Sysmäläisen asennejuuret

Toiset tekee "heräteostoksia"  minä taas "heräte kokkaan". Olen itseni hengissä pitävä kokki, mutta useimmiten koekeittiössäni on kaikki katastroofin ainekset koossa. Kuulin lapsuudessani kommentin että, "jos nainen on 100m kauenpana keittiöstä, hänen täytyy olla eksynyt." Tämän jälkeen olin kauhuissani seuraavat 30 vuotta, että olenko minäkin eksynyt, kun en keittiössäkään oikein tunne olevani kotonani. Koulun köksän tunnit oli suurta komiikkaa ja kotitehtävien muistan järjestelmällisesti olleen "kuvitelmia" siitä miten olisin tehnyt kulloisenkin leipomukseni. Loppuun saatelma taisi useimmiten olla äipän kätten jälkiä.

Kokkaus urallani on ollut monia kohokohtia, niin hyvässä kuin pahassakin, riemuvoitoista, pohjanoteerauksiin. Tässä syy että kutsun itseäni Räpelökokiksi.Yksi hauskuutta, hilpeyttä ja ylpeyttäkin, itsessäni herättänyt kommentti, kuului veljen suusta vuonna 1 ja 2 ennen nakkisotia. Tiedän, että äidin tekemä, on pojille (miksei tyttärellekin) aina se paras mitä kuvitella saattaa. Näin ollen luulen onnistuneeni  ainakin kerran, yli odotusten tekemäni mustikkapiirakan suhteen, kun Veli Leijonanmieli otti ja kysyi "onko äite tehny piirakan?" Epä usko oli selkeästi luettavissa kasvoilta kun kerroin ihan itse olleeni ainoa pääkokki. Pohjanoteerauksia on ollut mm. sisältä raaka sokerikakku, hiilestyneet joulupiparit, pohjaan keitetyt kananmunat, perunat ja jopa teevesi. Pahiten egolleni otti kuitenkin, joitakin aikoja sitten, kun keittelin kanakeittoa. Tuoksu oikein hiveli makuhermoja ja ajattelin että tulee kyllä niin hyvät keitot. Sitten yhtäkkiä aloin pohdiskella jotain muuta ja seuraavassa hetkessä kitkerä savu tulvi ympäri huushollia. Ensi ajatus oli, kylläpä on naapurilla keitokset nyt pahan kerran kärähtänyt, kunnes Kattilaisten käytös antoi aihetta epäillä muuta... Reilun 3cm  mustaa mustenpi karsta kattilan pohjalla, eikä nesteen häivää keitossa. Ja ihan vain "hetkeksi" unohduin omiin ajatuksiini. Oi sitä häpeää.

Herätekokkaukseni ja leipomustenii pääpiirteitä on, valmista on tultava piaan, mieluummin eilen ja etten ymmärrä mitään resepteistä. Tai siis tavallaan ymmärrän, rakastan keittokirjoja ja olen keräillyt niitä muutamia, vuosien saatossa. Niiden ohjeista käytetyin on suolaisen piirakkapohjan ohje. Muutoin menen siittä, mistä aita on matalin eli "hyppysmitoin" ja "mutumaustein". Ikinä ei ole ollut kahta samanlaista ateriaa, vaikka ainekset olisi kuinka samat. Joku onnistuu kuitenkin toisin kuin eilen, tai toissapäivänä. En siis kyllästy makuihin.(paitsi ehkä siihen palaneen makuun...) Huono puoli vaan on siinä, jos joku tosiaan tahtoo juuri sitä, kookkoskanaa, kanapiirakkaa, tai porkkanakeittoa, jota silloin kerran tein. Hmm miten sitä tein? Mitä mausteita? Ja hitsiläinen, tuo ihmisen keskittymiskyky on kyllä niin hauska juttu. Joko sitä on tai sitten ei.

Älä laita hiivaa kiehuvaan veteen  <3

Eräänä päivänä tulla tuiskahdin isosta citystä suhteellisen väsyneenä ja nälissäni. Sillä erää oisi maistunut vaikka pikkukivet ketsupilla, muttei ollut sitä ketsuppia, eikä pienintäkään hinkua mennä kauppaan. Hetken pähkäiltyäni totesin, että ainekset sämpylöihin löytyy. Siispä teen niitä ja höystän ne jollakin, mitä kaapista löytyy. Tuumasta toimeen ja räpylät taikinaan. Ainoa jota saa vaivata oikein luvan kanssa on se taikina. Tämä kuuluu minun köksäntunneilla opittuihin sanontoihin. Niinpä vaivasin oikein huolella ja jätin sitten tämän taikinan kohoilemaan rauhassa. Tunti ja katselin kulhon pohjalle ihmetellen, kumma juttu kun ei nouse. Luen ohjeen jauhopussin kyljestä ja kertaan laittamani aineet uudelleen. Juu-u kaikkea on, hiivakin on laitettu, pussi on tyhjänä pöydällä, no nouskoon vielä hetken. Kahden tunnin päästä taikina on edelleen samanlainen, ehkä jopa kutistunut. Maku on kuten sämpylätaikinassa, joten otan ja pyöräytän sen pieniksi palleroiksi ja laitan pellille. Ei hyvältä näytä.
   "Uuni pullat kaunistaa" kai se sama pätee sämpylätaikinaankin.  Pallerot luukusta sisälle ja odottelemaan kystä kyllä. Loppu tulos oli kaksi pellillistä kitsahtaneita kökkäreitä, jotka näytti joko rieskoilta tai pipoilta jotka oli liian paksuja. Maku oli kuin imelässä rieskassa, toisaalta ihan hyvä, mutta vahvasti parenpaakin olen syönyt, myös jotain helpommin pureskeltavaakin.Pohdiskelin että oliko tässä leipoma-urani päätepiste? Ehei periksi ei anneta, taikinan vaivaaminen helpottaa hermopaineita, ja pulla taikinakin onnistui taannoin, joten ei kun uutta kokeilemaan.

 Äiti otti  puheeksi taikinajuuren. Hapanleivän teko lapsuusajoilta pompsahti mieleen. Me oltiin reijän tekijät ja reikäleivän reijät parasta leipää. Oi ihanuutta. Seuraavalla kauppareissulla ostosrepusta löytyi ihaka aitoa palahiivaa, ihka ihanalla tuoksulla. Mikä lie juttu, mutta muistelin lapsenakin syöneeni isoja muruja hiivaa, niin oli käydä nytkin, ennen kuin edes taikinaa oli suunnitteilla. Äipän vinkkien mukaan, juuren avulla voi tehdä hiivaleipääkin. Elikkä mie teen ihan oman "juureni". Ensikertaa eläessäni suhtaudun leipomiseen projektina, jonka tulos näkyy "huomenissa". Jauhoja, vettä ja köntti hiivaa. Rotpoti rops sekaisin ja sitten odotetaan, että "pata alkaa porista". Illalla on näkyvissä ensimmäiset kuplat. Lisään hiukan jauhoja ja jätän tökötin "asennoitumaan" edelleen.

