Pieni toivomus.

Vuosi 2022, Oisi niin paljon sanottavaa tästä vuodesta, mutta Rumpalin isä neuvoi; Jos sinulla ei ole mitään hyvää sanottavaa, älä sano yhtään mitään. Pitäisikö lie olla hiljaa?

Jos kuitenkin sanon, ikävöin Teitä, jotka jouduin hyvästelemään. Tiedän, että te olette sielä, missä te haluattekin, siellä minne teidän sieluntien oli takoituskin kulkea. Voikaa hyvin, pitäkää huolta itsestänne. Jos kohtaatte toisenne, kertokaa tarinoita ja ihmetelkää, kuinka hassua on, että me täällä  kaipaamme Teitä niin kuin kaipaamme, vaikka teidän on hyvä. Ja kun tapaamme jälleen, älkää muistuttako minua maansuruista, vaan siitä, miten suuri ilo on elää ja jatkaa sitten matkaansa.

Sanon senkin, että näiden erinäisten, huolella rymyttyjen vuosien jälkeen, on nyt helpotus istua jyrkänteen reunalla, odottomassa, loiveneeko rinne, vai muuttuuko syöksyksi syvänteisiin. Saanko pulkan avukseni, vai punnukset? Onko seuraavana vastassa hyvä, vai huono vauhtinen vuosi? Hukunko, vai selviänkö? 

Tiedän kykeneväni kellumaan. Omia ja ystävieni tuskia olen nähnyt sen verran, että pääni sisällä on tuhansia "Lohdun-sloukaneita", joita me kukaan emme surun syövereissä osaa arvostaa. Eli jos istun tulevana vuonna hiljaa vieressäsi, älä luule, etten osaisi sanoa sinulle mitään. Mietin vaan hetken, haluanko kuluttaa voimiamme turhiin, lohduttamattomiin sanoihin. Yritän olla hiljaa tukenasi, jos sallit. 

Ja jos onni on puolellamme ensi vuonna, minä pyrin juhlimaan kanssasi ne pienimmätkin ilot ja juhlan aiheet. Alkaen tästä hiljaisesta hetkestä jyrkänteen reunalla. Varjelkoon Kaikkeus meitä, näyttäkööt, että tosiaan on luonut meidät omaksi kuvakseen ja että se kuva on juuri niin kaunis, kuin millaisena Kaikkeuden kasvoja pidin aikojen alussa.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan. Ei saa tampata suossa paikollaan. Ei jäädä murehtimaan menneitä. Ei surra kaatunutta maitoa.
Sinä ole pian ohi 2022. Hyvästelen sinut ilolla, sillä ei saa antaa auringon laskea vihansa ylle. Niin paljon raivoa, kun olenkin tänä vuonna tuntenut, niin paljon kyyneleitä vuodattanut, yhtä paljon olen myös vahvistunut kaikesta kokemastani. Ja vaikka oli hyvästien aikoija, sanoin minä monesti "Tervetuloa elämääni." Taisin siis jäädä voitolle kuitenkin.

Sinun aikasi päättyy pian, mutta minulla on edessäni vielä polkuja, joita en koskaan ole kulkenut ja tämä kieleke, jossa nyt istun ja lepään. 

Rakkaat kanssa kulkija. Skool, olkoon 2023 meille lempeä, tai ainakin meillä kaikilla hyvät haarniskat apuna, jos se sattuukin mätkimään ihan kuten parit edelliset.

Rakkaudella

~w~

Luonnonkansan Turinoita: Joulunhenki

 -HYVÄÄ JOULUA KIRJURI! koko Kattilan kievari tuntui olevan täynnä. Oli tonttuja, peikkoja ja menninkäisiä, metsänneitoja ja keijuja ja TulenKulta Kristallisen lohikäärmeen kanssa. -Me tultiin tänne, kun tuntui, että vielä on siivoustöitä tehtävänä. TulenKulta tokaisi ja pössäytti pienen savupilven, joka tuoksui salvialta ja kanelilta.

Joukkio jakaantui, Tytti, HillaMaija ja Jasmike hoputti minua keittiöön ja osa uusista tulokkaista tuli sinne myös. He tuntuivat tekevän kaikkea yhtäaikaa. Ja jostain syystä omaan kehoonikin alkoi tulla vauhtia ja vilinää. Aamupalan teko, tiskit, pöydän kattaus ja keittiön siivous sujui, kuin huomaamatta. Sitte istuttiinkin jo pöydässä ja puheen sorina oli kuin Kattilan väen kehräystä. Mukavaa ja rentouttavaa kuunneltavaa. Aamupalan jälkeen, siivosimme koko huushollin ja tuuletimme viltit ja tyynyt ja laitoimme kynttilät ulkolyhtyihin ja ruokaa linnuille.

Tuntui, että aikaa on loputtomasti ja silti sitä kului vain hiukan, kaikkeen touhuun ja tohinaan nähden. Joku laittoi joululaulut soimaan ja lopulta koko väki lauloi niiden mukana. Pienimmät pisti leikiksi Kattilan Kakaroiden kanssa ja ympäristö alko hiljalleen muuntua, tunnelmalliseksi ja jouluiseksi.

Onpa jotenkin vaivatonta, pohdin. Väki tuli ja meni ja jokainen lisäsi tullessaan lämmintä tunnelmaa kotiin. Mennessään taas tuntui vievän pois, jotain harmaata ja raskasta. Kun paikat alkoi näyttää siistiltä, istuin sohvalle ja Kattilan väki, sekä pienet ja ihan hitupikkuisetkin, kiipesivät viereeni ja pyysivät lukemaan satuja. Kaivoin kirjoja kaapista ja luin, sitten tahdottiin nähdä Rölli ja etsittiin koneelta elokuva, seuraavaksi jännitettiin selviääkö Nisse ja Joulupukki Pakkasen puremista.

Kun ovelta kuului koputus, meni varovasti avaaman, sillä  yleensä Luonnonkansa tulee ovesta kutsun saatuan sisään koska tahtoo. Siis ihmisiä tulossa. -Äiti. Hän astelee peremmälle ja alkaa purkaa tuomisiaan, herkkuja, jos jonkin moisia löytyy kassin täydeltä. Mehän oltiin jo toivoteltu joulu ja sovittiin, että otetaan rauhallisesti. -No vähän innostuin laittamaan. Nyt saa joulu tulla ja olla, laitetaan töppöset jalkaan ja viltti niskaan ja olla möllötetään. Äiti halasi ja suuntasi ovelle ja toivotti Kattilan väelle ja minulle hyvät joulut ja ajoi iloisesti vilkuttaen pois. 

Minä lämmitin koko köörilleni herkkuaterian ja istuimme nauttimaan. Siinä ollessamme, astui luoksemme Joulunhenki, halasi ja tervehti meidät kaikki. Silitti Kattilan väen kehrääviksi keriksi lattialle kellimään ja kaikkien mieleen tuntui asettuvan syvä rauha ja tyytyväisyys. Tulenkulta ja Kristallinen lohikäärme asettuivat olohuoneeseen kuusen vierelle, kuin rätiseväksi takaksi ja minä vajosin tunteeseen, jossa olin pumpuliin kääritty. 

            Hyvää ja turvallista Joulua. Puhaltakoon TulenKulta ja Kiristalli Lohikäärme tupanne puhtaaksi. Joulunhenki täyttäköön sydämenne rauhalla ja rakkaudella.

~Kirjurin kööri~
  

Luonnonkansan Turinoita: Juhlasuunnitelmia

 Pyry tuntuu sakenevan pitkin päivää, Säidenhaltija sai kyynelehdittyä surunsa pois ja aloitti tuiskun, joka tuo puhtaat lumet pitkin pihoja. Kirjurin työpäivän aikana satoi jo 15 senttiä lunta. Kahlatessaan kotiin hän pohtii muutamastikin, kuinka Kelkka oisi ollut hyvä. Ympärilleen katsellessaan toteaa, että eipä sitä kyllä oisi ihan näin tarkasti ehtinyt ympärilleen katsella.

Koko maailma oli paksun lumivaipan peittämä ja uutta lunta pyrytti sakeasti lisää. -Kaunista. Toivottavasti ihmiset ajelee varovasti joulun viettoon. Missä te vietätte joulunne? Kysyi kirjuri meiltä. Jalo mietti hetken, ennen kuin vastasi.-Me ei tahdota jättää sinua yksin, saadaanko viettää joulu sinun kanssasi? Kirjurin ilme oli yllättynyt, -Tottakai saatte, ehdottomasti, mutta ettekö kaipaa Korvatunturin kesteihin, tai Tapiolan joulujuhlaan? Minun joulun viettoni ei taida olla järin juhlavaa, Kattilanväki kainloon, viltti, villasukat, suklaata ja monta hyvää elokuvaa.

-Se kuulostaa hyvältä. Leppoisalta, kommentoi Tytti. Jokaisen joulu on hyvä juuri sellaisena, mikä hälle on hyvä ja mieluinen. Me olemme nähneet, kuinka joskus siihen on laitettu niin suuria odotuksia, että ne ei mahdu kaikki toteutumaan, yhden joulun aikana. Lapsuuden joulut on monille silkkaa kultaa ja kimalletta, koska aika on ne sellaisiksi silannut, ja toisille se joulu on niin ahdistava yksinäisyyden, tai muun koetun surun vuoksi, että toivoisi voivansa ohittaa koko joulun, sivuja kääntämällä. Suurin osa juhlista on toisille suurta tuskaa ja toisille suuruudenhulluja odotuksia, jotka ei aina toteudu.

Katselin Kirjuria varovasti. -Kuluneen vuoden arvoinen Joulu, on juuri sellainen, millaiseksi sinä sen tahdot laittaa. Ja meille on suuri kunnia saada viettää sitä sinun kanssasi. Me pelkäsimme jo menettävämme sinut ja me itsekin oisimme kadonneet unohduksiin, jos et olisi havahtunut, sanoin Kirjurille liikuttuneena. Lumi leijali ympärillämme, tuuli ja Kirjuri käänsi kasvonsa päin tuiskua. -minä olen aina rakastanut lumipyryä, myrskyjä ja aallokkoa, kovaa pakkasta. Ja teidän Turinoita. 

Te olette pitäneet minusta niin hyvän huolen, etten varmaan koskaan edes ymmärrä, miten suuresti minulla on syytä olla teille kiitollinen. Mutta sopiiko, että Juhlitte, kuten teidän juhlissa kuuluu. Opetatte minutkin tavoillenne. Älkää jättäkö mitään väliin vain siksi, ettette tahdo minun jäävän yksin. Tehdään meidän kaikkien näköinen Juhla.

-Etkä sinä Juuso voi kokonaan jättää väkesi joulua väliin, Turvalan kartanon joulu tarvitsee myös, oman tonttunsa tuomaa Joulutunnelmaa tupaan, pohti Kirjuri. -Sopiiko, että Juhlitaan kuin joskus ennen? Tuvasta tupaan. Ovet avoinna ja kaikkialle tervetulleina, ehdotin. -Minulle sopii. Jännittävää nähdä, millaiset kekkerit tällä kertaa järjestyy, lupasi Kirjuri.

~Juuso Rrömppäinen~

Luonnonkansan Turinoita: Kaunis kukka.

 Onpa ollut päivä. Ihan jo aamun alkuun Kirjuri oli kiukkuinen, väsynyt ja valvonut puolen yötä. Kattilan väkeä kiukutti, Vieno-neito ei saanut Kakaroilta hetken rauhaa, ja Kakarat taas oisi tahtoneet kaiken mitä Vienon kupissa on, muttei sitä, mitä heille oli laitettu. Kirjuri meinasi kompastua omiin jalkoihinsa ja Kattilan väkeen. Kotikommellusten jälkeen, työmatkan tie, osottautui niin liukkaaksi, ettei kenkä pitänyt, mutta samalla niin hiekkaiseksi, että Kelkasta ei ollut apua. Lumi alkoi uhkaavasti sulaa ja satoi vettä.

Valvottu yö vaati veronsa ja Kirjurin harmit tuntui vuoren korkuisilta, ahdistus kasvoi ja tunsin kiukun polttelevan oikein kunnolla hänen pään sisällä. Sanoin, että väillä ne huolet ja murheet olisi hyvä purkaa ääneenkin, mutta Kirjurin mustasta mielestä kuului vaan, EN LÖYDÄ SANOJA! ja kuvat oli synkkiä, oli sotaa ja kauhuja. Kauhuja, joita ei tunnistanut, joille ei olllut sanoja.

Muistatko, kun lapsena lähetit kirjeitä tontuille ja ystäville ja Joulupukille. Melkein kaikille sinä kirjoitit omista ajatuksistasi, iloista ja suruista, ja kun loppui sanat piirsit kuvia. Kirjuri kuunteli synkkänä ja loi mielessään pinon mustia paperiarkkeja. Piirsin mielessäni päälimmäiseen arkkiin punaisen kukan, seuraavaan valkoisen pilven ja keltaisen auringon, kolmanteen sydämen. Kirjuri  piirsi neljänteen ruskean kökön, viidenteen mustan pilven ja salaman, kuudenteen nuolen ja jousipyssyn. Seuraavalla kierroksella piirsin sydämen ja Amorin jousipyssyn kanssa. Kirjuri tuhahti. Piirsin ukkospilviä ja auringon pilkistämään pilvien seasta, niin että näkyviin tuli sateenkaari. Kirjuri hymähti. Viimeiseen piirsin Ruskean kökkäreen ja siitä kasvamaan kukan. -Muistatko mitä aina sanot? hymyilin Kirjurille.

 -Paskasta kasvaa kaunis kukka, ajatteli kirjuri ja hymyili sarkastisesti. -Niipä, olethan sen itsekin todistanut. Kananlantaa ja kukkasia, hevosenlantaa ja ruusuja. Niin se on, että välillä tarvitaan kuravellissä kahlaamista, jotta osataan arvostaa sitä, että saadaan jalkoihin kuivat ja lämpimät sukat. Ei kuikuttelut, eikä surun tunteet, ei edes pelon tunteet, ole kiellettyjä. Ne vaan tarvitsee käydä läpi ja hyväksyä, että tuntuu miltä tuntuu. Eikä tunneskaalat tee huonommaksi, tai heikommaksi ketään. Pikemminkin päin vastoin. Olet hereillä ja reagoit. Minusta on mukava, että juteltiin. Ei aikoihin ollakaan puhuttu. Edes kuvin ja ajatuksin. -Piirretäänkö vielä? Kirjuri kysyi ja jatkoimme mielenpiirtämistä, hymyilin huomatessani paperin värin vaihtuneen piparinruskeaan ja kurpitsan oranssiin. 

Työpäivä pääsi alkuun ihan iloisissa merkeissä ja Kirjurin mieli keveni kevenemistään.

