perjantai 30. joulukuuta 2016

Suuria lupauksia.

Vuosi vaihtuu ja sekä menneelle, että tulevalle tulisi asettaa odotuksia ja lupauksia jotka sitten toteuttaa, tai jättääpi toteuttamatta. Useimmasti itselläni ne jää toteuttamatta, sillä ne vaan jäävät. 

Tänä vuonna laihdutan 10kg. Puhf. Vuoden lopussa olen tuplannut ne 10kg, enkä suinkaan laihtuen, vaan oi ihanuutta, minua on nyt 10kg enemmän, kun alkuvuodesta. En liiottele tänä vuonna.. Puhf..Noh jos nyt ihan vähän..

Tänä vuonna löydän työpaikan. Puhf. Vuodenlopussa huomaan, etten kaikkien niiden hommeleiden välissä, mitä vuoden mittaan on tullut tehdyksi, ole ehtinyt edes kiusaantumaan siitä, etten tänäkään vuonna saanut palkallista työtä, enkä vakituista paikkaa. Olkapäidenkohautuksella sama tavoite siirtyy seuraavalle vuodelle, viitsimättä laskea monesko siirto se oli. "Ensivuonna en edes yritä."mutinan saattelemana.

Vaan ensivuonnapa minä otan ja olen reippaanpi ja liikun enemmän. Puhf..* Lokakuu soffaperunan istutus käynnistetty. Marraskuu soffapottu kasvaa versoja. Joulukuu soffapottu kukkii ja voi hyvin juurtuneena tietokoneeseen..

No mutta entäpä ikuisuus Uuden Vuoden lupaus. Tänä vuonna  löydän unelma kumppanin itselleni.  
Puhf* Vuoden lopussa skoolaan Naapurin Rouvan ja muiden ystävieni seurassa, tai ihan itsekseni hymistellen, edelleen "vapaana kuin taivaan lintu." Osaamatta kunnolla arvostaa sitä, etten tänäkään vuonna joutunut kokemaan perheväkivaltaa, pakenemaan juoppoa puolisoa, enkä taistelemaan Virtaseni kanssa oikeudesta sanoa ääneen mielipiteitäni. 

En tosin myöskään tullut talloneeksi puolisoani jalkoihini omine suurine vaatimuksineni, enkä loukkanneeksi hänen oikeuksiaan omaan yksityisyyteen ja vapaana olemisen tarpeeseen. Jatkakaamme siis Rakkaani samaan malliin, sinä siellä ja minä täällä. Ihan omalla tavallamme sekopäisinä, toistamme loukkaamatta. Sitotumatta mihinkään, minkä pysyvyydestä emme tässä elämässä ole varmoja, ensi elämässä voisimme jo olla oppineet sopivasti suvaitsevuutta ja rakastamisen taitoja oikeina kumppanuksina, sinä ja minä.

Perhe-elämä, no tämän minä jo saavutin ja oi kuinka mukava perhe minulla on. Kaikki osat tallella ja kiinteimmässä ydinperheessä, toimiin koko homma räiskyvästi ja tunteella.Tulevalle vuodelle ei muutos vaatimuksia. Kaikki rakkaita ja tärkeitä, omalla paikallaan, jatkakaa edelleen. 

Ensivuonna minä koitan olla ymmärtäväisenpi muita kohtaa. Puhf. Hmm, en todellakaan koita. 
Olen juuri semmoinen kuin olen, ensinnäkin, jos minua ei edes yritetä ymmärtää, miksi käytäisin voimiani sen ymmärtämiseen, ettei toinen ole valmis ymmärtämään, tai muuttumaan rahtuakaan? Miksi itsekään koettaisin muuttua, jos toinen ei sitä tee? Äh, tänä vuonna minä koitan olla ymmärtäväisenpi itseäni kohtaa. Minä nimittäin olen ihan maailman parasta seuraa itselleni. Ja aina läsnä. Myös silloin, kun ei kaikki mene niin hyvin. Teeppä perässä ja arvostele vasta sitten minua itsekyydestä.

Lisää Uuden Vuoden lupauksia. Hei, minä lupaan hymyillä ja nauraa, olla oma tonttumainen ja kummallisen hullu itseni. Minä lupaan etten laihduta kiloakaan, ellei se tunnu hyvältä idealta. Minä lupaan etten tänäkään vuonna muutu hullua hurskaammaksi. Syön herkkuja, kuten ennenkin ja kirjoitan ympärilläni seikkailevat tarinat luettavaksesi, sen mukaan kuin ennätän ja ne kohdalle osuu. Ja kyllä, minä skoolaan ja kippistän, en edes yritä tehdä itselleni uusia lakeja ja rajoituksia, muu maailma tekee niitä ihan riittävän paljon puolestani.

Ja tänä vuonna minä rakastan. Niin hyvinä, kuin huonoina päivinä. Niin minua, kuin kanssa ihmisiäkin ja riippumatta siitä, osaammeko me kukaan, loppujen lopuksi olla riittäviä tälläsenaan. Yritämmehän kuitenkin parhaamme.

Ja jos en onnistu lupauksissani, etkä sinä omissasi. Lupaan, etten tuomitse sen enenpää itseäni, kuin sinuakaan, vaan otamme ja yritämme uudestaan uudella tavalla. Ja minä pyrin myös unohtamaan asiat, jotka ei ilahduta. Vanhojen muistelu, jatkukoon vastedes, vain hyvässä hengessä.

~*~


Kiitos ja ole hyvä, kaikesta tähän saakka.
Valtavan upeaa loppuvuotta ja kerrassaan loisteliasta vuotta 2017. 
Siinä olkoon kaikki kohdallaan, vinksin, vonksin, heikun, keikun, oikun, eikun, pönksis. Eli sillai kutkuttavan kivasti.









perjantai 23. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: TulenKulta.

~*~
Silmittelin hetken aikaa ympärilleni.
Olin laavussa, pehmeän havupedin päällä ja viereeni oli tehty oikea roihujen roihu. Tulessa räpsy ja paukkui. Tuntui, että aikaa kaiken alusta tähän hetkeen oli kulunut jo ikuisuus. Tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi ja samalla ihan uudeksi ja ideoita pursuavaksi. Tulta tuijottaessani muistin, että jotain piti kysyä Salamantereilta.

Miten pääsemme Pimeyden luo? Miten voimme kysyä hältä, miksi hän tahtoo vallata maat ja mannut?” Salamaterit räpsähteli nuotiossa. ”Lisätkää tulta, ruokkikaa sitä ja saatte mahtavan avun, polttavan kyllä, mutta se lentää ja löytää minne ikinä tahdotte.” ”Vaan eihän tunturissa ole niin paljoa puita?” Ympäriltäni kuului kikatusta, ”missäs luulet olevasi ja kuka?” Vaikea sanoa näin monen eri käänteen jälkeen” totesin hämmentyneenä. Ympärilleni katsellessani näin Jasmiken ja Kyöstin hymyilevän minun yllättyneelle ilmeelle.

Kantola? Ja minä olen??” ”Te kaikki Kirjurit! Yks ja sama.” pomppi ja loikki Juuso ja Tytti ympärilläni. ”Entistä sekavanpaa, mutta hei täällä on puita, tuo risukasa tuleen ja tuo samoin ja kuka jaksaa, raahatkoon nuo vanhat hirret sinne myös. Yhtään en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta kaipa Aika ja Salamanterit neuvoo.” Tokaisin ja hulina ympärillä yltyi. Kaikki tarttui toimeen.

Salamanteri neuvoi nauraen, pitämään lystiä ja me pidämme. Rakas Pirssi-Uljas, peltipolleni tulevasta ja menevästä, nököttää kotvan matkan päässä tienristeyksessä ja liekit senkuin kasvaa. Kun liekeistä sihahtaa kipinäryöppy, liekinhenget ja Nyt-Aika komentaa meidät Uljaan suojiin. ”On aika lähteä!” Määrää en osannut laskea montako meitä oli, mutta autoon änkeyduttyämme katselimme ikkunoista, kuinka liekeistä nousi loistavan liekehtivä tulenkultainen lohikäärme. Semmoinen, kuin Kiinalaisissa jutuissa, semmoinen, jollaisen voi nähdä vain unissaan.