M.W. Sysmäläisen "asennejuuren" ensimmäiset

  Näistä sämpylöistä ei tulekkaan mitään kiven korvikkeita. Hyvin nukuttu yö ja aamulla kurkkimaan purkin kuulumisia. Hykertelin hiukkasen, kun sihinä ja purina oli kuin, siinä räjähtänessä simapullosta. Pari ripasausta jauhoja ja sekoitusta ja asenne jatkoi juurtumistaan. Päivä tohinointia ja seikkailua siellä ja täällä ja illalla iskin kiinni taikinakippoon.
Äippä saattoi hiuka kiroilla korvansa kuumennusta puhelimen vuoksi, mutta varmuuden välttämisen poistamisen estämiseksi, oli kysyttävä parikin hienosäätöneuvoa ja tarkennuksen tarkennusta, ettei homma töppäisi karille jonkin pienen muotoseikan vuoksi. (Selvisi mm sekin, että edelliset sämpylät saattoivat ehkä kivettyä hiivan kiehumakuoleman vuoksi. Vesi ei siis saa olla 100 asteista. Hyvä tietää ;)..?)

No niin, mie alan oikein innostua. Taikina tuntuu juuri sellaiselta, ihana kuohkealta ja mukavalta, kuin kuuluukin. Maistuu hyvältä ja kohoaa kuin unelma. Seassa on kaikkia kaapista löytyviä jauhontekeleitä, ruisjauhoista, kaurahiutaleisiin, pari desiä "kurnitsansiemeneitäkin" ja ropsaus sipulirouhetta. Pyörittelen nökäreet pellille ja vielä kotva kohotusta, uuni päälle ja sen jälkeen vielä hetki kohotusta. Todella keskityn leipomiseen ja laitan ajastimenkin päälle. Täydellisyyttä hipova tuoksu huushollissa, lasissa kylmää maitoa ja sämpylällä sulaa voi. Joskus todella kannattaa tehdä asioita pidemmän kaavan kautta ja asenteella. 

M.W. Sysmäläisen Asennejuurta jäi säästöön ja siinä onkin seuraava projektini. Pitää juuri hengissä, edes muutaman sämpylätaikinan verran, tämä ensimmäinen sämpylä-erä tuntui riemuvoitolta lepurikokemuksiini. Parenpia ja kauniinpia kuin aiemat leipomukset ja niitä varten tuli todella nähtyä hiukan vaivaakin. Liekkö siinä se maun salaisuus vai innostuksessa, siinä että otin taikinan teon kuin haasteena itselleni. Kaiken ei ole valmistuttava hetkessä ja aina voi oppia uusia tekniikoita tehdä mitä tehtäväkseen ottaa.

Kurnitsa- skämpylät

Ihanaa että on vielä niin paljon opittavaa. Ja ihanaa että on äippä jonka hermoja voi kiristellä kyselemällä vaikka sitä joka päiväisen  leivän ohjetta.




                    Kiitollisuudella ja rakkaudella  W.

Ihmisen malli

Juu En ole naimisissa, enkä avoliitossa. En ole edes "traakillisesti" eronnut, En seurustele tällä hetkellä, mutta kyllä, tiedän millaisia miehet ovat. He ovat ihmisiä ihmisten joukossa, joillain kasvaa parta ja toisilla ei. Jotkut osaa käyttäytyä ja toiset ei. Osa juo, osa ei, jotkut käy hermoille, toiset ei, osa käy vieraissa, toiset ei. Toiset ei ymmärrä naisia, toiset taas ymmärtää ja huhuu näissä kaikissa, jopa parran kasvussa, samat lait pätee naisiin. Minäkään en aina ymmärrä naisia, en tosin kyllä miehiäkään, mutta eikö tuokin lie aivan normaalia?

Ei minä en ole äiti, sanan virallisessa muodossa, en äitipuoli, lapseni on tähtipölynä taivaalla. Osaan silti vaihtaa vauvalle vaipan, antaa ruokaa, jos hän on nälkäinen, lohduttaa surussa ja ilahduttaa ilolla. Lapset on yksilöitä ja heidän tarpeita pitää kuunnella. Luulenpa, että vauvalla olisi jopa seurassani turvallista olla. Isonpien Pikkulapsien ja nuortenkin kanssakin osaan olla. Heihin liittyy samat asiat, kuin aikuisiinkin . Ruokaa, Rakkautta, Lepoa, Työtä/leikkiä, tasapainoisissa määrin, oli kyse mistä tahaansa elollisesta olennosta.

Vaikken ole äiti, enkä puoliso, minua on silti siunattu maalaisjärjellä. Minä pidän kyllä ihmisistä, mutten kaikista, en kaikista aikuisista, enkä kaikista lapsistakaan. Ei kaikki pidä minustakaan. Minut opetettiin olemaan kohtelias niin aikuisille kuin toisille lapsillekin, opetettiin ettei kiusata saa, eikä olla epäkohtelias, pitää kuunnella ja vastata, jos kysytään ja kysyä itsekin, jos on jotain, mitä en ymmärrä. Tehdä kaikessa parhaansa. Meidän perheessä, ei kaikki mennyt aivan taiteen sääntöjen mukaan, mutta niillä taidoilla, mitkä vanhemmillamme oli, opettivat he, veljestäni ja minusta, mielestäni ihan hyvä käytöksisiä kansalaisia. Enenpää ei voi vaatia, enkä enenpää olisi toivonutkaan. Minusta vanhenpamme selvisivät loistavasti, siinä tilanteessa ja sen kasvatuksen avuin, joita he olivat saaneet.

