Viime hetket

Sinä kuritit,
hellit ja hyväilit,
veit pois,
annoit tilalle uutta.

Sinä laitoit
minut virran vietäväksi,

varoittamatta lainkaan 

kuopista,

kivistä,

kuohuvista koskista.

Kertomatta, kuinka paljon

mustelmia,

kolhuja, viiltoja

vihantunteita

minä kokisin.

Unohdit myös kertoa

kunka monta

uupuneen väsyneen 

painajaismaisen 

elämänhetkeä
minä joutuisin kokemaan.

Kuinka paljon
kyyneleitä ja tuskan huutoa.

Mikset varoittanut?
Et kyllä ennakkoon kertonut

ilostakaan,

et onnistumisen riemusta

Et voiton tunteesta,

et siitä helpotuksesta,

minkä koin 

kosken kuohujen päätyttyä.

Et onnesta,

uusista taidoista

Olit aika hiljaa

siitä mitä tuleman piti.

Yllätit minut.

Olen kiitollinen, että 

tutustuttiin,

olen myös kiitollinen

hyvästellessäni sinut.

Voi olla, 

ehkä jonakin 

päivänä kaipaan sinua,

mutta nyt.

Viime hetkilläsi

toivotan sinulle 

hyvää matkaa

historiaan.

~W~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota Osa XVII

Hyppäähän pakettiin Poksu ja Jalo pois tieltä, Juuso hae Hilirimpsis pois kassakoneesta ja Tytti minä kirjoitin osoitteen oikein, tarkistit jo kahdeksannen kerran, että kirjeet on mukana. Onko kaikki hyvin Poksu? Hyvää matkaa ja rohkeaa mieltä. Jos ei kirje mene minne pitää, tule takaisin. Tiedät kyllä reitin.

Saattaja joukko oli valtava ja pojat mimmoinen hulina hetken aikaa oli kioskissa, kun kaikki kävi hyvästelemässä  Poksua. Eihän hän lopullisesti pois muuta, mutta jännittäväähän se on kun reissutaan ihmisten reitillä.

Kievarin väki alkoi siirtyä alta pois ja minä annoin kirjeen postin tädille. Kuiskasin vielä "hyvää matka, en toivottavasti unohda sinua."

Tästä on jo hetki aikaa, kun ensimmäinen ja toinen kirje lähti, Poksua ei ole näkynyt sen koommin. Seikkailu lienee niin jännittävä, ettei hän ole vielä malttanut lopettaa.
Itse mietin Kaarnalalle esittämääni toivetta taijasta, jolla pysyisin edelleen Luonnonkansan kirjurina.

Valmistuin jo Möyhijäksikin ja minulla on oma työni. Välillä he, Luonnonkansan väki, tulee juttusille ja välillä hoidan ihmisten vaivoja ja teen oppimaani.

Herra Kaarnala, antoi minulle taijaksi, pätkän maton kudetta, muutaman kiven ja käpyjä. Kävyt otti Juuso, Tytti, sekä Hilirimpsis, lupasivat nakella minua niillä, jos alan liian ihmiseksi. Kivet lupasi Jalo, Jasmike ja Kyösti Jalonsydän laittaa kenkiini, jos muutun taas Unenkulkijaksi. Muutkin Kievarin kulkijat lupasivat asettaa omat taikansa, jotta säilyttäisin ilovaloni. Paras taika oli kuitenkin se pätkä maton kudetta.

"Kattilan väki auttaa sinua muistamaan leikit ja hauskat jutut." Sanoi Herra Kaarnala.  "Ei ole väärin, että aikuinenkin ihminen voisi säilyttää ilon ja hilpeyden mielessään. Ja lapsuuden leikkejä ei ole koskaan pakko kadottaa, sinä kutsut Tuhka-Rouvaa Mummoksi. Onhan 14vuotta jo aikuisen ja arvokkaan KissaRouvan ikä, eikä Vienonenkaan enää vauva ole, vaikka sinä niin ajattelet, mutta otappa ja vedäppä tuota kudetta hetki perässäsi."

Tein työtä käskettäessä ja saman tien ampaisi Kattilan väki liikkeelle langan perässä, Hitupikkuiset ratsasti JIIIIHAATa huutaen Kattilaisten selässä ja kaikki jäivät seuraamaan menoa hymyssä suin. Minä nauroin ääneen. Hetkeksi koko tuvan olennot pysähtyi ja katsoivat minua, kuin eivät oisi koskaan ennen nähneetkään.

"Nauru on paras tapa saada meidät lähellesi. Pidä ilo aina taskussa ja hyvät asiat sydämessäsi niin me emme ikinä katoa. Ja kun ihmisellä sinussa on kiire, kysy hältä, miksi? Yleensä he ei osaa vastata, ihmiset itselleenkään. Kiire on aina,  jos sen antaa juurtua luokseen, mutta kun vaan sinnikkäästi pidät ohjat käsissäsi ja ilon itsessäsi, aikataulu muuttuu kuin huomaamatta armeliaammaksi."

"Sinä olit rohkea kun aloitit uutta, kun opit ja teit itsestäsi itsesi näköisen. Kirjuri sinussa on ja voi hyvin, niin kauan kun sinun ilosi ja sydämesi voi hyvin. Ja Möyhijä sinussa on juuri semmoinen kuin sen kuuluukin olla. Ei elämää liian vakavasti tarvitse ottaa. Se siitä Kirjurin työstä tekeekin niin vaikean. Aikuiseksi kasvaminen. Se tuo kipuja ja menetyksen tuskaa ja opettaa, kuinka ihmismaailmassa Pitää elää. Ihmismaailmassa ei oikein poikkeuksia suvaita. Siksipä ihmisen, jolla on henkimaailma ja Luonnonkansa sisällään ja vierellään, on hyvä kasvattaa itselleen ilosta viitta ja riemusta kilpi, haarniska hassuista saduista, jos aikoo Pitäisi säännöt sietää."

"Mutta apua saat, kun sitä pyysit, vaikka oisit voinut vain kadota. Nyt sinä olet meidän ystävä. Ja eikös ystävistä ole tapana hiukan huolehtia? Niin me teemme sinulle. Ja nyt me huolehdimme, että joulusi on kiireetön ja hyvä."

Joulurauhaa teillekin. T

~Kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjuri kadota? Osa XVI

Huomenta kaikille, huomenna Poksu lähtee maailmalle.
Kirje on kirjoitettu, Tytti on tarkastanut, että se mahtuu luukusta ja että ne kirjeet on myös kuoressa, ja kuoren päällä on varoitukset ja oikea osoite, tarkastin sen Ope-Tyttiltä.

Ja Tytille tiedoksi, vaikka minä tahdoinkin, että hiukset pysyy sinisenä pitkään, ei kaikki tahdo niitä kestävän värin taikoja hiuksiinsa, Ope-Tytti on enenpi semmoisen hempeän roosan värinen tiesitkös?

Ja Kaikki lähtijät, me lähdemme siis tänään koululle. Esittelen Tytin Poksulle, ettei hänen tarvitse enää pelätä tuntematonta. Saat olla kassissa turvassa, kurki, minkä voit.

Ja te muut, Vaikka Möyhijämestari Muriel Mielihyvä antaakin meidän ystävällisesti tutkia koulua ja opettaa meille Möyhimisen saloja, niin pitäkää huoli, ettette roiku verhoissa ja asiakkaitten kassien kahvoissa, tai hierontapöydällä häiritsevästi. Tavaroita ei saa pudotella, eikä valoja räpsytellä. 

Ja Juuso Uskallappas vielä tehdä Kalle Rangolla se Vilkutus temppu minä Möyhin itse sinut. Se rouva, joka näki luurangon liikkuvan oli saada kohtauksen. Kesti kauan ennenkuin sain hänet uskomaan, että joku oppilaista oli tehnyt kepposen.Vaikka useimat ihmiset ei teitä huomaa, voi olla aika häiritsevää, jos esimerkiksi sinä Jalo, täytät koko loossin ja siellä pitäisi kahden ihmisenkin kyetä liikkumaan. Jos hiukan pienemmäksi muuntuisit, sopiiko?

Mutina ja jupina säesti lähtö tohinoita ja Uljas oli ääriään myöden täynnä. Eihän se ulos näy näkymätön, mutta kun se näkymätön on niin tiivistä kuin Luonnonkansa, on se pakko huomata kaikilla muilla aisteilla.

Kuinka moni on huomannut viimepäivinä hipaisuja ja tönintää kaupoissa ja ostoskeskuksissa? Niin isoissa paikoissa luulisi olevan tilaa kaikille, mutta Luonnonkansan hääriessä mukana, tuntuu, että pitää vetää vatsa sisään ja kulkea kuin ruuhkabussissa. Sillähän hekin matkustaa, millä mekin. Ihmekkö kun on tiivistä?

