaisi selvitä paljon paremmin positiivisemmilla asenteella ja toisinaan sillä puhdistavalla marmatusaallolla. Eihän ilmapallokaan määräänsä enenpää sisällään kestä. Ottaa ja sanoo vielä


PUMMM!!!!

Rakkaudella ~W~





Suru

Siellä se,
edelleen sinnittelee.
Syvällä sydämessä,
Suru.

Elän sitä läpi,
katsellessani meluavia lapsia,
väkijoukossa,
nähdessäni äitejä,
isiä.

Lukiessa
uutisia,
 jonottaessa,

Kuunnellessa vitsikkäitä
ihmisiä,
ystävien lasten kanssa
kulkiessa.

Lainalapsia.

Rakas ihminen,
pieni on pieni, vain hetken,
pidä siitä pienen kädestä kiinni,
niin kauan, kun 
käsi on kiinni pidettävissä,

Meille
lapsi on laina vain,
kunnes kuolema meidät erottaa.
Maailmassa aika
kuoleman, ei katso,
synnyitkö jo,
elitkö päivän vain,
matkaatko ohitseni, suoraan 
seuraavaan elämään?


~W~

Kun et tiedä.

Kun et tiedä,
Kysy aina hankalia kysymyksiä,
sano ääneen 
kaikki, mitä ajattelet.

Katso hämmästyneenä,
jos jokin ei ole
ajatustesi mukainen.

 Kun et tiedä,
tyrmää kanssakeskustelijasi
arvauksilla,
ole aina vitsikkään rento,

Lyö vyön alle ja
vähättele.

Kun et tiedä,
 vihjaile,
arvuuttele.
Keskustele kovalla äänellä
ystäväsi kanssa.

Kun et tiedä,
vetoa aina tietämättömyyteesi,
ole petollisesti häijy.

muistuta aina 
iästä,
painosta,
siviilisäädystä, 
tai säädyttömyydestä,
taustasta.
Sopimattomuudesta.

Kerro,
 miten sinusta asioiden tulisi olla.
Koska 
näin on ollut,
näin kuuluu olla,
näin on aina oleva,

Siihin saakka, kunnes minä
tulen ja muutan näkemyksesi.

Älä tee minusta muottia,
kun et tiedä kuka olen.

Yhdestäkään sirpaleiksi hajonneesta,
ei sinulle 
ole oletusarvoa,
 sillä
me tulemme ja muutamme
kaiken, 
mitä pysyväksi luulit.

Sinutkin.


~W~

tiistai 11. marraskuuta 2014

Muurahaispesä

Tiedätte ne keot metsissä? Isonpia ja pienenpiä, yleensä puun eteläisellä puolella, sellaisella paikalla jonne auringon valo parhaiten paahtaa. Neulasista ja kaikista pikkusälästä rakennettuja ruskean sävyisiä kekoja. Joidenkin tietojen mukaan ne sijaitsee maasäteilylinjan ja Curri-linjan risteys kohdassa, jos tämmöinen termistö jotain sanoo? Muurahaisten polut kulkee näitä linjoja myöden ristiin rastiin ja niillä kulkijoilla on yleensä kova kiire.

Se niiden kiire, on aina hämmentänyt minua ja viime keväänä, koin muurahaisten taholta toisenkin, todella kumman ihmetyksen aiheen. Kuulen niiden askeleet. En toki, jos ötököitä on yksi jossakin, mutta lenkkeillessäni metsässä keväällä, kuuntelin ihan kummallisen rytmikästä ääntä, joka tuntui koko ajan lähenevän ja lähenevän. Noin 50m askellettuani tulin muurahaiskeolle ja ääni pauhasi kuin oisin ollut autotien varrella. Hiukan vauhkona katselin ympärilleni ja koetin selventää mistä ääni tuli. Oli uskomaton tunne tajuta, että noin sohvatyynyn korkuinen kasa ja kaverit, jotka sen ympärillä hyörivät, oli äänen alkulähde.