Aina ei kaikissa tilateissa, kaikki ihmiset kuitenkaan tunnu saaneen yhtä paljoa maalaisjärkeä verenperintönä. Vai mistä johtuu se, että usein joudun törmäämään jonkinlaiseen älykkyyteni kyseenalaistamiseen juurikin näiden muutamien "vajavaisuuksieni" vuoksi? Lapseton, ukoton, työtönkö, ei voi olla järin fiksu? Niin no totta. Ei minun tarvitse jokapäivä poihtia lasteni, eikä puolisoni tarpeita. Riittää, kun mietin oman ruokapuoleni ja sen, että karvakorvat saa päivittäiset rakkauden osoituksensa (ruoka, rapsu ja pisulaarinputsis) Ei minun tarvitse pohtia, oliko sillä ukkokullalla tänään treenit vai ylitöitä, haluaako hän maksalaatikkoa, vai papumuhennosta ruuakseen, vai ymmärtäiskö tuo kerrankin viedä minut ulos syömään, eikä vain vetäisi ennen kotiin tuloaan, muutamaa neuvoa-antavaa kurkkuunsa. Ei minun tarvitse myöskään miettiä, tarkottaako Ukon  "niin minäkin" sitä, että hän rakastaa minua, vai että hänkin rakastaa itseään? Minun ei tarvitse miettiä lasten rokotuksia, niiden vaikutuksia, eikä edes sitä, miten voimani riittää juosta työn, kodin, päiväkodin, koulun ja ties miten monen muun pisteen välillä. 

Minä en ole kenenkään puoliso, enkä konkreettisesti äiti, mutta se ei tarkoita, että olisin ymmärtämättömänpi. Se ei myöskään tarkoita sitä, ettei minua kiinnostaisi olla äiti, tai puoliso. Ei se suoraan kerro siitäkään, että minua kiinnostaisi saada tietää kaikki puolison ja äidin ongelmista, höystettynä vakuutuksin, "kyllä sä olet onnen tyttö, kun et joudu tälläisiin tilanteisiin." Enhän minä teidän tilanteisiin joutuisi kuitenkaan, kun minun tilanteeni olisi aivan eri ja täysin toinen. Hankalanpi tai helponpi, kuka sen tietää. Herranen aika, ihmisethän ne tilanteet tekee ja jokaisesta itsestään on kiinni, miten mihinkin niistä suhtautuu. Joskus niin ja toiste noin, mutta miettisin niitä silti mieluummin, vasta sitten, kun ne on ajan kohtaisia. Ja jep, joskus perheettömän ihmisen on tavattoman vaikea olla kiihtyneiden perheellisten joukossa, sillä totta, minä en todellakaan ymmärrä kaikkia, teidän elämänne murheita. Perheelliset on usein verkostoituneita, he kulkevat lastensa harrasteissa mukana ja puhuvat kouluista ja kerhoista ja kommunikoivat toisten äitien kanssa. Jos tälläiseen ryhmittymään joutuu kylmiltään, on kerta kaikkisen vaikeaa kommentoida mitään puolueettomasti ja silti asiantuntemuksella.

Minä olen ylpeä ystäväpiirini äiti- ja isä-ihmisistä, miehistä ja vaimoista, yksinhuoltajista ja sen kaltaisista, eronneista ja uusio perheistä. He selviytyvä taidoillaan ja opettelevat uutta, jos tarves vaatii. He osaavat avata silmänsä ja katsella laajemmaltikin asioita, kuin vain omasta kukkaruukusta. Ainoa tapa kasvattaa lasta oikein, ei ole se "heidän" tapa. Toiset tekee toisin, se sopii heidän paaperoilleen paremmin. Aikusena olo lapselle, on toisinaan itkettävän ihanaa ja toisinaan itkettävän kamalaa, samoin on aikusena oleminen aikuiselle. Viimeisen vuoden aikana olen pitänyt sylissäni useanpaakin aikuista ihmistä, joka itkee kuin lapsi, suruaansa toisten ymmärtämättömyydestä. 

Viimeisen vuoden aikana, olen useasti itkenyt aikuisten ystävieni nähden, kuin lapsi omaa suruani. Niin menneiden, jo ohitettujen murheiden vuoksi, kuin tämän hetken murheiden vuoksi. Ei aliarvioiminen ja jatkuva arvostelu rakenna kenestäkään ehjää ja kaunista ihmistä, vaan jatkaa sitä samaa surun täytteistä katkeruutta hamaan tulevaan asti. Meidän aikuisten antamaa mallia, seuraa myös lapset. Minunkin malliani, vaikken olekaan "kuin yksilö", vailla perhettä ja perheellisen vastuuta. Toivon esimerkkini olevan lapsillesi sopivaa, vaikket minua itsenäisenä aikuisena aina arvostakaan.

PS.  Arvostan haasteitasi  vaikken niitä aina ymmärräkään   

~W~

Kaaoksesta kodiksi

Viikonloppuna manailin kaaosta kotosessani ja vetämätöntä oloani. Se Mikälie lenssuntapanen helli minua viikon jos toisenkin sisätiloissa ja huvitus kotihommiin on ollut nolla. Kattilaisten yksin-ja  kaksin huoltajat tietää tulvivan karva ja kissanhiekkamäärän. Muutama hurmuroimaton päivä ja koko huusKollista tulee yksi jättimäinen karvapallo hiekan ja karvojen koostamalla kokolattiamatolla (Tapanani ei ole liiotella ;) ) Tiskipöytä ja kaikki muutkin tasot joilla kissin tassut astelee, on tosiaankin niitä tassusten jälkiä täynnä.
 Kissain ruokapaikka ja kaikki muukin maailma näyttää kerrassaan huutavan rättiä ja kaikkia siivoukseen liittyvää vermeistöä puoleensa. Ja mitä tekee lakasu-lakasu-koneen kuljettaja? Koettaa vetää henkeä toimivan, vielä toistaiseksi tukeutumattoman, sieraimensa kautta, samanaikaisesti sylkien niitä "laskeutumattomia" karvoja  suustaan. Teippiharja kateissa ja HanImuri vaatehuoneen kätköissä. "Ei-jaksa" vaivasi niin, että koneen painoa ei perässään jaksanut hinata millään, ja se ääni ja kaikki muu rasittava... Olkoot, hengitän toiste.