Se kääntyi nuotiota kohti ja haukkasi sen ruuakseen, samoin muutaman puun, pensaan ja vanhan Kantolan kievarin puurauniot. Lohikäärme asteli arvokkaasti Uljaan viereen, esittäytyi TulenKullaksi ja pahoitteli, sillä hänen täytyi nielaista meidät. Muulla tavoin matkustaminen ei tullut kuuloonkaan, sillä muutoin hän valitettavasti polttaisi meidät. ”Uljas kestää kyllä, Aika pitää siitä huolen ja Kirjuri tietenkin. Nimetyt asiat muuttuu kestävimmiksi, kuten tiedät.”
Hikkasin hetken ja totesin, etten kyllä tiennyt sitä, mutta kaikki tuntuu ymmärrettävämmältä, jos niillä oli nimi. ”Sama asia,” hihitti TulenKulta ja siirtyi Uljaan taa. Seuraavaksi näimme, kuinkan valtava kita aukesi ja sulkeutui pian ympärillemme. Niks ja naks nielaisu ja Uljas asettui mukavasti TulenKullan vatsaan.

Jalo ja Kyösti tahtoi lentää ja minä sanoin ettei Uljas lennä ja nyt se ja me olimme, kuin elävässä lentokoneessa ja pian me lensimme kaikki. Lämpimässä kyydissä ja vielä niin, että kaikkien tulenliekkien ympäröiminä, näimme jopa maisemat ja voi sitä ihailun määrää. Taivaallisen kaunista. Aivan piaan näimme allamme pimeän ääriviivat ja saavuimme Inarin yle. Revontulet loimusivat edelleen, kirkkainpina ne olivat Otsamon yllä ja sinne me suuntasimme ensin. Laskeuduimme Rinteeseen, täällä kylmyys tuntui minuun voimakkaimmin. Kymmenet sotilaat seisoivat kuin patsaat paikoillaan. Yhden käsi oli pusertunut jäätyneenä Tuulihuilun ympärille. Kutsuimme Kaamoksen ja rinteessä olevia tonttuja apuun.

Kukaan ei hämmästynyt tulostamme, eikä tulisesta matkakumppanistamme, ilmeisesti meitä oli odotettu tavoin ja toisin. Kun Kaamos oli saanut sotilaat parantavaan uneen, Huilua pidelleen käsi rentoutui ja Aika saattoi ottaa huilun haltuunsa. Tuulet liittyivä seurueesemme. TulenKulta tuntui kasvavan niiden ja revontulten voimasta. Rinteessä ollut Usvakansa liityi joukkoihimme, samoin kuin Lumikeijut ja osa tontuista. Lohikäärmeen lämpö piti Usvakansan ja Lumikeijut sulana, muttei liian sulana. Tunturin Usva liittyi jopa seuraamme Uljakseen. Vain he, joita tarvittiin hoitamaan nukkuvaisia ja jäätyneitä, jäivät Kaamoksen avuksi.

Me suuntasimme sinne, minne Pimeys oli laajimmin levittäytynyt.
Hiljaa, vain valtavat tulisiivet ripsahteli, kukaan ei puhunut, kukaan ei virkkanut sanaakaan. Ei laulua, ei hyminää. Aivan kuin oisimme koonneet itseämme, elämämme vaikeinpaan keskusteluun. Aivan liian piaan olimme taivaan korkeuksissa, jossa, minne tahaansa katsoessa, näkyi vain pimeyttä. ”Oletko valmis?” Kysyi Huubert.”Enpä usko olevani, enkä odottamallakaan semmoiseksi muutu.” vastasin kauhuntuntu sisuksissani.

Kuiskasin pimeyteen kohteliaan Kysymyksen ”Saanko puhutella?” Vastausta ei kuulunut, odottelimme. Vasta hyvin monen sydämen lyömättä jättämyyden jälkeen, kuului ohuen ohut, kiukkuinen ääni ”Miksi vaivaat minua?” ”Me tahtoisimme tietää miksi veit Tuulihuilun? Koetitko Vallankaappausta? Saimme sen takaisin sokeutuneilta sotilailtasi, mutta tahtoisimme tietää, onko tämmöistä varkautta odotettava toistekin?”

En minä valtaa tahdo, tahdon vain nukkua ilman jatkuvaa luritusta ja valon välkyntää, onko se liikaa pyydetty? Kaamos valvoo pimeän ajan ja hänen mielikseen välkkyy ja rätisee. Pakkasen kylmät hopeat ja timantit kimaltelee hangilla kuutamossa ja tähdet välkyy taivaalla. Revontulet loimottaa samoin, ja nyt te hullut olette vielä sytyttäneet rovioita koko pohjoisen metsät täyteen ja ratsastatte tulenpalavalla pedolla. Mitä Pimeyttä ja hiljaisuuden rauhaa se sellainen on, missä rummut soi ja kansat laulaa loilottaa ja valoa luimuaa kaikista suunnista. Ettekö te ikinä lepää ja nauti siitä vaiheesta, jossa musta on mustaa. Pimeys, kuin avaruuden mustassa aukossa. Siitä pimeimmästä pimeydestä, hetkestä ennen auringon nousua? Minä kaipaan kotiini Kuuhun, Talven järvelle, hiljaisuuden kehtoon. Mikä rauha siellä vallitseekaan, kun kuu kääntää selkänsä Auringolle ja kotoni Talven järvi, jää Kuun pimeälle puolelle.”

Katselimme kaikki yllättyneinä toisiimme? Ei vallankaappausta? ”Ei, vain syvää unta ennen Auringon nousua.” ”Et tee tätä toiste?”
No en tosiaankaan, kuka teidän vastarintaanne kestää? Metelöitte kuin mielipuolet. ” Katselimme toisiimme, aina vain hämmentyneenpinä ”Miksi sinä sitten tulit tänne?” ”Aurinkomyrskyt toi, enkä kykene enää palaamaan, koska voimat ei vielä riitä.”Pimeys huokui lohdutonta surua. ”Sopisiko sinulle, että kun Tuulihuilu nyt jälleen palaa käyttöön, tuulten soittaessa sinä voisit asettua Isä-Äiti Ajan luolaan lepäämään, sen seinät on niin paksut, ettei huilu kuuluisi sinne? Saisit nukkua rahassa?

Pimeys ympärillämme mustui ja lepatti, tuntui jopa pienentyvän ja hetken päästä ohut ääni kuiskasi ”Voisihan sitä kokeilla.” Kun vielä ehdotin, että Joulun jälkeen, kun Pohjatuuli alkaisi herätellä aurinkoa, TulenKulta voisi kyydittää Pimeyde takaisin kotiinsa kuuhun, alkoi Pimeys lepattaa ympärillämme yhtä lempeästi, kuin Kaamos konsanaan. Asia oli sillä sovittu ja huokasimme helpotuksesta.

Vielä yksi ongelma oli jäljellä, voisiko Pimeys auttaa, ettei sotilaat enää uudelleen varastaisi Tuulihuilua?
Kuka sitä enää varastaa tahtoisikaan, kun maailman valotkaan ei oikeasti ole siihen kytkettyjä? Mikä tahaansa aito ilo ja riemu, vähäinenkin ystävällisyys toista kohtaan, tuo valot takaisin. Mitä enemmän ystävyyden voimaa ja onnellisuutta ja joka tähti saa hehkuansa takaisin. Saati sitten tämmöinen määrä erilaisuutta ja ystävyksiä yli Luonnonkansan rajojen. Turha on uhkailla maailmaa pahan pimeyden voimilla, kun rakkaus ja auttamisen halu pysyy näin suurena. Ettehän te varsinaisesti tarvitse Tuulihuilua.” Pimeys huokasi kyllästyneenä. ”Mutta me pidämme sen soitosta, sinun korviisi se ehkä vihloo, kun olet avaruuden hiljaisuuteen tottunut, mutta me kaipaamme sitä, eikä muut, kun tuulet, osaa soittaa sitä. Emme halua, että sotilaat varastaa sitä enää.”

