Tyhmä aikuinen.

Keski-ikäinen, mutta silti joissakin asioissa, täydellisen kyvytön hoitamaan aikuisten asioita.

Karuakin karumpi tosiasia, josta ei vaan kertakaikkisesti pääse yli muutoin, kuin itkupotkuraivari-kohtauksin ja jonkun "oikean aikuisen" avulla. Mitä siis voi tehdä, jos puuttuu aikuisen kyvyt elämästä selviämiseen, vaikka on aikuisen ikä, koko ja näkö? Mistä haalitaan huoltaja, joka vääntää asiat ratakiskolla ymmärretttäväksi?

No minun tapauksessa, se on tänäänkin oma äiti. Luojalle kiitos, tuo minun topakka ja tarmokas äiti on tuossa. Vieressä kuuntelemassa ilot ja surut ja tajuamassa, että en minä tajua, minä en tajua tietoviisaiden ajatuksia, en lakipykäliä, enkä kapulakieltä, en tekstiä virallisissa papereissa. Ja olenko siksi tyhmä? Omasta mielestäni olen, varsinkin, jos järkeni ei riitä ymmärtämään, miksi verottaja tahtoo minulta rahaa, vaikken ole viimekesän jälkeen tienannut latin ratia. En hakenut työttömyyspäivärahaa, toimeentulotukea, asumistukea, enkä muutakaan "ilmaista rahaa".

Joka kerta kun näitä hakisin, tuntisin oloni uhatuksi syytetyksi ja nurkkaan jahdatuksi työvieroksujaksi, joka pakoilee velvollisuuksiaan, kertoessaan miten paljon ahdistuu pelkistä virastokäynneistä ja näistä taitavasti sanailluista kirjelmistä, millä KELA, TE-keskus ja muut julkishallinnolliset virastot minua muistaa. Melkein vuosi on mennyt sen piirin ulkopuolella. Jokainen isän perintösentti sukkapuikoksi venyttäen, nyt alkaa tuntua ahdistavalta. Sillä Laskut, löytää edelleen minut joka kuukausi, Vuokra pitää maksaa, ja nälkäkin yllättää joka päivä, tai ainakin joka toinen päivä.

Olen ollut jopa ylpeä siitä, etten ole anonut apua.

Mutta tiedättekö? Minä todella tarvitsisin apua. Millä tavoin kasvetaan aikuiseksi, joka selviää pyrokratian pyörteistä, saamatta paniikkihäiriöitä jokaisesta virallisesti kirjoitetusta kirjeestä, jokaisesta toimistoasioinnista. Yllättävistä tilanteista, stressavista tapaamisista, tai suunnitelmien muutoksista, jotka tuo nenäni eteen hankalia tilanteita ja kysymyksiä, kuten esimerkiksi "miten pärjäät taloudellisesti? Oletko ajatellut hakea töihin? Työkokeilupaikkoja ja virastokirjelmiä. Kursseja kouluja olisi tarjolla, hanki uusi ammatti , tee elämälläsi jotain... "

Ja kun mielestäni minä teen.Jostain syystä se ei vaan ole samaa, kun mihin kaikki muut tuntuu kykenevän. Minä olen se luuseri, joka ei aikuisenakaan ole saanut elämäänsä sellaiseen järjestykseen, missä kaikki asiat oisi ymmärrettäviä ja selkeitä. Välillä tuntuu, että siihen osaamattomuuteensa kuolee jo sen vuoksi, ettei paniikin yllättäessä osaa edes hengittää.

Miksi minä olen niin tyhmä, etten osaa elää kuin yhden päivän kerrallaan, senkin vain aamusta iltaan, ilman huolia siitä, että rakentaisin huomisen huoneet valmiiksi. Kaikki tulevan murehtiminen tuntuu saavan minut pois tolaltaan ja toivomaan, että pääsisin pois. Minun mielestä tämä nykyinen maailma, mihin minun pitäisi sopia, on pelottava, eikä millään muotoa näin typerälle tarkoitettu.

Miksei minusta tunnu tulevan mitään? Edelleen olen vaan sopimaton kaikkeen. Mikä minussa on vikana, kun en osaa sopeutua?

