Kuvan tarina 21.01.2015

Keijujen korkeimman onnen loitsu ystävälle.

Metsäsi siimeksessä,

keskellä kaiken.

Soi laulu,

Kuuletko sen?

Kun kuljet hiljaa,

ajatuksiisi vaipuen.

Taita varpu, Kuuletko sen?

Loitsuni Laulan.

Kun kiitoksella taitat,

metsäsi varvun sen,

Taikani siihen laulan,

Laulan loitsun sen.

Vahvinta lumoani käytän,

Rohtoosi tuohon,

Itse sen voiman teit,

Kun kiitäen poimit,

antimet Keijujen.

Niittyjen, metsien,
olentojen pienimmäisten,

 silmiltä et piiloon jää,

Siks taikaani käytän,

Loitsin sulle hyvää elämää.

Tarkemmat ja tärkeimmät tiedot löytyy Lahjan saajan taskusta.

Ystävyydellä ja onnen toivotuksin, Kiitos kun sain olla viestin välittäjä. ~W~

Aina yhdenlainen?

Saanko selkeyttä? Kun  jo muutenkin pää on täynnä sivuluisua ja rivienvälikirjoitusta, niin saanko selkeää elämää? On kerrassaan sekopäiseksi tekevää, koettaa elää erilaisten ihmisten kanssa, ilman väärinkäsityksia ja ristiriitoja.

Me emme ole samanlaisia. Ja tahdon todella hyväksyä sen. Mutta jos sanot minulle, Kyllä. Ei. tai, En tiedä. Voitko hyvä ihminen tarkoittaa puhumaasi, ilman rivienväliin piilotuksia? Ja kun itse sorrun sarkasmiin, niin, jos et tajua, pyydä tarkennusta, niin tiedän vaihtaa keskustelu tapaa. Osaan puhua sarkasmittomastikin, mutta toisinaan sitä sokea kananen eksyy. . Kun pyydämme selvennystä asiasta, annetaan selvennys eikä sekoiteta asiaa entisestään. Ja jos ei kuule kunnolla, kannattaa kysyä ennemmin tarkennusta, kuin hönkäistä kilometrin verran palkokasvustoa hengityselimini syyttä suotta. Mutta kun kehoitetaan vaikenemaan, älä hitossa kysy tarkoititko sitä, koska yleensä silloin todella tarkoitetaan sitä. Tämä meille kaikille opiksi ja ojennukseksi. Joku viisas kun väittää ettei ole tyhmiä kysymyksia, on vain riittämättömiä vastauksia.

Ja aina ei kuitenkaan ole tarpeen saada selville koko lauseen painoarvoa nanogramman tarkkuudella, sillä osa sanoista saattaa olla sitä helinää, jolla musiikki muuttuu kauniimmaksi, tai hilettä jolla kakku kruusataan ikäänkuin näyttävämmäksi. Ylisanat on siis tässä tapauksessa se musiikin helinä, tai kakku kruusinkeineen, eli ns. vertauskuva. Ja ei, minä en tarkoita henkilökohtaiseksi moitteeksi, jokaista sanaani, en edes reppana muista kaikkea sanomaani, saati kirjoittamaani, koska puhun ja kirjoitan jopa samoista aiheista, niin kohtuuttoman paljon. Pitäsi oppia olemaan hiljaa. Siinäpä sitä on tavoitetta tälle loppuelämälle.

Tekstin alusta voisi päätellä, että olen taas sisuuntunut jostakin neuvottelutilanteesta, johon olen huomaamattani joutunut. Ja kyllä, tavallaan niin onkin. En vaan voi ymmärtää itsekään, onko neuvottelu ollut sellainen, yhden elämän mittainen pitkä palaveri, julman monen johtoporsaan kanssa, vai yksi yksittäinen tapahtuma ihan eilen, tai toissapäivän takatiistaina. Enemmän kallistun pitkään palaveriin, jonka muistotakauma tuppasi mieleen, juuri käydyn keskustelun välimerkkivirheistä.

Ja onko häiritsevän sekavien singnaalien antaja Minäitse vai Kullero Kaukokatse Tylyahon Ynsälästä, vaiko Bettiina Perfektionisti Takahikijältä. Ehkä kaikki he samalla kertaa. Itse olen oikea muoltipersoonoiden joukkohyökkäys. Se saakin minut pohtimaan, Kuinka joku voi ja kykenee, kaikissa tilanteissa toimimaan, juuri samalla tavoin, samalla asenteella ja työteholla /sosiaalisuudella? Minussa ainakin on sellanen "VIKA", että olen mummini, äippäni ja monien muiden lähiseutukunnan aikuisväestön, sanojen mukaan "tuulellakäypä luonne".

