Yllätyksiä

 Minulle on tullut tapa, yllättää ystäviäni ja itseänikin aina ajoittain. Teen asioita, joita en ole ennen tehnyt, mutta joissa on jotain, mitä haluan kokea, kuulla, nähdä...No, Kertoa muille mummoille ja papoille vanhainkodissa, jos semmoisia vielä on, kun minä sadan vuoden päästä pääsen eläkkeelle.

Usein nämä yllätykset syntyy hetken mielijohteesta ja toisinaan pitkän harkinnan jälkeen. Ja sitten yllätyksiä, joissa elämä kutoo omia kuvioitaan riemunkirjavaan mattoon ja yllättäjä yllättyy itsekin ja jännittää enemmän, kun mukana olevat.

Eilen oli juuri semmoinen reissu, mutta oi kuinka kivaa, ihanaa ja sydäntä sykähdyttävää se oli, kaikkien näiden, ei mukavien yllätysten keskellä.

Ja kuinka yksi kokemus, saattoi himmentää kaikki aiemmat sykähdyttävät kokemukset, vain varjoiksi.

Mie en ole ajatellut itseäni ihmiseksi, joka rakastaisi Oopperaa, mutta Oopperan Kummitukseen minä rakastuin palavasti. Enkä edes osaa sanoa, oliko sen pääosien esittäjät hyviä, vai pahoja, koska kaikissa heissä oli oma palonsa ja valonsa. Oikeudentajunsa, jonka puolesta koettivat taistella. Lavasteet oli upeat, tunnelma sanoinkuvaamattoman sykähdyttävä. Ja musiikki, laulut. 

Ei löydy sanoja, joilla voisi sitä suurta tunnettaan kuvata.
Aivan kuin koko Oopperatalo olisi ollut huumaavaa energiaa täynnä. Ja minä, joka en jaksa kotioloissa katsoa edes yhtä 45min sarjaa kerralla loppuun, katsoin tähtipölyn laskeutumista maahan ja mietin mielessäni "EI, Ei se vielä voi loppua!" 

Kiitos teille jotka lopulta päädyitte kanssani, Kansallisoopperan katsomoon, Oopperan Kummitusta kuuntelemaan. Kerrassaan ihana kokemus jännittää, pidätkö sinä ja pidänkö minä, siitä yllätyksestä jonka elämä järjesti. 

Minä olen mykistynyt.

💖
~W~ 

Onnea on juhlanaihe.

 Ei ole yksiselitteinen, eikä yksinkertainen, vanhemmuuden tuntu. Aina se ei ole edes itsestäänselvyys, että saat ja voit, kantaa sitä vanhemmuuden viittaa kunniamerkkinä harteillasi. 

Maailma on siitä metka paikka, ettei se ole aina ihan oikeudenmukainen tuossa jaossaan, saatko, vai etkö saa, tuntea sitä vanhemman vastuuta ja isän, tai äidin rakkautta sisälläsi. 

ja jos maailma on metka, niin kummallisen konuja ollaan me ihmisetkin. Isäksi/äidiksi tullut, ei tahdo sitä olla, tai äidiksi/isäksi koko sydämestään kaipaava, ei sellaiseksi ikinä tule. On hyviä ja täydellisiä ja vanhemmuudestaan tietämättömiä.

Nykypäivän jopa äitejä, jotka eivät tiedä äitiydestään. 
On suurperheitä, sateenkaariperheitä, pienperheitä, mummoja ja pappoja, puolikkaita ja kokonaisia.
Ydinperheitä, uusioita ja fuusioita. Lähi- ja etäperheitä.

Karvalasten vanhenpia ja kaikenkarvaiselle vanhemmuudelle naureskelevia perheitä, perhettömyyttään surevia ja unelmaperhettään etsiviä.

Ihmisiä joka lähtöön. Osa vaan huvikseen asemilla katselemassa, kun väki lappautuu omaan bussiinsa, junaansa, tai lentokoneeseensa. Jäävät asemalle ja ajattelevat, että sen jännitys riittää heille.