~Herra Kaarnala~

Luonnonkansan Turinoita: Säiden Haltijalle voimia

Kuuleppa Säittenhaltiaja, en niin yhden yhtään kadehdi sinun työtäsi. Epäkiitollisin homma, mitä maa päällään kantaa. Jos usein itsekin huomaan, että toisaalle kumartaessa, toisaalle tulee pyllistettyä, mutta sinun hommassasi tuntuu, että aina jollakin on pahamieli toimistasi. Ihan viikon sisällä olen kuullut milloin mistäkin kelistä valitusta, kovat pakkaset oli kamalia, liika lumi on liikaa ja no itse kirosin parinakin päivänä raskaasti, kun Kelkka ei luistanut lainkaan. (se oli toki hiekotushiekan vika..) 

No yhtä kaikki, tänään ajattelin sinua lämmöllä. Sormia ei palellut, eikä nenä jäätynyt. Vaikka Kelkka ei luistanut, ei sitä kantaessakaan tullut liian hiki. Lämpötila oli siis täydellinen. Vesisade madalsi hankia ja oli täydellinen lumipallon pyörityskeli lapsille. Talvipäivän seisaus on tänään. Pimeintä on juuri ennen auringon nousua ja huomenna alat kuljettaa meitä taas kohti valoa. Minä olen nauttinut talvisista päivistä. Olet todellinen taiteilija luodessasi sadepisaroitasi, lumihiutaleitasi, hangenkimalluksiasi ja vesipurojasi, pitkin elämänmatkaamme.

Mielessäni siintää lapsuuden kesät ja mansikka saaliit, aurinkoiset hetket ja ihanat Ukkoskuurot, joiden jälkeen etsittiin sateenkaaren päästä kulta-aarteita ja löydettiin koko kesän parhaat mustikkamättäät. Tai talvet, jolloin lunta oli kainaloon asti. Lumipallot syntyi joka kerta, veljen, isän, tai äidin lämpimissä käsissä. Ei haitannut vaikka omat pallot ei pyörinyt, aina joku kuitenkin teki hienot lumilinnat, joissa saattoi leikkiä. Ja kun kevät tuli ja purot sanoi puli puli, muokkasit maan juuri ojan tekoon sopivaksi. Myöhemmin autoit, että saimme herneemme kasvamaan, sopivasti vettä, niin hernepenkkiin, kuin mansikkamaahankin. Sopivasti aurinkoa, jotta kukat muotoutui marjoiksi ja marjat sopivan punaisiksi, kypsiksi ja makoisiksi.

Toivotan sinulle voimia työhösi. Me ollaan kyllä varsin vaikea kansa miellytettäväksi, mutta olet tehnyt hienoa työtä. Ja mahdotontahan se oisi samana päivänä kaikkia miellyttää, onneksi on vuodenajat. Ja jokaisessa ajassa omat ihanuutensa. On jännittävä nähdä millaisen joulusään sinä meille loihdit. Toivon kovasti, että teitä on tuossa työssä useanpia haltijoita, että toisinaan saatte lomapäiviäkin, raskaasta työstänne. Ja toivottavasti Luontoäiti muistaa yllättää teidät iloisesti aina välillä. Pyydän anteeksi, että usein tulee valitettua liiasta kuumuudesta, tai rapakeleistä. Uskoisin, että kaikesta on hyötynsä Äiti-isämaalle ja suuremmalle kokonaisuudelle, jota me ihmiset emme ymmärrä.

Pidä huolta itsestäsi ja voi hyvin. Mukavaa, että virkistät meitä uusin kujein ja uudenlaisilla ilmaston ihmeillä.

Ystävällisin terveisin

~Kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Lepoa tämäkin.

Kirjurilla on ollut lepopäivä, sellainen vilttiin käärittävä. Tai ainakin niin oli suunniteltu. Aikansa hän istui viltti niskassa, sohvan kulmassa ja katseli elokuvia. Sitten hän vilkaisi Kattilan Kakruja ja totesi -Kyösti on oikeassa, te olette ihan hurjan rauhallisia, vai ettekö pidä kuusesta, kun siinä ei ole tuon enenpiä koristeita? -Näin taiteilijan näkökulmasta pakko sanoa, että näkemyksesi vähistä koristeita on, että Aidosta Tekokuusesta on tehty olohuoneen nurkkaan joulukuusten alastonmalli. Eihän siinä ole lainkaan koristeita, tokaisen.

Kirjuri valikoi koneeltaan elokuvaa ja aivan kuin vahingossa, me Juuson kanssa osumme valikkoon, josta saa päälle joulumusiikkia. Isken Juusolle silmää ja hän pokkaa Tytin tanssiin, minä puolestani pokkaan HillaMaijalle ja Jalo Jasmikelle, Herra Kaarnala tarttuu kaarnahuiluunsa ja alkaa soittaa laulujen tahtiin. Kirjuri unohtaa elokuvan ja katselee tyytyväisenä Kakrujen kiepuntaa, meidän jalkojen ympärillä. Pyörähtää sitten itsekin liikkeelle, tosin ei tanssiin, vaan keräilee huoneista tavaroita, täyttää pyykkikoneen, tiskaa tiskit, kaivelee kaappeja ja saapuu olohuoneeseen koristerasioiden ja ison joulukoristelaatikon kanssa.

-Me tarvitaan JouluÖverit. Lapset kaipaa koristeita. Kuuluu kiljuntaa ja Jipiitä, kun Kyösti ja hitupikkuiset, Roopertin ymprillä tajuaa, mitä Kirjurilla on mielessä. -180cm kuusta, kokeillaanko montako palloa ja hilkutinta siihen mahtuu. Ja vain pari ehtoa, ennen kuin aloitatte. Pojat pysähtyy.-No? kysyy Roopertti epäluuloisesti. -Ei köynnöksiä, jos Kattilan Kakrut sattuu sittenkin pitämään kiipeilystä. Ja kaikki pallot, kellot ja kulkuset pitää saada mahtumaan kuuseen. Mitä kivenpi ääni koristeesta tulee, sen alemmas laitetaan, että Katin rutpaleet ylettyy leikkimään, sopiko?

Ehdot hyväksytään ja koristelu alkaa. Toisinaan ihan vahingossa tippuu koristeita ja kun Pieni Punainen ja Ymmi-neito hoksii, että niillä voi leikkiä, alkaa koristeita putoilla aina tiuhemmin. Hitupikkuisista useammatkin pomppii Kattilan Kakaroiden leikeissä mukana, mutta Hilirimpsis ja Roopertti Rupsu on ottaneet kuusen korkeimmat oksat valtaansa Kyöstin kanssa, Kirjuri koristelee alaoksia ja me muut jatkamme tansseja. 

Tänään Kirjuri pitää huolen meidän kahvi-, mehu- ja ruokatauoista, hän keskittyy ja tekee, nauraa välillä. -Helppoahan tämä on, kun Puutarhatonttun väki on tehneet mehut, herkkukakut ja piparit tarjolle. Minun täytyy vaan jaksaa olla niin kauan hereillä, että saan ruuan valmiiksi. Tehän kuitenkin oltatte jo, ennenkuin ehdin sen polttaa. 

Kattilan väki Vieno-neitoa myöten, on hulinassa mukana. Välillä kannetaan joulupalloja suussa ja toisinaan Roopertti viskoo Hiliripsistä joulupallon kyydissä, Kattilan Kakaroiden iloksi. En tiedä kumpaa ne mieluummin jahtaa, palloa, vai Hilirimpsistä. Kun suurin osa koristeista on kuusessa, Kirjuri istuu  sohvalle. Kattilan väki on nukahtanut ja musiikki loppunut. Katselemme kuusta. -Siitä tuli aika hieno, ei amerikanmallilla överi, kun nauhat puuttuu, mutta hieno silti. -Mahtuisikohan sinne vielä muutama pallo? Niitä oisi vielä jäljellä? Kysyy Kyösti toiveekkasti.

Katsellaanko tämä ilta sitä noin? Jos tuntuu vielä huomennakin, siltä, että jotain tarvitsee lisätä, jatketaan koristelua, nyt minä haluan Glögiä ja Daadelskaa, sanoin. Kirjurin tuodessa meille tarjotinta, hän sanoo -Minä tykkään tämmöisistä lepopäivistä. Laitakaa toistekin musiikkia herättelemään minut, hän kuiskaa minulle ja Juusolle. Arvasin, ettei häntä huijata.

~Huubert Näreistöniemi~

Luonnonkansan Turinoita: Kultapölyä

 
 Olin City-reissulla tänäänkin. Ensin olin ihmishoidettavana  ja nautin kovasti, sain puhua ja olla vain, kuunnella. Olla korjattavana. Kotimatkalla juttelimme Tytin kanssa kahden. - Sinä olet ollut tavattoman hiljainen Tytti, painaako mieltäsi jokin? kysyin Tytiltä.

Joitakin asioita on vaikea sanoa ihmis-sanoin. Niinpä Tytti näytti minulle kuvia. Näin mielessäni asoita, joita oli tapahtunut viime aikoina ja vuosina. Kaatumisia, kolareita, paikalle pysähtymistä, töitä, kiirettä ja väsymystä. Usein näin itseni koneella, tai nukkumassa. Luonnonkansan ja Turinoitsijat leikkimässä Kattilan väen kanssa, mutta minä olin kaikesta erillään. Kotona kyllä, mutta erossa. Näin ihmisiä, joiden kanssa olin ja Tytin seurassani. Sitten taas tuli hassu tunne, kuin oisi muuri, jonka toiselle puolelle ei päässyt. Muistin, että Tytti oli näyttänyt samankaltaisia asioita minulle ennenkin.

Sitten hän alkoi kuvailla tunteita, joita tunsi minusta ja toisista ihmisistä, tai omista ystävistään. Tunsin kehoni olevan kireä ja ahdistunut. Sellainen se oli ollut kauan. Sitten Tytti kysyi "Miksi sinä olet muurin takana? Mitä sinä pelkäät? Kun kysyit, painaako mieltäni jokin, niin kyllä, sinun Huolet painaa meitäkin. Muurit ympärilläsi painaa myös minua. Puhuit Möyhijä ystävällesi, kirjasta josta pidät, muttet saa luettua sitä loppuun, koska tiedät, että siinä tulee suruja. Muistatko, että pohdit tätä aiemminkin?-Et ehkä puhuen vain osannut sanoa sitä samoin, kuin ajattelet. Kirjoita se ajatus." Sanoi Tytti. 

 Sekö, että kun on ihana kirjasarja, jota on lukenut usein ja tietää sen kaikki tapahtumat jo etukäteen, joutuu toisinaan hidastamaan lukemistaan, kun tietää, että sen lopussa, joku siinä ollut hyvä tyyppi, joutuu pulaan, tai kuolee. Lukiessaan näkee mitä oisi pitänyt tehdä, tai jättää tekemättä, ettei moista katastrofia oisi tullut. Silti ei muuttaisi kirjasta sanaakaan, koska pitää siitä sellaisenaan, kivut ja surut kuuluu elämään ja kuolemakin on kohdattava ennen pitkää. Mutta jokin jossitteleva olento sisällä, haluaisi nähdä miten maailma oisi mennyt, jos se oisikin kirjoitettu toisin. Tai se hyvä elokuva, mitä, jos se oisi tehty kuten Kirjailija tahtoi, eikä kuten Ohjaaja tahtoi? Oisiko asiat samoin?

Elokuvan ja Kirjan kohdalla voi jäädä hiukan hidastelemaan, laittaa ne syrjään, jotta sietää taas lukea ja katsoa ne surut, ne odottaa kyllä, ne ei katoa. Mutta kun oma elämä jää samalla tavoin hidastusvaihteelle, odottelemaan sopivaa hetkeä käydä tunteet läpi, ei kaikki ole kohdallaan, ajattelin. -Ajattelit vielä sitäkin, että kirjasta ja toisen elämästä on helponpi nähdä miten kannattaisi toimia, mutta oman elämän suhteen olet ihan eksyksissä. Niinkö sinä tunnet? Kysyi Tytti.

Niin, niin minä kai tunnen. On tavattoman vaikea herätä unesta ja nähdä kuinka, istuessani sydän säröillä ja sykkyrällä odottomassa, voimia käsitellä surut, kivut, pelot, huolet ja hirvitykset. Aika kuluu ympärilläni, mutta itse en tunne olevani tapahtumissa mukana. On Vain harmaa massa sisuksissa ja muurit ympärillä. Unelmat jäi toteuttamatta ja elämä elämättä, vain koska pelotti liikaa. Ymmärsitköhän sinä? Tytti nyökkäsi. 

-Nyt kun sait sen sanoiksi, ymmärsit mistä olet rikki. Voit alkaa liimaamaan sydämesi paloja yhteen. Korjaa se kuten Japanissa korjataan kauniit astiat. Kultapölyllä, ehkä Vanha Rouva jo hiukan auttoi sinua alkuun, kun sulatti Kristallikiteensä sydämeesi, siitä tulee varmasti vahva, sanoi Tytti.

~Kirjuri~

Luonnonkansan Turinoita: Leikki on lasten työtä.

Eikö voitaisiin lähteä pulkkamäkeen? Tai ulos leikkimään? Kirjuri on kaivautunut, Pienen Punaisen kanssa sohvannurkkaan katsomaan Hömppää ja vanhakansa tuntuu olevan tyytyväinen asioiden tilaan. Roopertti Rupsu ja hitupikkuiset, sekä minä, kaipaamme toimintaa.
Isä on lähtenyt jonnekin ulos ja äiti häärää keittiössä HillaMaijan kanssa. -Menkää vaan edellä ulos, kelkkailemaan, tai pulkkailemaan, ehkä siellä voisi tehdä myös lumiukkoja? mutisee Kirjuri katse kiinni ohjelmassa.-Tuletko varmasti perässä? kysyn. -mjooo..ehkä nukun päikkärit, tai kun leffa on ohi...

Selvä, lupa leikkimiselle annettu, siispä liikkeelle. Kirjurin varastossa on pulkka, siispä sillä ja kelkalla lie sopivat toiminnot. Kipitämme varastolle ja pohdin miten tämä, ilman kirjuria, pitäisi hoitaa? Katson keittion ikkunasta, kuinka äiti ja HillaMaija jakaa kupilliset kahvia ja ihanat palat Daadelskaa ja hillokeksejä. He ottavat oman osansa, joka on tuoksua ja makua, sekä eetteriä ja Kirjurille he antavat sen kiinteän osan, jonka ihmiset näkee.