Sunnuntaina oli sosiaalinen päivä ja poistuin hetkeksi karvapallostani, Kyläillessä tuli ihailtua magnetismia ja kaikkea siihen liittyvää, ilman sitä idiootti- ja kännimagneettia, joihin olin tutustunut humppaharrasteissa ja karaokekarkeloissa. Nyt tutkittiin energetixsiä. Ja ystävän ihastuttavaa kotia, ihanan siistiä, sohvakin niin kutsuva ja ilman kissankarvaa. Päivä jatkui ja ystäväni Rouva Naapuri, tuli omaan karvapallo kotoseeni istuksimaan ja tarinoimaan. Ovella hän kajautti ilmoille kommentin "Voi miten ihanan siistiä!" Minä hetken aikaa pohdiskelin, että olikos kyseessä kuinkakin loukkaavaa kenoilua, kunnes ymmärsin että eipä ollut luultavasti kenoilun häivääkään tässä aiheessa. Rouva N:n kotosessa on puolenhuushollia kattava remontti ja  meillä ei. Keittiö on paikallaan, samoin olohuone ja makkari, heillä maailmaa vallitsee remonttivermeet ja kuvitelma uudesta keittiöstä ja olohuoneesta. Heillä samana iltana istuskellessani, iloitsin remonttivapaasta kotosestani ja samaan aikaan myös ihailin sitä, minkä kaiken keskellä perhe tekee kodista kodin, oli se koti sitten missä tilassa hyväänsä.

Meillä Kattilan väki ja minä teen kodin siivoustakin odottavaan asuntoon, Naapurin Rouva ja hänen perheensä kotiuttaa tällähetkellä remonttimaailman, vieraskestitykseen varautunut koti oli siivottu ja puunattu ja muuttorumbassa koti näyttää isolta muuttolaatikolta. Äitini "rakensi" vastikään ensimmäisen Oman kotinsa valovuosiin. Aiemmissa, hän huomioi perheen vaatimuksia, vaikka asuikin jo pitkään aivan itsekseen, mutta tällä kertaa sisustus oli vain ja ainoastaan häntä itseään ajatelen. Kun omaa, äitinsä ja ystäviensä koteja katselee, näkee jokaisesta jotakin, mitä ei ehkä osannut odottaa, jotakin jonka jo tiesi, jotakin joka yllätti täysin. Kukin kotosensa rakentakoon, niiden kautta on kunnia oppia tuntemaan niin itseään; kuin läheisiään paremmin.

 Viimevuosien aikana on oppinut tuntemaan itseäänkin paremmin, kun oli mahdollisuus tehdä ympäristöstä vähän kerrallaan enemmän ja enemmän itseni näköinen. Hassuinta on että, vaikka maailmassani vallitseekin aika-ajoin melkomoinen kaaos ja karvapaljous, rakastan kaikkea ympärilläni olevaa ja huomaan niistä heijastuvan sen, kuinka aina enemmän, olen vahvenpi ja persoonallisenpi ihminen. Tuon kodissanikin esiin omia mieltymyksiäni paljon luontevammin kun ennen, jopa hiukan siistimmin kuin ennen. Nuoruudessa minua ympäröi aina hallitsematon kaaos. Veljeni kuvauksen mukaan olin "boheemi- luonne", mikä kuulostaa nyt ajatellen suorastaan imartelevalta. Minä taas mielsin itseni kerrassaan hallitsemattoman epäjärjestelmälliseksi. Tosin vuosien myötä siinä epäjärjestelmällisyydessä on löytynyt jonkinlainen tasapaino. Kaaoksen alkujärjestäytyminen taisi lähteä siitä kesästä, reilu 14v sitten, jolloin ystäväni oli pudota naurukohtauksestaan parvekeelta, huomattuaan, että parvekkeen peränurkassa kököttää jotain sinne kuulumatonta. Tai ehkä lopullisesti n puolivuotta myöhemmin, jouluaatonaattoyöstä, jolloin kevyessä lumisateessa, vihdoin ja viimein raahasin ruosteenruskean, edellisjouluisen "joulukatajani" vuodenmittaisesta parvekevarastoinnista roskalaatikkoon. Katselin perässäni tulevaa neulasvanaa epätoivoisena nolona ja toivoin sydämeni pohjasta sankenpaa ja sankenpaa pyryä. Aattoaamulla kiitin talvenkaunisteita siitä, ettei neulasvana enää näyttänyt reittiä suoraan sylttytehtaalle. 

                    Kotoisasti  W

Ikuisuuskysymyksiä

Olen aina ollut räjähdys herkkä, helposti hämmentyvä ihminen. Tulta ja tappuraa oleva äänitorvi ja toisinaan hiljainen, ujo syrjäänvetäytyjä. Ristiriitainen tosiaan. Välillä ärsytän itseänikin, vetämällä palkokasvuston juurineen multineen hengityselimiini.Toisinaan taas minua ei saa ärsyyntymään mikään. Vuosien saatossa olen mielestäni onnistunut tasoittamaan mielialani hyökyjä paljonkin, silti niitä tulee tasaisin väliajoin Naisellisen varmasti. Aallokon kasvua saattaa aiheuttaa kaikki maan ja taivaan väliltä, kuitenkin, toisella hetkellä kaikki, näistä kiihtymyksen aiheuttajista, saattaa olla täydellisen yhden tekeviä, jopa naurettavia, tai ihastuttavia. Se on Mielentila, Luonne, Tempperamentti ja kuten joku sanoo NAINEN.

 Yksi aallokkoa aiheuttava aihe on miesten ja naisten välisten ystävyyssuhteet ja parisuhteiden haasteellisuus. (Haasteellisuus= "pehmeänpi tapa ilmaista että täydellisen mahdoton, tai vaikeasti ymmärrettävä tehtävä" )

Tuon kuuluisan Nassulandian puolella minulla on noin  < 20 > miespuolista naamaystävää. Olin positiivisesti yllättynyt, että heitä on. Heistä viiden kanssa pidän yhteyttä silloin tällöin ja ainakin kolme tai neljä on todistettavasti lukenut päivityksiäni toisinaan. Totta sekin, että päivitys-höpötykseni on syystäkin enemmän naissukupuolen ajatusaalloilla liikkuvaa, joten ymmärrän kyllä kommentoijien olevan useammin naisia. Vaan yllätys, yllätys kaipaan kyllä kovastikin miehistä näkökantaa asioihin.