Näin meillä kaikilla on se oma paikkamme maailmassa.

Jos sinä tänään suret, henkimaailmaan kadonnutta isääsi, isoisääsi, tai isähahmoa, sinut isäksi tehnyttä, muista, että ei he kukaan kaukana ole, eikä olemasta lakanneet. He synnyttivät täällä kipinän ja se ei ikinä sammu.

Jos sinä suret sitä, ettet koskaan isäksi pääsyt, siten kuten isäksi päästään, muista, että maailmassa on aina lapsia, joille olet tärkeä omalla erinomaisella tavallasi, jos vain annat itsellesi siihen tilaisuuden.

Sinä, joka yht'aikaa, teet sekä isän, että äidin työtä, muista kiittää siitä, että saat olla multitalentti.

Ja te joilla ei ole tänään mielestänne juhlan aihetta.
Olette väärässä. 💕
Herääminenkin on juhlanarvoinen saavutus.

Hyvää Isänpäivää.

~W~

Tiks, Ovi kiinni.

Hassua sanoa, että olen elämäni aikana muuttanut monta kertaa. Ja silti ehdin asua viimeisimmässä Kotosessani, muutamaa viikkoa vaille 24 vuotta. Kokonaisen ihmis-elämän, aikuisikäni. Ajan, milloin ihmiselämässä yleensä tapahtuu mullistuksia ja suuria muutoksia.

Kyllä, mahtui niitä näihinkin vuosiin, vaikka oman ajatusmaailmani suppeasti katselevat silmät, ei kaikkia kuohuntoja nähnytkään suurina muutoksina, eikä korvat erottaneet myrskytuulissa mitään semmoisia tuiverruksia, jotka oisi olleet niitä elämän hurjimuksia, joista oisin saanut itseltäni "kokemuspisteitä", tai "Wau-efektejä", joita kertoa vanhainkodissa vieruskaverille.

Miehän olen kokoajan, luokitellut elämäni tylsäksi.

Alkuun muuttoa tehdessäni, kahmin tavaroita kokoon ajattelematta sen suurempia. "Kunhan pääsen tästä pois..." Näiden vuosien aikana on sattunut ja tapahtunut. Toisinaan kävi toiveissa, että oispa kiva, kun voisin olla jossain ihan muualla. Onneksi muutto/ muutos ei ole tapahtunut nopeasti, vaikkakin tapahtui nopeasti. Ehdin ajatella.

Kuukauden verran kävelin ns. Pyhiinvaellusta pihasta toiseen. Kannoin tavaroita, välillä oli ystäviä kantamassa apuna ja tavarat vaihtoi paikkaa pikku hiljaa. Kattilan väen kanssa hipsuteltiin syntymäpäiväni kunniaksi Uusholliin ja Huusholli muuttui EX-kotoseksi. Omaa Lintukotoa ei enää ollut, mutta oli paikka, joka piti turvassaan ne vuodet, jolloin usko "synkimpien pilvien hopeareunukseen" ei ollut kovin korkea.

Tänään siivosin ystävän kanssa Huushollissa loppusiivousta ja toivoin, että saisin siivottua sieltä pois oman elämäni jäljet. Ainakin niiltä surullisilta osilta. Kikatellen katselin parvekkeelta kuinka Wilhelmiinan Kesälästä, oli Jalo nakellut alakerran asukkaan pihalle, aivan mahdottoman määrän kaunistuksia kasvamaan. Aivan kaikki jälkeni ei katoa vähällä. Kesälän kukkaloisto oli välillä melkoinen harmitus naapureille. Luulen, että juuri siksi Jalo heitteli kukkansa pitkin ja poikin,
"-Siitäs saat ja siitä... Kukaton kesä muka, ei minun aikanani!"