Jos Kaamos ottaa sotilaat avukseen vaalimaan Kaamoksen pimeyttä ja leudoiksi ajoiksi pyydätte heitä suojelemaan Tunturin Usvan tanssivia Usvaenkeleitä, huilu muuttuu toisarvoiseksi heille. Sotilaat on ihastuneet Usvakansaan ja Usvaenkelten tanssiin, Usvakansan vuoksi he ovat valmiita millaiseen ystävällisyyteen tahaansa. 

Takapenkiltä kuului Tunturin Usvan tirskahdus, ympärillämme oleva Tulenkulta hytkyi ja hikkasi, pian jopa hönkäisi hilpeästi liekkejä kidastaan... Jaa, vai semmoinen herkkä kohta. No tällä suunnitelmalla selvisi pitkälle. Kantolasta Lappiin ja sen ylikin. Otimme ehdotuksen ilolla vastaan. Sen jälkeen opastimme Pimeyden luolalle ja Aika luovutti Tuulihuilun Pohjatuulelle. Hänen soitton aikana kaikki tuntureilla olevat aloitti hyrinänsä, loputkin tähdet syttyi ja aika alkoi taas kulkea kummia reittejään. Isä-Äiti Aika tokaisi TulenKullalle, ”Otahan evästä ja sitten suunta Korvatunturille. Meidän työmme täällä on tehty.” Lohikäärme haukkasi nuotion toisensa jälkeen.
Istuimme sen sisällä ja katselimme tätä kummaa Tulennielentä näytöstä silmät ymmyrkäisinä.

Kaiken keskellä Juuso älähti, kuin muistinsa saaneena. ”Niin Juhlatupaan, joko minä nyt viimeinkin valmistun ja saan sen oman työpaikkani? ” ”No näin taitaa käydä” tirskahti Tytti ja halasi Juusoaan lujasti. ”Tämän kaiken jälkeen pääsy Juhlatupaan on ilo ja onni. Siellä me saamme juhlia kaikki, Kirjurit myös, me kyllä toimitamme Satulan kirjurit ja Punapään ja Sinipipon ajoissa oman aikansa kotosiin. Mutta ensin Korvatunturin juhliin”
Siis mekinkö? Voiko ihminenkin muka tulla Joulupukin Juhlatupaan?”
No mitäpä luulet?” hörähti seurueeni, ”Ilman sinua, ei olisi tätä tarinaa. Ei edes sen aavistusta. Onhan meidän juhlittava että sait kaiken onnelliseen loppuun. Ja näistä juhlista saat varmasti lisää kerrottavaa seuraaviin aikoihin. On ne sieltä, taikka täältä maailmasta. Vielä toistaiseksi Kirjoittamattomina.”
~*~

Kiitos matkaseurastanne.
Rauhallista ja hyvää Joulua!
Onnekasta tulevaisuutta!
TLuonnonkansa ja Kirjurit.

torstai 22. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Surinaa ja tikitystä.

~*~
Olemme tunturin rinteessä. Olleet jo tovin, etsimässä uusia kohtia jonne laittaa nuotio. Koko Otsamo on ympäröity nuotioilla. Olemme juuri tulleet lepotulille pitämään kahvitaukoa, eväitä on edelleen riittänyt kaikille, Kaarnalan Herran taijat vaikutti reppuunikin niin, että kahvi ei lopu, eikä suklaapalat vähene, hedelmiäkin riittää. Ja mitä antimia hän tuokaan marjamailtaan? Ihanuutta.  Lämmitelin käsiäni kuuman kupin ympärillä. Siitä nousi mahtava kahvin tuoksu nenääni. Aikoessani hörpätä kupista, jäin ihmettelemään sen pinnalleen heijastelemaa hassua kuvajaista, jossa selkeää selkeämmin, näkyi auto. Autoa ajoi Sinipipoinen ja silmälasipäinen nainen, vieressään Jalo, jolla sylissään pikku poika.

Kaikki he vilkutti. Hieraisin silmiäni epäuskoisena. Ilmeisesti väsymys teki tehtävänsä. Salamanteri räpsytti nuotiossa Huubertin vieressä ja samantien, hän kohosi tuomaan minulle lisää Korvasienikeittoa. ”Ei olla harhanäky.” huusi kupin heijastukset ”Tulevaisuudesta, jonkun kotvan päästä. Etsitään Pimeyttä. Tajuttiin, että Tuulihuilun vieneet sotilaat on edelleen rinteessä, eksyneenä huilun kanssa. Kysykää Lumikeijuilta, missä he tulivat kohdikkain? He eivät pääse pois, sillä Pimeys sokaisi heidät, edes itse sitä tajuamatta, nyt he ovat sotkeutuneet hänen helmoihinsa.”

Jalo koettaa saada autoamme lentämään, mutta eihän minun Pirssi-Uljas sentään mikään isä Weasleyn auto ole. Melkein tavallinen ihmisauto vain, paitsi tietty luonteikas. Hassuja heppuja, ei kaikki videoilta nähty totta ole.” Mutisee pipopäinen kuljettaja ”Mutta, jos se nyt kuitenkin, Kyösti haluaa nähdä lentävän auton.” Mutisee Jalo nolona vieressäni, tässä pohjoisen hetkessä. Korvissani alkoi taas humista, surista ja tikittää.

Ei hätää” Isä-Äiti Aika tuli vierelleni. "Se on minun vikani, että kuulet mitä kuulet. Ja tunnet hullusti olevasi siellä ja täällä samaan aikaan, koska niinhän sinä olet. Luonnonkansa ja meidän tarinat kulkevat kanssasi samaa matkaa ja koska sinä aloitit tarinan, sinä sen ratkaisutkin saat kuulla. Ihan piaan, mutta nyt lepäähän hetki."
Surina ja tikitys koveni kovenemistaan ja lopulta koko pääni oli sitä täynnä, vajosin kuin lämpimään veteen ihan kokonaan.
Joku otti minut keinuville aalloille ja kuulin, kun Huubert alkoi soittaa voimaloitsua. Ja Kaamos soljutti lempeää untansa mieleni täyteen.

Kirjurille unta,
kaunista ja syvää.
Unen valtakunta
tuo hälle tiedon kultajyvää.
Minne matka kulkee,
kuka
Tuulenhuilua kantaa?
Millä tavoin
Tarujen maa
meille Valotaijan
antaa?”

Kolmen Uni.
~*~

Kahvikuppi, ikkuna ja peili... On tämä maailma kimurantti ja kumman ihmeellinen. Samaan aikaan siellä ja täällä eikä liiku minnekkään. Nousin istumaan, vain tunteakseni uuden huimauksen päässän.
Edessäni istui Satulan emäntä ja sinipipoinen nainen ties mistä ajasta.
Kolme minua, siis minä, Punapää kolmantena. Ei auttanut nipistkset, ei tukistukset, sama näky oli ja pysyi edessä.

Ilmeisesti tälle on syynsä?” ”kyllä hyvinkin.” kysyin ja Vastasin itse kaikista suista. Kaikujen vuoksi ajattelimme siirtyvämme kirjoittamaan sanottavamme. Ja kuin pyynnöstämme, kynä kiersi kehää muistikirjallamme, meidän siihen koskematta. Kaikki mietimämme kirjautui paperille, sykkyröinä ja sanankiharoina. Mietimme ankarasti syitä ja syiden seurauksia. Kirjaan syntyi mm tekstit, 
"Sotilaat on siis edelleen tunturin rinteessä ja Pimeys on täysin tietämätön siitä, että tuli sokaisseeksi heidät viittansa helmoilla." "Niin." "Onko meillä toiminta suunnitelmaa?"

"Saako Pimeyden vain katoamaan, kun Tuulihuilu löytyy? Ja miksi tuon pitäisi kadota? Onko se vaarallinen? Mistä se tuli?  Miksi se tahtoi Tuulihuilun. Tietääkö teistä kukaan?" "Siihen on jokin yksinkertainen syy?" "Entäs löytyykö asiaan yksinkertainen ratkaisu?" kynä kiersi ehdotuksia ja kysymyksiä paperille, lyhyitä lauseita ja vain kuvia, tai ihmettelyjä "Mitä Pimeys toivoo? Kysytään häneltä. Miten? Meidän täytyy yhdistää mielemme, muistomme, taitomme ja kirjurinvirasta oppimamme asiat. " "Edelleen, miten?" "Ei kaikkea tarvitse tietää, riittää, kun uskoo osaavansa."