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjuri kadota? Osa XV

Ihmiskiireiden vuoksi tunnen olevani hukassa, muistini vuotaa, kuin seula. Enkä kohta enää erota sormia varpaista. Apu olisi minullekin tarpeen. Minä muistan nyt, kun kerroitte joskus vuosia sitten, että Kirjurit katoavat ja että meitä on enää vähän. En tiedä miten kauan vielä kykenen muistamaan sen, sillä tuntuu kuin teidän maailma hämärtyisi aina, kun olen kauemmin koulussa, tai paikoissa, joissa liikkuu aikuisia ja vakavamielisiä ihmisiä. 

Olen varma, että kun ihmisiä kuitenkin olemme, tuo ihmismaailma on niin kovin voimakkaasti mukanaan vievä. Ja mitä vakavamielisemmässä seurassa olemme, sen vähemmän enää pystymme kuulemaan henkimaailman kertomuksia. Meistä tulee vakavamielisiä, totisia ja kiireisiä ja meille tulee aikuisten ja kiireisten ihmisten velvollisuudet. Kiire ei vaan ole minun mieleeni, se vie ilon elämästä ja aiheuttaa muistin menetyksiä.

Minä valmistun ehkä pian Möyhijäksi ja sitten minun pitää päättää, mitä teen seuraavaksi. Kaikki tämä ihmismaailman virallisuus ja tehokkuus pelottaa minua. Täytyisi olla vakavamielinen ja kaiken taitava ja virastokieltä ymmärtävä ja miten semmoinen voi säilyttää kosketuksen sydämeensä? Minä haluan olla teidän kirjuri ja oman maailmani Möyhijä, semmoinen omanlaiseni. En semmoinen kehon anatomisesti oikein ylösalaisin osaava, vaan semmoinen, joka näkee ja kuulee muutakin, kuin pelkän kirjaviisauden, vaikka sekin on tarpeellista viisautta. Ihmiskehohan on alati uusiutuva?

Annathan vaikka kiviä taskuun, että pysyisin kuulevana ja sydämeltä avoimena ja teidän ilonvaloanne lähellä. Etten unohtaisi ja kadottaisi mitään näin rakasta ja tärkeää, vaikka ihmismaailmassa nyt enemmän aikaani vietänkin. Haluan aina säilyttää ovet avoimena teidän maailmaan.

~ Kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjuri kadota? Osa XIV

Oli suunnaton helpotus palata tänne. Nyt kun olen monta kertaa kulkenut, kirjurin laukussa koululla ja Uljaksen kyydissä, milloin missäkin, en enää niin kovasti pelkää kaiken karvaisia ääniä. Onhan se toki aivan toisenmoista istua Toimistotonttuna joulupukin postissa, kuin matkata pakuttina pakuttien joukossa.

Ymmärrän nyt, miksi Joulupukki varoitti, lupaa kysyessäni, että se voi olla hirmuisen jännittävää pienelle tontulle, maailman matkaaminen. Voi tulla moneen otteeseen emoa ikävä ja kotokonnuille kaipuuta. Sanoi vielä, että että "hädän hetkellä pyydä apua, niin palat sinne, mistä saat oikeanlaisen avun, sen hetken ongelmaan." Ja minä palasin tänne. En tosin tiedä, kuinka tämä minua auttaa, kun Kirjurikin on kuin unenkulkija.

"Kyllä minä kuulen," kuului sohvan nurkasta. Päät kääntyi ja kurkki Kirjurin suuntaan. "Oletkos hereillä?" Hyppeli Juuso huoneen poikki niin innoissaan, että hätyytti Kattilan väenkin karkuun sohvaltaan. Olen minä, te olette viimepäivinä keskustelleet niin tiiviisti keskenänne, etten ole viitsinyt häiritä. Tiedän kyllä, että kauan on siitä, kun olen ollut viimeksi meidän yhteisellä taajuudella, mutta tänään olen tässä.

Ja jos Herra Kaarnala voisi hiukan auttaa. Tarvitsisin taijan, etten ihan eksyisi teidän luota, sillä tahtoisin auttaa Poksun uudelle matkalle. Kuulin Tytti-Opettajalta, ettei ensimmäinen matka onnistunut ollenkaan. Kaikki katosi. Kirje ei ikinä löytänyt perille. Siksi onkin ihanaa, että Poks on nyt kuitenkin edelleen ilonamme täällä, eikä eksyksissä postikonttoreiden kellareissa, tai jonkun postiryöstäjän taskussa.

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota Osa XIII

-Poks, mitä sinä sanoitkaan  siitä toiveestasi? -Matkata postina postin joukossa? Kysyi Jalo. -Niin. Se olisi jännittävintä ikinä. Ei se ehkä ihmisiltä onnistuisi, kun ovat niin suuren suuria, mutta meiltä se onnistuisi, kun olemme tämän moisia.

"Mutta Kirjurihan laittoi sinut pakettiin ja me olimme mukanakin kun paketti lähti, Ruubertti meni viidesti siitä koepostiluukustakin ulos ja sisälle, Hitupikkuinen eksyi kassakoneeseen ja Jalo oli aikeissa kaataa karkkihyllyt. Ei ole isojen paikka, meidän postkonttuurimme. Joulupukin postikonttori oli sentään suuri ja avara, siellä mahtui Vuorenpeikotkin liikkumaan. Ja kuinka paljon siellä oli työssä väkeä." Tytti puheli.

Poksu, punastui ja alkoi kertoa "Siis menossahan minä olin. Mukavasti olin paketissa, kuusen, oven ja ovenalusmaton kanssa, mutta siellä oli kovasti pimeää, ja jännittävää. Koetin reiänkin tehdä kuoreen, mutta ei sieltä vaan näkynyt valon häivää. Ääniä kuuluin. Rapinaa ja jupinaa, autojen ääniä ja taisin minä olla jonkun tovin lenkoneessakin, ja kun vihdoin alkoi tuntua, että oisin perillä. Minua alkoi niin kovin jännittää, että loikkasin ovesta ja jouduin toiseen pakettiin, ja siitä seuraavaan ja taas ja taas ja lopulta yhdestä paketista hyppäsin salaa ulos, kun sen kulma oli revennyt. (Pojat miten hullusti, niitä paketteja kieputetaan ja pyöritellään postin mukana.) Ja kun minä pääsin pakutista ulos, minä vaan ajattelin että -Apua! Postitontun lakkini minä siinä tohinassa kadotin, mutta seuraavan silmän räpäyksen jälkeen, olin taas täällä Kievarissa teidän luona."

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa XII

Postitonttu Poks...

Poksu siis kaikkien kievarilaisten kesken, on pienen pieni ja ujon vilkas. Aivan ihana tonttu, kaukaa Joulupukin postikonttorilta. Tehnyt töitä niin leimaajana, kun lajittelijana ja postinkantajana, koko pitkän pitkän tontun elämänsä.

Hyvä työssään ja reipas, hän on jopa ollut Joulupukin henkilökohtaisena avustajana ja kirjoittanut tuhansiin ja taas tuhansiin kirjeisiin osoitteet, liittänyt merkit ja lähettänyt eteenpäin, Poksun käsiala on tasaista ja kaunista, kaunokirjoitus ja kalligrafian salat oli hälle helppoa kauraa. Täytyy myöntää, että minä hiukan kadehdin, hänen kaunista kirjoitustaan.

Poksu on ikänsä kaiken asunut Korvatunturin kupeella, Joulupukin huolella piilotetussa kylässä. Ja ikänsä kaiken hän on myös kirjeiden ja kirjojen välityksellä, oppinut maailmasta muualla kaikenlaista. Myös kieliä, erilaisia kulttureita, joulutapoja ja jopa oppinut, ettei jokapaikassa vietetä joulua, tai, jos vietetään, se voi ollakin tyyten toisenlainen, kuin meillä, tai Englannissa. 

Poksu rakastaa lukemista ja kirjoittamista. Samoin hän rakastaa tutkimista. Mutta tähän mennessä, hän on ehtinyt oikeasti tutkia vain yhtä pientä ametistikaivosta ja joulupukin porovaljakon toimintaa. Miten mitkäkin valjaat kiinnitetään ja millä käskyillä koko koparakööri saadaan liikkeelle ja oikein ohjatuksi. Hän myös tietää lentääkö porot todella, vai onko se vaan huijausta, sekä sen millaisella joulutaijalla Joulupukki oikeasti jakaa kaikki lahjat...? Poksu on valjakon ja taikojen suhteen muuten todella tietävä, mutta suurin osa hänen tiedoistaan on EHDOTTOMAN-SALAISTA, SUPER-SALAISTA ja ERITYISEN-SALAISTA tietoa, joten sitä ei nyt vaan saa kertoa tässä.

Mutta siitä taas saan kertoa, että Postitonttu Poks on haaveillut saavansa tutustua koko maailman ihmeisiin. Jo silloin, kun Tytti opiskeli emännöinti-taitoja Joulumuorin avustuksella, Poksu kertoeli Tytille ajatuksistaan ja toiveistaan. Heistä oli tullut hyvät toverukset, sillä heillä molemmilla oli tiedonkerääjän luonne. Mikään uuden oppiminen, ei tuntunut olevan riittävästi. Niinpä he tuntuivat osallistuvan jokaiselle Korvatunturilla järjestettävälle luennolle ja kurssille, oli aihe kuin aihe.