En ole koskaan voinut kehua kuuloni terävyydellä ja niinpä tämä kokemus oli hyvin mieleen jäävä. Pitkin kesää ja kevättä seurasin tilanteen kehittymistä ja aina jossain vaiheessa huomasin että "äänet hävisi."Sadesäällä niitä ei kuulunut, kun kasvit kasvoivat ne pehmensi ääniä ja jos olin liikkeellä jonkun muun kanssa, ei ääniä kuulunut lainkaan. Yksin ehti kai kuunnella, mitä maailmalla on sanottavanaan. Nyt ne äänet ovat kadonneet ihan kokonaan, ei kuhinaa muurahaispesissä. Tulee siis talvi.

Kaikkineen kuhina ei ole kadonnut. Muutamaan otteeseen, on oman pään sisällä, askeltaneet hiukan samankaltaiset askeleet, ne ei ole yhtä rytmikkäät, eikä yhtä mukavat kuunneltavat, eikä aivan yhtä selkeästi sijoitettavissa, johonkin tiettyyn asiaan, paikkaan, tai liikkujaan, vaan se on kuin hermostunutta varpaan naputusta. Hiukan kiireistä, tuohtunutta ja toisinaan äkäistäkin, joskus innosta naputtavaa. Kuin koiran hännän rummutusta, huiskintaa, kissan kiukulla, tai häiriötekijöitä pois huiskivaa, kuin lehmän, tai hevosen häntä. Niistä kaikista lähtee hauska ääni, mutta tämä ääni on hiukan hermostuttavaa, sen sävy muuttuu aina sen mukaan, missä olen. Tänään lenkkeillessäni se oli, kuin rauhallista pisaroitia, 

Nykäisi katselemaan milloin puun kuorta, milloin harmaata taivasta, toisinaan kuohuavaa järven selkää ja toisinaan ihan vain silmäluomien sisäpintaa ja kuuntelemaan tarkemmin aallon kohinaa ja tuulta. Ihana marraskuu, viima pieksi poskipäitä ja vesi oli likaisen ruskeaa,sakeaa ja sekoitettua.

Minä jään usein rantaan katsomaan aaltoja, nautin tuulesta ja niistä äänistä,mitä se saa aikaan hioessaan veden pintaa rantaa vasten ja osuessaan hupun reunaan, tai suoraan korviin. Samankaltaista kohinaa, kuin maailma muulloinkin pitää, mutta rannan tuuli puhdistaa. Näin marraskuussa, kun kaikki tuntuu vain kuraisen rapaiselta, tuo tuulen tuiverrus "pään sisällä" tekee hyvää koko keholle. Se on koko olemuksen tuuletus. Ja se sai minut myös oivaltamaan, mikä on ollut se levottoman monimuotoinen askellusääni pääni sisällä.

Se on minun elämää. Muurahaiskeossa se oli muutaman kymmenentuhannen muurahaisen elämän kohinaa, mutta tämä kohina on kuin television kuvaputken säätösuhinaa, ennen näitä littanan olemattomia hilavitkuttimia. Aivan kuin minua säädettäisiin kohdilleen.
Silloin kun suhina aiheuttaa mukavaa hyrinää ja kehräystä, kanavat on minun mieleisillä sijoilla ja sitten kun se levoton huiske ja naputus alkaa, ollaan menossa jonnekin sellaiseen suuntaan, joka ei ehkä aivan ole sen mukaista, kuin toivoin, mutta ei ihan pielessäkään. Jotain vaatisi tehtäväksi, mutta asema antaa odotuttaa itseään, siispä pyörittelen peukaloita(säätönamikoita) vielä kotvan. Tämä oli hyvin hermoja kiristävä vaihe silloin, kun koitti saada kanavan näkymään ja tiesi, ettei sen huippu hyvän leffan alkuun ole enää, kun muutama hetki.

Nyt on mahdotonta sanoa mille kanavalle minua säädellään. Toivon vaan että tiedossa olisi hauska leffa, ei enää itkua ja hammasten kiristelyä ja mielellään ei myöskään kaaosteorioita, eikä huonoja uutisia. Vaikka romanttista komediaa, tai joku kiva piirretty edes. Muttei verta ja suolen pätkiä, minun kananaville enää. 