Jalo ja Kyösti tahtoo lentää, kysykää Salamantereilta neuvoa.” 
Jokainen ihmetteli, miten mikäkin mihinkin liittyi, mutta olimme oppineet, että ajastaan joka asialle tulee selitys. Niin kai myös näille ajatuksenkatkelmille.

Uni loppu ja minä virkosin Huubertin soittoon...Mutta kuka ja missä?

~*~







keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Alas tunturilta.

~*~
 Porot oli jo toipuneet niin paljon, että HillaMaija antoi niiden tulla avuksi, kun kerran tahtoivat. Olivat kuulema Joulupukin rekiporoja ja pulkanvetoharjoitusta vailla. Minut, Hillamaija ja muutama tonttu laitettiin matkustamaan niiden vetämässä pulkassa. Mistä se pulkka oli taijottu, se jäi epäselväksi, mutta siinä istua pönötettiin. Jalo auttoi poro kolmikkoa. Ja Kaamos, oli aivan kuin tumma harso ympärillämme, tietoisuus siellä, missä sitä tarvittiin. Hän liukui rinnettä alas, kuin vuoripuro. Kaunista ja ajatonta. Tuntui nololta, että minua vähäistä, pyydettiin välittämään hänelle tietoja, kun hän oli niin laaja ja suuri mieli.

Jokaisella on paikkansa, ei hyödytä vähätellä, tai suurentaa omaa, eikä toisen arvoa, kokonsa, rotunsa, tai taitojensa perusteella. Me olemme jokainen tärkeä omassa muodossamme, sinä tiedottajana ja uuden luojana, me meidän tehtävissämme. Tarvitsemme toisiamme aina ja kaikkialla.” ystävällinen ja lempeä tuntu soljui suoraan mieleeni ja sydämeeni. ”Kiitos Kaamos. Sinä olet kyllä suuri ja lempeä voima. Talven ajassa on oma taikansa. Sinä kyllä tiedät, ettemme me kaikki oikein jaksa Sinun aikaasi. Valotomuus otta toisinaan koville. Ja silti sinä jaksat meitä tuudittaa ja rohkaista. Minuakin. Podemme masennusta pimeyden ja auringon vähyyden vuoksi, mutta tuo myötätunto, joka sinusta huokuu ja parantava voima, ne ovat kuin lupa lepoon. Silloinkin, kun ihmismieli säksättää omia kiireitään.

Kunpa me useammin hiljentyisimme kuulemaan vuodenaikojen kertomaa. Teillä kun on jokaisella oma tarinanne kerrottavana meille. Omat voimanne annettavana.” Samaa toivoo koko Luonnonkansa. Että ehtisitte paremmin kuulolle, mutta nyt töihin. Täällä on paljon apua tarvitsevia. HillaMaijalla on vihkosi ja kynäsi.” sanoi Jalo ja pysäytti porot tunturin juurelle. 

Pitkän tovin keskityimme töihimme, Kaamos tutki nukkuvaiset ja teki unet rauhaisiksi ja parantaviksi. Kaikki hereillä olevat teki nuotioita ja sulatetut kannettiin turvaan. HillaMaijan tovereita alkoi tulla rajan tuntumaan Jooseppi Jouluntuojan lähettämänä, Kukkatonttuja ja Tarkkailijatonttuja, Hoitajia ja nykyisiä ja entisiä Pajatonttuja, Saunatonttuja ja Löylynhenget taskussaan. Hyväntuulisina he tarttuivat hoitotyöhön ja lauloivat toimiessaan.

Surut pois,
sua auttaa voin,
et pimeään jää,
kun mielemme valoa
taikoo.

Kulkee tuulet taivaallaan
vuodenajat tulee ajallaan,
joskus häikäisee sua taivaan Kuu,
Aurinko, kimallus vetten ja hohde muu.


Hetkisen
kaunistaa maailmaa
valojen kimalle.
 Tulee yö, Kaamoksen rauha,
se maan unin parantaviin peitelee. 
Toisinaan pilvet vettä heittelee,
elon taival kauniisti  vaihtelee.

Vuoro vaihtuu, vuodenaikojen,
pian ohi on aika
Pimeyden, valot keskelle talvea tuo.

Kun huominen tuo
Uudet matkat,
Kuka murheita mukaansa pakkais?
Niille annamme hilpeät hatkat,
Laukkuusi niputa ilojen aiheet.
Ne keveitä on aina kantaa,  
kun riemun sydäntäs kutittaa suot.”

~*~

Alta aika yksikön alarinteestä löytyi löylyhuone, sairastupa ja kaikki tarvittavat ensiapuvälineet. Eikä hyväntuuliselle porinalle tullut loppua. Melkein oli kuin oisimme taas viettäneet juhlaa. Pimein oli pimeimmillään, mutta jokaisen läsnäolijan sydämet täynnä lämpöä ja kaiken sen keskellä, taivaan tähtiä alkoi poksahdella näkyviin, kuin kiiltomatoja ja tulikärpäsiä.

~*~



tiistai 20. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Lumikeijuja / Hikka ajassa.

~*~
Huomasitteko, että Aika nytkähti? Isä-Äiti Aika, tuntui aivan kuin etenevän, tekevän jotain.” Käänsimme kaikki katseemme Nyt Aikaan, joka latoi puita rakovalkeaan. Tavallaan kaikki oli kuin tähänkin saakka, mutta katsoessani mökille, ikkunassa näkyi auton, tai moottorikelkan valot, katsoin tunturille, eikä siellä taas näkynyt mitään.

Vai näkyikö sittenkin? Lähdin kangistunein jaloin liikkeelle. Ties kauanko olin istunut paikoillani Salamantereiden kuiskauksia kuunnellen. Onneksi Tytti ja Juuso pelastivat muistikirjani kauemmas nuotiosta.
Kävelin honteloin jaloin näkötornin juurelle, osa luonnonkansasta oli ylhäällä ihailemassa Revontulia, jotka jälleennäkemisestä innoissaan laukkoi taivaalla. Kaikki lauloivat ja soittivat ja se tuntui lisäävän loimuja. Tähden valokin vahvistui.

Mutta se, mikä minun silmieni huomion oli kiinnittänyt, oli alhaalla, ehkä tunturin rinteessä, jopa metsäalueella. Siellä loimusi jokin. Aivan kuin pieniä liekkejä, ne tuntuivat kiertävä tunturia. Katsoin minne vaan niitä oli lähes kaikkialla, paitsi pohjoisemmaksi mentäessä, liekit harvenivat, tai himmenivät.

Lähimmät liekit alkoivat olla todella lähellä, käännyin kävelemään niitä kohti, yht'äkkiä takkini rinnuksiin osui liekki, ennen kuin ehdin huitaista sitä pois, tajusin sen olevan Lumikeiju. Ja heitä tuli lisää, väsyneitä ja uupuneita Keijuja, joiden liekki tuntui himmeneen.
Me näimme sotilaat, mutta he eivät nähneet meitä ja tuntui kuin oisimme menneet heistä läpi. On kuin he oisivat vieneet osan valostamme. Sisältä saakka hyytää.”
~*~
Tiedän tunteen” mutisin hiljaa keräsin kaikki Keijut syliini ja kannoin Nuotion äärelle. Ei paras paikka Lumikeijulle, mutta edes Lumikeiju ei saa jäädyttää sydäntään. ”Pyytäkää liekeiltä voimia.” Sanoin ja lähdin katsomaan oliko muut keijut pulassa. Kaksi vielä” sanoi Jalo kantaen pieniä Keijuja suunnattoman suurissa käsissään. ”Loput on kunnossa. Yksi heistä pyytää lupaa puhua Nuorelle Kirjurille.”

Kun tulin paikalle Keijut kumarsi syvään. Kumarsin kuten kohteliaisuuteen kuuluu ja kysyin heidän asiaa. ”Alhaalla rinteessä näkyvät valot ovat Pimeän pimeän ja Talvenhengen raja. Usvakansa on alenpana metsissä, Lumikeijut levittäytyy Säidenhaltijoiden kanssa Talvenrajaan, pyytäisimme Kaamosta avuksemme, sillä siellä on kaikkialla jäädytettyjä. Teimme nuotioita, mutta emme tiedä, miten lähelle Nukkuvaisia voimme mennä, aiheuttamatta vaaraa heille, tai itsellemme.”