Se ei ole siis sen merkki, että kun olen tänään karhuna saanut huonon osuman kankkuuni, Oisin edelleen huomena hampaineni, tunkemassa kurkun katkaisuun. Se ei myöskään tarkoita sitä, että asia oisi aina, syytä painaa juttelematta villavien sekaan. Eikä sitäkään, että homma oisi ehdottomattomasti juteltava juuri siinä kurkunleikkaus tilanteessa pois ja puhtaaksi, sillä ensimmäinen tilanne jättää meidät molemmat välitilaan jossa jää epäselvyyksiä ja toinen tilanne taas isoon vaaraan, sillä vaikka hetkellinen murhanhimoni oisikin karhun nahoissa vain, ns. ruuan hankintaa/reviirin ja oman itsensä puolustusta. Ihmismaailmassa loppuun saatettu hengenriisto, on yleensä tappo, tai murha, hallusinaatioista huolimatta. Ja kai se henkikulta, on jokaiselle sen verran kallis, että jos vastapuolen olemus alkaa vaikuttaa synkän mustalta, niin silloin paikalla olevaisen itsesuojeluvaisto herää? Ehdimme siis selvittää epäkohdat myöhemminkin. Siinä vaiheessa vaikka, kun olen muuttunut taas ihan terveen väriseksi ja herttaiseksi ihmislapseksi. Tai kun olen syönyt nälkäkiukkuni pois. Vai kuinka?

Aina moiset mieliala ailahdukset ei vaan ole hallittavissa. Mies selittää tämän naisten ongelmana ja nainen miesten ongelmana, lääkärit hormooneilla ja testosteroneilla, kuka milläkin, mutta voiko aidon oikeasti ja rehellisesti, joku sanoa ettei moisia yhden päivän, tai kuukauden, tai vuoden sisälle tulevia mielialamuutoksia ainakaan hällä esiinny?

Onnen henkilö onko hän?

Kun mitenpä selitetään kaaviokäyttäytymät esim. Virallisissa tilanteissa, julkisissa tilateissa, vieraiden ihmisten keskellä, tutuissa paikoissa uusissa paikoissa, ystävien kanssa, etäisempien ihmisten kera, sukukokouksissa, naapurien keskellä, kahden kesken, miesseurassa, naisseurassa, sekä ja että seurassa, lasten-, aikuisten-, vanhusten- oman ikäisten seurassa....

Mitä jos ihminen on Ympäristöstä ja ihmisistä huolimatta aina samanlainen? Tylsä, terävä, fiksu, jännittäjä, ujo, luova, räiskyvän persoonallinen, hillitty, vaatimaton, puhelias, tuppisuu, sulkeutunut, sosiaalinen, johtava, erakko. Hurraa. 

Jo pelkkä ajatus siitä, että minun pitäisi aina ja kaikkialla käyttäytyä yhden tietyn kaavion mukaan, takaa hulluksi tulon. Siinäpä miettisin, mikä minun luonteen ominaisuuksista, oisi se ainut oikea, jonka haluaisin kaikille näyttää, tylsiintymättä kuoliaaksi.

Sehän oisi kuin eläisi jokahetkistä maanantaiaamua/perjantai-iltaa riippuen tietenkin siitä, minkä ominaisuuden niistä viikonpäivistään oisi itselleen omaksunut. No toki, jos minä valitsisin oman ainahetkeni nyt, ottaisin lauantain, siltä aikakaudelta, kun sunnuntaisin oli kaupat ja muut röipaikat sulki. Siinä lepopäivän alkuhujakassa kesäisen illan auringon paisteessa ilman hyttysiä ja ruuhkaa, Lauantai-tansseja odotellessa, kun olo on löylyn letkeä, kiitosta paljon kiitos. Mutta veikkaan, että ensimmäisen 10 vuotta, ympäröivä ihmispaljous, joka "tuntisi" minun "tuuliluonteeni", odottaisi, aina ja iankaikkisesti aamen, maanatain ensimmäistä katastrooffia, tai perjantai illan pyörremyrskyä, tiistain tihkusadetta....

Ihan mitä muuta tahaansa, kuin tasapaksua elämää.

~Waihtelewasti Wilhelmiina~

Valloita oma vuoresi.

Vuosi on hiipinyt ensimmäisen viikkonsa loppuun. Muutamia hullujen unien täyttämiä öitä on ihmetelty ja laulettu lauluja, joiden tarinoissa sydän täyttyy tuntemuksista. Hyvistä, vai huonoista, sen itse laulaja vain tietää.

Mutta millainen meidän vuodesta tulee? Onko ennusteita, aavistuksia, tai tietoja, joita voisi muillekin jakaa? Ajatuksia siitä mitä tuleva tuo? Taaksepäin en voi katsella, sillä se tuo kyyneleet silmiini. Ei siksi, että vain kaipaisin sinne jääneitä asioita, vaan siksi, että minun unelmani käytettiin siellä loppuun. Näytettiin toteutumattomiksi ja nyt pitää koota uudet ja paremmat tilalle. Sellaiset unelmat, joilla on enemmän elinvoimaa ja vahvemmat toteutumismahdollisuudet.