Hartaan toiveekkaasti suhistellen ~W






~


torstai 6. marraskuuta 2014

Ystäväni.

 Toivon sinulle 
pussillisen pumpulin pehmeitä 
ajatuksia.
Ei haittaa,
 jos niissä on tummia Sävyjä,
ne vahvistaa vaaleanpia värejä,
se kuuluu elämään siinä
missä hempeämmätkin,
ne kristallin aikaansaamat
sateenkaaret.
Kun niitä kaikkia käyttää hyvin 
voi maalata maailman.
 Toivon sinulle
Kupillisen mausteita,
suolaa, sokeria, ciliä ja pippuria, piparkakkumausteita ja vaniliiniä, siirappia, sitruunaa, sipulia, jotta kyyneleet puhdistaisi ja niitä elämän mausteita, mitkä saa irvistämään, nauramaan ja sanomaan HUH Hui.

 Toivon sinulle
Upeita maisemia, Ulkoilmaa,
auringonsäteitä, pilven hattaroita,
syysmyrskyjä,
Ohi kulkevia päiviä, liplattelevia aaltoja ja voimia ponnistella Siinä hurjimmassakin Lumituiskussa.
Intoa kohottaa kasvot sadetta päin ja siepata hiutaleita 
kielelle sulamaan.
Sivelkööt Hiutale-Enkelit poskiasi ja Tuulen-Poika hiuksiasi.
          Iloa tuokoot Säidenhaltiat                                      kulkemallesi tielle

 Olkoon mukanasi kiven voima,
Se hiotuu kun sitä silitetään,
Sen pinta on kaunis ja muuttuu 
niin tuulten, aaltojen, kuin toisten kivien kosketuksesta. Välillä siitä murtuu paloja, mutta se muuntaa muotoaan, sillä on kyky sopeutua.
Siitä tulee sileää hiekkaa varpaita kutittamaan, sirpaleita, jotka hioutuu, haavoittaakin. Suurenpia lohkareita, kauniita veistoksia, joita katsellessa, mieli tulee onnelliseksi. Kun meillä on kiven voima, meillä
myös sen kyky selvitä kolhuista.                                  

Mukautua siihen, mitä maailmalla,
on meihin kirjailtavanaan.
Siinä kovassa paineessa,
 missä hiilestä 
puristuu timantti,
Hiokaamme timanttimme
huolella
 että valo heijastuisi
ulos.
Iloksi pimeinpiin hetkiin.



Rakkaudella ~W~

maanantai 3. marraskuuta 2014

Syyllistävä Syyllisyys.

Ulkona tunkee hämärään koleaa synkkyyttä, joka suunnasta ja sisällä huoneistossa vaivaa mikä lie laiskamato. Ei pienintä intoa minkään "viisaan" tekemiseen. Päivä saldo on aamupala, kolme koneellista puhdasta pyykkiä, tiskatut astiat ja muutama puhelu.
Toki olen koettanut saada myös Kattilan väen syömään, siinä sen paremmin onnistumatta. Juniori on paastonnut enemmän, tai vähemmän tehokkaasti, kaksiviikkoa ja Seniori lähes viikon. Hurraa Eläimellinen hammashuolto. Onneksi molemmille maistuu vesi.
Huoli lemmikeistä, on minulla nykyään aina suurenpi, kuin huoli ihmisistä. Ihmiset pärjää, vaikken aina olekkaan heidän saavutettavissaan. Lemmikit, jotka olen tuonut kotiini ovat minun armoillani, jos he ei voi hyvin, minun on oltava hän, jonka avulla lemmikki toipuu ja voi paremmin. Viimeisimmän eläinlääkäri kerran aikana, sain kyllä sisälleni niin "huono emo" fiiliksen ettei paremmasta väliä. 

Pikkuinen emonsa heitteille jättämä Vieno, jonka 4 vuotta sitten pistin "taskuuni" ja kuljetin turvaan kotiini, heittäytyi nyt syömättömäksi ja eläinlääkäri totesi hällä olevan valtavasti hammaskiveä ja erittäin pahan ientulehduksen. Sen lisäksi leuoissa oli rakenteellinen vika, joka esti neitoa pureskelemasta ruokaansa. Pieni epäilys tästä oli minulla aina ollut, kun ei kissi ikinä rouskinut ruokaansa niinkuin Vanha Rouva, mutta ohitin sen aina sillä, että Neiti syö neidin tavoin. Ja kun ei neito oireillut mitenkään hämmentävästi. Päivastoin, on ollut kummallisen perheemme onnellisin otus.