Lupasin, että kerron viestin Kaamokselle ja tulen itsekin mukaan tutkimaan alueita. ”Näettekö te jäädytetyt?” kysyin vielä, ennen kuin lähdin. ”Näemme ja näky on sydämet murskaava.”

Pyysin HillaMaijan Kaamoksen avuksi, hän osaisi hoitaa horroksesta heränneitä ja Jalo olisi sopivan suuri kantamaan heidät kaikki lumesta tekemäämme suojaan, tai ainakin rakentamaan uuden suojan, johon kaikki mahtuisi. Kipusin Näkötorniin katsomaan, kuinka laajalle
raja näkyisi. Koko pohjoinen alue oli pimeän vallassa. Kaikissa muissa ilmansuunnissa näkyi liekkien lepatus hennon rohkaisevana.
Luonnonkansalle voimia” kuiskasin hiljaa ja vilkaisin taas mökin ikkunaa. Ruudussa näkyi lilahiuksinen Satulan emäntä ja välillä ikkunaan läikähti valoja. Hassua miten ruutu näytti television kuvajaiselta, jossa ei kanavat olleet ihan kohdallaan, aiemminhan kuva oli kirkas. Onkohan Aika saanut hikan ja aiheuttaa siten häiriöitä yhteyksissä?


maanantai 19. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Salamanterin kertomaa.

~*~

Katso liekkeihin ystäväni, vaan älä päästä Salamanteria livahtamaan ulos uunistasi, takastasi, älä leirinuotiostasi. Tuli rakastaa tulta ja Salamanteri on silkkaa tulta. Tulen tavoin oivallinen renki ja ystävä, mutta huono isäntä. Poltaa kaiken, mikä poltettavissa on. HillaMaijan ja Jalon tavoin Muuntuvainen, mutta vaarallinen kasvaessaan, toisin kuin HillaMaija.

Yksi Salamanteri lepatti ja ripsui liekeistä, ”Ne oli Maaäidin korvia, sipatti hän, Korvasienikeittoa tarkoittaen. Hän sanoo niiden olevan tarpeen vahvistamaan teitä tässä tilanteessa, jossa tarvitsette koko Kuulevaisten taidot.” Ilmeisesti keiton tuoksussakin oli jo voimaa, sillä tähän saakka olin vain nähnyt Salamantereita ja tulessa olevia tulenhenkiä. Kuullut vain ritinän ja epämääräisiä paukahduksia. Joskus harvoin, tuntui kuin joku kuiskailisi, mutta selkeitä lauseita, en ollut liekkien asukkaiden kuullut puhuvan, lapsuusaikojeni jälkeen.

Rakovalkean Salamanterin ripsi jä rätisi. ”Vain yhden nuotion mittainen on elinikäni, synnyn tulesta ja elän sen aikaa, kuin tätä tulta ruokitte. En uudestisynny kuten feeniks, vaan palaan maan ytimeen laavakerroksiin, tämän tulen sammuttua. Uudessa nuotiossa on aina uudet tarinat, sillä kunkin tulen tarina kerrotaan vain kerran ja tarkkakorvaisimmille. Kun jokin on pois poltettu, ei sen kantamia taakkoja, enää tarvitse kantaa. Siksi, jos haluat päästää irti suruistasi, anna ne liekkien vietäviksi, Salamantereiden luettavaksi, näin ne kulkee Maaäidin kaunistettavaksi maan ytimeen, siellä ne sullaa, uusiutuu.

Hioutuu kuumuudessa ennenpitkää maan aarteiksi. Kultasuoniksi, korujenne kiviksi, vuorikristalleiksi ja timanteiksi. Uskomattomiksi rikkauksiksi. Päädyttyään takaisin tänne ylhäälle, ne toimivat maan kansalle ja luolien väelle valon ja lämmön lähteinä. Jotku tavoittelevat näitä ytimistä tulleita kaunistuksia niin, että unohtavat kunnioittaa ympäröivää luontoa. Nämä ovat arvokkaita Maaäidin antimia. Monille Luonnonkansasta ja teistä ihmisistäkin, nämä tuovat iloa ja energiaa. Aivan kuin te tunnistaisitte niissä kaiun omista muistoistanne. Se on elämän kierron suurta kauneutta. 

Kerran tapaamasi Salamanteri, ei koskaan palaa takaisin maan pinnalle, eikä sen tarinat toistu samanlaisena. Ehkä minusta seuraavaksi tulee kivi sinun kenkääsi, kuka tietää? Tai kultahippu Maaäidin syliin, ehkä.. ”

Siksikö yleensä unohdan liekeistä kuulemani?” Vain tärkeät tiedot jää eloon. Tomuksi ja tuhkaksi se, mikä ei enää ole ilo kellekään.”

Salamanteri jatkoi vielä pitkään tarinoitaan, mutta vain tämä hänen kertomistaan säilyi, kiitos Juuson ja Tytin ripeän toiminnan. Muille kirjoituksille kävi hassusti. Kirjoitetut sivut täyttyi Salamanterin salaa räiskimistä, pienten kipinöiden polttamista reijistä. Kirjoitusta oli mahdoton lukea...

Osa sen kipinöistä lensi taivaalle tehden seuraa Revontulelle, nyt niitä oli jo kolme ja yksi tähti loisti himmeänä niiden kanssa.

~*~






sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Ulkoilun iloja.

~*~
Ulkona oli kylmä. Pyysin Susilla tulleita laulamaan uudestaan loitsunsa,
sillä jostain syystä arvelin saaneeni yhteyden Tunturin Usvaan juuri tuon loitsun ansiosta. Jos olisi vielä joku, jolla oisi viestitettävää. Ryhmä aloitti soittonsa ja kaikki muutkin liittyivät sanoihin,
jokainen omakseen tuntemalla tavalla. Melkoinen Rytmiryhmä.

Luonnonkansaa tarvitaan,
Valoa etsimään,
Tuntureille soittamaan,
Iloa naurua tulvimaan,
 Nukkuvaisten unta valvomaan.

Ja he jotka kynnelle kykenevät,

 
rosmojen perään rientävät.
Etsikää varas ja piilot sen,
kolutkaa kolo jokainen,
 Taika on väärissä
käsissä,
Tuulet suosivat etsiviä.”

Väki tanssi, lauloi ja nauroi. Tytti ja Nyt-Aika olivat luoneet ulos valtaisan pitopöydän lumesta. He ja muutkin ystäväni tanssivat pöydän ja rakovalkean ympärillä. Repo taivaalla tuntui olevan aivan innoissaan soitannasta ja lisäsi valoaan, välkkyi vihreästä violettiin ja vaaleanpunaiseen. Kaarnalan Herra teki taikojaan ja kattoi pöytään villiomenoita, luumuja, jos jonkinlaisia pähkinöitä, marjoja ja oli hän taikonut lisää sieniherkkujakin. Suuri lämmin kulhollinen, Korvasienikeittoa. Salmantereiden ja Maaäidin laittamaa kuulema.

Istuin tulen äärelle lämmittelemään ja katselin liekkien seassa lepäileviä Salamantereita. Huubert toi minulle keittokulhon, sekä kynäni ja vihkoni. Kiitin ja samassa kuulin, kun joku jostakin kysyi, miltä Salamanteri näyttää?


~*~

lauantai 17. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Vihellä ja laula

~*~

Niin paljon ristiriitaista tietoa on olemassa perinteistä ja tavoista. Ei saa vieheltää, ei saa laulaa, saa ja pitää viheltää ja laulaa. Milloin mistäkin sanottiin Revontulen loukkaantuvan ja katoavan ikiajoiksi näkyvistä.
Höpsistä sanoo Luonnonkansa. Revontulet rakastavat niin pakkasta, kuin lämpöä. Ritisevät sähköä, sekä nauttivat salamoinnista, voitteko kuvitella?