-Toimiikohan tuo myös Kelkkaan ja pulkkaan? kysyn Roopertilta. Kun saan myöntävän vastauksen, ryntäämme varastoon. Roopertti on taitavanpi näissä asioissa, niin hän saa toimia taijantekijänä ja aivan hetkessä, meillä on Kelkan ja pulkan kaiku, tai hahmo käytössämme. Seuraavaksi pitää löytää mäki. Kierrämme lähistöllä, koska meillä ei ollut lupaa lähteä kauas, mikä sinäänsä on ihan halju juttu. Olemmehan me ennenkin käyneet vaikka missä. Esimerkiksi Susilauman kanssa metsästämässä ja TulenKullan kanssa lentämässä ja jopa katsomassa, kuinka Karhunen nukkuu talviunta. Sitä ei voi vaan vanhemmille sanoa, sillä Roopertti epäilee, ettei se tainnut olla ihan sallittua.

Pidämme neuvonpidon ja hetken päästä löydämmekin aivan loistavat paikat kelkkailulle, tie on liukas ja ajelemme kauan. Eikä Kirjuria kuulu. Aloitamme uuden leikin teemme Lumiukkoja, mutta sekään ei ole sama, kuin jos olisi enemmän tekijöitä. Näen, kun äiti vilkaisee ulos, -tuleeko Kirjuri jo? kysyn ajatuksissani ja äidin vastaus tulee hiljaisella ajatuksella-Hän nukkuu.-Höh, no pitää keksiä jotain muuta. Jatkamme leikkiä.

Sisällä Kirjuri tuhiseen viltin alla, Kattilan väki on kerääntynyt hänen ympärille ja nukkuvat hekin. On ihana rauha ja hiljaisuus, jota kestää noin puolituntia ihmisajalla mitaten. Sitten alkaa kuulua kummia ääniä, Kirjuri havahtuu. Katselee ympärilleen unisesti, kun hiljaisuus jatkuu, oletti nähneesä unta. Avaa tietokoneen ja jatkaa elokuvan katsomista. Hetken päästä ääni kuuluu uudestaan, viuhadus ja humahdus, tömähdys, hetken hiljaisuus ja taas. Ihan kuin jostain tieteiselokuvasta, tai tohtori Whon Tardis laskeutuessaan. Kattilan väki kiipeää varuillaan sohvan selkänojalle ja katsoo ikkunasta.

Ilmeisesti se ei kuulu, vain minun korvissani, pohtii Kirjuri.
Ja sitten kuuluu tavattoman kova räääääääähhhhhhhhh ja kohsssssssss ja Kirjurin silmissä vilsee valkeaa massaa, Kattilan väki hyppää metrin ilmaan ja muuttuu näkymättömiksi.-Ja se oli???? Kirjuri tyrkkää nenänsä ikkunaan kiinni.

Me istumme Pulkassamme ja hihkumme riemusta, kolme ensimmäistä liukua onnistui, kuin Janne Ahoselta kerrassaan. Moni muu huippuhyppääjä ei olisi moista osannut. Ei muuta kuin uudestaan vesiränniä myöden katolle, minä jouduin jopa käyttämään aidankaidetta apuna, isonpi kun olin. Katon reunalle päästyäni jalkojen alla hiukan luisti, mutta ei hätää, ylös vain. Katon harjalla iskin jalkani huolellisesti lumeen ja pidin pulkaa paikallaan, kun Hitupikkuiset ja Roopertti hyppäsi kyytiin. Hilirimpsi roikkui kaulahuivissani ja hihkui "Hui miten jännittävää, pelottaaaaaaaaaa niiiinnn.." Käskin kavereita pitämään kiinni ja hyppäsin pulkkaan..

Samalla sattui jotain hassua. Pulkka tuntui pysyvän paikallaan, mutta katto lähti kovaan luisuun, vai lumiko se liikkui? Ihan tarkkaan en osaa sanoa, mutta meno oli vauhdikasta, piti ihan silmät puristaa kiini ja karjaista "Räääääääääääähhhhhhhhhh !" Tumps. Vauhti pysähtyi, mutta edelleen tuntui, että jotakin liikkuu ympärillä. Äänet on hurjat. Avaan varovasti silmät ja näen vain valkoista massaa,.. ja yhtään en voi liikkua. -Ihan kuin sen Karhusen luolassa, sanoin hiljaa, Roopertin ääni kuuluu yhtä hiljaisena, jostain valkean seasta. -Melkein me semmoisessa taidamme ollakin. Karhu vaan on ulkopuolella, varrohan, kun vanhenpasi ja Kirjuri löytää meidät. Luulenpa, että Karhusen ärinä oli siihen nähden vielä pientä.

Jonkun tovin myöhemmin istuimme, höyryävien mehukuppien kanssa, viltin sisälle käärittyinä sohvalla. Kirjuri hymyili jo, mutta vanhemmat jatkoivat palopuhettaan ja murinaansa, Kirjuri kuunteli tarinaa ja auttoi minua kirjoittamisessa. Mutta se me päätettiin, että vaikka oli ihan superhauska päivä ja ihan elämäni parhaat liut tähän mennessä, niin ainakaan ihan heti, ei lasketa pulkalla katolta. Onneksi ollaan kaikki ehjinä.


~Kyösti, Jasmiken ja Jalon Sydän~

Luonnonkansan Turinoita: Kehräten taisteltu

 Valtavan suosion saanut kelkkailu uuvutti koko poppoon alta aikayksikön illalla, unta ei tosiaankaan kenenkään tarvinut odotella. Jokainen nukahti juuri siihen, mihin sattui viimeisen glögimukinsa kanssa asettumaan. Kirjuri vetäytyi myös hymy huulillaan nukkumaan, vauhdikkaasta päivästä uupuneena.

Pakkanen paukkui nurkissa ja tähdet kimmelsi taivaalla, Jalo asteli Kesälässä miettien syntyjä syviä, eikä missään kuulunut hiiskahdustakaan. Kunnes Kattilan Vieno-neito hyppää nukkumapaikaltaan alas, Pieni Punainen  ja Ymmi-neiti seuraa perässä, suoraan saunaan ja siellä lauteille. Taavi katselee Kattilan väen toimia.

Vieno-neito istuu hetken ylimmällä lauteella, hyppää sitten alas ja kylpyhuoneen keskilattialle se jää kyyryyn. Kehrää ja hyrsyää.
Kakarat seuraa tilannetta lauteelta. Kaikissa on pieni suru. Pieni Punainen, joka on viimeksi tullut taloon, kehrää myös. Aivan kuten silloin kun Vanha Rouva nukkui pois. Makuuhuoneesta kuuluu kuinka, Kirjuri kääntyilee ja puhuu unissaan lohikäärmeistä. Ei saa selvä, onko hän vain huolissaan TulenKullasta, vai näkeekö hän painajaisia kolarista.

Kattilanväen kehruu lisääntyy. Yht'äkkiä keskelle kylpyhuonetta alkaa kerääntyä pieniä hopeahileitä, aivan kuin pakkas-ilmassa. Mutta tämä ei ole kylmää, hileet lisääntyy ja tiivistyy ja muodostaa hahmon, joka muistuttaa, niin kissaa, kuin lohikäärmettäkin, kuin Irvikissa Liisan ihmemaasta, eikä kuitenkaan. Vaan tuntu on tuttu. Taavi istuu hiljaa lattialle Vieno-neidon viereen. -Iltaa Vanha Rouva, mistä sinä siihin tulit? Sinua on ikävöity. Hyrsyten Rouva pyyhkäisee Taavia ja Vieno-neitoa ja suuntaa makuuhuoneen ovelle, josta sulautuu läpi. Me seuraamme perässä, Kattilan väkeä lukuunottamatta, he kehrää edelleen kylpyhuoneessa ja saunassa.

Makuuhuoneessa himmeästi kimalteleva Vanha Rouva asettuu Kirjurin rinnan päälle ja kimmellys lisääntyy, kissa kehrää ja ääni tuntuu väreilevän kimalteina, joka lisääntyy lisääntymistään. Muuntuu Kristalliseksi lohikäärmeeksi, joka puhaltaa päin Kirjuria valkoista tulta. Vanha Rouva tamppaa kuten eläessään  Kirjurin rinnusta ja sen tampatessa, rinnuksesta pusertuu kuin mustaa tervaa, josta muotoutuu vähän kerrallaan pikimusta lohikäärme. Ei suuri, eikä pieni, mutta äkäisen näköinen ja kynsillään tiukasti kiinni Kirjurin rintakehässä.

Huoneen tunnelma muuttuu kuin taistelu tantereeksi, emme voi puuttua mihinkään Vanhan Rouvan tekemään. Katselemme vain. Lohikäärmeet kasvaa ja tunnistamme mustan Sysisydämeksi, lohikäärmeistä häijyimmäksi. Samaksi, joka vuoden alussa jäädytti tien ja pyyhkäisi Uljaan tieltä. Kristallista ajattelimme Valkeantähdeksi. Vanha Rouva jatkoi tamppausta, aivan kuin oisi pumpannut Kirjurin sisältä viimeisenkin tervarippeen ulos. Kun Sysisydämen viimeinenkin suomu oli ulkona Kirjurista, Kristallinen hurjimus iski siihen hampaansa ja repi kauemmas Kirjurin rinnuksesta. Vanha Rouva asettui levollisesti Kirjurin sydämen päälle ja sulautui siihen.

Lohikäärmeet jatkoivat hetken taisteluaan, sitten Kristallinen tuntui pääsevän voitolle Sysisydämestä ja ampaisi lentoon, musta häijyläinen tiukassa otteessaan. Kesälässä oleva Jalo katselee, kuinka hopean ja kristallin hohtoinen hahmo haalenee yöhön. Koko taistelu käytiin vain kehräyksen kuuluessa huoneistossa. Kun viimeinenkin hile hopeaa on kadonnut, Vieno-neito ja Kattilan Kakarat havahtuvat ja siirtyvät sohvalle. Jalo liittyy seuraksemme tarkkailemaan Kirjuria, joka nukkuu levollisemmin kuin vuosiin.

-Mitä luulette, että se oli? Kysyi Taavi -Jotain, mitä TulenKulta lähetti, vai Kattilan Vanhan Rouvan lahja? ehdottaa Jalo. -Kuka tietää? Ehkä se vielä selviää, tai sitten ei. Mutta unohtumatonta se oli. Vaikutukset tunnemme varmasti ennenpitkää. Tokaisin napauttaen nenäkoruani.

~HillaMaija~

Luonnonkansan Turinoita: KetkuPolkkaa

 -Oletteko varmoja, ettei Kattilan Kakarat ole pieniksi jääneitä aikuisia? tokaisi Kyösti hiukkasen pettyneenä. Kun kysyin miksi niin, vastasi hän napakasti - Ei yhden kertaa kaataneet kuusta, ei intoutuneet piirileikkiin, no eihän se kyllä ole, kuin "Aito Tekokuusi", kuten Kirjuri sanoo, mutta silti. Oisihan se pitänyt opettaa talon tavoille sekin. Ranttaliksi. Leikkiä ja huliunaa, niin Kakaroiden kuuluu elää. Minua hymyilytti. - Voi Kyösti kulta, sinä olet kyllä elänyt koko pienen ikäsi tuon periaattesi mukaan. Hyvä niin.

Onko tänään tapahtumassa mitään jännittävää, jotenkin kutkutteleen parran juuresta juuri siihen malliin, pohdiskeli Huubert. Kirjuri istui sohvalla, kuunteli enemmän sisuksiaan, kuin meitä ja taas hällä oli huolestunut kurttu otsalla. HillaMaija vahti tarkasti, että hän syö ja juo säännöllisesti, ei jää yksin, eikä vaivu liian pitkiksi ajoiksi sisuksiinsa. Mutta ennen kuin meistä kukaan ehti kysyä häneltä enenpiä, soi puhelin. Hiukan varuillaan kirjuri vastasi. -Nytkö, voi kun hienoa! Kirjuri oheistaa puhelimeen osoitetietoja ja hyppää laittamaan paksummasti päälleen.- Tulen pihalle vastaan.

Mitä? Mitä nyt tapahtuu? Mikä meiltä on mennyt ohi? Koko poppoo havahtuu kuuntelemaan, Kyösti, Hilirimpsis ja Roopertti etunenässä. Jalo oli jo ulkona ja kun Kirjuri säntäsi kenkiinsä ja pihalle, tuli hälle kiire liittyä seuraan. Me jäimme Hillamaijan ja Herra Kaarnalan kanssa sisälle ja katselimme ikkunasta, kun koko muu joukkio piiritti Kirjuria kysellen selitystä. Kirjuri hymyili iloisesti. Pian pihaan ajoi Pakuttiauto ja kuljettaja nosti pihalle iloisen värisen Kelkan.

-Oi kuinka hieno. Olen melko varma, ettei Kyöstiä, Ruuperttia ja kumppaneita, saada sisälle enää tänä talvena. Niin kauan kun lunta riittää, he hyryyttävät tuolla pitkin pientareita. On se hyvä, ettei kukaan ehdottanut Kirjurille moottorikelkkaa, sitten me ei nähtäisiin enää ketään heistä. Kirjuri työnsi kelkan pihaan, Kyösti ja Hitupikkuiset istui kyydissä ja muut kannustivat vauhdikkaanpaan menoon.

-Kohta, ensin syödään ja sitten lähden töihin, tulkaa mukaan niin saatte kokeilla pääseekö tällä kovaa. Kirjurilla on hymy korvissa saakka ja hänestä huokuu ilo kauas. -Niin hieno kelkka, äippä tykkää. Ruokailun jälkeen kaikki on ovella jo odottamassa ennenkuin Kirjuri saa edes villahousujaan ojennukseen.- Liiku jo pian, pian, joku vielä vie sen, hihkuu Kyösti ja Roopertti Rupsu kuorossa.

Ensi metristä saakka, on Kyösti ja Roopertti asiantuntijoina miten toimitaan, Juuso istutetaan Hitupikkuisten kanssa kyytiin ja he ohjaa. Kirjuri saa näyttää siltä, niinkuin hoitaisi homman, ettei ihmiset hämmästy irrallaan menevää Ketkupolkkaa, mutta mitään tyttöjen vauhtia ei sitten mennä. -Mutta jos nyt Möyhimölle päin koetettaisiin mennä fiksusti? Täytyy ehtiä töihin, saatte leikkiä Kelkalla pihalla, me Murielin kanssa ollaan Möyhimöllä. -Pojat lupaavat hillitä itsensä siihin saakka, mutta pihasta lähtiessä lupaus jo unohtui. Ainakin kahdesti kelkka töppäsi paltteeseen, kerran kiveen ja toisen asfaltinuraan. Ja kerran meinasi vastaan tullut koiranulkoiluttaja jäädä kelkan alle. Ei auttanut muuta, kuin Kirjurin pyydellä anteeksi.

Kirjurin muuntautuessa Möyhijäksi, kaikki Murielia lukuunottamatta laittoivat pihalla ranttaliksi Kelkan kanssa ja kun työt oli ohitse ja Kirjurin äitillä kylästelty, poppoo ohjasi Kirjurin vuorostaan kelkan kyytiin ja hihkuivat 

"KetkuPolkkaa, KetkuPolkkaa,
vauhtia vinhaa
hanget helkkää
ja kimmeltää.
Ei pelkää
kööri tää kun, 
Kirjurin kyydillä viilettää.