En viimekeväänä jaksanut keskittyä kukkiin kuten ennen, mutta Jalo sai edellisvuoden kukat kasvamaan kuumalla parvekkeella. Toivon Jalon tulevan mukanani Uusholliin, kuten kaikkien muidenkin Kattilan Kievarin Turisijoiden. Ilman heitä ja ihmisystäviäni, Mustat vuodet oisi olleet silkkaa kärsimystä. Ilman Lintukotoani kärsimys oisi ollut sietämätöntä. Olisiko Mustille vuosille tullut koskaan loppua? Mikä minua silloin oisi suojellut? Olisinko ikinä oppinut löytämään iloa sisältäni, turvallisuuden tunnetta elämässäni, ilman tätä kaikkea?

Tiedättekö, että Koti on ihmiselle, varsinkin yksinäiselle ihmiselle kuin lämmin viitta harteille. Siitä tulee tarina ja tuhat, ennen kuin huomaatkaan. Se on ensirakkaus ja helvetillinen riita samassa paketissa. Se kuulee salaisimmatkin haaveesi ja tuskanhuudon silloinkin, kun lähettyvilläsi ei ole ketään. Näkee sinut alastomampana kuin edes itse itsesi näet. Ja sinä näet kotisi puuna, tiilenä ja mistä se ikinä onkaan luotu. Sinun Viittasi.

Kun kaikki oli siivottu, kaikki tehty, kiersin huoneet ympäri seiniä silittäen ja sanoi kiitos, hyvästejä en vielä sanonut, koska mie katselen Lintukotoa joka päivä ulkoa. Mutta menneitten vuosien turvasta minä kiitän. Silitin suruni seinistä pois ja laitoin uutta asukkia varten pelkkiä hyviä ajatuksia annettavaksi. Toivottavasti joku toinen voi tuntea tuon paikan omaksi Lintukodokseen. Viitakseen. Turvasatamaksi maailman myllerryksissä.

Ja nyt Uushollissa, Kodin nupussa, minä mietin, miten opetella uuden talon tavat. Ja itkin ihan hetken, kuten Lintukotoa siivotessani. Hyvästelen menneisyyteni ja toivotan samalla tulevaa Tervetulleeksi, todeten, että tässä on hyvä. Aika uteliaana istun nyt lepotuolissani, henkisiä turvavöitä kiinnitellen, kuin lentomatkustajat konsanaan. Jännittävä nähdä ja kokea, mitä tällä Kodilla on annettavana.

Kuinka monesti voin sanoa Tiks Ovi Kiinni,
 samalla kun Aukeaa Ovi Tiks?

Seuraavan elämän nousukiidossa. 

~W~

Kukin sairastakoon tyylillä.

  Met ollaan Kattilan väen kanssa päätetty, ettei meistä tuu ikinä vanhoja. Tämä päätös on ollu yksi harvoista, yhteisistä päätöksistä.

Kuitenkin viime aikoina, ollaan koko poppoo alettu potea vaivoja ja käyty lääkärissä ja hoitajilla itku vollottamassa. Ihan aluksi kävin mie mustan mieleni kanssa hoidettavana. Tutkittiin ja ihmeteltiin otettiin verikokeita ja saatiin selvyyttä ja hoitoa. Sitten oli vuorossa Vieno Pienonen, (meillä on kyllä eri lääkärit), silloin pelättiin paljon vakavia sairauksia, koska Kattilan Juniori on vielä niin "pieni", vasta 10v(heinäkuussa 11v) otettiin kokeita ja tutkittiin ja masuakin kuvattiin ja ihmeteltiin. Pelättiin, että tarvii leikata, mutta oli onni matkassa ja asiat alkoi taas näyttää valoisalta. Vieno Pienonen sai troppia ja on nyt pirteä kuin peipponen. Sitten alkoi oireilla perheen Vanha Rouva, hää oireili kuten Vanhat Rouvat usein oireilee. Narisuttaa ja marisuttaa ja tulee kiukunpuuskia ja öisin ei nukuta, muisti prakaa ja kinttuja kolottaa...No paljon kaikkea. Mahottoman kurjaa. No, koska kaikenlaista oli ja vaivasi, kotoa oli kaikki rauha ja hiljaisuus poistunut ja me muut akat tästä poppoosta tykkäämme rauhasta ja hiljaisuudesta ja etenkin nukkumisesta, piti taas käydä oikein lääkärillä. Siinä missä Vieno ja mie nyhjättiin vastaanotolla pieninä ja kipeinä, Rouva tutki tilat ihan kunnolla.