Harrastuksiini kuuluu mm lavatanssit ja puutyöt. Lavatassit paripuolena aiheuttaa aina närästystä. Lavoille lähtö on ollut haaste, kun olin tapaturman vuoksi kauan tanssimatta. Harjoitukset on olleet todella vähissä ja taidot kaipaa hiomista. Vaan kun tuo ihmisen muisti on niin lyhyt, vieläkö tanssiystäväni muistaa minut? Lavoilla usein pyöriessä unohtui kaikki arkiset asiat, esimerkiksi nimen kysyminen. Ja yhteyden pito jäi tanssipaikoille. Olin kyllä puhelias kun sille päälle satuin, mutta tanssiminen on mielestäni enemmän nauttimista musiikista ja liikeestä, kuin höpöttelyä siitä, olenko viimeaikoina kuunnellut uutisia ja kuinka hirveä on maailman tila. Lattialla wiinervalssin, tai tulisen tangon pyörteissä ajatukseni ovat mieluummin utuisen huurteisissa atmosfääreissä, kaukana arjesta. Lavoille lähteminen olisi helponpaa, jos olisi jo lähtiessä tiedossa, että saa nauttia tanssimisesta. Tanssi on ihana laji ja siinä mukava, määrätietoinen mies on ehdottomasti tärkein osa, lajin hienoutta ja kiinnostavuutta. Joidenkin kanssa tanssiminen on täydellisyyttä ja toisten toivoo hakevan vieruskaveria. Luulen, että näin ajatukset menee jokaisella naisella ja miehellä. Mutta parisuhteita ei lavoillakaan tullut luotua. Mukavia ystävyystuttavuus suhteita kyllä, jotka toimi hyvin niin kauan kun kävin tanssimassa säännöllisesti. =D

Puutyöporukassa on mukavan rento tunnelma. Ja useimmat kurssilaiset ilmeisesti kurssilla vetämässä henkeä parisuhteistaan. Siellä on miehiä jotka rakentaa keittiöstä konttoripöytään kaikki itse. Joku tietää joka ikisen työvälineen nimen ja tarkoituksen. Osaa purkaa ja koota laitteen kuin laitteen etu ja takaperin ja tietää termit joka ainuaan remontin vaiheeseen. Tietää mitä lupia ja mistä tarvitaan ja haetaan ja millä asenteella. Kuunnellessa heitä, nousee väkisinkin kunnioitus heidän tietämystään kohtaan. Minulla on heiltä paljon opittavaa. Teen kurssilla omanlaistani työtä. Olen jopa hyvä siinä ja nautin tekemisestä. Minulla on tyttömäiset ongelmat työvälineiden kanssa. Teräinhuolto ja koneiden käyttöön tarvitsen paljon lisää rohkeutta. Opiskelin puualan artesaaniksi ja olen koulussa tehnyt viimeksi tämän alan juttuja. 20 vuotta käyttämättömänä ollut tieto on harmillisesti kadonnut. Ja olen tavattoman monista asioista autuaalllisen tietämätön. Olen taitava joissakin asioissa, mutta esimerkiksi koneiden käytössä ja työvälineiden huollossa tarvitsen miehistä apua neuvoja ja opastusta. Ja ottan sitä mielelläni vastaan, kun löydän itsestäni riittävästi rohkeutta pyytää.

Mutta niin nainen olen, että useamman miehen innokkaista sanallisista neuvoista, se mieluisin vaihtoehto on "näytän miten se tehdään." Näyttäminen tarkoittaa siis tosiasiassa alkuunsa "sinä teet minä katson" ja sen jälkeen minä teen itsekseni ja mies jatkaa omia töitään. Kun tulee kysyttävää mies vastaa  Blondikielellä eikä luennoi hienomekaniikasta tms käsittämättömästä. Ja siitäkin pidän, (tätäkin tapahtuu toisinaan ;) ) että kun näytän eksyneeltä ja neuvottomalta , minulta kysytään "voinko auttaa", sillä vaikka melkoinen räpätäättä olenkin, niin miehisen avun pyytäminen vaatii minulta edelleen joissakin tilanteissa todella paljon rohkeutta. Semmoinen Yksinkertainen ystävyys avuliaisuus on miesten kanssa iso ja tärkeä asia. Ja tuntuu jopa helpolta. On ilo että sellaisiakin ystävyyssuhteita löytyy.

Mutta siihin mieltäni hämmentävään ja haastavaan osioon.

  Asuin kylällä jossa oli paljon poikia ja minä. Poikain kanssa tappelu oli yleensä taattu ja kovaäänisin hävisi ja jäi itsekseen kiukkuamaan. (Arvatkaa kuka oli kova äänisin.) Tämän kohtalon olenkin sitten säilynyt kautta vuosien. Millä tavalla sitä äkkipikaisen naisihmisen oikein kannattaisi miespuolista lähestyä? Millä lailla naiset ja miehet tutustuvat keskenään? Ja kuinka heistä tulee pariskunta, seurustelukumppanit, miten he alkavat muuttua sinusta ja hänestä heiksi, tai minusta ja sinusta meiksi?

 Minä pärisen, porisen ja pulputan kyllä toisinaan miesten seurassa, ihan kuten naistenkin seurassa, kuin se eräskin papupata. Joskus seurassa on tavattoman hauskaa, joskus aivan kamalaa. Hämmentävää on kuitenkin se, että ystävät ympärillä pariutuvat ja perheytyvät, eroavat ja pariutuvat taas ja minä jatkan keskenäni pärisemistä. Mitä nämä ihmiset tekevät toisin? Osa näistä pariutuneista naisista on kovaäänisiä ja äkkipikaisia myös ja silti heillä on viehätysvoimaa, joka vetoaa mieheen.(Siis äänekkyys on normaali naisellinen piirre. He ovat jopa minuakin kovaäänisenpiä ja toisinaan jopa äkkipikasenpiakin kuin mie. ;)

Olen ehtinyt vuosia tutustua naisellisiin piirteisiini, mutta edelleen miehet on minulle täydellinen mysteeri. Millä tavoin häntä lähestytään, mitä hänelle puhutaan ja kuinka suhtaudutaan? Millainen nainen saa olla ja millainen ei, ollessaan miehen seurassa. Ja jos mies on kiinnostunut, tai ei ole kiinnostunut, miten se ilmenee? Ja sitten se ystävyys puoli. Onko naisten ja miesten välinen ystävyys todellain jokakerta yhtä kummallista? Jos jompi kumpi ystävyksistä löytää kumppanin, muuttuuko ystävyys väistämättömästi "laittomaksi ja salakähmäiseksi." Miksi Ystävyys ja Suhteiden rakentaminen, on niin tavattoman vaikeaa vastakkaisen sukupuolen kanssa? Ja onko se sitä vain minulle ja muutamalle tuhannelle muulle sinkulle? Mikä on heidän menetelmänsä, jotka onnistuu luomaan oikean, tasapainoisen ystävyys, tai kumppanuus suhteen? Ja Onko Kaikille olemassakaan "elämänsä loppuun asti-kumppania"

 Yhden asian meistä elollisista olen jo keksinyt itse. Ketään ei kannata verrata aiemin tavattuun. Meidän ja lumihiutaleiden kesken pätee samat lait, ei ole kahta samanlaista ja lämpö sulattaa jään pois.