~Jasmike Jalon Sydän~

Luonnonkansan Turinoita: 1+5 = KUUSI.

Kuuleppa Kirjuri, kuuletkos tänään meitä?-Hmmmmjjjjaah? Kirjuri on kädet tiskialtaassa ja pesee astioita, siivoa välillä sieltä ja täältä. Piipahti Möyhimöllään, äidillään, touhusi usemmallakin pihalla. Eilen he rakentelivat Joulutontun pihan lumikinokseen, tervehtimään pihaan tulijoita. Erikoinen kaksikko, äiti ja tytär, ilo seurata näin meidän näkökulmasta. Molemmilla omanlaisensa taito, tuoda meidät näkyviksi. Kirjuri on virkeä, mutta hajamielinen. -Hilirimpsis, harjoitellaanko pelon poistoa?

Pieni Punainen seuraa meitä vierestä ja näyttää hyvin valmiilta avuksi. Hilirimpsis tarttuu sitä hännästä ja minä kiipeän selkään ja ralli alkakoon. Kattila ottaa vauhtia sovalta, hyppää tuolille, kiipeilytelineelle, pyykkitelineen kautta takaisin sovalle, josta hyppää matolle, jossa Vieno-Neito lepäilee rauhassa. Matto ja me kaikki, luisumme mukavalla vauhdilla, ovesta keittiön puolelle. Vieno hyppää juuri ennen törmäystä, kauhuissaan pakastimen päälle ja me rymistämme päin taloustikkaita ja siitä suoraan Kirjurin jalkoihin. Kuuluu loiskis ja Kirjurin käsissä olleesta kannusta kaatuu vedet suoraan meidän päälle. Ymmi-Neiti kurkistaan varovasti Olohuoneen ovelta, ja Pieni Punainen juoksee saunan puolelle kuivattelemaan turkkiaan.

Emme taida ihan heti saada sitä uudestaan avuksemme, tuumin samalla, kun huomaan Kirjurin mustanpuhuvan ilmeen. -Niin? Olikos tällä teidän Showlla, joku tarkoituskin? Kysyy hän katse suoraan minussa. -Niin sitä minä vaan, että oletko kuulolla? -Nyt ainakin.. Mitepä voisin auttaa, tai odotapa hetki. Jos lupaat, että seuraavan kerran kiinnität huomioni hiukan lempeämmin, ehkä kuuntelen mitä sinulla on mielessäsi. Muussa tapauksessa leikin, etten ole sinua nähnytkään Roopertti.

Hiukan nolona katsahdan Hilirimpsistä ja pöydän ääressä istuvia. Jokaisen ilmeet ovat säikähtäneet ja Muriel Mielihyvän harmaan paidan edusta, on kahvista märkä. -No, jos minä ainakin yritän, mutta minä äsken kysyin ensin ihan ilman ryminää ja rominaaki. -Totta, minä kuulin, tokaisi Tytti tiskipöydältä. -Hmph, tuhahti Kirjuri.- No mikäs mielessä? - Juu, niin, sitä minä vaan, että mihinkä on meidän perinne kadonnut? Eikös ennen Kuusi pystytetty joulukuun ensimmäisenä? Kattilan väki Tahtoo kuusen. Eikös tänään oisi juuri sopiva päivä sen laittamiseen? 

Kirjuri katsoo mietteliäänä Kattilan Kakaroita ja Vieno-Neitoa. "Vieno vielä osaisikin sen suhteen käyttäytyä, mutta noita pieniä mietin, ne käyttäytyvät yhtä remuavasti kuin sinä. Kaadatte sen vielä ja monesti. Jos jätetään tänä vuonna laittamatta?" Näen hymyn Kirjurin suupielessä ja kurkistan kulmieni alta varovasti muitakin. "Eikä Kyllä jätetä, meillä on tänään KUUSI-juhla."toteaa Jalo ja nousee etsimään tarvikkeita. Riehaannun remakkaan tanssiin ja nappaan Hilirimpsiksen mukaani, -huuuuuuuuuiiiiiiiiii pelottaa, älä kieputa niin kovaa" Oi kyllä sinä tämän kestät. Mieti sitä Kakaroiden riemua, ihan kohta meillä on joulu. Aivan parasta hulinaa.

T

~Roopertti Rupsu~

Luonnonkansan Turinoita: Cityviimalla sopivaksi

Tuiskuinen keli ja ajelu TulenKullan kidassa (tai mahassa, miten asiaa katsoo.)oli jännittävä, kaikille meistä. Vaikka auton ratissa itse olin ohjaavinani, tuntui toisinaan, että sinne mentiin, minne TulenKulta tahtoi. Mutta keli oli kylmä, eikä nuotioita ollut juuri haukattavaksi, joten alkoi lohikäärmeenkin liekit hiipua. Cityliikenteessä sen oli parempi kulkea Pikkumustan puskurilla ja puhallella tieltä lumia. Sen liekin lämpöä, ei voinut lumikaan vastustaa, toisin kuin Jalon avuliaisuutta.

 Kun TulenKullan olemuskin alkoi kutistua, sen oli siirryttävä autoon lämmittelmään ja säästämään voimiaan tärkeänpään tehtävään. Voitte kuvitella, miten lämpimäksi muuttui tunnelma autossa. Muutaman kerran juutuimme mäkiin ja kerran parkkipaikalle, mutta Jalon ja Hitupikkuisten apuunkutsuja, ei kukaan pystynyt vastustamaan ja niin olimme taas liikkellä. 

Perillä kiersimme joulutorin, näimme joulupukin ja ihanan jouluisia kojuja myyjineen, tunnelma oli edelleen lämmin viimasta ja pakkasesta huolimatta. Hitupikkuiset toisinaan hyppäsi taskuuni, tai Jalon parran sekaan, jotkut rohkeat jopa TulenKullan selkään lämmittelemään. Mutta niin kylmä oli kaupungin tuuli, että Tulenkulta kutistui kutistumistaan. Kun se sopi kämmenelleni, nostin sen reppuuni ja laitoin siellä olevaan pakettiin. -No niin teehän taikasi ja kun on valmista tule takaisin. Minullakin on ovet auki sinulle. Kiitos, että olit apunamme tänään.

TulenKulta puhalsi käsilleni liekkiä, -älä minusta huolta kanna, kulkekaa varovasti. Vien viestiä meikäläisille, että sinä olet minun ystävä ja Sysisisydämen on syytä pitää pyrstönsä kurissa sinun suhteesi. Paluumatkalle lähetän Valkeantähden sinun avuksesi, katsotaan jos huomaat hänet, ei juurikaan tuiskusta erotu. Minä palaan luoksesi, kun Citymöyhijän ovi on asennettu.
-Lohikäämeiden Kievari. Voi yhden kerran. TulenKulta hykerteli tyytyväisyydestä. -Älä omi, tahdotaan mekin siellä kulkea, torui Tytti. -Johan toki tietenkin. Vaan meidät kutsuttiin ensin.

Hys nyt ollaan perillä, viekää ilo joka nurkkaan tässä paikassa, mutta älkää häiriköikö ketään. Kun on aika lähteä, kukin tietää mitä tekee.
Citymöyhijälle Tiedoksi. Kun Ovi on paikoillaan, koputa sitä kolmesti ja toivota väki tervetulleeksi. 

~Kirjuri~   

 

Luonnokansan Turinat: Kutsu Lohikäärmeille.

-City Möyhimö? Sekö missä tapasimme sinut? Herra Kaarnala kysyi. -Ei, tämä City Möyhimö ja sen Möyhijämestarit kuntouttaa kirjurista ja muista ihmisistä eheitä, kun heillä on pää kainallossa, tai nilkka ranteesta poikki. Toisinaan siinä samalla he hoitavat sielua ja sydäntä turinoimalla kipulukkojaan auki. Siis Fysioterapiaksi he sitä sanovat, Hieronnaksi ja Lymffaterapiaksi, mutta meille se on Möyhintää parhaimmillaan. Hoitoa niin keholle, kuin mielellekin, sillä ilman yhtä ei ole toista. -Saadaanko me lähteä mukaan? Kirjuri vaikuttaa levottomalta, ei häntä yksin voi päästää.

Ei voi ei, mutta Kulkupeli on vielä kylän toisella laidalla, joten liikkeelle. Sataa lunta niin, että olemme kuin putkessa. Jalo kulkee avuliaasti edellellä, sanojensa mukaan tietä avaamassa. Huomaan sivusilmällä Kirjurilla hymyn suupielessä. Kokeilen onneani ja kysyn-Mikäs hymyilyttää? Kirjuri katsoo suoraan kohti ja ajattelee hiljaa "Ystävällinen ajatus tuo tien avaus Jalolta, mutta huomaatteko, että se on enemmän teitä, kuin meitä ihmisiä varten?" Kujeileva hymy muuttuu iloiseksi nauruksi. Katson kirjurin jalkoihin, hän kahlaa edelleen lähes polviaan myöden lumessa. -Kappas, totta töriset. 

 Näkevälle ja kuulevalle retkueemme oisi melkoinen. Ihminen ja  tonttuja, 3metrinen Kasvienvartija ja joukkio Hitupikkuisia. -Miten sinä voit tänää Kirjuri? Kirjuri katsoi minua ja sanoi -aivan kuin oisin nukkunut viikon, ehkä kauenminkin. Tuntuu piristyneeltä päässä, mutta kulkupeli on jähmeä, hän osoittaa kehoaan. Viimeyönä tuntui, että painajaisista oli viimein tullut loppu, mutta unet oli silti levottomia ja kun avasin silmäni, te ette kadonneet heti unen haihduttua. Eikä maailma rätissyt, kuten kuin huono radio, vaan kuten sähkökipinöistä. Eli voisin sanoa, että paremmin kuin toviin.

Saavumme Pikkumustan, eli Kulkupelin luo, Pikkumustan edessä loikoo liekehtivä lohikäärme.-TulenKulta, hönkäisee Jalo. Kirjuri suhtautui Lohikäärmeeseen hiukan varauksella, en tiedä muistaako hän lähes vuoden takaista kolaria kokonaan, emmekä ole siitä kyselleet, mutta painajaisia nähdessään hän usein ajattelee mustaa lohikäärmettä. TulenKultaa hän ei aemmin pelännyt.

-Enkä pelkää nytkään, se on kaunis ja lämmin ja ystävällinen, kiitos kun tulit. Sinä kuulit toiveen? Kirjuri hymyili TulenKullalle.
-Kuulin, kehräsi lohikäärme onnessaan. Harva toivoo kotiinsa Lohikäärmeitä. -Lahjan saaja on Ystävä, pidä huoli, ettei ovesta kulje mitään vaarallista. Katselin Kirjurin vakavaa ilmettä.  Kiipesimme autoon ja TulenKulta nielaisi meidät kuten Uljaan vuosia sitten. Samalla hän sulatti lunta tieltä ja hyrisi loitsua, jonka kohdisti pieneen pakettiin Kirjurin repussa.

~Möyhijämestari Muriel Mielihyvä~

Luonnonkansan Turinoita: Vuosien painajaiset.

Ovikello soi ja ovesta astuu nuorimies, joka vaihtaa asunnon lukot, pyydän avaimia, mutten saa niitä. Seuraavaksi ovesta astuu ihminen, joka alkaa rakennella uutta putkistoa kotiini, ilman sen kummepia selityksiä. Tämän jälkeen saapu seuraava henkilö, joka kasaa kaikki tavarani nippuun yhteen kulmaukseen ja vaihtaa kotini ikkunat. Katselen touhuja, milloin kipsattuna kaulaan saakka, milloin henki pihisten. Kaikki jättää jälkeensä remonttipölyä ja olen tukehtua, ympärilläni on kaaos ja pakkailen itkien tavaroitani muuttolaatikkoihin. Tapahtumat vaihtuvat toisesta toiseen ja aina jotenkin ahdistavanpaan ja ahdistavanpaan tilanteeseen. Lopulta huudan ääneen.

- Hei kuule pikkuinen, ei hätäpäivää, kaikki hyvin. Painajaista vain, painajaista entisistä ajoista. En tunnista puhujaa, mutta tunnen hänestä huokuvan ystävällisyyden, viereeni tulee useanpikin tutulta tuoksuva ja tuntuva. Huokaisen syvään ja rauhoitun. -Taavi, juota Kirjurille tämä. Joku nostaa päätäni ja juottaa minulle juomaa, jossa maistuu suklaa, kaneli ja karpalot, toisella hörpyllä vadelmat mustikat ja kerma, seuraavalla kahvi ja toffee ja sitten kamomilla ja.. nukahdan ennenkuin tunnistan muita makuja.

Olen huoneessa, jossa on pimeää vaikka on valot päällä, sysimustia hahmoja hiipii nurkissa ja koetan päästä niitä pakoon. Ne tarttuu minuun kiinni ja kannan sylissäni laatikkoa, jossa on tavaroita, heitän tavarat hahmoja kohti ja säntään ulos. Uljas on oven edessä ja hyppään siihen, lähden ajamaan pakoon. Keskellä tietä seisoo musta lohikäärme, joka jäädyttää tietä edessämme. Uljas muuttuu, siitä tulee suuri harmaa hevonen, jolla on siivet, se kantaa minua selässään ja hetken päästä olen nurin niskoin jossakin, josta roikun pää alaspäin..Aaaaaaaarg -Ei hätää pikkuinen, unta taaskin, joku silittää otsaani. -Jalo, tässä, anna Kirjurille nämä. Joku syöttää minulle kesämarjoja, tosi hyviä, kuin suoraan mättäältä.

Istun tienpenkalla ja katselen Uljasta, se on nurin niskoin ojassa, jotenkin lohduttoman näköisenä, aivan kun sen henki puuttuisi, ympäristö muuttuu steriiliksi ja minulle puhuu ihmiset, joiden kieltä en ymmärrä. Seuraavassa hetkessä olen valoisassa asunnossa. Vanha Rouva on sairas, se hiipuu pois sylissäni ja alan itkeä. Ympärilläni on ystäviäni, mutta he ovat läpinäkyviä, enkä voi koskea heitä. -Ei hätää kaikki hyvin, uni vain, kuuluu jostain taas, joku silittää päätäni.-Muriel juota hänelle tämä. Saan lasin huulilleni ja maistan ensin monet hedelmät, sitten raikkaan veden, ja viimeiseksi lämpimän maidon. Nukahdan taas.

