Se olisi kesäkuu. Kroppa olisi silti mielellään vetäytymässä talviunille. No siihen on ihan "pätevä" syynsä tavallaan, mutta tavallaan ei. Miten voi aina iskeä "se jokin", joka laittaa koko elimistön toiminnan sekaisin ja päälaelleen. En usko, en tahdo hyväksyä. Syy ja seuraus, jonka tuloksena joko Onnen omenoita korikaupalla, tai kuten minulla useimmiten, mahalasku kuralöllöön pärskistärallaa. Yöks.
Olen pohdiskellut useaan otteeseen siitä, miten tunnen olevani terveyteni suhteen jonkinmoisessa, loputtomassa suossa. Mutta myös kummallisen turvassa ongelmineni.Vaikka on vaiva ja toinen vaiva ja sitten pari kaupanpäälistä lääkkeiden popsimisesta ja taas uutta kokeilua. Enimmäkseen kaiken kanssa on tullut toimeen, mutta se on ajoittan kovin voimille käypää, kun on jatkuvasti jollain tapaa "Viallinen". Tiedän kyllä, että minua Rikkonaisenpiakin ihmisiä on ihan pilvin pimein, mutta minulla on silti tieto, vain omista kokemuksitani ja tuntemuksistani, joten valitan, taas kerran valitan/kerron, vain omistani. Muiden murheita, kun en riittävän hyvin tunne.
Vuosia sitten minua alkoi vaivata, muiden vaivojeni lisäksi, kilpirauhasen liikatoiminta. Se oirehti todella sekavasti, eikä heti saatu selville mikä, ne monimuotoiset oireet aiheutti ja niin minä, kuin minun läheiseni, olimme melkoisessa pulassa kroppani ja mielialojeni kanssa. Ensimmäisenä kilpirauhasta alkoi "hoitaa" kissani Tuhka. Yö yön jälkeen ja toisinaan päivälläkin , se kietoutui kaulalleni, kuin puuhka ja kehrää hyrryytti, kuin hiuka sekopäinen rukki.
Kilpirauhasarvoissa huomattiin vikaa vasta kuukausia myöhemmin ja kun lääkitys oli ilmeisesti hallinnassa, arvon Vanha Rouva päätti hoitotyönsä. Tosin Kattilainen siirtyi aina hoitamaan jotain kohtaa, joka hänen mielestään ei ollut kunnossa, kuten esimerkiksi rankkojen kortisooni kuurien ansiosta epätahtiin hyppelehtivää sydäntä, tai kipuilevaa vatsaa, tai päätä. Yleensä se siis kietoi kroppansa minun kipuileviin kohtiin ja kehräsi todella HYRrrrrrrrsyvästi. Ei mikään turhankehrääjä, noin normi oloissa. Rakastaa syliä, mutta ei juurikaan kehrää.
Joitakin aikoja myöhemmin sairastuin uudestaan vakavasti, olin tuhannen väsynyt ja olo oli hyvin ahdistunut jo pidemmän aikaa, kissa vietti suurimman osan lepoajastani rintakehälläni, tai vasemmassa kyljessäni, leipoi ja hyrsysi. Rouvalle oli kertynyt painoa, joten varsinkin rintakehän päällä touhutessaan, sen olisi luullut ahdistavan minua entisestään mutta ei. Rouva osasi asettua niin, että molemmilla oli mukava olo. Kun oloni alkoi muuttua todella tukalaksi, hän siirtyi vasenpaan kainalooni ja alkoi olla huolestuneen oloinen. Vahti silmät viiruna minua koko yön. Seuraavana päivänä minun oli mentävä lääkäriin, koska henki ei enää kunnolla kulkenut.
Luulin oireita keuhkoputken tulehdukseksi, mutta kysymyksessä oli jotain ihan muuta. Jouduin samaa tietä sisään sairaalaan ja paremmin tutkittaessa, syyksi epäiltiin keuhkoveritulppaa, myöhemmin varmistui, että minulla on myös homepölykeuhko, joka aiheutti sen, ettei keuhkot toimineet kunnolla. Varsinkin vasemman puoleinen keuhko oli kovilla. Oireita hoidettiin ja ennenpitkää toivuin melkeinpä ennalleen. Tosin nykyäänkin hengittäminen on ajoittain haasteellista.
Jalkani loukattuani Rouva hautoi polveani, kuin kanaemo muniaan. Kun tassu alkoi olla jokseenkin toimiva, menetti Rouva kiinnostuksensa sen hyysäämiseen.
Nyt on ollut taas ongelmallista, mutta kissapa ei tunne hoivannan tarvetta. Toisinaan tulee päikkäreille selkääni vasten, tai haluaa paijapaijaata tavallista enemmän, mutta ei mitään vastaava, kuin aienpien sairastumisten yhteydessä. Näin ollen en ole suuresti huolissani, vaikka olen väsynyt, flunssainen, närästää ja poreilee, ruoka ei maistu, eikä muutoinkaan tunnu ihan terveeltä. Koska Tuhka kokee, että asiat on kropassani kunnossa, mutta antaa tilaa varsin reilusti.