Mitä silmät ei nää?

Silmilläni on kumma tapa hahmottaa näkemäänsä. Se tapahtuu varsin automaattisesti, en edes pidä sitä mitenkään outona, koska näin olen hahmottanut maailmaa lapsuudesta saakka. Luulin, että kaikki muutkin näkee näin. Ehkä?

Tänään hahmottaminen vain alkoi yhtäkkiä tulla ikään kuin ihmettelyksi ja sanoiksi.

Rakastin jo pienenä, sanoin kuvaamattomasti "piilokuvia" ja tehtäviä, joissa numeroita, tai pisteitä viivalla yhdistäen, sai aikaan jonkin tietyn kuvan. Tosin useimmiten näin valmiin kuvan, ennen kuin olin edes piirtänyt "viivakahletta", eli ääriviivoja.

Luonnossa näkyi paljon tarinoita ja erinäköisiä maailmoita, asukkaineen. Ja taivaan pilvet. Niissä näkyi miljoona erilaista tarinaa, eikä riittänytkään. 

Tänään touhutessan kotonani katselin ikkunasta ulos. Aina vilkaistessani ikkunasta, havainnoin ensin "normaali naapurinäkymän" ja sitten "metsänhenki-näkymän" ja lopuksi näkymän "heistä, jotka olivat pysähtyneet ja katsoivat nyt omasta ikkunastaan, minun ikkunaan, mudostaen oman pistemaailmansa, jossa kenties myös minä olen osallisena."

On normi kevätpäivä, tuulee todella kovaa ja välillä sataa, puissa on jo kevään henki ja niihin lisääntyy joka päivä, valo ja vihreys. Ne "yhdistä numerot tehtävät" ovat silmieni edessä ja hahmotan puiden ja pensaiden välistä kasvoja, jotka kuuluu mielestäni luonnonhengille, isoille ja pienille, taloja, linnun pesistä, maahisen koloihin ja menninkäisen majoihin, kantokotoihin, joiden asukkaat ovat, joko tonttuja, tahi tättähääriä, mene ja tiedä. Tarinoita on näkyvissä paljon, eikä ketään häiritse vaikka jäänkin "yhdistelemään pisteitä" pitkäksikin aikaa.

Jäin usein lapsenakin "tuijottamaan tyhjää". Näissä tilanteissa minulta kysyttiin ärtyneesti: "Mitä tuijotat, jäikö näkö päälle?" Ja kyllä, jäi se. Jäin hahmottamaan näkemiäni kasvoja, esineitä, tai asioita, jotka silmieni eteen ilmestyi, kuin "tyhjästä". Se oli hämmentävä tunne. Ja aiheutti kummallisia riitatilanteita, koska en osannut selittää mitä tapahtui. Tuo kysymys nimittäin katkaisia ajatuksen ja kadotin sen edessä olevan tehtävän/ näyn, joka sillä erää olisi ollut huiman kiinnostava, mutta jota en voinut tehdä, enkä katsoa loppuun, koska minut keskeytettiin,typerällä "mitä tuijotat kysymyksellä".

Oli pakko opetella olemaan katsomatta, kaikkia kiinnostavia "pistetehtäviä ja piilokuvia". Tai ainakin välttää jumiutumasta toisten kasvoihin. Näiden kommenttien avulla tosin opin, ettei ihan kaikki näe sitä "edessään olevaa pistetehtävää". Että jotkut niistä, on vain minun silmissä olevia juttuja. Huomasin kyllä, että monilla muillakin jäi toisinaan ns."näkö päälle", ilman, että he sitä edes tiedosti. Silloin miettin, että olisi mielenkiintoista "nähdä", millaista tehtävää he ratkovat?

 On ihana nähdä se, mitä kaikkien silmät ei näe. Se tekee koko maailman paljon suuremmaksi silloin, kun koko oma olotila tuntuu universumin rikkahippuselta. Niin suurten asioiden äärellä, on turvallista olla pientä pienepi. Yksi piste, monien joukossa. Niitä pisteitä yhdistellen saadaan aikaan, vaikka valtamerten syvyydet, kaikkine asukkaineen.

Pienenä pisteenä miljoonien joukossa, rakkaudella.

~w~