Sylissäni on kaksi pientä kissaa, ne leikkii ja hassuttelee, Vieno Pienoinen näyttää hiukan myrtyneeltä ja nauran sille. Olet sinäkin yhtä rakas, hassuja Kakaroita, kyllä meistä kaikista vielä kaverit tulee. Näen kuinka Tontun-ovista kulkee väkeä sinne ja tänne, takapihalla lumihangessa kuopii harmaa siivekäs hevonen, kävelen ulos ja kiipeän sen selkään. - Hei pikkuinen, vielä ei ole aika lähteä. Tuleppas takaisin. Joku iso ja jättimäinen kantaa minut sisälle, nostaa sängylle ja peittelee peittoihin. Avaan silmät. On aamu ja ulkona harmaa ja viimainen ilma. Hevosesta ei näy jälkeäkään, mutta ihan hetken näin ympärilläni enemmän väkeä, kuin koskaan. Silmänräpäys ja kaikki katoaa, vain Kattilan väki kuuluu raapivan oven takana.

Ei pitäisi kai lukea niin paljon Fantasiakirjallisuutta, unistakin tulee outoja, aivan kuin oisin matkustanut vuosia, pohdin ääneen aamiasta tehdessäni.

~W~

Luonnonkansan Turinoita: Kuulolla

HillaMaija huolehti, että Kirjurin aamupuurossa oli rohdot paikoillaan lisäsi Herra Kaarnalan ja Muriel Möyhijämestarin rohtoihin omiaan ja neuvotteli heidän kanssa siitä, miten oisi parasta tätä uupunutta ja surullista potilasta hoitaa. Kaikki olivat yhtä mieltä että rohtojen teho on hyvä. Kirjuri on jo useanpaan kertaan havahtunut ja huomannut jonkun meistä. 

Kesällä me olimme hänelle silkkaa ilmaa. Ne muutama pyöräretki jotka hän teki ja me häntä seurasimme, meni monellakin tapaa ihan metsään. Neuvoimme suuntaa ja näytimme tietä, mutta siellä rämpi kiukkuinen tyttö puskissa ja pensaistossa, perille löytämättä. Ihmisiässä kirjuri on jo ihan aikuinen, mutta kiukkunsa keskelle joutuessaan, tulee kaikista ihmisistä ihan lapsia jälleen. Sama taitaa päteä meihin Luonnonkansalaisiinkin, sillä kiukku tekee tarkkaamattomaksi ja taitamattomaksi.

Silloin tulee ajettua harhaan, ja vaikka yrittäisi kuinka, ei suuntaa oikeaan löydy, ennemmin kuin kiukku lauhtuu. Ja kiukkuinen on yleensä nälkäinen, tai väsynyt. Aivan kuten kiukkuinen lapsi, on useimmiten kipeä, nälkäinen, tai väsynyt. Niinpä päädyimme siihen, että Kirjuri täytyy pitää levänneenä ja muistuttaa häntä ruokailujen tärkeydestä. HillaMaija näytti eilen, miten ruualla ja juomalla oli herättävä vaikutus, mutta myös unettava vaikutus.

Kaiken touhuamisen jälkeen Kirjuri nukahti kuin tukki ja tänä aamulla herätessään hän oli selkeästi virkeänpi. Huomasi tiskatessaan Tytin uittamassa varpaitaan tiskivedessä ja kutitti kotitonttua varpaista. Jutteli ja kyseli kuulumisia. Aamupalaa kokatessaan hän otti HillaMaijalta kokkausohjeita, eikä aamiaisen teossa kulunut kuin hetki. Kun oli valmista, kutsui meidät kaikki syömään.

Ja istuessamme ruokailemassa, hän kuunteli, kun kerroin kesällisestä kohtaamisestamme.-Et voinut olla, miksen minä nähnyt? Ja mikset varoittanut, ettei veteen pidä mennä kaikki tavarat taskussa? Kirjuri nauroi ja itki yhtä aikaa. Kaaottinen pyöräretki uimapaikkaa etsimässä, oli minun näkökulmasta, jopa huvittava, mutta muistan edelleen sen kiukun, mikä kirjurista huokui, hänen etsiessään rantaa saaresta. Retkellä hukkui suunta vaisto ja rikkoutui puhelin, mutta kaikesta huolimatta, saimme Kirjurin ehjänä kotiin.

~Suttu Suonkulkija~

Luonnonkansan Turinoita: Jalon valot

 Kirjuri kolasi pihaa ja juuri kun hän oli menossa noutamaan kynttilöitä lyhtyyn, ulko-oven katokseen laskeutui Punatulkku. "Hei kaunokainen. Tahdotko ruokaa Pyrynlähetti? Luonnonkansalle voimia." tokaisi kirjuri. Jäimme hämmentyneinä katsomaan häntä ja sitten Punatulkkua. Kirjurilla on aina ollut tapana jutella olevaisille, mutta aikoihin hän ei ole kiinnittänyt huomiota HillaMaijan voimien toivotamiseen.

Punatulkku hyppelehti katoksessa pienalta toiselle, aivan kuin säikähtäneenä. Sopivaan kohtaan päästyään, se pysähtyi ja HillaMaija hyppäsi tavaroineen sen kyydistä pois.- Hei vain Kasvienvartija. Hei vain Tytti ja Herra Kaarnala. Hei vain Kirjuri.
Tänne hälyytettiin apua ja tässä minä nyt olen. Avun tarvitsijankin minä jo näen. Kirjuri tuli pihaan linnunruokapallot käsissään kiinnittämättä meihin huomiota, etsi vain katseellaan Punatulkkua.

Tarkkaavaisuuden hetki oli taas ohitse. Seurasimme, kun hän kiinnitti pallot puuhun, jatkoi hetken lumen kolausta, vei lumikolan katokseen, palasi takaisin ja nappasi lapion,-Peremmälle peremmälle hän kehoitti Kattilan Kakaroita. Tytti totesi Juuson sanoin, -ei pidä olla liian tarkka, eli seurataan Johtajaa, Kirjuria tarkoittaen. Kirjuri lumilapioineen suuntasi Kesälän ovelle. Läpikulku matkalla pörrötin pientä punaista ja kutkutin Vieno-neitoa poskesta. Ymmi-neiti katsoi minua hiukan epäilyksellä, mutta tuli sitten pyyhkäisemään säärtä. 

Seurasimme Kirjurin vanavedessä ulos. Kattilan väki asettui sohvan selkänojalle katsomaan touhua. -Onkos Kirjuri syönyt? Kyseli HillaMaija. Kun kerroimme, että aamupalan, lähti hän sisälle ja tuli hetken päästä takaisin, kuuman glögimukin ja pipareiden kanssa. Jakoi meille, otti itselleen ja tarttui Kirjurin käteen. Ota, se lämmittää. Kirjuri kiersi kätensä kupin ympärille ja hämmästyi, mistä se tämä?? Tuoksutteli hetken ja hörppäsi "niin hyvää.."-Parenpaa, kuin lapsuuden hiihtokisoissa. Kirjuri joi juomansa ja söi muutaman piparin ja jatkoi taas touhujaan. Piha alkoi näyttää tunnelmalliselta. 

Kun tuli aika hakea Kesälään kynttilät, katosi HillaMaija taas hetkeksi ja palatessaan toi hän meille kulhollisen keittoa ja leipää, tarttui taas Kirjuria kädestä "Ota kulho ja syö, se lämmittää." Nytkin Kirjuri näytti hämmentyneeltä, mutta otti ja söi, "oi mitä herkkua." ruokailun jälkeen jatkoimme lumitouhuja, kynttilät sytytettyään Kirjuri tokaisi hiljaa "Toivottavasti tykkäät Jalo." 

HillaMaija kehoitti minua ohjaamaan Kirjuri sisälle. Niin uninen hän oli, että jaksoi tuskin nostella jalkojaan. Siinä samassa, kun olimme saaneet hänet lumisista vaatteistaan ulos, Kirjuri oikaisi sohvalle ja nukahti Kattilan väen viereen. Laitoin peiton hänen päälleen ja kuiskasin, kyllä minä tykkään, kiitos valoista. Tehdään huomena uusia juttuja, on sinun vapaapäivä.

~Jalo Kasvienvartija~

Luonnonkansan Turinoita: Sisältä rikki.

Aamu on hankala, Kattilan väki koettaa herätellä kirjuria, kello soi jo toista kertaa ja mitään ei tapahdu. Kun vihdoin jonkinlainen liikahdus ja ääni alkaa kuulua, olemme ovella seuraamassa tilannetta. Normi aamuliverrystä Kattilan väelle ja sitten mutina "miten ihmeessä voi väsyttää? Niin kuin en oisi nukkunut lainkaan."

Katsomme toisiamme ja kummastelemme. Kirjuri nukahti jo aikaisin illalla, ei jaksanut lukea kuin muutaman sivun Tylypahkan tapahtumia. Toki jutteli unissaan, mitä kaikkea pitäisi tehdä ja minne mennä ja puolet asioista taisi olla jotenkin kovin vaikeaa. Joskus unetkin voi olla niin eläviä, että niistäkin väsyy.

Aamupalaansa Kirjuri lisäsi tänään mustikoita, minä lisäsin vielä Herra Kaarnalan ja minun tekemät rohdot. Syötyään hän hieroi silmiään ja tokaisi "ei aukene, ei millään." ja tosiaan, silmät pysyi sumuisina. Hän käveli ohi Jalon, joka odotti innostuneesti talvipuutarhan tekoa. Edes hipaisuun ei tullut reaktioita.-Mikä nyt meni pieleen? Kysyi Jalo hätääntyneesti. 

En usko että mikään, Kirjuri on ollut kauan uupunut, ihmisten sairastumiset on monin tavoin samanlaisia, kuin meillä. Heille suru on raskasta, väsymys samoin. Ihmisten rohdot auttaa moniin vaivoihin ja hoidot samoin, mutta surut ja väsymys ovat hankalia hoidettavia. Ne palaa takaisin, vaikka luulit jo tervehtyneesi. Tiedät, että on harvinaisuus tavata surumielistä Keijua, talvella, tahi kesällä. Entä kuinka usein olet tavanneet uupuneita peikkoja? Jalo näytti hämmentyneeltä. -Niin, se ei ole lainkaan tyypillistä. Jos Keijuun tarttuu suru, tai Peikko väsyy, semmoinen sielunsyvyyksiin vaikuttava tauti, on Luonnonkansalle kuolemaksi. Siis jos ei sopivaa rohtoa löydy.  

Nykyään on Luonnonkansan rohdot on jo ihmeisiin kykeneviä, mutta kesti kauan ennenkuin meidän parantajat oppi ymmärtämään surun ja väsymyksen vakavuuden. Ei siihen auta tokaisut "Reipastuhan nyt." Nykypäivänä osataan käyttää ennakoivasti vitamiineja ja jos silti väsymys iskee, sen kouriin joutunut peikko laitetaan niitylle katselemaan pilviä ja nukkumaan, kun nukuttaa. Jos tämä kevyt terapia ei auta, laitetaan väsynyt syksyllä Karhun kanssa talviunille.

 Surumieliselle keijulle taas laitetaan samoja yrttejä ja kesämarjoja, kuin Kirjurille, kokonaisen vuoden kierron ajan. Heidän kanssa puhutaan, ollaan yhdessä, vaikka hiljaakin, mutta yksinäisyys vie surevan Keijun hengen. Joskus, jos suru on oikein kova, Suruvaipan toukat auttavat Keijujen hoidossa. Ne koteloituvat yhdessä unenkaltaiseen olomuotoon toukankotelossa ja kun toukan on aika muuttua perhoseksi, on myös suru muuttanut muotonsa ja Keiju saa uudet siivet. Suru voi viedä voimat meiltä kaikilta, mutta Keijut ja Haltiakansat ovat sille herkinpiä.

Ihmisten maailmassa vaan säännöt on outoja, kaikkien pitäisi jaksaa ja pysyä kiireisenä, olla hyödyksi tehdä osansa ja enemmän. Säännöt on toisinaan aivan kummallisia. Mutta Kirjuria vaivaa peikon väsymys ja Keijun suru yhtäaikaa. Ja yllättäen se vaikuttaa häneen kuten meihinkin, joten annetaan hänelle aikaa, eikä jätetä yksin. 

      ~Muriel Möyhijämestari~

Luonnonkansan Turinoita: Toivottua tehoa

Aamu puurosta jäi nyt kyllä jotain. Ei mustikoita? -Älä huoli Jalo, tuoreet hedelmätkin on hyvä, laitan sekaan kyllä lääkkeet, tokaisee Muriel. Kirjuri touhuaa ympäriinsä ja vaikuttaa hyvän tuuliselta. Kattilan väki saa lirkuttelua ja monet siirtyneet tavarat ihmettelyä. Hilirimpsis ja minä ollaan tehty Kirjurille temppuratoja Kattilan Kakaroiden kanssa. Matot on mykkärällä ja tavaroita kumossa, kun Hilirimpsis ohjastaa pienimmäistä Kattilaa ralliin, jossa kaikki saa väistyä. Kuuluu vain pienen pieni huuto - HUuuuuiiiiiii miten pelottavaa!!!! Kun He juoksevat ohitse, Hilirimpsis Kattilan pojan turkin sekaan kadonneena.

Oletteko huomanneet, että Kirjuri kutsuu pienimmäistä milloin milläkin nimellä. Toki "lirkuti-nimiä" on joka Kattilalla, mutta kun pienimmäinen on Kirjurin mielessä, hänestä tulee milloin mitäkin, välillä Ruubeus, välillä Edvart, toisinaan Sirius ja hetkittäin jopa Katti-Matti.

Ymmi neidin kissanristimäiset oli hauska tapahtuma. Silloin vielä oli Vanha Rouvakin kanssamme seurustelemassa. Arvokas tapahtuma pienelle Kattilalle ja nimikin oli hieno. Oloka Ymmi Justiina Kattila, ei haitannut häntä kastevesi, eikä sylin vaihtuminen. Pikku neiti otti varsin rennosti tilanteen. Ehkä me piakkoin saamme nähdä uudet nimiäiset ja kuulla kuka on tämä Pieni Punainen ystävämme. 

Kirjuri kulkee täysissä talvitamineissa Olohuoneeseen ja siitä takapihalle. Minulle tulee kiire mukaan, tahdon edelleen nähdä miten hän minkin asian laittaa uudessa Kesälässään, vaikka talvi onkin. Viime kesänä hän ei kuullut, vaikka kuinka koetin varoitella, että piha on liian kuuma kasveille. Ja talvella, me molemmat, olimme saada valoja laittaessamme, lumet katolta niskaamme. 

Katselin hämmästyneenä, kun kirjuri harjasi määrätietoisesti pihaa puhtaaksi. -Jos sinä ja minä koetettaisiin saada tänä talvena lumi hallintaamme, tehdään talvipuutarha, eikö vain? Kuului selkeästi ajateltu kysymys Kirjurin katsoessa minua iloisesti. 

~Jalo Kasvienvartija~

Luonnonkansan Turinoita: Opettajia ja oppilaita.