Kun yksi pieni ampaisi kaminan piipusta, savuhattaran mukana taivaalle, se räpsyi ja ripsui mennessään. HillaMaija sanoi sen haukkuneen onnesta, taivaalle sinkoutuessaan. Se aivan kuin kasvoi koko ajan kiitäessään korkeammalle. Sellaisia ne on, Revontulet. Aivan kuten kaikki tassukkaat, leikkisiä kuin mitkä. HillaMaija siis saapui juuri tupaan kun ”palauduin” takaisin penkilleni ja sen hetkiseen tilanteeseen, keskustelu Tunturin Usvan kanssa tuntui unelta, mutta toisaalta, niinhän kaikki muutkin, tämän matkan tapahtumat ovat tuntuneet.

HillaMaija oli partiotontun töissä, samalla hän oli tullut katsomaan tarvitseeko jäädytetyt lisähoitoa, vai riittääkö Kaamoksen unitaijat. Mekin olimme kuulema tulevaisuudesta tuttuja. Koska tahdoimme kaikki kovasti nähdä, juuri syntyneen revontulen, työnnyimme ulos mökistä ja päätimme koota pihaan kunnon kokon. Meitä oli jo muutama kymmenen koossa ja Luonnonkansa, jos kuka, osasi nuotion teon. Yhteistyöllä siitä tuli valtava.

Koska tulevaisuudesta tunturille tulleet, eivät nähneet jäädytettyjä, he pyysivät minua katsomaan, etteivät vahingoita heistä ketää. Sen verran lähelle kuitenkin nuotion teimme, että muutama sopuli, riekko ja kolme poroa, sekä pöllö, havahtuivat syvästä unestaan. HillaMaija otti eläimet paapottavakseen ja yhdessä Jalon kanssa, he rakensivat niille lumesta suojan. Ainakaan kylmä viima ei niitä vahingoittaisi.

Revontuli laukkasi iloissaan taivaan kannella, etsi tähtiä ja me lauloimme nuotiolauluja. Kirjurit mietti uusia tapoja saada Tuulihuilu, tai ainakin taivaan valot takaisin. Liekinhenget jutteli tulessa...

"Juoksuta repoa,
Vihellä ja laula,
pian niiton taivaalla
Kokonainen lauma."

~*~

perjantai 16. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Tulevan Kirjuri.

Kantolan kohdalla tein automaattisesti vanhan tutun kutsuni, ”Haluatteko kaupunkimatkalle?” Monta retkeä oli mennyt niin, ettei ketään tullut kyytiin, vain Kyösti, Jasmike-äitinsä kanssa vilkutti iloisesti risteyksestä. On väsyttänyt ja aika on vain madellut. On ollut kuin viikonpäivät oisi kadonneet. Tulee aamu, jolloin on väsynyt huonosti nukutun yön vuoksi ja ilta jolloin on väsynyt, hitaasti kuluneen päivän vuoksi.

Ajoittain olen tietoinen siitä, että että joissakin Ajan Laskoksissa tapahtuu erikoisuuksia ja aivan kuin unet oisi hetkittäin todessa. Kuulen omia, nuoren minun ajatuksia. Ja ajatuksia, joita koin viime talvena, kun Kievarissamme oli enemmä kertomuksia. Aivan kuin minua valmisteltaisiin johonkin. Ja jestas tätä pimeyttä, niin sisällä, kuin ulkonakin, mielen sisälläkin. Tuikkuja on tullut poltettua enemmän, kuin koskaan ennen.

Ohittaessani risteystä, näin varsinaisen tuttavien ruuhkan, oli pakko aivan pysähtyä. Koko rakas revohka koossa ja tunki ähisten ja meuhkaten Pirssi-Uljaksen kyytiin. Jalo Kyösti sylissään etupenkille, Tytti ja Juuso, Huubert ja Jooseppi taakse. He kaikki on ensikertaa ikuisuuksiin luonani, Jalon näin viimeksi, kun äiti oli käynyt laittamassa Kesälään talviasetelmat. Jooseppi kävi... Ei kai siitä niin kauaa ole? Sinä kummallisena päivänä, kun näin viimeisen kerran oikeasti Auringon. Se sattui silmiini ja aivan kuin oisi loimottanut viimeisin voimin.

Hippos ja Jooseppi, he sanoivat sitä lähteissään Käänteen Tekeväksi Käynniksi. Sitä se kyllä oli. Maailma kääntyi siitä päivästä pimeneväksi, valoa ei ollut sisällä, eikä ulkona, ei, vaikka laitoin kaikki lamput päälle huoneestoon. Ainoat asiat jolloin valoa alkoi tulla lisää, oli kun laitoin kynttilät palamaan, tai lauloin, tai laitoin musiikin soimaan muuten. Kirjoittassani valoa riitti ja samoin kun kotiini tuli kylästelijöitä, oli he sitten luonnonkansan parista, tai ihmisystäviä. Naurunremakka sai valon lähes normaaliksi.

Uljastellessamme kaupungista pois ja kyytiläisteni kertomia kuunnellessanin, en voi kun hämmästellä. Olenhan minä ollut tähänkin saakka seikkailussa mukana. Seurannut tapahtumia, kuin Tv-ruudusta mutta, että minut valjastettiin Uljaineni partioonkin mukaan?
Sinä tunnet pimeän sotilaat. Punapää kertoi, että ne kulki lävitsesi. Muistatko miltä se tuntui?”

Kylmän puistatukset kulki lävitseni, ”Muistan ihan varmasti. Loppu elämääni. Mutta mitä se tähän vaikuttaa?” ”Itsestään selvää, Rakas Wilhelmiina,” Sanoi Huubert, (Lemppari-sarjojensa roolihahmoja mukaellen. Joulukalenterin tonttu-Sherlokkinen, yhdistettynnä Sherlok-etsivään. Pidämme yllättäen samoista ohjelmista.) ”Sinä vaistoat, missä he ovat.” 

Huubert on käynyt tuulen tuomana useasti viimeaikoina luonani. Ensin epäilin, että katselemassa ohjelmia, joita katsoin tietokoneeltani, mutta se ei ollut ainoa syy. Hän kertoili tunturin tapahtumista ja kannusti minua kävelyretkille, pitkillekin sellaisille.

Olemme oppinut toisistamme paljon, hän on taiteilija. Tekee kaikenlaisia köynnöksiä ja koruja kullasta ja kivistä. Maalaakin. Hauskinpia hetkiä on, kun hän yllyttää minua, maalaamaan, laulamaan, tai tekemään käsitöitä. Hän on usein luonani silloin, kun tunnen oloni väsyneeksi ja masentuneeksi. Silloin hänellä on tapana alkaa rummuttaa, aikoja sitten Jalon, Karnalan Herran ja muiden kumppanusten kanssa tekemäämme kutsulaulua.
Tällä matkalla hän tuli kertoneeksi, että se tosiaan on voimakas loitsu. Se tuo valon viestin tuojat lähemmäksi ja vie kiusanhenget kauemmaksi. Hän soittaa sillä minulle lisää voimia.

"Sinä, olet Sotilaiden suhteen kaikkein pahimmassa vaarassa. Sinä tunnistat heidät kaukaakin. Joka hetki, kun he tulevat lähemmäksi, sinä väsyt ja muutut synkemmäksi. Mutta sinun Ajassa ratkaisut tapahtuvat. Sinusta on pidettävä tarkasti huolta.

~*~

torstai 15. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Jään ja Usvan raja?

~*~

Kuinka korkealle tunturille pääsette? Oletteko nähneet sotilaat? Miten pitkälle Pimeys ulottuu? Ja huilu, tiedättekö missä se on?” Kysymyksiä sinkoili mieleni täydeltä, en osannut edes ajatella, mikä niistä vaatisi ensimmäisenä vastauksen. Usva tuntui häkeltyvän kiireisistä ajatuksistani, mutta hetken päästä mieleeni alkoi tulvia rauhaa ja kuvia.

Olemme metsissä, jokien ja vesien äärellä, eikä täällä ole sotilaita, Pimeys ei ulotu tänne. Aivan kuin hän olisivat matkalla toiseen suuntaan. Kenties vielä pohjoisemmaksi, tai sitten Korvatunturille. Lumikeijut ja metsänhenget on kanssamme täällä ja olemme pyytäneet Aarnivalkeita valoksi. Muutama etelästä tullut Vuorenpeikko teki rakovalkean, jonka kautta Samalanterit toivat Maaäidiltä tietoa, että maanydin on edelleen lämmin. Pimeys ei siis ole ulottanut jäätään, aivan niin syvälle, kuin ensin pelkäsimme.