Vanha Rouva on ollut niin kauan jo Vanha Rouva, että olemme ajatelleet sen enemmän lempinimeksi, kuin ikäkuvailuksi. Hällä tulee heinäkuussa mittariin 17v, eli ikää on ihan aikuisen Kattilan verran. Lääkärilläkin on jo käyty niin monesti, ettei ensimmäisenä tullut suurta huolta huomisesta. Uutta lääkäriä moikattiin, kuin vanhaa tuttua ja paikkaan tutustuttiin perusteellisesti, myös muut vastaanotolle tulleet tutkittiin ja kyseltiin kuulumiset. Sattui nimittäin vanha tuttu emäntä samaan aikaan vastaanotile, joten Rouvat keskusteli aulassa sillä välin, kun palveluskunta keskusteli kolotuksista ja harmituksista sivummalla. Eli Rouva Kattila otti paikan haltuunsa, kuten hällä tapana on. Yritä siinä sitten kertoa, että "Kissi on ollu niin kipeen olevainen ja äkänen. Ei oikein liiku ja korvat lorpattaa, jurottaa alvariinsa ja huutaa." Ja samaan aikaan kun mie kuvailen kotona näkemääni, puotia mittailee ihan maailman tyytyväisin tyyppi.

Kun Rouva viimein malttoi tulla tutkittavaksi, hän suhtautui suopeasti aivan kaikkiin tutkimuksiin. Hyvin nopeasti tultiin tulokseen, että korvat on puhtaat, nenä toimi, krohinaa on, ja kintut napsuu. Ei oikeastaan mitään vakavaa, mutta Nivelrikkoa ja allergia-oireita silloiseen potantäytteeseen. Nivelkipuihin tuli lääke ja allergiaa hoidetaan kuten emännälläkin. Potantäyte vaihtoon ja uutta kokeiluun. Kotiin kotiutui silti kiukkupussi. Toinenkin asia, mistä ollaan oltu Kattilan väen kanssa yhtä mieltä, on että lääkkeet on hyviä, jos niitei tarvi itse käyttää. No hupsista, nyt niitä tarvitsisi sitten kuitenkin käyttää. Jokaisella ois oma annoksensa, ja liki samaa troppiakin. Vain eri muodossa. Osa menisi mukavasti ruuan seassa, mutta Vanha Rouva voitti kunnon "Yäkpotin" ja Nivellääke maistuu ilmeisesti Nivellääkkeelle. Jos voisin ymmärtää Rouvan "puheen" lääkkeen antotilanteessa, olisin varmaan vielä helpottuneempi ymmärtämättömyydestäni kuin jo olen. Joka murahdus kuulostaa kirosanalta. Paitsi että ei enää, kun satuin parina päivänä olemaan myöhässä lääketruutan kanssa. Ensimmäisellä kerralla Rouva pakeni truuttaa, mutta vain huvin vuoksi, ei edes yrittänyt löytää hyvää piiloa, koska oli ilmeisesti aika kipeä. Toisella kerralla Rouva tuli itse muistuttamaan, että anna nyt jo se lääke.