Olipas se menoa, Kattilan väki seurasi kirjuria, kuin hait laivaa koko eilisen illan. Kakarat joutui jopa vahingossa suihkuun, saunassa käynnin päälle. Kirjuri nauroi vielä siinä vaiheessa, mutta kyllä päivän päättyessä näkyi, että hän on aivan uupunut. Muriel on tehnyt vahvat lääkkeet ja niiden teho on kyllä ollut ihmeellinen. Vaikka kirjuri taitaa juuri nyt, toivoa kuulosuojaimia. On vielä oikea kanava hukassa ja korvissa rätisee.

 Eilen hän selkeästi kuuli, kun kysyttiin saunatontusta. "Taavi, Papan Taavi." Kuka on Papan Taavi, eikös hän ollut navettatonttu? Talli-tai, riihitonttu? Papan saunatonttu asuu nykyään Korvatunturilla ja on itse Joulupukin löylymestari. Mutta Taavi?

Jalo tuli saunalle kysymään Taavia ja tosiaan, saunalla oli jykevä ja suurikokoinen tonttu. Minä. Pituudeltani olen Jaloa lyhyenpi ja leveydeltä häntä pienenpi, mutta silti vankkarakenteinen ja rauhallinen. Tehnyt töitä kirjurin isovanhemmille ja Vieno-papan vanhemmille. Muistutin aikuiselle kirjurille miten hoidetaan kipeää lehmää, ja kertoilin hälle tarinoita, jo ennen kuin Kirjuri lupautui meidän Kirjuriksi. Me on tuntettu lähes yhtä kauan, kuin Herra Kaarnala. Me tavattiin samoihin aikoihin ensikertaa, vaikkei kirjuri sitä nyt muistakaan. Ja Taavin löylyt oli toisistakin lumoavat. Koko Kievarin väki sai niissä lämmitellä, kun kirjuri toivotti tervetulleeksi saunaan.

Mutta Kirjurin, Herra Kaarnalan ja minun kohtaaminen, se tapahtui sinä talvena, kun Pikku Kirjuri päätti, että tänään on löydettävä mustikoita. Ei ne ihan helposti löydy hangen alta, ja kiukkuiseksihan se teki tytön, kun marjoista ei näkynyt varpuakaan. Vihainen oli kuin kiukkupeikko konsanaan, kun Herra Kaarnala hänet löysi kannon nokasta lumisena ja kippo tyhjänä marjoista.

Mutta onneksi oli Herra Kaarnala niitä metsätonttuja, joilla on taito lepyttää kiukkuisinkin olento. He juttelivat tovin, ystävystyivät ja kun tyttö kertoi, miksi niin suuri tarve oli metsämarjoihin pakkasella ja lumen aikaan, Herra Kaarnalan sydän suli ja he kulkivat yhdessä tuolle Luonnonkansan marja-apajalle, josta poimitaan vain niitä tärkeinpiä ja kallisarvoisinpia, lääkkeeksikin sopivia marjoja ja yrttejä. Niitä, jotka ovat tuoreita ja juuri kypsyneitä kesämarjoja sydäntalvellakin.

He keräsivät kupin täyteen ja Herra Kaarnala saattoi Kirjurin papan  navetalle, jossa istuin pienen vasikan vieressä ja koetin saada sitä nousemaan jaloilleen. Kirjuri tuli vasikan viereen ja työnsi mustikkaiset sormensa vasikalle. Aivan kuin taikaiskusta vasikka tarttu sormiin ja imi. Tyttö kiskaisi sormet pois ja otti kupista mustikan ja tarjosi sen vasikalle ja seuraava ja taas seuraava, aina korkeammalta tarjoten, kunnes vasikka oli jaloillaan. Sitten vähän kerrallaan he siirtyi vasikan emon luo ja emon tissille. Pikku kirjuri murskasi mustikkaa myös utareelle ja vasikka siirtyi imemään sitä.

-Mistä sinä tuon keksit? Kysyin ja sain vastaukseksi "Äitin mustikkakiisselistä, se parantaa mielipahan ja mahakivut ja sinä sanoit, että Mustikalla on masu kipeänä." Niin se alkoi meidän yhteinen matka, sekä opettajana, että oppilaina toisillemme.

~Taavi~

Luonnonkansan Turinoita: Lääkitystä

 Oletteko huomanneet, että Kirjuri on ollut viimepäivinä vilkkaanpi? Eilen kun laskeuduimme pihalle, hän selkeästi jäi katsomaa meitä, eikä maisemaa. - Niin ja huomasitteko kuinka hän ihaili Hitupikkuisia ja kylmisteli Hilirimpsiksen käsissä. -Hieno idea muuten Hiliripsikseltä, herättää kaikki pienimmäisetkin apuun. Se jouduttaa toipumista. Jotain hän selkeästi on jo vaistonnut, huomasitteko aamiaispuuron? Iso annos mustikoita.

Juuso, Tytti ja Herra Kaarnala keskusteli iloisesti ruokaillessaan. Olimme napanneet omat annoksemme aamiaisesta Kirjurin kutsuessa syömään. -Ei pidä olla liian tarkka, sanoi Juuso Tytille, kun tämä moitti, että kutsu oli tarkoitettu Kattilan väelle. Minä ja Kaarnala olimme Juuson kanssa samaa mieltä, samoin Jalo. Eilinen marjareissu oli raskas, muutama Hitupikkuinen oli onneksi laittanut Suttu Suonkulkijan avuksemme. Reitti marja-apajille ei ollut enää yhtä helppo kulkuinen, kuin ennen ja talvella tuoreiden marjojen kerääminen vaatii taitoa ja taikaa. Ilman Suttua ja Jaloa, meillä taitaisi olla edelleen tyhjä kulho.

Kun kaikki oli ottaneen annoksensa aamiaisesta, nakkasin kulhosta yhden tuoreen mustikan, metsämansikan, variksenmarjan, pihlajanmarjan ja muutaman yrtin Kirjurin puurokuppiin. "Silmät näkeväksi. Korvat kuulevaksi. Sielu avaraksi. Kehosta kuorma keveäksi. Sumu suksikoon suolle."

Hyvin loitsittu, tokaisi Suttu. -Rakastan sumua. Kirjurille se ei tee hyvää, mutta meille soiden asukeille kyllä. -Vieläkö me voitaisiin olla avuksi Kirjurille? Hän selkeästi muistaa, että tämä päivä on tärkeä, eilen illalla hän oli laittamassa valoja. Kuulen hänen ajatuksensa jo voimakkaammin. Piaan alkaa Tapiolan talven juhlat, jos Kirjuri innostuisi Linnanjuhlista ja Itsenäisyyspäivän tanssiaisista, voisimme muistuttaa häntä myös Luonnonkansan perinteistä, tanssia Kattilan Kievarin läpi kuten ennen.

Koko joukko kerääntyi katsomaan minua. Heitin rahtusen ekstra suolaa puuroon ja vesikannuun heitin yrtin jos toisenkin, sekä yhden pienen kiteen ruusukvartsia.  -Keräsitkö Jalo, koivunlehtiä ja katajanmarjoja? Ja himppunen laventelia ja... Jos hän  lämmittää saunan, jonkun on käytävä laittamassa niitä löylyveteen. Kysykää Julius Juurakolta, tunteeko hän tämän talon Saunatontun?

-Taavi. Papan Taavi. Tekee hyvät ja juhlavat löylyt meille kaikille, sauna on ihana, ajatteli Kirjuri utuisesti.

 
~Muriel Möyhijämestari~

Luonnonkansan Turinoita: Outo olo

 Oi Aurikoinen. Se on kyllä kaunis. Talven keskellä varsikin, katson ikkunasta ja näen ilmassa leijailevan hituja, jotka toi mieleeni jotain, jotain... Koetin pinnistää muistiani, mutten aivan saanut kiinni siitä jostain... Hiukseni nousi kummallisesti pystyyn ja iholleni tuli nyppyjä. Ihokarvankohottaja lihas siinä aktivoitui, mutta sehän aktivoituu yleensä pelkotilanteissa, eihän minua kai nyt pelota?

On ollut kumma vuosi. Oikeastaan aika kamala, valtavasti suruja ja harmeja. Ja jotain tärkeää puuttuu. Jollain tapaa yhdistin sen ensin Vanhan Rouvan kuolemaan syyskuun alussa. Ikävöin kovasti kissa-ystävääni, mutta jotenkin yksinäisyys ja ikävä kalvoi jo ennen Rouvan kuolemaa. Hassuahan se oisi ikävöidä Uljas-Pirssiä, vaan kun ei se ollut ihan tavallinen auto. Se oli nimetty ja siinä kolarissakin oli jotain outoa. Koko vuosi on ollut outo. Ja tämä aamu ja viime yö.

Näin niin kummallista untakin. Siinä kolme tonttua ja harakka istui kivellä lapsuuteni metsässä, vanhin ja arvokkaimman näköinen antoi harakalle kuljetettavaksi jotain ja puhui Jalosta ja Murielista. (Harry Potterin ystävällä Ronilla, oli Muriel-täti) Istuin puun oksalla, kuten joskus pienenä, ei kovin korkealla. (Minulle se oli jo liiankin korkealla. Pelkään korkeitakin paikkoa. Pelkään nykyään liki kaikkea.) Vieressäni oksalla oli joku, hyvin pieni ja hyrisi pelokkaasti, mutta innostuneesti.

Kun harakka ja tontut oli ykskaks hävinneet, vieruskaverini napsautti sormiaan ja paikalle kiisi kuin kutsuttuna, lapsuusaikojeni pihaorava Kurre. Ihana pörröhäntä, joka kävi lintulaudalla herkuttelemassa. 
Pikkuinen hyppäsi oravan selkään ja lähes hukkui turkin kätköihin,
Pienellä äänellä hän huhuili, että Hitupikkuisia tarvitaan myös, Kaikki koolle. Ystävä tarvitsee ystävää. Orava ampaisi juoksuun ja pikkuinen hoilotti pienellä äänellään viestiään. Ihme, että kuulin sen.

Jäin paikoilleni ihmettelemään. Metsässä alkoi liike, kaikki ihan pienenpienet hereillä olevat metsän asukit, alkoivat juosta hangella ja kulkea sinne tänne. Kaikki liikkui ja sipisivät "Kirjuri tarvitsee apuja." Heräsin kolahdukseen eteisessä. Ihan heti en lähtenyt tilannetta tarkistamaan, tiesin että jompikumpi Kattilan Kakaroista, oli kaatanut, tai pudottanut taas jotain. Mutta kuka on Kirjuri?

Uni jäi päähäni, mietin sitä ja yritin muistaa yksityiskohtia, kaikessa oli jotain tavattoman tuttua, siinä Kirjurissa varsinkin. Hyrisin taas, tuntui kuin joku olisi valuttanut vettä niskaani.
Kattilan Kakarat hölmöilee ja heiluu ympäri taloa ja tuntuu ettei pienessa asunnossa ole juuri muille tilaa. Luulisi, ettei kolme pientä kissaa sentään noin paljoa tilaa veisi. Tästäkin tulee jotain mieleen.

Samanlainen ahtauden tunne tuli joskus edellisen asunnon parvekkeella. Siinä oli jotain hyvin hauskaa ja juhlavaa. Ehkä minunkin pitäisi tehdä jotain juhlavaa, ihan itseäni ilahduttaakseni. Onhan sentään Itsenäisyyspäivän aatto. Auringon valossa leijuu pikkuisia hituja ja takapihallani lentää pikkulintuja ja iso harakka, ihan kuin ne kantaisi selässään jotain.. 

~W~

Luonnonkansan Turinat: Salakuuntelija

Istuin huomaamattomana koivun oksalla ja kuuntelin. Puun alla kokoontunut joukko näytti päättäväiseltä, mutta huolestuneelta. Tytti kiristi reppunsa paremmin selkään ja Juuso katseli Kaarnalaa odottavasti. Minä tein samoin. Kuuntelin. 

"Mustikoita? Niinkö pahaksi on tilanne mennyt?" Herra Kaarnala kysyi. Ihmisten tutkimuksissakin on huomattu, että mustikoilla on suotuisa vaikutus terveyteen ja varsinkin silmiin. Meillä on ollut perimätietona hoitaa itseämme luonnosta saatavilla yrteillä ja marjoilla, sairastuessamme. Moni meitä kuuleva ihminen, on löytänyt meidän hoitotavat ja käyttävät niitä itsekin. Usein semmoisilla ihmisillä on meihin vahvat yhteydet. Kuulee ja tuntee meidät, vaikkei sitä osaisikaan sanoiksi muodostaa.

"Hakke, kun tilanne on tämä, tekisitkö palveluksen?" Harakka nyökäytti ja Herra Kaarnala otti palan tuohta ja alkoi kirjoittaa "Hätätapaus, kaikkia tarvitaan! Kokoonnutaan kohteessa 5.12." Sitten hän nappasi itseltään ja Juusolta partahaituvia ja Tytiltä hiustupsun, punoi niistä viestin ympärille tietoverkon tapahtuneista ja antoi sen Harakalle. "Vie tämä viesti ihan kaikille ketkä meistä löydät. Mutta aivan ensimmäisenä, etsi Jalo ja käske noutaa Muriel Möyhijämestari ja tulla sitten meidän luoksemme, sinne missä mustikat kukkii. Viivyttelemättä."

He hyvästelivät Hakke Harakan ja Herra Kaarnala kävi noutamassa Kantokodostaan Kulkijansauvan, reppunsa, mustikkakuppinsa ja yrttinsä. Kolmikko oli valmis taipaleelle.-Nyt ei ehdi tuhlata aikaa, joten pikku taika kiireiselle, sanoi Herra Kaarnala ja piirsi ilmaan kiehkuraisen kuvion, josta alkoi muodostua köynnöksien peittämä, vanha, kaunis ovi. -Olkaapa hyvät, arvoisat ystävät. Suunta mustikkavuoreen.

Kolmikko astui ovesta ja katosi. Selvä, heillä on siis rohto tarpeet haettavana. Mutta Herra Kaarnala sanoi, että Kaikkia tarvitaan, eli se tarkottaa myös meitä Hitupikkuisia, pelokkaita pienimmäisiä. On aika kerätä pelon poisto kokemuksia. Napsautin sormiani, kuten Roopertti Rupsu on opettanut, ja lähikuusen ketterä oravainen riensi luokseni.- Lähdetäänpä kokoamaan joukot, ystävä tarvitsee ystävää. Selkäpiissäni karmi niin, että oli pakko ihan pikkaisen kiljahtaa.
Pelot on kyllä pelottavia.


~Hilirimpsis~

Luonnonkansan Turinoita: Ajatuksen tuomat.

Olin jo pitkään mietiskellyt Kirjurin kuulumisia. Edellisen kerran, koetimme saada selville hänen salaperäisiä katoamisia ja matkojaan Kaupunkiin. Selviteltiin, tutkittiin ja tutustuttiin mm. Muriel Möyhijämestariin, Postitonttu Poks tulla tupsahti postiluukusta ja monta muuta ihmettä tapahtui, kun Kirjuri opiskeli Möyhijäksi.
 