Tämän verran Poksusta tällä erää.

~Kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa XI

Valo,

ilo,

mielenvoima

Kadonnut 

kirjurin 

taikavoimat.

Kuka ne löytää,

ken niitä 

tarvitsee?

Varastettu?

Viekkaudella

voitettu?

Vai vaan 

hukkaan heitetty?

Arvotta annettu pois?

Tarinat

pois heitetty?

Turinat

loppuun kerrottu?

Niinkin 

käydä kai vois?

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita:Voiko Kirjurit kadota? Osa X

"Kirjuri alkaa taas haalistua." -Ennemminkin kasvattaa muuria, sanoisin minä. "Jotakin mitä lie, mutta hyvältä tämä ei näytä." Kertoiko Möyhijämestari Muriel mitään tulevasta? Jalo, Herra Kaarnala, Juuso ja Tytti keskusteli keittiön pöydän ääressä, päät vastakkain.

Kirjuri koetti kokata ja lukea yhtäaikaa. Kattilasta nousi katku ja kievarin asukkaat ravistelivat päätään, "ei taida kirjuri tänäänkään saada palamatonta ruokaa" totesi yksi kulkijoista. Kurmeetontuksi häntä toiset kutsuivat, mutta itse hän tituleerasi itseään Mimmi Makuseksi. Mimmi oli alkanut viihtyä Satulan Kievarissa ihan vain siksi, että kirjuri oli varsin oppivainen kokki toisinaan. Mimmi tunsi syvää huolta siitä, että kirjurin kokintaidot huononi sitä mukaa, kun hänen ajatuksensa muuttuivat enemmän ihmisellisiksi.

"Einekset", tuhahti hän halveksivasti. "Olkoonkin, että ne on suuri apu kiireessä, mutta valitsisipa hän nyt edes maistuvia ruokia, eikä ainaista, makaroonia ja ylikypsiä kasviksia, purukumiksi tehtyjä lihapaloja, jotka viel päälle päätteeksi polttaa. Koetin säätää palovarottimenkin erityisherkäksi, mutta ei auta."

"Möyhijämestarin mukaan opiskelijat valmistautuivat näyttämään taitojaan." Tokaisi Suttu Suonkulkija Mimmin mutinoiden väliin ja sai sillä aikaan hiljaisen muisteloitten jupinan. Kirjuri oli ensinäytöissään ollut pulassa ja pelokas. Kadotti kokonaan yhteytensä tietoihinsa ja taitoihinsa. 

Luonnonkansa oli apuna ja silti heillä oli käsissään vaan romahtanut ja itkevä kirjuri. "Kaikki menee pieleen" nyyhki kirjuri tauollaansa puiden ja kivien lomassa. Lohdutukset kaikuivat kuuroille korville ja vaikka he kuinka koettivat rohkaista ja auttaa, ei kirjurin paniikki hellittänyt. Vasta käsillä työskennellessään kirjuri sai otteen sisäisistä voimistaan. Ehkä se johtui myös hiukan siitä, että Jalo ja kumppanit yhdessä Murielin kanssa, tukivat kirjuria niin rohkaisupuhein, kuin käsineenkin.

Melkoinen näky Jalo suurine käsineen antamassa voimaa, Tytti tarkkuudellaan auttamassa, että kivut löytyy, Juuso  antamassa ketteryytä, että hankalimmastakin paikasta löytyy hyvä ote. Muriel ja  Herra Kaarnala opettamassa omia tietojaan. "Ei voi tulla kuin hyvä, jos näin teet ja omiasikin vielä lisäät", sanoi Muriel kovalla äänellä. "Kirjaviisautta oppii kirjasta, sydämen viisaus tulee sydämestä, sitäkin tarvitaan, jos aijot möyhentää hyvin. Ja hyvin sinä möyhennätkin." "Jalo, Hiukan vähennä voimaa, etteivät ihmiset luule Hiisi Lujakouraksi, ei kirjuri Jättejä möyhennä." Hirnui Muriel Jalolle, sivulauseessa.

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa IX

"Se kävi hitaasti, turinan kirjoitus" hämmästeli Juuso Herra Kaarnalalle. "Oletkos Siinä! Moittimatta ollaan, kun kerran Kirjuri kirjoitti." murahti Jalo. Kaarnala toppuutti riitapukareita ja kertoi, kuinka pitkä kirjaamistauko korotti kirjureitten kynnyksiä.

Juuso Katsoi hölmistyneenä ovien suuntaan ja tokaisi, että samanlaisiahan nuo kynnykset on, kuin aina ennenkin. Herra Kaarnala hörähti ja selitti, että se on semmoinen kielikuva, "Eikö niin, että korkeat kynnykset ovat pienille aina haastavia?" -kyllä kai olethan tuon nähnyt. "No niin, jos ihmisen mielessä jokin asia tuntuu vaikealta, hän kasvattaa semmoisen "mielen kynnyksen" joka on niin korkea, että se on kuin muuri suunnitelman toteutumisen edessä. Toteuttaminen tuntuu vaikealta, lähes mahdottomalta niin kauan, kuin tuo kynnys, tahi muuri siellä mielessä on."

-Siksikö kirjuri ei kirjoittanutkaan Poksun tarinaa tänäänkään?
"Siksi, hän pelkää, ettei muista sitä oikein. Tekee virheen ja kuten tiedät, kirjurin kirjoittama aina tapahtuu. Hän muistaa sen säännön vielä, joten toivoa on. Kyllä Poksun turinat vielä kirjataan, kunhan kirjuri saa itseluottamuksensa ja ilonsa takaisin. Jos Poksu malttaa odottaa, maltat varmasti sinäkin eikö niin?"

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa VIII

Yhtenä iltahetkenä Kievarissa oli melkoinen kuhina. Kirjuri oli järjestänyt kestit, hiukan leiponut ja kutsunut ihmisystäviään kylään. Luonnonkansa, joka oli ottanut tavakseen liittyä seureeseen, aina kun kutsu kävi,  liikkui joukon jatkona ja maisteli pöydän antimia, kuten asiaan kuului.

Hulina oli melkoinen ja kaikilla tuntui olevan hauskaa. Osa kirjurin mielestä vaelteli ihmismaailmassa ja osa Luonnonkansan parissa. Kovin usein kuluneen puolenvuoden aikana, ei ollut tapahtunut sitä, että mieli olisi tutkinut myös Luonnonkansaa ja sen tarinoita, mutta nyt se tuntui kuuntelevan kumpaakin.

Rento. Totesi Herra Kaarnala.
Onnellinen. Totesi Tytti ja hymyili.

Tasapainoinen. Kuiskasi Jalo ja Juuso tasapainotellen valtavaa herkkukuormaa Kesälän puolelle.

"Kuuntelisikohan hän nyt minuakin?" Kysyi Postitonttu Poksu, istuen kirjahyllyssä, syömässä suurta annosta kakkua?  

"Kuuntelee, mutta ethän pahastu, jos en juuri nyt kirjoita?"
Kaikki hätkähti hieman, Kirjuri puhui nykyään niin harvoin Luonnonkansalle suoraan, mielessään, tai ääneen, että se kuulostikin jotenkin oudolta. Karheammalta.

"Kuuntelee kirjuri. Ja kirjaa huomenna kunhan on rauhallisenpaa, sopiiko?" Poksu ilahtui niin, että hyppäsi kirjurin kaulalle halaamaan. Ja siinä olkapäällä, korvaan kuiskutellen, kertoi itsestän  yhtä jos toista.

~Kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa VII

Siitä tuli tapa. Joka kerta kun kirjuri lähti kouluunsa, Kievarin kävijöistä joku, lähti hänen turvaksi. Herra Kaarnala oli useimmiten vapaaehtoinen Tytin, Juuson ja Jalon kanssa, Suttu Suonkulkija,  Hilirimpsis ja Roopertti Rupsu olivat monesti myös mukana pienen kokonsa vuoksi. Heidän oli helppo piiloutua repuun, taskuun, tai hiustupsun taa.

Ilokseen he huomasivat, että myös koulurakennuksella oli omat Kulkijansa ja Haltijansa. Luonnonkansan Möyhijät olivat ottaneet tavakseen käydä tutkimassa eroavaisuuksia ihmiskehossa ja eteeristen olentojen kehossa. "Kaikesta voi olla aina hyötyä," totesi Möyhijämestari Muriel Mielihyvä. "Metsäneläimetkin tarvitsee parantajansa ja joskus ihmisetkin hakeutuu luonnon parantavien voimien äärelle. Silloin on hyvä tietää, myös tästä vyysillisestä kehosta jotakin. Se on niin täysin erilainen kuin meidän. Energiaa kyllä, mutta niin paljon tiiviimmässä ja erikoisemmassa muodossa."