Lääkkeen anto on ihan joka kerta samanlainen, kahdesti päivässä. -"hyi##¤%%&/(()))mitä##¤%&/()kaa!!!" - Elä nyt. Hyvä lääke, kohta helpotta. Lääke on nielty ja alkaa kuolaaminen. Pyyhin viikset ja parran ja sanon -Sinne meni. Hieno tyttö. Palkaksi saan katseen, joka voisi aivan varmasti tappaa. Tuon mulkaisun jälkeen, hiukan paijatusta ja hetken päästä ilme pehmenee, kuin taikasauvan näpäytyksellä. Rouvasta sukeutuu räkäisesti kehräävä onnenlähde, jonka maailmassa on kaikki hyvin ja hää rakastaa aivan kaikkia. Jopa viereen tulevaa Vieno Pienosta, joka tähän mennessä on saanut vain kynttä tullessaan lähelle. Kyllä hyvät tropit on hyviä. Meillon rauha maassa ja Vanhalla Rouvallakin kaikki hyvin.

Pysykäähän terveinä t: Kattilanväki ja W

Kun voi valita.

Surun ja huolten linnut lentävät yli pääsi.

Niille et voi mitään,

mutta voit estää niitä pesiytymästä hiuksiisi. Näin kirjoitti tuntemattomaksi jäänyt ajattelija. Mietelause päätyi Prinses-teepussiin, joiden "hajatelmia" minä keräsin. Kovin montaa mietelausetta minä en ulkoa muista, mutta tämä jäi pysyvästi lohtulauseeksi. Ja se on tuonut useampia ajatuksen lankakeriä mieleeni.

Lause oli minusta viisas, pidin linnuista, kaikenlaisista linnuista, vaikkakin korppeja ja naakkoja pidin huonontuurin tuojina, siihen asti, kunnes löysin niissä asuvan viisauden ja oppivaisuuden.

On vaikea erottaa, mikä linnuista oli surua, tai huolta, kun kaikki näkemäni linnut, oli iloa täynnä, sirkutusta ja iloisia hypähdyksiä, huoletonta lörpöttelyä, tai arvokasta, herrasmiesmäistä käytöstä.

Ne lensi taitavasti taivaalla ja pyrähteli puun oksilla ja kulki tiellä edelläni ja perässäni, eikä niistä kukaan tahtonut pesiytyä hiuksiini. Ehkäpä ne surun ja huolen linnut, on niiden iloisesti sirkuttelevien lintusten varjoja, niitä jotka ei niin usein pääse valon polulle, vaan jää huomaamattomiksi ja siksi surulinnuiksi hämärään. Mielenvarjoja, joita ihmiset ei puhalla ulos päästään, vaan jättää "ullakolle" muka-unohduksiin. Siellä ne varjoissa, muokkaantuvat ja kasvavat valtaviksi. Levittävät siipensä ja pimentävät joka kohdan ihmismielestä. Saavat synkkyytensä todeksi ja muuttavat ihmisen ympärillään yönmustaksi. Korppi on komea ja maaginen lintu, vaikka se on yönmusta, ei se koskaan mielestäni ollut synkkä, ennemminkin ajattelin sen olevan viisas ja kekseliäs. Mutta tämä ihmismielen mustalintu, se estää kaiken luovuuden, ilon ja pienetkin huvitukset ja kahlitsee ihmisen sydäntä myöden liikkumattomaksi tervaksi. Älä anna niiden pesiytyä hiuksiisi, älä mieleesi. Ota hiuksillesi ja mieleesi asumaan mieluummin Kolibrit, tai Arapapukaijat, ja anna niiden tehdä mieleesi värit ja liikkeet, jotka tuo ilon ja onnen koko ihmisyyteesi. Kun voi valita, onko lasi puoliksi tyhjä, vaiko puoliksi täysi, voi valita myös mielensä linnut. Minä otan onnen ja ne linnut, joiden varjotkin valaisee mielen.

Rakkaudella ~W~

Väärä järjestys.

 Sinä kierrät kädet ympärillesi,
kuin halaukseen,
tai toivoen, että sillä tavoin,
saisit liitokset pitämään
vielä hetken itseäsi koossa.

Maailma on sekava
se on täynnä jotain, mihin
mikään aiemmin koettu,
 ei sinua valmistanut.

Hiekkalaatikon reunalla
oli turvallista, siihen asti kun 
se iso poika tuli ja heitti kivellä.
Lapsen kehtoa,
 keinutti onnellinen käsi,
kunnes kehto tyhjeni.