Jälkiviisaana silti nyt pohdin, että oisiko leuka-asiaa voinut korjata, jos oisin jo aiemmin vienyt pienen tutkittavaksi? Olisi päästy vähemmällä, eikä Kumpikaan Kattilainen olisi nyt niin kipeä. Olisiko  karvakorvat onnellisenpia nyt? No jaa, en ole ikunaan nähnyt purentakiskoja Kissuloilla,  enkä purentakiskoistaan onnellista ihmisiä, mutta voihan asiaa silti pohtia ja märehtiä. Ja Samalla syyllistää itseäni siitä, että vaikka pelastinkin Vieno Juniorini pienenä ulkomaailman vaaroilta, niin eihän se millään riitä.

Syyllisyys on kumma asia, sitä voi tuntea lähestulkoon kaikesta. Veden kuluttamisesta ja siitä, että oli kiire, eikä ehtinyt jäädä pitelemään ovea 15m päässä hiipineelle mummolle, joka, ehkä, oli tulossa samaan kauppaan kanssasi. Syyllisyyttä voi tuntea huonoon aikaan soitetusta puhelusta, tai kieltävästä vastauksestä lounaskutsulle. Tai siitä, että syöt tänään isomman satsin ruokaa, tai et toisella kertaa jaksa syödä kaikkea.Syyllistän itseäni siitä, että tuhlaan vähiä rahojani, suklaaseen ja  herkkukinkkuun, kun voisin ottaa halvenpaakin leikkelettä ja ostaa salaattia suklaarahalla. Viis siitä, että halvenpi leikkele, kuten salaattikin, jää syömättä, koska ne ei vaan nykyään maistu minulle. Voinhan minä tuntea syyllisyyttä ruuan hukkaan heittämisestäkin ja siitä, että kadotin ne kunnon kestävät kauppakassit ja ostan nyt useammin muovikassin, joka ei ole ekologista, eikä luontoystävällistä.


Syyllisyyttä voi kokea siitäkin, ettei mene juhliin, jos on kutsuttu. Viis syistä. Ei se riitä, että voit huonosti, eikä se vallankaan, että haluat mieluummin olla itseksesi. Jos yleensä pelkäät väkijoukkoa ja ahdistut äänistä ja hallitsemattomista tilanteista. Niin eihän pelkotilat, kutsuttuihin tilaisuuksiin päde.Muistan joskus lapsuudessa erään sukulaiseni lausahduksen "Tarpeeksi usein kun kieltäydyt, niin kutsuja juhliin ei enää tule..."Taisi pitää paikkansa, olen nimittäin usein jättänyt menemättä, koska tosiaan olen hiukan rajoittunut. Joskus pärjään, joskus en, ja jos juhlapäivänä jokin mututuntuma sanoo, että en selviä, niin menemättä jää, Syyllistyin tai en. Ja kutsut on harventuneet. Vai oisiko niin, ettei juhliakaan enää järjestetä, kuten ennen? 


Syyllistän itseäni kummallisista asioista, työttömyydestäni ja siitä, että käytän sen ajan mitä minulla on, johonkin mitä muut ei voi tehdä, mutta haluaisivat tehdä, jos vain olisi sitä aikaa. Syyllistän itseni siis siitäkin, ettei kaikilla ole aikaa, jota minulla joihinkin asioihin, olisi vaikka kuinka paljon ja toisiin taas ei ole yhtään. Syyllistän itsen kateudesta toisten työhön ja helpotuksesta siihen, ettei minun onneksi tarvitse aamulla lähteä työhön, jota toiset tekee. Olisihan se mukavaa, jos oisi tilipäivä joskus, mutta tavallaan, mitä iloa olisi tilipäivästä, jos ei ikinä olisi aikaa esimerkiksi piirtää kuvia, kävellä rannalla katsomassa pilviä, tai  kotona istumiseen ja elämän pohtimiseen, pieniä vähäpätöisen tärkeitä asioita, joita rakastan enemmän, kuin tilipäivää.