Muriel koulutti, niin Luonnonkansan oppilaita, kuin kuulevia ja aistivia ihmisopiskelijoitakin. Vaikka kirjuri jossain määrin olikin poistunut tutulta taajuudeltaan, toimi Muriel usein kirjurin kanssa. Se herätti hilpeyttä Herra Kaarnalassa, samoin kuin Jalossakin. Oli Erikoista seurata, miten Muriel Mielihyvä otti kirjurin kädet ja lähti kuljettamaan niitä kulloisenkin möyhennettävän kropalla. Toisinaan kirjurin ilmeissä oli tiettyä tyhjyyttää, kuten Möyhijämestarillakin ja seuraavassa hetkessä ymmärryksen ilo alkoi välkkyä hänen silmissään.

"Ei lainkaan menetetty tapaus, ei sitten lainkaan." hymisteli Herra Kaarnala silloin ja tanssahteli iloisesti. Möyhijämestari myhäili myös, "tämä on tämmöinen monenkirjava ihmisen lapsi. Hyvä siitä vielä tulee, kunhan koulutetaan."

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa VI

Matka suujuu mukavasti, Aina aika ajoin Jalo kumppaneineen kauhistuu maisemien suhteen koska edellisiltä reissuilta heillä on mielikuvat kauniista metsistä ja nyt niiden tilalla on kadettuja aukkoja. Kun he kuitenkin ilokseen tuntevat kirjurin mutisevan samalla tavoin paheksuvasti ja huokaisevan samalla "Luonnonkansalla voimia", Alkaa heidän mielessään elää toiveekkuus. "Ei hän ole meitä unohtanut." Kuiskasi Tytti liikuttuneena.

"Mutta mikä häntä sitten vaivaa?" Juuso ihmetteli. Herra Kaarnala ilmestyi kurkkimaan etupenkin väliin. Vakavin silmin hän tokaisi "Ihmisenä olossa on monta kummaa asiaa. Jos olen oikein oivaltanut, ihmiset itse, asettavat itselleen valtavia tavotteita ja pelkäävät sitten, etteivät saavutakkaan niitä. Ja jos eivät saavuta, ovat sitten hirvittävän huonoja. Luulevat, että toisten ihmisten mielestä ja enimmäkseen kuitenkin itse itsensä tuomitsevat. Koska muistatte kuulleenne kirjurin ajatuksia viimeksi?" Kumppanukset pohtivat hetken, eivätkä muistaneet.

Jalo tarttui itseään kiinnostavaan kysymykseen ja kysyi, "Miten sinä tänne pääsit?" "Voi minä nukahdin vahingossa koulureppuun.." Herra Kaarnala hymyili hassusti ja ilmaisi siten, että sama päättäväisyys asioiden selvittämisestä, ajoi häntäkin.

Kirjuri alkoi selvästi jännittää enemmän. Lähestyttiin kaupunkia ja tuossa tuokiossa oltiinkin jo parkkipaikalla, josta kirjuri lähti harppomaan eteenpäin, pihojen poikki ja rakennuksen ovesta sisälle. Ovella on mies vastassa ja toivottaa Kirjurille huomenta, avaa oven ja sanoo tervetulloa. "Kiitos, kiitos" toteaa Jalo ja Juuso, sisälle rynnistäen, Tytti ja Herra Kaarnala astuvat perässä samoin kiittäen ja hiukan hillitynpinä, "kaikki kutsut otetaan tänään vastaa." myhäili Herra Kaarnala.

Sisällä he ihailivat paikkoja. Juuson aivan lempi paikka oli Kalle Rangon tutkinta, pienenä olentona hän pystyi tutkimaan sen aivan tyyten joka suunnasta, jopa Kallen kallon sisältä. Tyttiä nauratti mahdttomasti kun oppitunnin alettua Juuso otti parhaan paikan juuri Kallen silmäkuopasta.

"Vai tämmöinen paikka, mitä kirjuri täällä pelkää?" kysyi Jalo Herra Kaarnalalta.

"Kirjurin pitää osoittaa osaavansa, näyttää, että tietää ja taitaa jotain, mitä luulee ettei osaa..Tiedät ja muistat, ettei kirjuri oiken arvosta taitojaan." Niin, enkä minäkään oikein lisännyt hänen omientaitojen arvostustaan, kun en arvostanut hänen kasvien hoitotaitojaan aiemmin," Jalo mutisi nolona muistellen heidän ensikohtaamistaan.

Sitten he hiljenivät seuraamaan tilannetta.

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa V

Jalo seisoi Kantolan tienristeyksessä ja odotti. Tiukan päättäväinen ilme kasvoillaan ja Jalomaista jääräpäisyyttä koko olemuksessa. "Nyt en kyllä jää kyydistä. Viikkoja minä olen vaaninut ja vakoillut, mutta kertaakaan en ole saanut kutsua mukaan. Nyt minä lähden vaikkei kutsuttaisikaan."

Hetken päästä mutkasta ilmestyy auto, Jalo tunnistaa sen Uljaaksi jolla taanoin jopa lennettiin, kun Tulenkulta piti viedä takaisin kotiin. Viimeaikoina on tosin käynyt useammin niin että Uljas kiitää pysähtymättä ohi, kirjuri ratissaan. Mutta hämmentävää kyllä nyt se pysähtyy ihan Jalon eteen, kirjuri hyppää kyydistä ja avaa konepellin ja touhuaa hetken, lisäillen sitä sun tätä. Juuson ja Tytin iloiset kasvot kurkkii auton ikkunoista, "Hyppää sisään hyvä mies äläkä töllistele. Tytti sai kirjurin muistamaan, että öljyä piti lisätä, ei me tässä kauaa olla." Selvä, kutsu saatu, joten kyyti on käytettävissä.

Kirjuri sai asiansa toimitettua ja Uljas matkustajineen lähti liikkeelle. "Huomaatteko hänessä mitään outoa?" Kysyi Jalo muilta. "Joo, ollaan oltu hiukan huolissamme, sillä hän näyttää pelkäävän. Siksi me aamulla päätimmekin lähteä mukaan, vaikkei kutsua tulisikaan, mutta jotain meikäläistä hänessä vielä on, sillä ovella lähtiessään, hän silitti Kattilan väkeä ja kysyi, lähdettekö avuksi? Ei ehkä suora kutsu meille, mutta nyt ei ole varaa nirsoilla kutsujen suhteen. Apuun mennään, kun pyydetään."

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa IV

4.12.2018 Nykyhetki...

Kirjuri, Kirjuri, Kirjuriiiiiiiiiiiiii heräääää... Hmmm, mitä...? Hereillä, oi älä hypi naaman päällä Juuso,  ei kun Tytti, ei kun... Hei hei kuulkaas nyt kaikki, palako täällä, vai mikä hoppu tässä on? Koko Kievarin kävijä kaartti nököttää, kuka mitenkäkin päin makuuhuoneessa  ja Juuso,Tytti,Poksu, Hilirimpsis ja Roopertti Rupsu, Hyppivät vuoroin vatsallani, pääni päällä ja tyynyiltä sängylle.

"Kunnet herää senkin rontti!" Mitä ihmettä minä nyt olen taas tehnyt? Väsyttää, nukuttaa, on vielä yö, kello on vasta kaksi."Teitkö oven? Lähetitkö Poksun postin mukana?"Tein oven ja lähetinkin sen ja Poksun postin mukana, samassa pakkauksessa, Tein siis kaikki. Mikä hätä tässä nyt?
"Mikähätätässänyt kysyy hän!" Tytti kuulosti kiihtyneeltä, Liki samalta, kuin silloin kun olin polttaa Hiirolan Siirin saappaan.

"Näetkös sinä meidät ja kuuletkos nyt?" Näen kyllä ja kuulenkin, kun noin metelöitte. "No hyvä, sitten tiedetään, että olet oikeasti meidän Kirjuri ja tässä hetkessä. No, katsoppas nyt oikein tarkkaan ja mieti, kenen meistä EI kuuluisi juuri nyt olla tässä, vaan ihan toisaalla? " Tuijotin hetken koko komppanjaa ja sitten tajusin...Poksu? Miten sinä siinä? Missä on hiippalakkisi? Tapahtuiko paketille jotain?

"Eii, mutta ai kuinka jännittävää se oli. Ei edes tulomatka Joulupukin postikonttorilta tänne, ollut niin jännittävä, Ensin mentiin Kuor-mautossa, sitten Pakuttiautossa, junassa ja lenkoneessa... ja sitten klopsahdettiin luukusta perille ja kirjettä avattiiin ja Huuuuiiii mie säikähin ja katosin." "Etkö laittanut pakettiin käsiteltävä varoen kirjettä, kuten käskin?"kysyi Tytti Laitoin, kuoren sisälle kuten käskit...Tytti puhahti "paketinko sisälle minä sen käskin laittamaan?" Hmmm en ole ihan varma, oli niin paljon kaikkea... Mutta eih-n sitä tosiaan näe jos... voihan Kurttu...!Anteeksi, enhän minä taas ajatellut.. Haluatkos uudelle reissulle Poksu..? 