Lääkäreiden epäilyksenä ovat olleet, niin refluksitauti, kuin lihasreumakin ja veriarvot hälyytti kilpirauhasen liikatoiminnasta. Osittain uskon heitä, koska
tunnen, että jokin on pielessä, mutta suurin toive itselläni on paksusta viltistä ja pitkistä, häiriöttömistä unista.
Ja siitä, ettei kukaan tulisi sanomaan, miten asiat pitäisi oikeasti tehdä, sillä nyt minä vain tahdon ollamöllöttää rauhassa. Ollamöllöttäessä kaikki on hyvin. Ihanasti suorastaan.
Harmillista, että semmoinen tarve koetaan suurimmassa määrin jonkun taudin oireeksi. Voihan toki olla niinkin, että minussa jyllää joku tautikin, pitkään jatkuneen flunssan lisäksi, mutta enimmäkseen koen olon verrattain mukavaksi, kunhan voin tehdä asiat rauhallisesti omaan tahtiini. Ilman, että vieressä on ketään, joka seuraa tekemisiäni ja olemistani silloin, kun haluan olla itsekseni.
Minun käsittääkseni kaikki ihmiset ei ole sosiaalisia, kaikki eivät voi sietää edes sitä, että joku työskentelee samassa tilassa. Ja toiset taas ei siedä yksin olo laisinkaan. Mutta kun meitä on niin moneen junaan ja osa kulkee sillä henkilöautolla ja polkupyörälläkin, niin kertokaapa minulle, että miten voidaan vaatia kaikilta ihmisilta standardi arvoja hyvästä terveydestä, tai tiettyä tiukkaa linjaa siitä, missä ihmismäärässä on kyettävä toimimaan, ilman, että saa hepslaagia?
Jos minusta tuntuu mukavalta olla tuulentuivertamalla tyhjällä rannalla ja kuunnella, kuinka aallot piiskaa rantakaislikkoa, tai tuuli suhisee koivujen lehdissä, niin miksi minun pitäisi kiskoa mukanani koko ystäväpiirini sinne rannalle? Varsinkin, kun tiedän, että osa heistä pelkää vettä, osa inhoaa tuulta ja osa nyt vaan tietää monta muutakin itseään enemmän miellyttävää tapaa kuluttaa aikaansa, kuin olemalla tuulen tuiverrettavana tyhjällä rannalla.
Eikähän se tyhjä rantakaan, oisi enää tyhjä, jos repisin sinne koko ystäväpiirini "nauttimaan" siitä mistä minä nautin. Ja nauttisinko minäkään tästä ihanuudesta, jos oisin tuonut mukanani niin monen sortin seurakuntaa? Enpä usko.
Siinäpä se minun hämmennykseni aihe onkin. Miksi minä en voi olla, nyt kun tätä itseenikäpertymisaikaa tarvitsen, käpertyneenä omaan rauhaani? Minun kissani, molemmat heistä, ymmärtää tilan tarpeeni ja jopa sen, että olon tukaluudesta huolimatta, voin melko hyvin, ihan vain rauhoittuessani ja asioita ajatellessani. En tarvitse väkeä kiskomaan itseäni ihmisten ilmoille ja sosiaalistumaan ja piristymään,vaan lähinnä tarvitsen vain aikaa olla. Kun minulla on tunne, että tarvitsen ympärilleni ihmisiä, minä kuljen heidän luo. Ystävän, tai ystävien ja sitten me olemme sosiaalisia, vietämme aikaa yhdessä ja nauraa rätkätämme, tai itkeä tihuutamme. Koska me olemme sellaisia, ihan erilaisia, mutta niin samanlaisia ihmisiä, eri hetkinä, eri asioita kaipaavia ja niin erilailla asioihin reagoivia.
Jos aina pitäisi tuijottaa, vain sitä "normaalia, viitearvoja ja standardeja", ollakseen "terve", olisi Luoja luonut muotit. Näin ollen nyt Lehmääkään ei erottaisi ihmisestä, edes se niityn aita. Olisiko sitä niittyä, tai aitaakaan, sillä kaikki elollinenhan oisi ihan toistensa kopioita, joka solun tasolta. Mikä järki olisi ollut tehdä meistä näin monen kirjavia, jos kaikkien oisi sovittava samaan, suppean kikkanaan muottiin?
Kysynpä vaan, ystävällisesti
~W ~
PS. Jos jotakuta loukkaa ja silityttää vastakarvaan Kattilan väkeni häneistely, tai Lehmien kirjoittaminen isolla, hän saakoon sen anteeksi. Sekin on nimittäin sitä hiuksen hienoa eriäväisyyttä meissä. Minä puhun tasavertaisesta olennosta joka on hoitanut minua vuosia ja Sinä kieliopista, joka minulla oli aika kehno <3 <--tuo taas on sydän kyljellään, tykkään viljellä niitä. Samoin tykkään siitä että luet tekstejäni, se saa minut niin hyvälle mielelle. ;)
Aina sitä vaan ei herää rinsessana.
Ihan jossakin muualla 
Älä piittaa tuosta.