Maailma tuntuu karsivan ja oma itseni samoin sitä, mikä minulle sopii. Tämä tieto ei ollut sellainen, jonka oisin muutama vuosi nuorenpana, ottanut vastaan mukisematta. Enhän siitä nytkään ihan onneni kukkuloilla ole. Kaikki unelmani ei vain sovi hipiälleni, siksi ne otetaan ja osoitetaan tarpeettomiksi. Tämän vuoden luultavasti toivun kokemuksistani. 

Astelen tähän vuoteen ilman mitään odotuksia. Edes kaaosteoriasta, minulla ei ole mukana, kuin muistijälki. Tiedän sen olevan ja tiedän mihin se pystyi, mutten tiedä, haluaako se vallita, tämän vuotista maailmaani. 

On käsittämätöntä, antaa itsensä olla tekemättä suunnitelmia tulevaa ajatellen. On käsittämätöntä mennä Uusista ovista sisään, ilman minkäänlaista ajatusta siitä, mitä edessä on. En tiedä enkä välitä. Kaikki näytetään ajallaan ja tilanteessa toimitaan tilanteen vaatimin tavoin. Hyvin, huonosti, hyvin huonosti, ehkä jopa aivan loistavan upeasti, kuka tietää? En minä ainaakaan. Enkä aio alkaa siitä huolta kantamaan.

Tulee mitä tulee. Meillä on aikaa tulossa ovista ja ikkunoista, mutta se ainoa käytettävissä oleva hetki, on tässä. Miksi ihmeessä minä käyttäisin tämän siihen, että murehdin tulevaa, kun voin katsella tyyntä maisemaa ikkunasta ja kissojen leikkiä lattialla. Pukeutua lämpimästi ja kulkea ulos ihmisten keskelle, kuulemaan ja näkemään heitä. Tai kulkea metsään olemaan kuulematta, tai näkemättä, muuta, kuin luonnonhenkien kuiskauksia?

Tämä vuosi olkoon hidasta kiiruhtamista. Oman itsensä vuoksi. Ei siksi, että pitäisi, vaan siksi, että se mitä kulloinkin teen, tuntuu hykerryttävän hyvältä. Tulevaisuus on tänään ja tässä, ei viiden vuoden perioodeissa, eikä päivittäisessä juoksehenkihieverissä-fiiliksissä. Hengitä. Huolehdi itsestäsi, rakasta peilikuvaasi, sekä itseäsi. Voi olla, että se teko, saa muutkin rakastamaan, sekä sinua, että itseään.

Aloita aamu, toivottamalla itsellesi hyvää huomenta ja päätä päivä kertomalla, kuinka iloinen olet, kun sait viettää päivän itsesi kanssa. Anna anteeksi virheesi ja kiitä viisaudestasi. Vieressäsi on sinun ystäväsi, puolisosi, ehkä lapsesi, vanhenpasi, lemmikkisi, henkimaailman olennot, suojelusenkelisi. Kuka tahansa kanssakulkijasi onkin, anna hänenkin kuulla anteeksianto ja kiitollisuus matkaseurasta. Se tekee kulkemisesta kevyenpää. 

Niin itsellesi, kuin muillekin.

Tee tästä päivästä vuoden ensimmäinen päivä,

Tai Vuoren ensimmäinen askel. Kuljettavaa on, mutta aloita se puhtaalta pöydältä. Edellisen päivän raskautta ei kannata ottaa matkatoverikseen, koska sen taakat on kannettu eilen. Tänään niitä ei ole, muutoin kuin entisestään kasvaneina voimina. Usko itseesi. Usko siihen, että selviät mistä vaan. Selviät ja saat voimia ja apuja koska vaan. Ansaitset kaikki ne voimat ja avun, joilla seuraava ja taas seuraavat rinteet noustaan. Et ole yksin. Viereisen lohkareen takana, toisinaan näkymättömissäsi, kiipeää toinen samanlainen seikkailija. 

Älä kuuntele, jos joku sanoo, että "olet hullu, et pysty siihen." Se on hänen näkemyksensä, siksi hän huutaa vuorensa juurella, ei viereisen lohkareen takaa. Siellä oleva uskoo, että pystyy ja jaksaa ja on hyvä siinä mitä tekee, yläpuolellasi olevat tietää, että rinne jyrkkenee, tai loivenee, mutta he jatkavat eteenpäin, mikset siis sinä? Mikä sinusta tekisi hullun ja pystymättömän? Alhaalla huutavan pelokkaat sanatko?

Eri mieltä oleva ei aina välttämättä ole oikeassa, muttei myöskään väärässä, joten jätä aina kaikessa päätäntävalta itsellesi. Sinä olet hän, joka valloittaa Vuoden Vuoren. Sinä olet myös Hän, joka määrittää Oman Vuorensa koon.

Loistokasta valloitusta Vuodelle 2015

 Suurella sydämellä t ~W~