~Hämmentyneesti W~

Ystävä, tiedäthän?

Mikä lie, mistä lie, allapäitti mielialani matalapaineeksi. Eipä tuo lieneen ensi kerta kun iski kaikki väsymystaudin oireet kerralla niskaan, mutta aina se vaan tuntuu yhtä sisintäsyövältä ja kinnaavalta. Miksi ja mistä se aina minut löytääkin? Tai niin no tästäpä tietenkin, luista ja nahkoistani juuri sopivasti paikalleen jämähtäneenä. Siihen on hyvä käydä kiinni liikkumattomaan kohteeseen. Siis miksipä et juokse ihmispolo, pakoon matalapainetta ja mielen vesisadetta. Helppoa niin kuin heinän teko hellekesänä. Ja hörönlörröt.

Ain ei oo hyvä olla eikä mieli hilpeä, johan se olisi ihmismielen tunnerepertuaarin tuhlausta, nauttia joka hetkestä. Jurottaminen on mukavaa, silloin kun jurotuttaa ja nauru maittaa makeammalta, kun on viikonkin katsellut murjottavaa peilikuvaansa ja tunnustellut suruja sisiskunnassaan. Harmaata tahmeaa alakuloa. Vaikka kuinka mietin, että miksi ne nuokin tunteet on ihmisen mieleen tuikattu, niin, ainoa syy,mikä tulee mieleen, on tosiaan se kertakaikkisen ihastuttava tunne, kun näiden päänsisäisten ukkosten jälkeen tapahtuu jotain hassua ja saa nauraa niin, että vatsaan sattuu. Eikö siinä ole jo hyvää syytä kerrakseen?

 Muutaman päivän ollamöllötyksen jälkeen, sain kammettua itseni huterin jaloin liikkeelle. Joka kohta kropasta huutaa vitamiinikuuria ja punkka-kultaa avukseen. Varjelkoon miten voi ihmislapsi mennä parissa niistoviikossa voimattomaksi. Iso hatunnosto itselle siitä, että juuri tänään jostain löytyi ne voiman rippeet ja suunta ulkoovelle. Pirssi Uljas tuli kaivettua puolen metrin kinoksesta näkyviin ja vietyä ulkoilemaan ihan ystävänpäivän-aaton kunniaksi. Uljasta esiin kaivaessani kuulin lintujen sirkuttavan kevättä. Helmikuun puolessa välin? Onko se ennenkin tehnyt tuloaan näin varhain? Samaan aikaan naapurin papat tuli postin hakuun ja toinen heistä lupasi kesällä tulla kanssani rakentamaan hiekkalaatikolle lumiukkoa, talvella sen tekeminen on kuulema liian vilpoista. Hilpeästi hihitellen "pojat" jatkoivat omaan suuntaansa ja minä hyräytin Uljaani liikkeelle yhtä hilpein mielin. Ihanaa että ihmisillä on hassu huumorin taju, aina ei ulkoa opetellut vitsit ole paras kikka saada toista hyvälle tuulelle.

 Kyläkierros. Kirjasto, kauppa ja toinen kauppa. Puotien kiertäminen lakastutti huumorin kukkaani kummasti. Se nostatti tuskanhien otsalle ja päälaelle ja valutti karpalot sitten hissukseen takaraivoa myöden niskaan ja selkärangalle, tavattoman nuiva tunne. Puhalluttaa ja heikottaa kuin viikon ryyppyreissun jäljiltä (omakohtaista kokemusta lähinnä vierestä seuranneen näkökulmasta, voin siis kuvitella, että olo oli sama) Samaan aikaan pitäisi muistaa mitä se kotokaappi pitikään sisällä. Puuttuiko sieltä muutakin kuin wc-paperia ja kahvia? Jääkapin ovessa luki, vähän käytetty, myydään tarpeettomana. Eli kaikkea pitäisi.

Katselen hintalappuja pienen paniikin vallassa ja koetan muistaa, oliko kaikki todella näin kallista viimekertaisella kauppa reissulla. Hämmentävän pieni määrä tavaraa, järkyttävän suurella hinnalla. Ahdistavaa miten kallista kaikki on ja kuitenkin ihmisen tarvii syödä. Parin viikon huono ruokahalu on osoittanut, että ilman ruokaa ei tosiaan jaksa mitään. Mutta mitenpä syöt kun ruokakaupan hinnottelut on vastaavat kuin kultakaupassa. Uusi ahdistus puuska iskee ihan siitä pelosta, että jonakin päivänä on tosiaan vietettävä muutama paasto päivä viikossa, jotta ruokaraha riittää koko kuukaudelle. Ei kyllä voi olla niin, täytyyhän tähän joku muutos tulla pakostakin. Minun huolehdittavana on oma napa ja kaksi kissaa, mutta miten ne, joilla on perhe ja kuitenkin samat tulot kuin minulla?

Uskoni maailman mukavuuteen  on kiikkerä, kiukun ja ilon määrä vaihtelee hetkestä toiseen, ilo että rahani riitti ruokaan tälläkin viikolla ja harmi siitä että kaikilla se ei ole niin. Tämän hullun tunnemylläkän keskellä soi puhelin ja melkeinpä jää vastaamatta, kun korvissa kohisee verenpaineet äärilukemissa. Ihan eilen en ollut tätä ääntä kuullutkaan, joten varsin tervetullut puhelu, hankalasta paikasta huolimatta. ”Teeskentelytreffit” sovittuani, lapan kukkaroon kauhua aiheuttaneet, arvotavarani reppuun ja suuntaan vielä pullatiskille. Siinä vaiheessa 1,50€ lisäys viikon ruokaostoksiin ei taida minua konkurssiin laittaa. On parenpi ajatella että laskiaispullat korvaa maullaan ja muodoillaan itse itsensä ja loppupelissä näin ollen ovat ilmaiset. Leipoa en ennätä ja jotain tarjottavaa on mukava olla.Tavarat autoon ja suunta kototorpalle. Pihalla hetki höpinöintiä naapurin kanssa, muutamaan viikkoon ei oltu nähty hänenkään kanssa. Huomaan että lumi on taas mukavan nuoskaista ja pyörittelen ystävää odotellessa muutaman lumipallon uutta ”lumiveistosta” varten. Ehkä se kevääksi valmistuu.