Poksun posket punehtui innosta. Taitaa olla niin, että lähdemme kerran vielä postittamaan kirjettä, koko Turina-poppoon kanssa. Meillä on Poksu Postitonttu postitettavana.

Ps. Kaima-Tytti. Tytti Hompsantuu-Tomeralta terveisiä ja pahoittelut Kirjurin puolesta, Ovesi, ei vielä toimi koska, Poksu ei kyennyt sitä taikomaan, teemme parhaamme, jotta se toimisi piaan, Kirjuri Unohti Taas Kerran Jotain Oleellista..Hmpf... (Minähän pyysin jo anteeksi Tytti) Muista koputta siihen oveen kerran, tai kaksi.

Luonnon kansan turinoita:Voiko Kirjurit kadota? Osa III

Tuntuuko teistä koskaan, että ihmiset on hiukan hulluja? Kysyi Tytti, Kievarin kulkijoilta. Oli kulunut jo tovi tuosta Poksu Postitontun ja kirjeen tulosta. Kirjuri katosi ajoittain ja tuli taas paikalle hajamielisenpänä kuin ikinä. Hän huokaili ja hohaili ja luki, Kievariin alkoi tulla tavallista useammin ihmisiä ja joka kerta kirjuri laittoi ihmiset pötköttämään pöydälle ja alkoi leipoa.

Juuso oli varma että Kirjuri opiskelee leipuriksi. Hän on vaan vieläkin niin Räpelökokki, ettei ymmärrä, että taikina täytyy tehdä ihan muista aineksista, kuin ihmislihasta. Onkohan hänestä tulossa joku ihmis-suurpeto? Hassua, jos niin kävisi koska hän on aina ollut niin kiltti, Juuso pohdiskeli.

Herra Kaarnala hymyili partaansa ja katseli kirjuria ilosesti, jaa-a Ei taida tulla suurpetoa, mutta Möyhijä hänestä tulee. Luonnonkansassakin on heitä. Pitkä koulutus, eräs möyhijä on opskellut koko 600vuoden pituisen aikuiselämänsä ja kertoi, ettei vieläkään koe olevansa valmis. Aina meillä, hänen möyhennettävillään, on jokin uusi vaiva, joka hänen täytyy tutkia ja miettiä, miten sitä  helpotetaan.

Tytti nirpisti pisamaista nenäänsä ja kysyi kauhistuneesti. Opiskeleeko Kirjurikin nyt ikuisesti, eikä enää huomaa meitä ikinä? Poksu kertoi, että hänkin haluaisi tarinasa kirjattavaksi, ja hän toivoi, että kirjuri oisi voinut auttaa häntä toteuttamaan haaveensa tutustua ihmispostiin perinpohjin....

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota? Osa II

Kuulitko Tytti? Postilaatikko rapsahti, koettaako Kattilaväki karata luukusta maailmalle? kysyi Tervas-Entti eräänä päivänä. Kesken rauhallisen rupattelun, eteisessä räpsyi ja kolisi koko Kievarin väki pyrähi katsomaan mikä moisen louskutuksen piti.

Pieni tonttu räpsytteli luukkua ja koetti vuoroin vetää ja vuoroin työntää, suurta valkeaa kirjekuorta luukusta sisään. "Asuuko täällä joku, joka odottaa kirjettä? Tai edes postitonttua?" "Minä odotan. Oi Poksu ystäväni, viimeinkin sinä olet täällä." Kiljahti Tytti ja juoksi vauhdilla eteiseen auttamaan ystävänsä luukusta sisälle."Hei kaikki.Tämä on ystäväni Poksu, Joulupukin postikonttorilta. Hän on ollut siellä töissä, jonkun vuosisadan jo. Ilmoitteli taannoin tulevansa joulukuussa käymään, onhan siitä toki jokunen joulukuu jo mennyt, mutta parenpi nyt, kuin ei tällöinkään. Tervetuloa Satulan Kievariin."

Syntyi hilpeä hälinä ja kaikki esittäytyivä toisilleen, Tytti kävi nykimässä kirjuria korvasta ja heitti viimein ciliä kirjurin teemukkiin, jotta oisi jotain huomiota saanut, mutta hetken yskittyään tämä vajosi vajosi taas vihkoihinsa.

Kun Poksu alkoi puhua kirjeestä, tuli kirjuriinkin liikettä. "Mikä kirje mistä? Näyttäkäähän." Hetken aikaa näytti kirjuri entiseltään ja kaikki ryntäsi innoissaan hänen luo juttelemaan ja kyselemään koska laitettaisiin seuraava turina bittitaivaalle? "Anteeksi en ehdi juuri nyt, on hiukan töitä ja asioita." "Lukisitko kirjeesi ääneen, niin mekin tietäisimme mistä on kysymys." Pyysi vierailulle sattunut HillaMaija. Kirjuri kurkisti HillaMaijaa ja hetken hän näytti siltä, ettei olisi tajunnut pyyntöä. "Ai niin tämä kirje, hetkinen ja kotva...Tervetuloa opiskelemaan... Minä pääsin kouluun" kirjurin ääni oli sekä tyrmistynyt, että ilahtunut, hetkellisesti näytti jopa siltä, että hän pyörtyy, tai alkaa itkeä pelosta..

Kaikki liike vierailijoiden taholta päättyi ja kirjuri kiirehti puhelimeen ja aloitti selostuksensa..

Ymmärsittekös jotakin? supatti Juuso Rrömppäinen ja muut ravisti päätään, Jalon tuima ilmeiset kasvot näytti siltä että kohta hän laittaa tuulemaan, jos ei joku jo vihdoin selitä jotakin..

~kirjuri~

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit Kadota? Osa I

Oletteko te nähneet Kirjuria? kysyi Juuso päivänä muutamana Kievarin väeltä. Kaikki osoittivat hiukan hämillään sohvan nurkkaan ja Juusolla lopsahti suu auki.

Nurkassa nökötti sinisen vihertävän hiustupsunsa kanssa, haaltunut ihmisen olevainen. Nenä kiinni kirjassa ja mutisi omituisia. Jotain litinän lätiää se kai oli, tai semmoisen tämmöstä, niin ainakin joku väitti kuulleensa sanottavan.
"Mitä hän tekee?" Kysyi Juuso epäileväisenä. "Mikä häntä vaivaa?" 

" -Hän on nyt enemmän ihminen, kuin meitä. Ei kuule, eikä nää. Silloin heistä, kirjureista tulee meille etäisiä. Melkein kuin ennenkin, mutta he kadottavat meidän näkyvistään ja unohtava kirjaavansa meidän tarinoitamme. Ennen pitkää he kadottavat voimansa ja muuttuvat kokonaan ihmisiksi. Niin on monille meidän kirjureistamme käynyt. Ihmismaailman kiireet, tekevät heistä luonnontaikuudelle sokeita ja kuuroja." Näin kertoi Herra Kaarnalan  huolestuneen näköisille Kievarin kulkijoille.

Alkoi yleinen hälinä ja hölinä. "Mitä me voidaan tehdä? Kuinka hänet saadaan takaisin meidän maailmaan?" Ei kirjuri saa kadota, hän lupasi minulle, ettei katoa, kiljaisi Tytti ja totesi, että asialle on välittömästi tehtävä jotain. "Herätetään hänen! Muu ei auta."

"Minä koetin jo, hän tuli Kesälään laittamaan kynttilöitä ja karjaisin hänen takanaan kuin jätti ainakin, eikä kirjuri eväänsä heilauttanut. Ei reaktiota! ja tiedätte minun karjaisut" mörähti Jalo apeana.
"Otetaan käyttöön järeämmät keinot." ässähti Suttu Suonkulkija. "Hyvällä suunnitelmalla ne suurimmat marjamättäätkin pölistellään."

~kirjuri~

Marraskuun mustaa

Taas yksi kummallisuuksien kuukausi. Miten Yksi ja sama kuukausi voi olla samaan aikaan julmetun pitäkä ja käsittämättömän lyhyt. Mennä hitaasti ja venyä käsittämättömän pitkäpiimäiseksi ja ahdistavaksi.

Tässä kuussa ajetut kilometritkin tuntui perilleviemättömiltä ja osa kilometreistä, lyhyemmiltä kuin ikinä. Yksi päivä tuntui joiltakin hetkiltä loppumattomalta ja toiselta hetkeltä humpsahtavan hups vaan pois. Ja yöt, jos kuukauden aikana oli yksi yö, jona nukuin kunnolla, niin hyvä. Loput pyörin ja pähkäilin ja mietin, että kylläpä taas aamulla väsyttää. Ja niin väsytti.

Kun satoi vettä oli pimeää pimeänpää ja marras söi valot ja kun tuli pakkasta niin viima ja kylmyys liukui suoraan luuytimeen ja jäädytti sielua myöden. Ei ihme, että vanha viisu varoittaa talvirakastumisen pakastavan sydämen. Mie olen aina talvea rakastanut ja tässä sen näkee miten kylmällä sydämellä minut on varustettu. Tämän kuun aikana olen kokenut olevani varsinainen Mörkö.