Susilla ratsastaneet ovat herättäneet apujoukkoja ja etsimme kaikin tavoin rosvoja, villielämet myös. Säidenhaltijat tutkivat tilannetta ja etsivät eroa Talvenhengessä kylmyydessä ja kaamoksen pimeydessä, sekä Pimeyden pimeydessä. Se on melko haasteellista, kun taivaankappaleet puuttuvat. Usvaenkelit ja kaikki Usvakansan väki on Jään ja Usvan rajalla partioimassa. Jos viestintuojia tarvitaan, meiltä teille, lähtee Lumikeijupartio. He kestävät kovimmankin pakkasen, lisäksi he hohtavat valoa, joten koetamme kutsua heitä lisää, kaikkialle Talven ja Pimeyden valtaamalle alueille.

Sytyttäkää nuotioita ja pitäkää tulta yllä tunturilla, jottei maa enenpää jäädy, oli Maaäidin toive. Ja muistakaa ilo, aikaa on. Uskomme on luja. Yhdessä saamme valot taivaalle ja Tuulihuilun oikeisiin käsiin.”
Juuri tuota uskoa me kaikki kaipaamme.” ajattelin hymyillen. Kun palailin takaisin ajatuksistani pöydän äärelle, oli soitto loppunut. Jalo katseli minua hilpeästi nauraen ”Keksit sitten itsekin hyrinöitä, äsken ampaisi kaminasta pieni Revontuli taivaalle”
~*~


Luonnonkansan turinoita: Valoa lauluista.

~*~
Selkeää selkeämmin sanottu, vaan en minä kyllä edelleenkään tiedä mitä tehdä, vaikka Satulan emäntä niin sanoikin. Katselen peilikuvaa ja toivon, että sieltä tulisi lisää ohjeita. Olimme mielestäni hyräilleet jo hyvän tovin. Suuria muutoksia ei ollut tullut, mutta muutaman uuden tähdenlennon olimme saaneet välähtämään yötaivaalla.

Yhtäkkiä ikkunasta peilautuu kissan naama, se kurkki ja katselee ja käpittää kuvajaista ja käyttäytyy hupaisasti. Heilautan kättäni kuvajaisen edessä ja kissa seuraa sitä. Koputan ikkunaan ja kissa käpittää ikkunaa, se tekee kaiken perässäni, näinpä siis oletan, että se myös näkee minut. Se istuu sirosti kuvajaisen eteen ja kohottaa päätään ja mauuuuuukuuuuu. En voi olla nauramatta, ääntä ei kuulunut, mutta olin varma, että tuo kissu lauloi. ”Annoitkos äänen avauksen? Mustankissan tango, vai jotain muuta?”

Kissa katselee meihin ja on taas kuin maukuisi. Muistin lapsuuteni runokirjasta mietelauselman. 

”Kissa istuu akkunalla,
kutoo pientä sukkaa,
Älä itke tyttö rukka,
itkus menee hukkaan,
kolme sanaa Sinulle,
ole ystävä minulle.”

Olen kyllä varmasti, kiitos kun ilahdutit, sanoin ääneen ja jatkoin hyräilyä. Kattilaisen ”toiveesta” se Mustankissan tango ja sen jälkeen jostain syystä muistinkin vain joululauluja, ensin Petteri Punakuono, sitten kuusipuu ja kulkuset, mutta mistään en muistanut alkua pidemmälle.
Kysyin susilla tulleilta vierailtamme, muistiko he mitään lauluja? Hymyillen he sanoivat, ”johan toki, ennen tänne tulloamme teimme Kattilan Kievarissa laulun.” He ottivat rumpunsa ja huilunsa ja aloittivat aikamoisen humpan, ei ihan tavanomaista musiikkia, ei sellaista, mitä oisin ennen tänne tuloani kuullut. Mutta kovin se oli tarttuva.
Sanat kutsuivat apujoukkoja.

Kun musiikki alkoi tulvia ympärilläni, tuntui kuin olisin ollut taas koulumatkani varrella Usvakansan joukossa. Kuulin äänen,
Emme pääse ylös tunturille, sillä jäädymme, jos saavumme sinne. Millaista apua tarvitset, ystäväni? ” ”Tunturin Usva?” ”Minäpä minä, mitä tahdot tietää?”
~*~













tiistai 13. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinat: Tunturilla tapahtuu.

~*~
Otsamolla on edelleen pimeys, koetan katsoa ikkunasta ulos, mutta näen vain Satulan emännän, kuten Juuso häntä kutsui. Minua Juuso, kuten muutki tontut, olivat alkaneet kutsua Punapääksi. En pahastunut, se tuntui ystävällisemmältä, kuin Kirjuri.

Katselin ikkunaa, Satulan emännän huoneissa liikkuu väkeä ja pitkään vakavan pohdiskelevaisena ollut emäntä, hymyilee iloisesti. Hän vaikuttaa löytäneen taas päättäväisyytensä ja toiveekkuutensa, mikä ilahduttaa minuakin. Olemme täällä Otsamolla kuin Pöllöt pesässä. Seuralaiseni ovat saaneet ilmeisesti kaiken tarvitsemansa tiedon ja istuvat nyt pöydän vieressä. Eteeni tuodaan kahvikuppi ja voileipiä. Olen saanut jopa luvan kirjoittaa, en kuulema enää vaikuta uniärjyltä, mitä se ikinä tarkottaakin? Tunnelma tuvassa on jännittyneen odottava.

Ulkona kuuluu ulvontaa, Sudet on sittenkin löytäneet tänne asti. Mielestäni tunnelmat on kuin jännärissä. Puuttuisi enää että...
~KOP KOP~ Hyppään kiljahtaen seisomaan.

Kaikkien katseet siirtyy ovelle, minua lukuun ottamatta muut vaikuttavat ilahtuneelta. Ovi aukeaa ja Kaarnalan Herra astuu sisään, perässään lisää väkeä. ”Päivää taloon, tultiin porukalla, niinkuin käsky kävi. Ratsastettiin Susilla oikein, ettei taikaovissa oisi liikaa liikennettä.”

Sinä taisit laittaa maailmankirjat uuteen uskoon tänne tullessasi?” Hymyilee Iso parrakas mies minulle. ”Olenko minä rikkonut luonnonlakeja?” hämmästyin ”Et tavallaan ja jollain tapaa kyllä, meidän piti tavata vasta tulevaisuudessa ja tapasimmekin, tarvitsit apua  menneisyydessä, joten olemme täälläkin käytettävissäsi. Minä olen Jalo Kasvienvartia. Minullakin on huonot hetkeni ja erehdyn sinun suhteesi tulevaisuudessa, olkoon tämä nyt jonkinmoinen anteeksipyyntö niistä ennakkoluuloistani.”

Tupaan tulleista muutkin esittäytyvät, nimet menee ohi kuten aina ja väkeä saapuu kokoajan lisää. Luulisi sellaisen määrän jo täyttävän tuvan, mutta huone tuntuu koko ajan mukavan kodikkaana, kaikille riittää paikkoja ja huone tuntuu vain laajenneen sen mukaan, kun tulijat lisääntyi. Mitä enemmän luonnonkansaa tupaan astuu, sen parmmalle tuulelle tulen. Minua naurattaa ja laulattaa. Katson ikkunaa ja Satulan emäntä näyttää myös helpottuneelta. Aivan kuin hän olisi ollut huolissaan meistä kaikista, eritoten minusta. (Vaikka toisaalta hänhän tuntee minut, joten ei ihme.)

Ennen uneen vaipumistani olin kyllä ollut todella peloissani, mutta nyt oloni oli mainio. Aloin hyräillä hiljaa tyytyväisenä. Nyt-Aika kulki huoneessa, katoaa hetkeksi ulos ja palaa lähes samantien takaisin. ”Taivaalla näkyi tähdenlento” hän hihkaisi iloisena. Satulan emäntään tuli eloa ikkunan toisella puolen. Pikaisesti hän kirjoitti ja nosti tekstin ikkunaa vasten. ”Jatka hyräilyä, Punapää. Tähdet herää lauluun. Koetetaan, josko yhteistyö auttaisi tässäkin. Hyräillään koko joukko mukana, johda Punapää, tiedät mitä tehdä.”