   Ystävän käynnistä on hetki aikaa ja kummankin maailmassa on tapahtunut muutos jos toinenkin, pieniä ja isoja. Tavallaan tuntuu ettei maailma ollut liikahtanutkaan, mutta kaipa siinä kuitenkin oli tapahtunut jokin nytkähdys, jonka jälkeen kaikki alkoi muuttua ”huomaamatta”. Vime kuukausina jopa niin, että itsekin huomaa muutokset. Tapaamisemme on harventuneet paljon ja kuitenkin nyt tässä istuessa ja jutellessa, tuntuu kuin välissä ei olisi kuin muutama päivä. Puhuminen on helppoa eikä tarvitse kaunistella sanomisiaan. Joskus Itkeä tillitetään ja sitten tulee hetki, että nauraa hurskutetaan niin että raitti raikuu. Vaikka välissä voisi olla viikko tai 5vuotta, ystävyys tuskin katoaa tuonakaan aikana minnekkään. Jokainen on omalla tavallaan erilainen, mutta se yhdistävin tekijä on kuitenkin se, että kiistojen ja hiljaiselonkin jälkeen, ymmärrys toisen ajatusmaailmaan säilyy. Ja vaikkemme ymmärtäisikään kaikkea, niin toisen omituisuuden voi kestää kun tietää että toisella on ihan yhtä paljon hämmenneltäviä ja kestettäviä asioita minun omituisuuksissani.

  On ihanaa että tälläisiä ihmisiä on. Teitä joita ilman voi elää, mutta joiden kanssa eläminen on sadasti paljon merkityksellisenpää. Olette piiki lihassani, kivi kengässäni, ensiapupakkaus ja Kotiin jäänyt avain. Aiheutatte kipua ja hierrätte minut rakkuloille, lääkitsette, paikkaatte tarvittaessa, kun unohdan sinut matkastani ja palaan väsyneenä ovelleni, kaipaan sinua valtavasti.



                       Rakkaudella Ystävilleni <3 W

Tuntemuksia.

On ollut ihana vuoden alku, sydän on tuntunut niin keveältä ja ihmeellisen rauhalliselta, mieli samoin. Ei ole kiirettä mihinkään ja silti tulee saatua aikaan paljon semmoisia asioita, joita olen pitkään suunnitellutkin. Kerrassaan ihanan levollista, tasaisin väliajoin kuuluu vain hillitty klik*  klik*  klik*  klik* Elämäni palapelin palaset klik*loksahtaa paikoilleen. Niin loistavaa...Onkohan koskaan...*poks* Mikä se oli?...aikaisemmin asiat *poks, poks* ..?..menneetkään näin.. *poks*... helposti ? *KräääääÄääSSSS*

Plimplom. Hei olen Jobinposti... teitin auto, seinä, asunto, velka, naapuri, täti, setä, serkunkumminkaima lähetti tiedotteen taivaan alas rysähtämisestä. IIIIiiiiik ÄÄääääääää paniikki, paniikki, masennus...

Niin no näinhän asiat on ennen menneet, mutta mitäpä jos nyt oisi toisin? Pitkän hyvän vaiheen jälkeen tulisi polven notkahdus kiitosniiausta varten ja vielä parenpi ja mukavanpi jakso. Eikä ovikelloa soittaisikaan Jobinposti, eikä puhelinlinjoilla sinua olisikaan kukaan paiskomassa maan alle. Jospa ihmiset ympärilläsi, ovat huomanneet että, nyt jos koskaan, "kannustus on päivän sana" ja että "noin hyvin kun tuo mimmi/jäppinen, on kaikista hankaluuksistaan selvinnyt, niin nyt sen ei enää tarvii kahlata viikkoja suossa, maksuna yhdestä hyvästä päivästä, vaan pienet harmin hetket riittää, jos tuo nyt tarvii niitäkään.

Tai, jospa itse itsessäni päättäisin, että mielialan vaihdokset tulee ja menee mutta olen 99,9% iloinen, onnellinen, elämän myönteinen ja Uskon, että maailmankaikkeus on minun puolellani, haluten minun parastani. Että elämä voi sujua myös helposti ja yksinkertaisesti. Eikä joka onnen-nökäreen löytämiseksi vaadita verta hikeä ja kyyneliä ja senkin jälkeen vielä paria jalkaa selkänahkaa. 

Mikä tekee ihmismieleen, sen kummallisen juuttuneen levyn, joka jokaisen helposti sujuneen asian jälkeen, alkaa paukutella tärykalvolle höyryveturimaista rytmiä "maksat-tästä-maksat-tästä-maksat-tästä." Entäs jos maksoin jo? Edellisten kolhujen yhteydessä, tai edellisessä elämässä? Tai jospa, Niin JOSPA elämä haluaakin ilahduttaa minua, antamalla asiat lahjaksi, eikä mitään laskunmaksua tulekaan.

Äidinmaidossa tulee saatua monenmoisia asioita, poikien koneopista-ja-kaiken-kykeneväisyydestä, tyttöjen mie-oon-niin-pieni-ja-avuton-jos-et-sitä-tajua-oot-tolo-asenteeseen. (Joskus nämä saatta mennä ristiin.) Samoin tuohon juomista jaloinpaan, on dumpattu tieto siitä, että tule olla nöyrä ja mies tulee räkänokastakin, muttei tyhjän naurajasta.(Siksi meistä naisimmeisistä vissiin tuleekin niitä potpottaavia ja naurunkaakattavia kanoja. Saamme nauraa ja itkeä ilman vaaraa miehisyyden menetyksestä.) 

Siitä äidinmaidosta löytyy häpeähivenet ja nolotusmikstuura, seksi-on-syntiä-rokotusaineet ja synnin-palkka-on-kuolema-vitamiinit, Otsasi-hiessä-sinun-tulee-leipäsi-ansaitseman-puhe, tulee imuefektistä (joillakin kuulema ollut se maito tiiviimmin pakattu, joutuu vauva-polonen kovemmin kiskomaan eineksensä, mie en tiiä en oo äiti-ihminen..) ... ja ihan siinä rennon raukeena viimeistä maitotilkua unen ja valveen hehkeässä tilassa, tulee joidenkin vielä tyytyväisesti nielaistua jo varhaisella iällä se "minen oo mitään, mut kaikki muut on jotain"-kapseli.. Eikä tässä vielä kaikki... Tai on... minun osaltani ja tältä erää ainakin. Tai siis äidinmaidonsisällöstä, tätä mikstuuraa ainakin minulle juotettiin ja jos ei just tätä, niin vastike saattoi pitää sisällään vähintäänkin kaiken saman ja vielä enemmän...