Aika ajoin olen käynyt Tyttiä tervehtimässä ja toisinaan piipahtanut myös Tytin kanssa Juuson luona Turvalassa, mutta Kirjuri on ollut tavattoman etäinen. Ja niin kun me annettiin kiviä taskuihin ja Jalo niitä laitteli kenkiinkin. Koetin taikoa yhteydet ja anteenit tehokkaiksi, jottei hän enää katoaisi.

Tytin ja Juuson Kertomusten mukaan ei vaan tainneet taija tehota. Sellainen hyrinä minulla kuitenkin on, että taidan keräillä kulhon mustikoita. Niitä taidetaan tarvita pian.

Harakka pyrähti lumisen kiven päälle ja katselin sitä hetken. -Kas Hakke, mitenpä sujuu? Hakke naurahti harakan naurun ja siinä samassa kiinnittin huomioni Haken kyytiläisiin.
No eipä vienyt kauan saada ajatusta kirkkaaksi ja kokonaan nenän eteen. Edelleen pysytään pitkäikäisinä, kun juuri mietin teitä.
Mitäpä on suunnitteilla?

Kuin harjoitetulla kuorolla vastasivat Juuso ja Tytti.
-Tultiin mustikkaan. Kirjuri tarvitsee lääkettä.

~Metsätonttu Herra Kaarnala~     

Luonnonkansan turinoita: Lentäen liikkeelle.

Hakke Harakka lentää taivaalla kaksi pikkuista kyydissään. Etummaisena istuu Juuso Rrömppäinen, Turvalan Kotitonttu ja hänen takana Tytti, Satulan Kotitonttu. Tytti huhuilee Juuson korvaan muistojaan Kirjurin ja hänen alkutaipaleelta.

"Miten suuresti epäilin Kirjurin touhuja silloin aikoinani, kun hänet tapasin Kantolassa. Hiirolan Siirin ja kaikkien Kantolan asukkaiden koti oli vaarassa. Koneet tuli ja jyräsi kaiken. Olin varma, että jäädään kodittomiksi kaikki tyyni, mutta Kirjuri kutsui meidät luokseen, kun ystävät konsanaan."

"Niin meistä sitten tuli Kattilan kievarin asukkeja, paikan nimi tuntui aina vaihtuvan kävijän mukaan, eikä nimi vieläkään ole vakiintunut. Viime vuodenkin muuttojen jälkeen Kirjuri huolehti, että kuljemme mukana. Ensimmäisenä asennettiin ovet paikoilleen ja kutsuttiin pöytään. Mutta viime vuosien muutokset ei ole tehneet aina hyvää."

"Monta kertaa olen istunut nykyisen kotosen keittiössä, tiskialtaan reunalla puhaltelemassa kuplia ja pohtinut, ettei Kirjurin asiat ole hyvin. Joskus aistin koti-ikävää, vaikka meidän piti olla jo kotona. Aistin sitä vieläkin."

"Tänään ennen lähtöä, tuntui että hän näki meidät, aivan kuin ennenkin, kun tulimme samassa oven avauksessa ulos.-Tosin sitä sinun kolisteluasi ei voinut jättää kukaan huomiotta. Miten noin pieni olento, voikin saada aikaan moisen mylläkän? Kaikki laatikot kumossa eteisestä? Kirjuri säpsähti, katsoi meitä, aivan kuin oisi kysynyt, ketä me ollaan ja minne olemme menossa ja miksi? Sitten katseeseen asettui taas harso. Huomasitkos Juuso? "

"Huomasin minä ja koetin hälle viestiä, että mennään etsimään Herra Kaarnalaa, mutta ilmeisesti hän ei ole niin kunnossa, että kuulisi ajatuksia. Mutta sen hän oli sentään ymmärtänyt, että me tarvitaan lintujen ruokintapaikka." Nauroi Juuso.

"Nyt meillä on aina kyyti tarjolla, ollaan menossa sitten sinne, tai vaikka tänne." Tytti ja Juuso istui reppuineen mukavasti Hakken selässä ja kurkisteli alla näkyvää maisemaa. Järvet, pellot, mäet ja metsät, vilisi kuin tilkkutäkin kuviot, heidän allaan. Näillä konnuilla kulki Kirjuri lapsuudessaan, rakenteli majoja ja kaiversi ojia, heitti talvihangelle katselemaan tähtiä ja tekemään lumienkeleitä.
 Kuunteli ja kasvoi tarinoissa.


~Satulan Kotitonttu Tytti ^ ~

Luonnonkansan Turinoita: Suljettu Kirjuri.

Ei tuo kuule kai enää koskaan. Ollaan koetettu huutoa, tönimistä, kampitusta. Tytti laittoi jopa Puurohiutaleet hellalle paahtumaan, ilman kattilaa, eikä savusta huolimatta Kirjuri havahtunut. Ihminen hänessä syytti omaa hajamielisyyttään ja vaikka me vieressä häärimme, ei silmät meitä havainnut.  

Muutos toisen jälkeen ja ne kummajaiset siinä edellisessä paikassa, miten tolaltaan oli Kirjuri sieltä pois päästessään ja juuri kun alkoi toipumaan, tuli se peijakkaan lohikäärme, joka vei Uljaksen tieltä pyrstölään. Ei ihme, että Kirjuri on ollut suljettuna jo kauan, ei kuule, ei näe, vaikka Kattilan Kakaratkin on koettaneet sitä auttaa.

Miten oisi Tytti, Kutsutaanko hätiin Herra Kaarnala? Hänestähän kaikki silloin alkoi, aikojen alussa, Hänestä ja mustikkakupista. Muistatko? PikkuKirjuri marjaretkellä. Hän oli kyllä varsin topakka tapaus jupinoineen. Vaan kyllä otti ohjeista vaarin, kun Herra Kaarnala opasti tytön meidän tavoille. Nätisti pyysi anteeksi ja Herra Kaarnala vei siitä hyvästä vielä marja-apajilleenkin.

"Kipollinen joutaa ja toisena päivänä lisää, Metsätontun Kunniasanalla."  Niin hän lupasi ja niin on aina sen jälkeen ollut. Mutta nyt on kyllä aika saada Kirjuri heräämään. Turinat karkaa muuten kokonaa mustista, niin miesmuistista, kuin meidän Turina muististakin.
Eli liikkeelle Tytti.

~Juuso Rrömppäinen~  

Kaikkea sitä..

Kaikki alkoi kai alkuräjähdyksestä, tai siitä, kun Isä Äiti Jumala päätti piristää Paratiisiaan Aatamilla ja Eevalla. Eevan vika, sanoo joku. Pöh, paskat ole. Minä ehdin tänään taas pohtia asian halki, ja kaikkea sitä ihmisen mieli pohtiikin. Kyllä se oli Jumala ihan ite, joka homman sössi. Sanon tämän ihan kaikella rakkaudella, kaikkihan me teemme virheitä, niin suuret, kun pienetkin. Vaan sielä se tapahtui, ihan alku metreillä, just kun kaikki oli niin kaunista ja hyvää.

Mutta ihan noin kaikkineen, ootko Isä/Äiti Jumala koskaan miettinyt, että oisko kannattanut silti jättää luomatta, se hyvän ja pahantiedon puu omenineen, tai mitä hedelmiä ne nyt olikaan? Ja se kärmes. Tuskin sekään mitään hyvää toi tullessaan. Tänä päivänä ne sentään on jättäneet puhumiset sikseen, metästävät jyrsijöitä, joku hyöty siinäkin. Ennen vaan paskaa sihisi ja häiritti viattomia.

Ja sen tuloksena sitä on mm Eevaa nyt vuosituhannet piinattu yhdestä herkkuhetkestä. Voisin sanoa, että piisaa jo.
Ja ei nyt pidä pahastua sitä, että näin pohdin. On ollut taas muutama tovi sellaista aivotyötä tässä Eevan elossa, se pistää aina välillä kiristelemään leukaperiä.

Olen vuosia sitten kertoellut lapsettomuus asioista ja siitä, että niitä ei tullut vaikka tilasinkin, sinne päätyi tähdiksi taivaalle, haaveet ja ajatukset. Muutaman kerran kuitenkin jälkeenpäinkin olen asioita miettinyt ja tullut tulokseen, että jos ois toisin, oisi toisin. Ei olisi näitä muita asioita, jotka nyt täyttää tyhjää syliä.

Surussaan ne on aina kaikki hyvät asiat ajateltava suuremmiksi, kuin huonot asiat, jotta pää selviää menetyksen tuskan kanssa. Enkä minä ole ainokainen näiden surujen kanssa, en lapsettomuuden, enkä lapsen menettämisen kanssa. Ne on kovia paikkoja kaikille, jotka kokee moista tavalla, tai toisella. Ei niihen riitä kenenkään ymmärrys ja jokaisen kokemus on aina henkilökohtainen. Joten vähättelyt sikseen.

Naistentautien poliklinikka ei ole paras paikka hyvänä, saati huonona päivänä, mutta tänään se oli kuitenkin ajatuksia herättävä. Juttelin siellä muutaman rouvan kanssa. Yksi rouvista oli kuten minä, noin 10v sitten, kuuntelemassa mahdollisuuksistaan suvunjatkamisen suhteen. Tämä keskustelu oli kepeämmissä merkeissä ja toivotin hänelle onnea täydestä sydämestäni. Seuraavan rouvan kanssa sama hengenheimolaisuuden tunne, tupsahti toisessa muodossa, oltiin molemmat menossa tutkimuksiin, mm siksi, että ollaan jonossa kohdun poistoon.

Tutkimukset ei ole koskaan miellyttäviä, ja ne on toisinaan niin kivuliaita, että itku jatkuu vielä kotimatkallakin, toisinaan siksi, että henkinen tuska on suoraan helvetistä ja toisinaan siksi, että fyysinen tuska on ihan samalta saralta.

-Miehet ei tiedä millaista on olla nainen, kaikkine rätti piinoineen ja muine mullistuksineen, toteaa monikin kanssa sisko tähän. Mutta en minä voi oikein miesten kokemus piiriäkään vähätellä,, en miekää tiedä millaista on olla mies, vaikka "Hyväjätkä-syndroomaa" podenkin. Lapsettomuus ja syövänpelko koskee kaikkia sukupuolia. Puoliskot kokee toistensa tuskat, lapsettomuus koskettaa kumpaakin ja jos toinen sairastuu, vain kyynsin ihminen on tunteeton nähdessään mitä puolisolle tapahtuu.

Mutta, että miksikö kaikki paska, tapahtui jo alkulähteellä?
Pakkohan minunkin on jonnekin syypää laittaa. Kun on paha olla, on käsittämättömän suuri helpotus saada syyttää jotakin. Ja kun en itseänikään viitsi ihan joka asiasta ruoskia, olkoon Syntipukkina Johtajatason virhe.

Hei te jotka käytte läpi tätä ihmisenä olemisen raadollisuutta. 
Voimia teille, uskokaa että kaikella on tarkoituksensa ja kun asiat menee hyvin ja selviää suuntaan, tai toiseen, muistakaa että vika on  väärään paikkaan istutetussa puussa miljoonien vuosien takana. Se siis toden näköisesti on jo kaadettu, eikä näin ollen voi mitään sille, että elämä etenee ja ennen pitkää, kaikki järjestyy.


*Suurella Rakkaudella ja Mustalla huumorilla.

~W~

Hei Ystäväni

 Ystäviä on niin vähän ja hyviä, tärkeitä, rakkaita ja korvaamattomia ystäviä vielä vähemmän. Ei semmoisia tahdo menettää siksi, että tuli sanottua, tai kirjoitettua jotain niin, että sen voi ymmärtää loukkaukseksi.

Ja silti toisinaan haluaa sanoa hullujakin asioita, jotta toinen ymmärtää, kenen kanssa matkustaa. Silläkin uhalla, että Mielensäpahottaja meissä herää ja imaisee palkopellon sieraimeensa.

Tänään oli hyvä päivä, asiat sujui ja tuntui mukavalta, olla minä. Tasapainotilateissa, usein on niin, että kun minun on hyvä, on Sinun huono, elämä on harmillisen usein toistanut tätä kaavaa. Pohdin sitä taas ja tulin tulokseen, että voidaksemme olla ihmisiä toisillemme, toisen voimat kasvaa, jotta voi antaa heikommalle omastaan. Jos molemmat on yhtä aikaa heikkoja, ei voimia ole ammennettavaksi.

Kun en jaksa hymyillä, Sinä tulet vastaan hymyilevänä ja annat siten ilostasi osan minullekin. Kun Sinun voimasi ovat vähissä, osun kohdallesi avuksesi, kuin vahingossa. Muistat varmaan kuinka monesti olemme todenneet, että kaikelle on tarkoituksensa.

Myös sille, että on ollut pitkiä aikoja, jolloin emme ole osuneet vastakkain missään. Kun näiden taukojen jälkeen olemme uudelleen kohdanneet, kerromme molemmat uupuneina keskittyneemme vain päivästä toiseen selviämiseen ja energian keräämiseen, jotta selviäisimme myös siitä seuraavasta ja seuraavasta loputtomasta päivästä, johon syystä, tai toisesta ei tullut alkulähteellä, mitoitettua energioita millään tavoin. Tai olemme olleet oppimassa itsestämme, rajoistamme ja rajattomuuksitamme, jotain, mitä emme toistemme kanssa koskaan kokisi. Koska samankaltaisuudessamme, olemme kuitenkin tyystin eri yksilöt. Joitakin polkuja ei vaan kuljeta yhdessä, vaan niitä varten on omat ystävänsä, yhtä tärkeät ja rakkaat, samalla tavalla erilaisia vain.

Huomasimme, noina hetkinä, olevamme tietämättämme, toisillemme, niin hyviä, kuin huonojakin ystäviä. Miksi kukaan, tahtoisi levittää tärkeälle ihmiselleen pahaa mieltä? Tai estää oppimasta itsestään uutta, tai kokevan jotain, mikä avartaa mieltä? On ollut tarpeen kulkea toisaalla ja antaa toiselle rauhaa.

 Toki tiedän, ettei aina meissäkään ole ollut riittävää suvaitsevaisuutta, toinen toistemme hullutuksia kohtaan. Ja tiedän samoin, että elämämme on ristennyt myös niiden ihmisten kanssa, joille mielipahan tuottaminen on harrastus, siinä missä tanssi, tai käsityöt, mutta emme taida olla jääneet kaipaamaan omia huonoja puoliamme, tai mielenpahoittamisen harrastajiakaan, kun nuo ovat elämästämme kadonneet. 