On outoa, ettei ihminen ikinä osaa olla rentona siinä hetkessä, joka hänellä on. Siis rentona ja hyväksyvänä. Nauttia ja rakastaa sitä hetkeä, jonka viettää kotinsa sohvalla tekemättä mitään, tai siitä hetkestä, jolloin hän katselee ikkunasta ulos ajattelematta ja tavallaan näkemättäkään mitään, on vain.
Rannan kaislikon katselu, tuulen liikutellessa niitä aaltojen kanssa samaan tahtiin, on ollut yksi terapeuttisimmista kokemuksista, mitä olen elämäni aikana kokenut. Vain istun ja katselen. Mutta tämänkin terapiakokemuksen tulee ja "huuhtelee" minusta aina yhtä murskaava syyllisyys. Oisihan tuonkin ajan voinut käyttää johonkin "älyllisenpään tekemiseen".

Mutta mitä se oisi se Älyllisyys? Kuka sen määrittää ja kelle siitä on vastattava, kuinka "laadukkaasti" päivänsä käyttää? Minä vietän päivät kissojeni ja tietokoneeni kanssa ja syyllistymisestä huolimatta, pidän niistä parenpaa huolta, (myös tietokoneestani), kuin monesti ystävyyssuhteistani. Ja tuossakin ajatuksessa loisti syyllisyys, vaikkei ihan jokainen ystäväni, olekkaan asiasta nostanut meteliä.

Minä en tosiaan ole vielä tähän ikään mennessä keksinyt mikä se minun Älyllinen Virkani tällä pallolla on, mutta paljon ja kaikenlaista on tullut kokeiltua. Joistakin asioista tulee joko hyvä olo, tai huono olo ja toisista taas ihan kamala olo ja jokaisen asian kohdalla on syyllisyys ollut hyvin vahvana mukana. Jos en syyllistä itse itseäni, syyllistää minua kanssakulkija, tai vain "takaraivosta kuuluva nalkuttaja", joka ei pidä mistään, mitä kulloinkin teen. 

Järjenääntä pitäisi kuunnella, mutta mistähän sisuksiensa keskeltä löytäisi sellaisen Järjenäänen, joka ei syyllistäisi ihan jokaisesta hengenvedosta, onnistumisesta, epäonneen ja kaikesta siltä välitäkin. Siitäkin että on kerrankin panostanut ja lähtee Halloweeni illan pirskeisiin, vain huomatakseen että on riekkujaisissa ainoa pynttäytynyt. Ja samaan aikaan tuntee olonsa suorastaan riehakkaaksi, kun kerrankin uskalsi näyttää itsestään tämänkin puolen ja viihtyä ulkokuoressaan. Sisäinen sarvipää näkyvillä.

 Olisi niin mukava joskus katsella siitä silmien ikkunasta ulos näkeämättä niitä kaikkia kärpäsen läjiä, muistamatta samallakertaa kaikkia muitakin tekemättömiä töitä ja koko maailman hulluutta ja ystäviä, jotka ponnistelee työpäiväänsä loppuun, kun minä nyt vaan seison tässä tekemättä mitään muuta, kuin hengitän, koska en kelpaa töihin, en itselleni paikoillaan oloon, ajattelemattomuuden tilaan, elämisen elämiseen, minuna olemiseen ....
Voi jäkäti jäk. Kyllä oma aika on ihanaa. Siinä ehtii melkein tuhanteen kertaan tehdä itsestään jätepaperia.

Tulisipa sekin päivä pian, jolloin ajattelisin itseäni rakkaudella näinä hetkinä, kun minulla on aikaa Turhalle, Syylliselle ja Itsekkäälle itselleni. Taitaisi olla aika karistella olkapäiltään tuo Syyllistävä Syyllisyys. Sillä ei kai kukaan voi aina olla vain pahasta itselleen ja muulle valtakunnalle.


Kummastellen
~W~