Meidän vanhemmille se oli vieläkin sakeanpaa ja suuremmalla itseinholla maustettua eliksiiriä. Ilmaista lahjaa ei ole opetuksilla. Vaan ennen oli ennen, haasteitta maailma täynnä, mutta nyt alan hiljalleen uskoa, että vaikka heitä edelleen on, jäykkäniskaisia ja paksunahkaisia, ei-noin-voi-tehdä-ihmisiä. Meitä, minä-uskon-ihmeisiin-ihmisiä, alkaa olla heitä enemmä. Minä uskon siihen, ettei elämän tarvitse olla ainaista, Vaikeuksien kautta voittoon kahlausta, vaan ihmiset voivat tulla onnellisiksi pienemmälläkin ponnistelulla. Minä uskon, ettei kaikkeen iloon tarvita hikikarpalon vuodatusta. Eikä koko elämäänsä tarvitse hukuttaa työnantajan edun tavoitteluunkaan, kun voi huoletta tavoitella omaakin etuaan.

 Aina ja kaikkialla ei ole tarkoituksen mukaista asettaa etusijalle kuuttakymmentä muuta ihmistä ja asiaa ja laittaa itsensä jonon hännille odottamaan sitä parenpaa hetkeä. Mitä, jos sitä ei tulekaan? Olet elänyt itsesi kanssa ( kuusikymmentä vuotta ),  muistamatta kertaakaan, edes aamulla hiuksiasi kammatessa, katsoa itseäsi, tunnistaen ja huomenta toivottaen. Jos sinä ulkonäköäsi ehkä hiukan katsotkin, katsotko sitä mitä sinulla on sydämelläsi? 

Kun on asettanut itsensä hetkeksi kaiken muun edelle ja kuunnellut ja katsellut sitä, jokapäiväistä kanssa kulkijaansa, voi ehkä alkaa hiljalleen arvostaa sitä, miten hyvään seuraan sitä onkaan saanut syntyä. Itsensä kanssa kun täällä elellään kehdosta hautaan ja kaikki se väliaikakin. Kuulostele tuntemuksiasi. Tarvitseeko todellakin kaikki asiat elää aallonpohjasta toiseen, vai voisiko olla mukavanpaa matkustaa sen aallon harjalla?

               Pohdinpa vain  <3 W.

Muuttuva maailma

Vai minäkö muutun? Moniin asioihin reagoi uusin tavoin. Kiihtyy aiheista ja on kiihtymättä toisista. Vannonut olen kerran tai kaksikymmentä etten siihen tai tuohon hommaan ryhdy ikinä enään. Joskus vannominen pitää joskus ei. No vieläkään en ole lähtenyt hiihtolenkille. Vaikka joskus iskee pieni mielihalu. Se menee tosin pian ohi, kun muistan, kuinka kymmenisen vuotta sitten, Reippaasti, TODella reippaasti, suksin "koiraa lenkittämässä" ryteekköisellä, laduttomalla metsätiellä.

 Iso kokoinen, vaudin hurmasta nauttiva luffe, oli lenkkiin suorastaan onnellisen tyytyväinen, mutta samaa ei voi sanoa minusta. Vuoroin koetin jarruttaa vauhtia persiillääni istuen ja vuoroin mahallani maaten. Hetkeksi koira lopetti juoksunsa ja heti päästyäni näiden paholaisen keksintöjen päälle, karvakorva sinkosi itensä uuteen raviin. Ei auttanut kiljunta ei mikään, toivoton tilanne.

Noin 2km päässä korvessa, sain lopulta kylläksen avustetusta hiki-kiljunta-lenkistä ja riisuin laudat kinttujeni alta ja raahasin ne olkapäälläni kotiiin, koirapoloisen suureksi harmiksi. Toisessa oli lienee "piileviä" vetokoirain oireita, vaikka Airis-ihanainen olikin. Toiste en hänen kutsumustaan kyllä testannut...Oli kokemus sen verran rikastuttava meille molemmille. Tuona iltana kumpikin nukahti varmasti ennen pään tyynyyn osumista ja veikkaan että rakas karvakorva kiisi kuin tuuli vielä unissaankin.(rauha hänen muistolleen <3 )

Mutta muutoksia, joita hämmästelin pitkään itsessäni, oli mm lavatanssien opettelu. Otsaani tatuoitu henkinen neonvaloilmoitus "EN todellakaan tanssi!!!!", haalistui ihan yks kaks pois ja löysin sisältäni piilosta intohimoisen lavahirmun. Joka tosin hyytyi yhdestä polvivammasta sohvaperunaksi, nyt reilun vuoden humppa tauon jälkeen, lavat on alkaneet jälleen huhuilla hunajaisemmin. Ehkä jonakin päivänä kaivan tanssipoponi naftaliinista. Muutoksia...Niin huomaamattomia jotkut, ettei juuri itsekkään tajua, kuin vasta aikojen päästä ja toiset taas niin kummallisia ettei niitä ymmärrä. Niin Hassuja, että naurattaa ja jotkut vain muutoksia. Ihan kuin hiljalleen tulisin aikuiseksi ja tavallaan taas takautuisin lapseksi. Ristiriitaisia ja samalla niin sopusointuisia, saaden ajattelemaan, että näin kaiken kuului olla jo aikojen alussa.

Ihanin muutos minkä olen huomannut on että olen löytänyt huumorin tajuni. Ja nauruni. Vuosien vakavuus ja raskas olomuoto tuntui niin suurelta taakalta, että nyt, kun toisinaan nauran yksin ollessanikin ihan ääneen, jään kuuntelemaan hämmästyneenä sitä, miten uudelta ja erilaiselta nauru kuulostaa. Se suorastaan pulppuaa jostain syvältä minusta ja tuntuu hyvältä. Toisinaan hiukan nololtakin, kun ja jos sattuu puhkeamaan nauruunsa julkisella paikalla. Tuo ääni nimittäin on kantava. Ja onneksi toisinaan myös tarttuva, nauru on ihana piristysvoima. Sen suurenpaa ja parenpaa lahjaa ei voi korvilleen saada, kuin iloinen kikatus ja hörötys niiin lapsen, kuin aikuisenkin suusta kuultuna. Maailma oli kovin pitkään vakava ja harmaa paikka ja jo muutaman naurun remakan jälkeen syttyi aivan kuin kirkkaamat valot.

Muuttuva maailma, Se näyttää samanlaiselta kuin ennenkin, mutta jossain siellä sytytetty on kirkaanpia valoja. Olen varma että piaan niitä on kaikkialla ja elämänilo kikattaa sielunsa pohjasta asti saaden meidä kaikki näkemään asiat, ihanan kristallisen kirkkaana, voimistavan valoisasta vinkkelistä.