Moni keskustelu, mitä olemme käyneet, on ollut sana helinää vierestä kuunnelleelle, kun se meille on ollut lähes puolesta sanasta ymmärrettävää. Ja toisinaan emme ole ymmärtäneet toisiamme, vaikka olemme ratakiskolla koettaneet asiaamme selittää. Sekin on luonnollista, kun on kyse siitä tärkeästä ihmisestä.

Vain tärkeän ihmisen vuoksi jaksaa nähdä selittämisen vaivan. Vain tärkeä ihminen, on jaksanut tutustua minuun niin syvästi, että tietää mitä olen huonoimmillani, on ansainnut minut parhaimmillani, näkee minut juuri minuna, eikä oletusten ja kuulopuheiden heikentämillä silmillä ja korvilla. Ja vain tärkeimmille voi sallia sen, että toisinaan liki purraan ja potkitaan, ennen kuin sallitaan pienintäkään vaikutelmaa välittämisestä.

Vain tärkeimmät ihmiset näkee Minut. Tuntee Minut ja hyväksyy Minut silti. Niin hyvässä, kuin pahassa. Ja sellaisen ihmisen tavatessaan sitä vaan toivoo, että osaisi antaa toisen kasvaa ja elää elämänsä niin, että hän minut kohdatessaan voisi tuntea, minun näkevän hänet, saman kaltaisin silmin, kuin minä tunnen hänen näkevän minut. Ymmärsitkös?

Niin minä tiedän että se on sekava ajatus, en olisi edes yrittänyt kertoa sitä, jos en oisi tiennyt, että tahto ymmärtää, auttaa sinut ymmärtämään. Tässä kohtaa kuulen, kuinka mielesi rattaat tekee työtä ja ymmärrettyäsi ääneenhymyily täyttää maailmaan. Ihan vaan siksi, että on järjetönta ajatella niin monimutkaisesti, mutta niinkin sen voi tehdä. Ja se sallittakoon kaikille. Mutta kuka muu, oisi viitsinyt nähdä sen vaivan? Kuka muu olisi sallinut sen minulle sanomatta, että onkos tuossa nyt joku järki? Arvostelematta ja ihmettelemättä?

Kiitos kun olet Sinä, hyvä ystävä juuri sellaisena olet.
Kiitos, että sallit minun Nähdä Sinut. Olet Sinuna rohkea ja viisas, hullu ja hulvaton, raivostuttava ja täysin käsittämätön, en voi sietää sinua ja silti olet minulle käsittämättömän rakas, niinäkin hetkinä, kun voin unohtaa ja mustaa sinut kokonaan. Tässä elämässä, ne ei mikään kumoa toisiaan ja niin on hyvä.

T

~W~

Sulo Armas

Toisinaan se vie tie sinne, minne kutsutaan jostain tuntemattomasta.

Yhden kauniin syyspäivän pyöräilyt vei Otamoon "hiljaisten miesten kylään." Toki sielä Hautuusmaalla on hiljaisia naisiakin, lapsista puhumattakaan, mutta "Kylästelemään kutsunut", oli tällä kertaa mies. Ihana isosetäni Sulo Armas. Tänä päivänä hän juhlii henkimaailmaan siirtymisen 30vuotista taivalta.

Sulo Armas, taksikuskien aatelia, kalakavereista parhain, Lottokaveri.
Poltti kuin korsteeni ja nauroi niinkuin minä flunssassa, hinkuen. Ja oli loppuun asti huolissaan siitä, että osaanko mie poloinen liikenteessä liikkua, syödä kalat ruotoihin tukehtumatta ja kuinka se Seija jaksaa.

Sulo Armaksella oli kissa, Iso kissa, jonka nimeä en muista, mutta Sulo hyysäsi kattia, niin kuin minua. Varoitteli vaaroista ja piti huolen, että aina oli jotain annettavaa tarjolla. Ja kumpikin meistä sai annoksen juputusta matkaeväiksi.

Sulo Armas kyyditti äipän hiljaa ja rauhallisesti laitokselle, kun minä synnyin ja "kaksintaisteli" kanssa suhareitten kesken siitä, kuka vie pikku koululaisen kotiin.

Ja kun Sulo kylästeli meillä niin, ettemme olleet paikalla, laittoi hän luudan ovea vasten merkiksi, että käyty on.
Tänä päivänäkin Sulo Armas piirtyy silmieni eteen pussihousuissa, nahkasaappaissa,villakangastakissa, lippalakissaan, Holkkisaimaa suupielessään ja naurukurtut kasvoillaan.

Sanoo "Tien sivussa kulje, elä hyppele autojen alle. Tarkasti perkaa kalasi. Vaihetaanko pilkkiä, saat paremman tilalle? Kerroppas lottonumerot?" 

 Kiitos kujeista ja kuljetuksista. Sekä suurkiitos, että sieltäkin, henkimaailman teiltä minua kutsut kuuntelemaan viisaita varoituksiasi. Pidät huolen huolettomasta. 

~W~

Semmosta...

Voisipa itsensä ottaa välillä kuin pienen lapsen polvelle/sylkkyyn istumaan ja kysellä siinä sitten, yhtä aikaa aikuisena lapselta ja lapsena aikuiselta, että kuinkas on päivä puksuteltu. Kulkiko kuin Tuomas- Veturilla, vai sujuiko kuin Strömsöössä? Tuliko päivästä silkkaa iloa, vai kiukuttaako, kuin Känkkäränkän jäljiltä?

Ja mitäpä voisi sille päivän jälkipyykille tehdä? Riittääkö kun himppusen tuuletellaan ja putsitaan päälimmäiset pölyt pois, vai täytyykö ottaa syväpuhtoa ja kuurata ihan joka solusta, kaikki möhnät irti. Tarviiko lähteä keskustelemaan kavereitten vanhemmille, että teijän sisäinen lapsi on kettuillu meijän sisäiselle lapselle ja nyt sillä sisäisellä lapsella on tuhannen traumat siksi, että Jalno-Julmuri pissi Wilna-Vekkulin riisimuroihin ja söi sen jälkkäri patukat. (Anteeksi kovasti, että pääosissa kiusaajana yllättäin esiintyy oletettupojankloppihenkilöitymä ja martyyriosapuolena, oletettulikantirakkahenkilöitymä)

Niinkuin aina, kun oletettu aikuishenkilöitymä lähtee hoitamaan lapsihenkilöitymän henkilökohtaisia ongelmia, Aikuishenkilöitymä tunnetusti nolaa lapsihenkilöitymän, alkamalla räyhätä kiusanhengen aikuishenkilöitymälle. Sillä välin lapsihenkilöitymät Jalno-Julmuri ja Wilna-Vekkuli sopii asiansa ja Wilna tasapuolisuuden vuoksi pissii Jalnon lempikenkiin ja Jalno taas kaivaa salakätköstään Wilnalle, viikon vanhan, neljästi pureskellun salmiakkipurkkapallonsa, joka ei enää maistu, mutta on kahvakuulan kokoinen.

Sisäisten lapsihenkilöitymien välit on taas ihan kivasti, mutta aikuishenkilöitymiä ottaa päähän niin paljon, että kaikesta harmituksesta on avauduttava oikein sosiaaliseen mediaan, jossa kaikkien ymmärtäväisten ja antiymmärtäväisten aikuishenkilöitymien riemullisella kanssariehumisella, saadaan aikaa jopa mediaa kohahduttava kriisi, jonka purkamiseen tarvitaan puolenvaltakunnan sosiaalityöhenkilöitymät, jotta jo sovussa, isoa kahvakuulan kokoista salmiakkipurkkapalloa jäystävät Jalno-Julmuri ja Wilna-Vekkuli, aikuishenkilöitymineen, voivat käydä jutustelemassa kokemistaan traumoista, jonkun viisaan Psykolokishenkilöitymän kanssa.

Lapsihenkilöitymiä pitkästyttää jaaritukset ja he siirtyvät päikkäreille, kun taas aikuishenkilöitymät tuijottaa syyttäen, ensin toisiaan ja sitten psykolokishenkilöitymää, joka tuntuu puolella sanalla saavan koko homman entistä sekavammaksi ja elämä ei kun pahenee. Paitsi että nyt aikuishenkilöitymät yhdistää voimansa ja haukkuu psykolokishenkilöitymän ihan hornantuuttiin ja ilmoittaa lastensuojeluhenkilöitymälle, kun psykolokishenkilöitymä ei tajua pikkulapsihenkilöitymän traumoista yhtään mitää.
 

Ja taas on seuraava soppa käymistilassa.

Ok. On ehkä parenpi, ettei samassa ihmisessä ole kuin ne sata sivupersoonaan, eikä niiden ole mahdollista haastaa toisiaan mihinkään. Joidenkin päivien sujuvuus oisi jo moneen kertaan saattanut minun aikuishenkilöitymän ja sisäisen lapsihenkilöitymän sisällissodan partaalle. Joten jos vain kuvitteellisesti otan ja juttelen mukavia harmistuneelle sisäisyydelleni, enkä lähde aikuishenkilöitymänä etsimään niitä, jotka kiusi taas kerran  Pikku-Wiltsua. Selvittäköön itse harmituksensa, eiköhän se jo ihan pian oo tekemässä purkkapalloja  ja sitten leikkaamassa Niilo-Pietarin hiuksia, kun se purkkapallo tarttu takatukkajeejeehen.

Sekopäisiä päivän päätteitä kaikille. Sen lisäksi että lukeminen kannattaa aina, muistakaa syödä hyvin ja nukkua aina kun siihen on tilaisuus. Sillä väistetään monen sisäisen lapsihenkilöitymän kiukkukohtaus.

Suurella sydämellä
~W~

Rentoutusretki.

 Minä koetan kovasti uskoa siihen, että tuurini kääntyy paremmaksi. Muutamia hyvän onnen hetkiä jo koinkin tällä viikolla, mutta tänään taas joutui Usko koetukselle.

Päijätsalon tiet kulkee varmaan kaikki rannalle, mutta ei aivan helpoimmasta päästä ole rannan löytyminen, jos on Wiltsu ja Sinkelillä. Yhtä tietä tuonne päin ja ollaan mettäpolulla, no koetanpa ajaa sitä metsäpolkua, jos sieltä pääsisi. Ei käännynpä ympäri, miten täällä voi olla näin tuhannen pöheekköistä? Miten täältä pääse pois? Ei perr...aina vaan syvemmällä salossa. Eikö se täältä mennyt? Ei.

Ympäri ja seuraava reitti, räksän lapsonen nakottaa keskellä polkua ja pomppii eteenpäin pyörän edellä, koska kukapa sitä pusikossa tahtoisi olla. Kato, nyt ois ranta, ei, siinon mökkikin, veikkaan ettei ne taho kiehuvaa fillaroijaa laiturilleen. Piä tunkkis, en ois tullukkaan. Ympäri. Seuraava reitti, taas umpikuja, sekä jonkun mökkipiha, valpas vahtikoira murahtaa varoituksen ja lähtee tuomaan minulle pehmonalleaan, perässään omistajansa, jolta uskaltaudun kysymään ihan ääneen, että miten täältä pääsee rannalle. Ollaan kuulema saaressa, joten ihan helposti.

Onneksi vielä sen verran löytyi huumoria, etten sanonut pahasti, vaan hymyilin nätisti ja tarkensin, että haluan rannalle, joka ei ole jonkun mökkiranta, vaan ihan kaikkien uima-intoisten käytettävissä. Herra neuvoo reittiä ja mie kuuntelen pää punottaen ja tarkkana kun porkkana. Matka jatkuu ja taas olen Sinkeleineni menossa. Ensin tietä ja sitten polkua, ja hetken päästä pöpelikköä ja taas umpimettää ja hohkaavaa kuumuutta. Pientä kinttupolkua ja ryteekköistä rantaa löytyy kyllä, mutta ei saakeli tälläsestä paikasta pääse edes varvasta kastamaan.. Aaaaarrrrg.. 

Pikku raivarit ja ryteikko jatkuu, päättyen rakennustyömaalle, pihalla merkit, että läpi kulku kielletty, mutta juttu on kyllä semmonen, että korpeen en enää takaisin mene, jos täällä on liki valmis mökki, täällä on pakko olla tie, jota pitkin pääsee pois. Pomppaan pois pyörän päältä ja taluttelen sitä rakennustyömaalla valmiina pitämään puolustuspuheen, jos joku tulee häätämään minua mailtaan pois. Luojan kiitos täälä tosiaan on tie. 

Ja taas matka jatkuu, pääsen alkupisteeseen ja uusi etsintä alkakoon, tosta, tosta ja tosta, tossa menin harhaan eli seuraava risteys ja siitä alas ja tonne. Ei, taas ryteekkö, kinttupolku ja Kyy, ÄITIIIIIIIII!!!!!! Samalle tontille kyitten kanssa en kyllä mene. Liki itku kurkussa taas suunnan vaihto, pari rumaa sanaa ja ihan suoraa huutoa hetki ja tuskanen rytyytys rönkkötietä eteenpäin ja vuolaa, met pääsimme perille. Olipa helppoa. Niin kiehuvan kuumottava tunne on päässäni, että pelkään saavani lämpöhalvauksen, tai ainaki sihiseväni, kuin kuuma kiuas veteen päästyäni.

Talviturkki hukkuu Päijänteeseen. Uida polskutan pitkään ja tunteella, alkaa liki palella. Puen ja kokoilen itseäni, jotta jaksan lähteä paluumatkalle. Ennen lähtöäni keksin, että käynpä vielä kastelemassa vaatteeni, ennen kuin lähden takaisin, ovat mukavamman vilpoiset. Sanottu ja tehty, kävelen kanssa uipottelijoiden ihmeeksi, kaikki vaatteet päällä, takaisin järveen. Voi EI.. Puhelin puseron taskussa, samoin lompakko....No kaikki tallessa, mutta varsin vetisiä. 

Eli, ehkä viestit puhelimeen tulee ja puhelutkin. Juuri testailin sitä ja äippä kysyi miksis ääni kuulostaa, kuin tulisi järven pohjasta, että ilmeisesti on vettä linjoilla. Mutta vaikka se Aatami puhelin onkin tottunut uimaretkiin, ei se varmaan enää kovin kauaa jaksa likomärkänä palvella. 

Nää on niin ihania nää rentouttavat pyöräretket, suosittelen lämpimästi. Matkaa tälle pienelle rentouttavalle lenkille, kertyi n 35km sen kuvitellun 25km sijaan. Kävi ihan hikiliikunnasta. Ja jos positiivisesti ajattelen, Kyy ei ehtinyt purra, Sinkeli on ehjä, jossain talteen laitetussa pakkauslaatikossa, pitäisi olla kenties varapuhelin, (vaikkakin etsinnästä huolimatta se on edelleen tallessaan.) Itselläni soi kirkonkellojen pauke pääkopassa ja jäljellä on ehkä vielä yksi hermo, tilanne ei siis ole tyystin toivoton, joten taidanpa mennä lepäämään.

Kesäisin terveisin:

~W~