Mutta Tämän kuukauden aikana on ollut niin paljon tapahtumia, että meinaa mennä pää siitäkin pyörälle. Jonkun kerran olen polkenut jalkaa ja pohtinut, että kuka hullu käski ihan joka juttuun mukaan lähteä, mutta tämä nyt vaan meni näin. Yrittäjä yrittää ja toivoo ettei tyri tää..

MiWin Möyhimö teki eilen toistaiseksi viimeisen hieronnan kotikotosessani ja tänään kanniskelen hierontapöydät ja kikkeet Uljakseen ja hurautan ne Uuteen tilaansa, joka joulukuun on testikäytössä. Joulukuussa kertoilen, sekä Möyhimön kuulumisia, että Luonnonkansan turinoita, joten koettakaahan sietää blokitulvaa jos semmoista ehtii syntyä. (tämä sillä varauksella, että tosiaan ehdin kuunnella kaikki turisijoiden turinat, täällä on pidety melkoista murinaa Kadonneelle Kirjurille.)

Luonnonkansan turinoita.

Eilen innostuin siivoamaan kesän pois Wilhelmiinan Kesälästä. Teimme töitä yhdessä Jalon kanssa. Emme olleetkaan toviin puuhailleet yhdessä ja riemu oli kyllä suuri, saada siistiä aikaan. Toki tintit piti tänään puhuttelua ikkunoita koputellen, että minnekkäs veit kaikki talventörröttimet ja kuihtuneet kasvit, vielä niissä oisi ollut syötävää meille.

No roskat meni roskiin ja Kesälä tuli siistimmäksi. Ja aamulla Jalo kömpi kanssani aamukahville turisemaan." -Vielä voitaisi siivota, laittaa valotkin jo. Marraskuu ja kaikkea."
-Niin niitä valoja kaipaisin minäkin, mutta on se ikkuna remontti tulossa, niitten takia pitää siirtää valot pois kuitenkin, niin josko ootettaisi vielä?
"Mutta kun se yhdessä tekeminen oli niin kivaa. Ei olla paljoa tehty yhdessä nykyisin..."

Istuin hiljaa ja hörppäsin kahvia harmaasta kupista, Siitä neljännestä, tai viidennestä lempikuppi-vaihtoehdosta. Pölönen särkyi jotenkin ja mandalasta katkesi lopulta korva, vara pölö oli liian pieni ja Turtsi liian kevyt. Kivoja kuppeja, mutta turinatuokiolla pitää omissa käsissä olla jotain todelliselta tuntuvaa, kun ympärillä oli niin satumaisia ja hämmentäväisiä tilanteita.

Nyt melkein hyppäsin tuonne harmaaseen kuppiin piiloon nolouden puuskassani. Jalo oli eilen ensin melkein kyörännyt minut pois Kesälästä. Kun kysyin syytä tähän, hän hölmistyi ja kysyi taas kuten joskus vuosia sitten että ”Kuuletkos sinä minua? Ja minä vastasin Kuulen kyllä, kiitos. Mitäs minä olen oikein tehnyt väärin?  Ja Jalo kertoi. Pitkään ja hartaasti. Voi olla, että tämän turinan kertomisessa menee koko Joulukuu, kunhan saan sen ensin kirjattua kansiin.

~Kirjuri~

Harmaan osa.

Harmaa villatakki, villasukat, villahousut, Harmaa kupillinen lämmintä teetä. Pehmeän harmaa viltti. Kattilan väki ja itse viltin kätköön fiilistelemään.

Ei kaikki, mikä on harmaata, ole synkkyyttä, osa siitä on Lepovaloa. ~W~

Hyvää Matkaa.

Siellä jossain kotona, tähtitomuna, me kerran päätettiin, kuinka elomme eläisimme ja miten sen sitten aikanaan päättäisimme ja päätimme täysissä valovoimissamme, että elomme kestäisimme ja tiemme kohtauttaisimme, kanssa toisten tomusten, kukin tavallamme.

Kestetty on ja kohdattu on ja toisinaan on jouduttu hyvästelemään kukin tavallamme kanssakulkijoitamme, niin kauneudella, kuin rujoillakin tavoilla. Vaikka kuolemantapa, on aina kunkin tomuna tekemänsä valinta, ei täällä ollessaan juuri kukaan meistä kykene sitä lupaustaan muistamaan. Varsinkaan, kun se kuolema järkyttää ja rytinällä ottaa omansa.

Ja harvoin meistä kukaan täältä, jälkeenjäävien mielestä on juuri sopivaan aikaan pois lähtenyt. Kaipuu jää aina. Ja mieliharmi siitä ettei tullut sanotuksi ja kerrotuksi kuinka tärkeää kohtaaminen juuri sinun kanssa oli. Jäi sanomatta "Kiitos, kun välitit." Tai "anteeksi etten tiennyt," kerrottua että "muutit elämäni", "autoit jaksamaan vaikeuksissa." Pyydettyä anteeksi liian vähän ja jäi antamatta anteeksi aina liian paljon.

Kuluneen kahden viikon aikana olen kuullut useammistakin yllätyksenä tulleista henkimaailmaan siirtymistä. Kaikki niistä on liikuttaneet sisälläni palasia sinne ja tänne. Otan osaa teidän murheisiinne, jotka olitte heitä lähinpänä. Muistakaa, ettei he kuitenkaan ole kuin harson takana, pois näkyvistä, mutta vieressä kulkemassa aina kuitenkin.

Mutta yhden viestin kirjoitan suoraan henkimaailmaan.
Kiitos Pekka Asikainen, että olit ja kuljit nuorten ihmisten tukena juuri silloin, kun minä kompastelin heidän joukossa. Kiitos, että välitit ja puutuit tilanteisiin, joissa olin altavastaajana. Kiitos, ettet pitänyt minua liian tyhmänä ja mihinkään sopimattomana, vaikka itsekin olin jo uskoni menettää. Kiitos, että olit Luokanvalvoja, Rehtori ja Opettaja, jolla oli hyvä sydän, ystävällinen luonne ja riittävästi auktoriteettiä huutamatta kehoittaa "Älkää nyt pojat kiroilko noin saatanan paljon, kun se on niin helvetin rumaa!" ja saada porukka vielä tottelemaankin. Toivon voivani joitakin oppejasi muistaa ihan tähtitomuksi asti, vaikken mikään matematiikan nero, tai fysiikkatietäjä ollutkaan. Toivon kuitenkin osaavani olla hyvä ja ystävällinen ihminen, sitä oppiahan sinäkin ympärillesi levitit.

Ihaillen ja kunnioittaen, toivotan hyvää matkaa,

t:oppilas viime vuosituhannelta.

~W~

Kiitos ei oo kirosana.

Tuija Haltijaemon kaunistus.

Ihan ei ole jokapäiväinen fiilis se, että tekee mieli taputtaa itseään olalle ja sanoa: Teippäs hyvin. Jaksoit, osasit, pystyit ja kykenit. Hiukkako Wau sinä ihan Ite.
Mie oon monesti kertonu siitä, että pääni sisällä on se ikuinen kriitikko ja nalkuttaja, joka kerttoo kovin mielellään, missä kaikessa olen sen mielestä huono, tai ihan kerrassaan jäätävän tyhmä.

Siksi tänään tuli moneen otteeseen kovin liikuttunut olo, kun nalkuttaja, sattui aivan vahingossa(?), olemaan hiljaa, juuri silloin, kun kuulin hyvää palautetta itsestäni. En enää nykyiässä kovin herkästi punastu, mutta nyt piti muuttua hetkeksi ihan helakan loimuavaksi, koska, Minä Kuulin.

Ja se tuntui mukavalta, minä olen kuullut aiemminkin kehuja jostain tekemistäni asioista. Mutta Kuulla ja Ymmärtää, että tarkoitettiin minua, on vaikea yhdistelmä. Kun on koko elämänsä kuljettanut aivoissaan olentoa, jonka olemassaolon tärkein tarkoitus on mitätöidä Minä. Eilen aamulla kiireen keskellä, minä käskin sen sulkea suunsa ja kadota päästäni. Sille ei  ole siellä tilaa, eikä käyttöä. Nyt minä tarvin aivoni terävinä ja ilman pessimististä takapirua.

Tein eilen töitä ja tänään samoin ja minä koin, että minä olen hyvä. Eikä se ruotuun palautus tullutkaan heti, ei kostoa itsekehusta, vaan sain myös kehun pääni ulkopuolelta, sain vielä toisenkin kehun ja

tajusin, ettei niitäkään kehuja tyrmätty. Kehaisin itse itseäni, koska aikataulujen lipsumisesta huolimatta, yksikään asiakas ei siitä kärsinyt. Kaikki meni hyvin MINUNkin mielestä. Alkoi ihmetyttää entistä enemmän. Voisiko olla niin, että mitätöitsijä minussa, olisi todellakin lähtenyt?  Pidemmälle lomalle, vai vain päiväksi pois? LÄHTENYT KOKONAAN?