~*~

Luonnonkansan turinoita: Toinen vaihtoehto

~*~
Kun kysyin Joosepilta ja Hippos-Haltijata, ”Miten Auringon katoaminen asiaa helpottaisi?” niin tokaisivat he yhdestä suusta, ”eipä olisi liiemmälti vaihtoehtoja. Kylmä ja Pimeä, olisi kaikille sama, piti siitä, tai ei.”

Pohdiskelin asiaa hetken verran ja kysyin oliko kaksikko tosiaan sitä mieltä, että Kylmä ja Pimeä ratkaisisi asiat? ”Ei tietenkään, mutta se olisi yksi vaihtoehto, jotkut pitäisi tämmöisestä.” vastasi Jooseppi. ”Pidättekö te?” ”Kyllä, joskus ja joskus taas ei. Aurinkoisina pakkaspäivinä on melkeinpä pakko, olla reipas ja kulkea ulkona keräämässä sydän täyteen Aurinkovoimaa ja talven energiaa. Nauttia hankien kimmellyksestä. Vaikka oisi kuinka väsynyt, ei voisi jäädä viltin alle yrttiteetä siemailemaan, koska se tuntuisi olevan hukkaan käytettyä aikaa.

Ja sellaiset ihmiset, jotka joutuu kauniin päivänsä viettämään pakosta sisätiloissa kaupassa, tai konttoreissa tehtaan melussa, tai leipomoissa. Yö ja aamuvuoroissa, ei ole kyllä laikaan tyytyväisiä osaansa. Joku jää aina tyyttymättömäksi. Jos aina oisi pimeää, ei yökyöpeliäkään harmittaisi, ettei tullut nähneeksi kaunista kevät Aurinkoa. Eikä aamunvirkku oisi etuoikeutetunpi valon suhteen, eikä myöskään voisi harmitella näkemättä jäänyttä Superkuuta, tai yöllistä meteorikuuroa, kun oisi vain pimeää, eikä taivaan ihmeet näyttäytyisi kellekään.”

Jooseppi ja Hippos vaikeni. Kattilan väki käpertyi kerälle heidän vierelleen ja hyrisi tyytyväisyydestä. Minä mietiskelin hiljaa heidän sanojaan. Koko huoneen täytti selkeästi raksutus, mutten tiennyt mikä raksutti, sillä kelloahan ei minun kotoani löydy. Vieraani istuivat edelleen hiljaa, kävin keittämässä teetä ja valmistin voileipiä. Kehoitin heitä ottamaan.

Miten sitten, jos niin päättäisin, ettei Tuulihuilua löytyisi? Olisimme pimeässä. Ei timantti hankia eikä hiihtoretkiä jäälle, koska siellä ei näkisi. Toimisiko ihmisten lamput ja tulisiko sähköä?”jatkoin kyselemistä? ”Eipä taitaisi, ennenpitkää valo lakkaisi olemasta kaikessa muodossa. Pimeydellä on jokin tarkoitus, saattaessaan maailman valonlähteet voimattomiksi.” ”Tiedättekö mikä se tarkoitus on?” ”Valtaa? Kenties hän vaan pitää pimeästä enemmän, kuin Auringosta. Kenties joku muu syy, tavattoman vaikea arvata.”

Pitkällisen punnitsemisen ja pohtimisen jälkeen, aloin kiukustua lisää,
Minä pidän aurinkoisesta kesästä ja muuntuvista vuoden ajoista, Revontulista, Tähdistä ja Kuusta, sekä talven Auringostakin, vaikka se juuri tänään tuntuikin häikäisevän pahasti, lisäävän päänsärkyä ja harmistusta mielessäni. Ja Tuulihuilun ääntä ikävön niin, että sattuu. Minä en tahdo Ikipimeyttä ja tiedän, ettei sitä tahdo muutkaan Kirjurit. Tahdon toisen vaihtoehdon.”

Hyvä sitten” Tokaisi Hippos nikaten silmäänsä Joosepille myhäilevästi, ”Mistä aloitetaan?” Määrätietoisesti aloin antaa ohjeita. ”Tietenkin sinä keräät omat joukkosi ja Jooseppi koko oman tuttavapiirinsä. Säidenhaltijat etsii muutoksia valomääristä, lämpötiloissa, sekä tutkii minne saakka Pimeys on jo lonkeronsa ylettänyt ja Jooseppi ottaa joukkonsa tehtäväksi selvittää, missä on Tuulihuilun varastaneet Sotilaat. Ennen sitä, pyydä Valotarta kutsumaan klaaninsa kokoon. Tänään on Lucian Kulkueita ja laulua, he voivat liittyä kulkueisiin tuomaan lisää valoa. Pyytäkää kaikkia Valonlähteitten vartioita sytyttämään lyhtynsä.”


sunnuntai 11. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: Monen ongelman ratkaisu?

~*~
Hippos, Alueellinen Säidehaltija alkoi kertoilla millaista heidän säidenhaltijoiden työt on. ”Ikinä ei kukaan ole tyytyväinen, aina on joku tyytymätön ja nyreissään. On liian kirkasta ja liian sateista, liian paljon lunta, liian vähän lunta, kuuma, liian kylmä, liian sitä ja liian tätä. Ainaista rutinaa milloin mistäkin, ei sitä kenenkään Haltijan hermot kestä. Onneksi meitä on sentään paljon ja jokaisella oma alueensa, mutta mieti nyt Saharan, tai Gröönlanni Haltijoita. Tämän tästä purnataan, että miksei täällä ikinä sada, tai miksei täällä ole ikinä helle?”

Jooseppi Jouluntuoja liittyi puheeseen, ”Niin, tai mieti juhlapyhien aikaa, ihmiset kiirehti kaikkialla ja joulun pitää aina olla luminen ja valoa täynnä, keskellä Kaamoksen aikaa. Ja juhannuksena Auringon pitää paistaa aamusta iltaan ja illasta aamun. Hyttysetöntä ja kuivaa lämmintä ja paarmatonta, miten järjestää sopivasti kaikkea ja jokaisen mielen mukaisesti? Ihmisillä ei tunnu olevan kohtuullisuutta haaveissaan. He juoksevat ympäriinsä kauppakeskuksissa ja hamstraavat lahjoja, jotka unohtuivat heti joulun jälkeen, pölyttymään kaappien perukoihin. Ja joulun jälkeiset alennus myynnit taas hamstrataan. Ja kaupat auki yötäpäivää, vaikka joskus se sopisi kauppiaankin levätä. Ennen oli Puodeillakin omat haltijansa, mutta lopettivat poloiset uupumuksen vuoksi, isoja puoteja ja mahdoton määrä hoidettavia ja muistutettavia asioita. Ei semmoista vaan jaksa.”


Jooseppi Jouluntuoja jatkoi muisteloansa" Joulu on aina ollut minun lempi vuoden aikani. Ja olen ollut kauan kaikenlaisissa ihmisten toimissa mukana, eikä ennen vanhaan ollut tämmöistä hulluutta. Joulun aikaan Teimme Tuomaanristin juhlapöytään ja levitimme oljet lattialle ja nautimme joulusaunan löylyistä ja saimme nauttia koko yön talonväen juhlapöydän antimista. Nykyään ei edes jouluyöllä saa syödä, kun kaikki herkut kätketään jääkaappeihin ja purkkeihin. Ota siinä nyt sitten pipari purtavaksesi, jos huika iskee, kun ei ole edes tuvanhaltijalle joulupöytään kutsua esitetty. Suotta on joulurauha julistettu, kun väki kiukuttelee vähäisistä ja vääränlaisista lahjoistaan, oli niitä sitten kuinka paljon tahaansa.”

Eikö sinustakin moni asia ratkeaisi aivan onnellisesti, jos
Tuulihuilu pysyisi kateissa? Ottaisit ja nauttisit hämärän hyssystä ja viltin lämmöstä. Tosin kaikki muukin valo ja lämpö hiljalleen katoaisi, mutta emmehän me kohta enää kaipaisikaan, revontulien loimua, tai tähtien ja kuun välkettä, puhumattakaan tuosta häikäisevyydestä, jota Aurinko taivaalta hehkuu hankien timanteille.”
~*~