Aikuinen sinussa,
käpertyi kuin lapseksi jälleen,
kun hyvästelit jotain,
jonka pois luisumista,
ei lueta Luonnonlaiksi.

Väärä järjestys.
Ei äidit ja isät saata
lapsiaan viimeiselle matkalle.
Eihän?

Ja kuitenkin,
kun niin teemme,
sydän kantaa kalleinta
aarrettaan mukanaan
koko elämän.

Rakas, raskas,
on taakka, jota kannat.
Voimaa tiellesi,
tuokoon se eletty elämä,
ilolla ja valolla täytetty.


~W~
 

Hei Oravainen.

Niin oli ihana kävellä, pakkanen narskui jaloissa ja tiet oli hienosti aurattu, ei kökköjä, ei kuoppia, eikä liukasta.
Pientareilla kimalsi timangit ja huuraa puissa, kuin Jätti oisi puhallellut kylmän  hönköjä oksille. Ihanaa. 

Keskustiekin oli uraton ja kuopaton, kyllä kelpaa ajella. Meillä maalla kyllä hoidetaan ongelmat hienosti, jos yhdellä ei ole tarvittavia välineitä, toinen tulee apuun ja se on kyllä upeaa.

Ajattelin tämän hyvämieleni kirjoittaa ihan julki kotosen puskaararioon, mutta kun pitkästä aikaa sinne kurkistin ja tekstejä luin, huomasin, että siellä oli ihmiset ehtinyt jo monesta asiasta mielensä pahoittaa, niin minäkin sitten hiukan pääti purkaa omaa mieltäni.

Välillä se vaan on ihmisellä sappetus sitä luokkaa, että se pitää röyhtästä ulos oikeen isosti. Silloin saatan itse huutaa oikein kovaan ääneen, joko Uljastellessani yksinäni, tai kototorpassani, säikyttää samalla Kattilan väen ja naapurit. Saata kiekasta mielipahani ihan julkisellakin paikalla. Ja minua harmittaa näiden säikyttelyjen ja julkisten raivon purkausten jälkeen, jopa enemmän kuin aikaisemmin. Uljaan kyydissä karjuenssa sapetus helpottaa. Uljas on hyvä kuuntelemaan, vaikka onkin Auto.

Ja useimmiten jonkun kertoessa jostain hyvästä asiasta, minä yleensä myös tulen paremmalle tuulelle. Ja harmit pienenee. Mutta kaikilla se ei näemmä mene niin.

Sinä Oravainen, jolla on se lapiollinen haisevaa kakkaa heitettävänäsi siihen hyväänkin asiaan, Onko Sinulla Käpy jäässä? Sulata se ja syö pois se käpysi, että saat nälkäkiukun pois. Tai hanki auto ja mene sinne hetkeksi huutamaan, että sappi rauhottuu. Älä suolla mielipahaa Puskaradion sivulle, tai lehtien mielipidekirjoituksiin, vaan vedä hetki henkeä ja mieti paljonko hyödyt sen paskan levittämisestä. Väittäisin, ettet yhtään.

Paskassahan tunnetusti kasvaa nätti kukka, mutta useimmiten se toimii vain kukkapenkissä, tai pellossa. Julkisissa kirjoituksissa se vaan saa kanssakulkijan olon surkeaksi, vaikka se juuri oisi ollut onnellinen, kävellessään ihanassa pakkaskelissä hyvin auratulla tiellä, aivan valtavan ihanan talvisään halattavana.

Sinä Oravainen jolla on pahamieli. Toivottavasti Sinun olo paranee pian, on raskasta olla aina vihainen, tai surullinen. Sinä ja Sinun kaltaiset mielenne pahoittaneet, teette meidät, kanssakulkijanne aina vihaisiksi, tai surullisiksi kakkalapioinenne.

Ystävällisin  ja surkein terveisin Wiltsu.