Jos niin on, toivotan sille kovin avartavaa ja hyvää matkaa. Tulkoon siitä onnellinen ja optimistinen , minne se ikinä meneekin ja tulkoon minusta itselleni, ystävällinen, kannustava ja rakastava.

Sillä tiedättehän tekin sen, että oman nahkansa ja luustonsa sisällä me kaikki ollaan ihan 24/7 ja jos siellä jatkuvasti vaan vaatii entistä isonpaa työtä ja parenpaa tulosta, voipi jonakin päivänä sivupersoonilta loppua hermot ja ne käskee mennä muualle nalkuttamaan.

Näin teen nimittäin jatkossa, minusta on mukava olla hyvä, kelvata juuri tämmöisenä ja tulla hyväksytyksi hiukan höpsähtäneenäkin, juuri siinä missä olen. Ja kun sanotaan kiitos ja kehutaan hiukan, se keventä oloa ja kasvattaa pienet siivet tassujen alle ja sydämeen.

Kiitos. Minä kestän kiitokset kyllä. Kestäkää tekin, sillä toisinaan, kun niiden määrä on vähäinen, ne auttaa tekemään päivästä kevyemmä ja sisälle mukavan lepatuksen. Semmoinenhan se on kiitos ja kehu, kuin rakkauskirje salaiselta ihailijalta. Harvinaisenpaa kuin lumi joulukuussa.

Kiitos kun Ilahdutit ystävällisin sanoin ja teoin, kiitos kun luit, Kiitos kun olet, ihana oma itsesi, juuri sinuna hyvä.

~W~

Syyskuu

Saavut kirjavassa puvussasi, tulen värit viitassasi ja kiedot koko kansan voimallisin käsin, kylmään kaapuun. Vedän vilttiä niskaani ja lupaan, tänä syksynä et minua surmaa. Et sulje synkkään kellariisi ja jätä pimeän loukkuun mätänemään, kuten kaikkia niitä kauniita lehtiä, puista ja pensaista. Vesisateeseen ja mutaan upottaen. Et lannista minua syyskuu, et lannista. Vaikka elämän ehtoo puoli jo tuntuukin lähestyvän. Jäähuurut pinnoittavan aamuisin nurmea, talojen kattoja, auton ikkunoita ja puiden lehtiä..Kohta saapu talvi ja kylmentää meidät, pakastaa paremman päivän odotukseen. Jos emme kuole kylmyyteen, heräämme kenties keväällä jälleen.

Mutta jotkut meistä kuolee, tai kuolettaa tunteensa, kadottaa kasvonsa, tai hautautuu häpeään, yksinäisyyteen ja ikävään. Jotkut meistä. Toiset imeytyy lehtivihreään valona ja rakkautena ja auringon sulattaessa maailman, ne nousevat taas ja imevät voimaa kuolleista. Ruokkivat itsensä maan humuksella, syksyn satuttamilla ja hengiltä suutelemilla. Tarkoituksensa kaikella, elämällä ja kuolemalla. Ne käsikädessä kulkee, elää ja kuolee. Solukot.

Kun auringon on aika hymyillä viimeisen kerran, tiedät, että se teki tänään työsä hyvin. Sadepilvien raostakin se hymyili. Loi ruskan, loi lammelle siltansa ja kadotti koivikkoon säteittensä kipinät, nyt se loistaa keltaisena. Vahteroinen lehdet leimuaa, kuin Feeniks-linnun siivet, kun se korkeuksiinsa lentää. Minä voin vain ihmetellä sinua syyskuu. Niin kaunis ja kamala. Syntymä ja kuolema sinussa loimuaa. Niin kovakourainen ja monitahoinen olet, että on hankala tietää, sinua rakastanko, vai silkasti vihaan...Kun yht'aikaa minua silität ja survot pukkosi lihaan. Väreilläsi hellit ja pimeydelläs vihaat.

~W~

Rehveillä.

Viimevuosina ei ole juuri tullut "normitreffeilyä" harrastettua.

Ai mitäkö on normi treffit? Mie miellän semmoiset tilanteiksi, joissa herra Henkilö kysyy rouva, tai neiti Henkilöä, (Toki nykyaikaan kuuluu, että myös neiti/rouva Henkilö voi myös pyydellä herra Henkilöä... Tai Henkilöt Henkilöitä, sen enenpiä pohtimatta, onko herra, rouva, vai neiti, tai vastoinpäin), kanssaan kaffeelle, tai syömään, tai leffaan, tai ylipäätään viettämään aikaa yhdessä. (Kepeillä, tai olemattomillaTaka-ajatuksilla. Itse toivoin tämmöisten treffien taka-ajatusten olevan mieluummin rentoja tilanteita, joiden aikana minulta odotetaan vain sitä, että nautin matkasta, eli viihdyn.)

Lisäksi näkemykseni normi treffeistä on, että treffit on hyvä suunnitella, ainakin osittaisesti, etukäteen. Ei ihan niin tarkkaan, että pienikin askelrytmin sekoaminen sekoittaisi koko homman, vaan niin, että tilanne soljuu mukavasti, kuin keväinen vuoripuro, tuli eteen mitä tahaansa. Ja kyllä, myös se, että treffikumppani tietää etukäteen, koska Treffit on, oisi hyvä huomioida.

Ja treffeissä pitää olla yllätyksellisyyttä. Ei kadonneen lompakon, tai varastetun käsilaukun muodossa, vaan niin ,että siitä viriää hauskaa keskustelua ja hyviä nauruja, vielä pitkään jäljestäkin päin. Oikeanlaista Yllätyksellisyyttä ei ole sekään, että saapuu treffeille umpihumalassa.  Nukahtaa treffikumppanin sohvalle. Iskee treffeillä ollessaan uuden treffikumppani, tai treffikumppaninsa kanveesiin. Jättää saapumatta paikalle. Tai peruu treffit viime tipassa, koska on tehnyt päälettäisbuukkauksen toisen Henkilö Henkilön kanssa.

Koska oikeanlaiset, Hyvät Treffit, ovat nykyään niin harvinaisia ja kuitenkin niin pidän treffailusta, olen päätynyt tilanteeseen, jossa otan itse asiakseni hemmotella sisäistä naisellisuuttani. Silloin astuu siis esiin sivupersoona ja kaikella sillä Hyvänjätkän taidolla, jota minussa on olemassa, lähden liikkeelle. Olen toisinaan hyvenpi jätkä, kuin ne minua Hyväksi jätkäksi kutsuneen, herra/rouva/neiti Henkilöt. Osaan ainakin käyttäytyä fiksusti treffeillä treffikumppaniani kohtaan. Johtuu ehkä siitä, että olen osunut useammin Huonoille Treffeille kun niille Hyville.

Eli koska Normitreffit  ja Hyvät Treffit, ovat katoavaa kansan perinnettä, harrastan siis nykyään vain Rehvejä ja nehän etenee ikäänkuin näin.

Hyvä jätkä, (mie) Olkoon nyt vaikka Wilhelmi, kysyy naisellisuuden puolelta,(edellen mie)eli Wilhelmiinalta: "lähtisikkös Rehveille?" Wilhelmiina punastelee ja kursailee jonkun tovin ja sanoo sitten: "Joo, se ois mukavaa." Wilhelmi suunnittelee, että tuo päivä ois hyvä, tekee ehdotuksen ja jos sopii, suunnittelee ohjelman Rehveille. Viimeisimmät Rehvit tehtiin elokuviin. Wilhelmiina oli tälläytynyt parhainpiinsa, (kiitos, en kyl ollut, mutta nätisti sanottu.) koska tytöt/naiset, nyt vaan tykkää tälläytyä. Ja Wilhelmi saapui suunnitelminen ajoissa paikalle. Sitten ajeltiin Uljaksella kaapuntiin ja Wilhelmi kävi niska punottaen ostamassa liput, poppari ja juomat. Hää oli viel valkannu semmosen, kepeähkön ja muikeen mukavan leffan, missei ollut verta ja suolenpätkiä, joten Wilhelmiinankaan ei tarvinut olla vaaraksi vieressä istuville. Lehva oli mukava ja siitä riitti pohdintaa vielä kotimatkallekin. Kerrassaan onnistuneet Rehvit.

Sen verran todellisiksi, ovat nämä Wilhelmin ja Wilhelmiinan Rehvit alkaneet käydä, että kun viimeksi Wilhelmi vei Wilhelmiinan leffarehveille, oli Wilhelmi ilmeisesti varannut itselleenkin oman tuolin, sillä melko täydessä leffasalissa vierustuolini oli rivin ainoa vapaa paikka. Tuntui kuin oisin ollut Rehveillä Näkymättömän Henkilön  kanssa.


~W~

Epätoivon elokuu.

Yhtenäkään aamuna viimeviikolla, ei herätyskellon soitto, tuntunut aamun toivotuimmalta ääneeltä. Kun sama Pimpelipomin-inho toistui tällä viikolla, pisti se miettimään, että missä vika. Koko ajan väsyttää. Kilppariarvot oli ok, ei tulehduksia, ei alkavaa flunssaa. No, onhan toki kalenterissa ollut menonsa joka päivälle, koko kesän ajan. Ja niinkin on, että yöt on olleet levottomia, Unimurua ei juuri tapaa. Ja jos, niin tunnin kaksi silloin tällöin, mutta sehän on ihan tuttua. Kun tällä viikolla muutamasti olen purskahtanut varoittamatta itkuun ja miettinyt synkeitä ajatuksia, enemmä kuin kerran

päivässä, tajusin katsella kalenteriani tarkemmin. Elokuu. Ja vieläpä sen viimeistä viikko viedään. Jo nämä oireet pitäisi monen kymmenen vuoden kokemuksella tietää. Syysmasennus on täällä. Se on kumma kurjuus, kun se iskee sellaisiinkin, jotka RAKASTAA syksyä, ruska aikaa, värikylläisyyttä ja ihanaa kummallista valon ja pimeyden liittoa. Ja aamu-usvaa ja kirpeitä ilmoja. Miten ihmeessä se voikin aina hipsutella niin hiljaa ja huomaamatta, kietoutua sydämen ympärille tiukaksi keräksi ja rusennella, puristella, sitä niin, että kyyneleet silmistä tirskuu.

Kuolema on täällä ihan just, lehdet kellastuu ja putoaa ja maailma nukkuu ikiuneen. Epätoivo olkoon kanssanne. Viinikan vikuroivat hevoset, jos ikinä, koskaan, milloinkaan enää heräämme ja iloa tunnemme, niin Se jo ihmeistä suurin on Se. Viis siitä, vaikka asiat oisi tähän saakka menneet noin jotenkin päin kivasti, niin heinäkuu hulluuden huokaisusta kun olet toennut, jo hiljalleen hiipii kylmä usva sydäntäsi kylmentämään talvikaudeksi. Ja vaikka tsempaisit itseäsi kuinka, siinä istut kuralätäkössä perssiilläsi ja kitiset kovaa kohtaloasi.

Niin näin. Mielialat on kuin vuoden ajat, kuin meren aallot, kuun kulku. Julma tosiasia on, vaikka kuinka rakastan syksyä, se tuo tullessaan Melankoliaminut alkaa murjotuttaa. Mutta jos sattuu taskussasi olemaan joku piristysruiske ja pullollinen ilonpisaroita, niin täällä oisi hyvä Yrmiina-Mökötin, ihan ihmisen muodossa, jonka voisi moisilla liemillä huljuttaa hilpeäksi.

~W~

Sydän rikki, kuin siipi perhosen

Joskus,

 kun kuvissa pompahtelee

 Haltija ja kaksi,

 niitä vanhoja tuttuja,

 jotka oli jo ennen,

kuin heidät tunsinkaan. 

Tulee ikävän haikea

 ja haikean ikävä. 

Sellainen

 melkein tyhjä syli ja sydän, 

joka onttona kaikuu, 

kun tiedän, 

että olit täällä

 ja nyt et ole.

Kun Haltijat tietää

 ja tuntee missä olet, 

muttei tuo sinua näkyviin, 

tuo vain muiston

 ja siitäkin vain tunteen tuulesta,

 ei kokonaan, 

eikä kaikkia. 

Ja voi. miten silloin

sydän on kipeä.

Kyllä minä kuuntelen laulusi

ja haluan tuntea 

sipaisut hiuksillani,

ei se haittaa,

vaikka Hatilijantuuli

on nopeasti ohi. 

Ei se haittaa, 

vaikka koko rakkaus on harha, 

tai vain harvojen etuoikeus. 

Mutta Tuulihuilun soitto

 Usvakansan maassa, 

On kaunein asia ihmiskorville.

Ei se vie suruja pois, 

eikä tee Ikuisesti onnelliseksi, 

mutta se tekee kuulijansa 

hetkeksi vähemmän surulliseksi. 

Hyvä niin, 

minä kuuntelen 

ja katselen hiljaa hetken. 

Tiedän, 

että Kunhan vain

 uskon vahvasti,

 Aika kuluu 

ja olen riittävän onnellinen 

kuulemaan taas tarinanne.

~Kirjuri 　 ~

Helteinen heinäkuu.

Ei ihan joka kesä, olla saatu nauttia, näin totaali lämmöstä. Eikä näin pitkään, että nautinto muuttuu jo kärsimykseksi. Tänään likipitäen hulluudeksi ja helvetiksi. Kotonani huutaa pöhöttimet yötäpäivää ja koettaa epätoivon vimmalla, viilentää tätä huonoa saunaa. 28 astetta, siihen se on nyt jämähtänyt näiden ilmankieputtajien avulla. Pahimmillaan oli mestarilliset 33 plussaa. Siis sisällä. Parvekkeen lukuja ei voi enää seurata, sillä mittari kuoli lämpöhalvaukseen.

Ja teen töitä kotona. Ongelma on vaan siinä, etten enää jaksa tehdä työtäni kovin hyvin. Kuuma, jota kaikki muut tuntuu imevän huokosiinsa onnen soikulaisina, aiheuttaa itselleni nivelkipuja niin käsiin, kuin kaikkialle muuallekin kehooni. Olen varma etten ole ainokainen, jonka nivelet ja pää huutaa armoa näissä lämmöissä. En ole vain kipeä, vaan myös kärttyinen kuin peikko. Vähemmästäkin alkaa mieliala nikotella, kun helle estää nukkumasta rauhallisia öitä, syömästä säännöllisesti, tai ulkoilemasta.

Käyn uimassa, rannat on täynnä väkeä, jotka on onnenhuumassa kuumasta. Minulla on nassu viturallaan ja olo tukahtunut. Levoton virta ihmisiä sinkoilee laitureilla, hyppii ja ponppii hämmentävällä vaudilla, eikä kenenkään liikkeitä voi ennakoida. Oma järki ei kuumuudessa tunnu toimivan millään ja keinuva laituri tuntuu keinuttavan sisuksetkin niin, etten kykene enää kulkemaan suoraan. Vesi on lämmintä. Aivan liian lämmintä, tehonsa käyttänyttä kylpyvettä. Ei miellyttävää kylpyvettä, vaan sitä kylpyvettä, joka ei rentouta kuumuudellaan, eikä virkistä viileydellään. 

Kellun vapaasti aallon vietävänä. Toisinaan pompahtelen veneiden aikaansaamilla aalloilla ja toisinaan kanssa pulikoijien aallokossa. Aivot haluaisivat kellua pois äänistä, melusta ja osumista, menkää kauemmaksi, päästäkää minut kauemmaksi, jonnekin sinne missä on hiljaista, viileää ja lupa nukkua nukkumistaan. Minä pidän työstäni, ihmisistä, siitä että asiat soljuu ja liikkuu vapaasti ilman kahleita. Nyt kuumuus on kahleeni, unettomuus toinen, väsymys, äänet ja olontukaluus omanlaisiansa kahleita nekin. Kellun ja tahtoisin niin vain jatkaa matkaani aaltojen yli sinne missä jäälautat kelluu. Muuttua siniseksi kylmästä ja katsoa oisinko silloin onnellisenpi?

Luultavasti en, oisin edelleen väsynyt.

Pian on syksy, piaan helle kesä on muisto vain ja pukeudumme paksuihin palttoisiimme, jotka jäykistävät liikkeemme. Tulee synkkä pimeys, pitkä kiiltävä asfalttitie edessä ja valomeri vastaantulijoiden kaistalla hämäyttää silmät, kuin auringon valot kesäisin. Odotellaan lunta, talvea ja sitä, että tulisi oikeaa lunta.. oisi oikeanlainen talvi ja joulu, joka oisi kuin silloin lapsuudessa. Luminen ja joulupukki muistaisi toteuttaa kaikki toiveet.

Hällä lie ihan yhtä vaikeaa, kuin Säidenhaltijalla. Me toiveinemme olemme varmasti kuin pahimmasta painajaisesta. Vaikeita miellyttää. Pyydän anteeksi, etten selviä kovinkaan hyvin, tyytyväisyyden säilyttämisessä.Onnellisuus valuu minusta ulos, kuin hikipisarat. Enkä edes kykene estämään sitä mitenkään. En tänään. Ehkä huomena, tai sitten, mutta nyt heinäkuun voimat on uuvuttaneet minut loppuun. Onneksi se saapui juuri pääteasemalleen.

Onnellisuus minusta on hetkeksi käytetty ja haluan vain olla kelluvan lilluva ja aalloilla lipuva, kuiva keppi vailla päämäärää. Minä hymyilen taas sitten, kun en tunne nivelissäni jokaista kireää lihasta, jota olen käsissäni pehmentänyt. Ehkä olen elossa taas elokuussa.

~W~