...Ja lehmätkin lentää.

Olen aamu ihminen pahinta lajia. Älä puhu minulle sanaakaan ennen, kuin olen ollut muutaman tunnin hereillä, yksin. En kuule mitään, peitto on vielä syvällä korvissani ja koska koetan saada itseni Nukkulandiasta takaisin tähän aikakauteen. En ymmärrä mitää, koska kieli, mitä yön puhuin, saattoi olla vaikka siansaksaa, mutta suomenkieltä ei sanottu sanaakaan. Minä en näe, silmieni edessä on edelleen verhot, jotka aivoissani asuva ärripeikon retale, on unohtanut vetää auki. Potkin varpaitani kiviin ja kantoihin tasamaastollakin ja hyppyseni on kuin juuripahkat, tönköt ja toimimattomat. Viimeksi eilen illalla ahdisteli mielessäni, miten tähän on tultu.

Samoin ahdisteli kroppani nykytila. Lenkki-into kadonnut ja huiman suuri itsetunto kato iski koko mahtavan päivä päätteksi. Kamalaa, minä, ruma lihava löllykkä ihminen, en saa itseäni enää ikinä, edes lenkille vaikka rakastan liikkumista. Vaikka nautin kaikesta, missä keho joutuu äärirajoille, unelmoin seinäkiipeilystä, tanssista, 

juoksemisesta, uinnista ja ylipäätään liikkumisesta ja huh, tässä minä olen, tönkköjäykkänä, laiskanmöllykkänä, liikkumattomana, laiskanpulskeena keski-ikääntyvänä naisena, tuijottamassa pimenevää iltaa ja kauniin ystäväni lähettämiä kuvia, joissa hän on nuori teini pimu ja minä itse näytän vanhan tantan lisäksi, valtavan kokoiselta matamilta. Juuri siltä, miltä oloni tuntuu.

Tämä on aihe, josta on puhuttu monta monituista kertaa. Omat kuvat. Millaisena itsensä näkee. Näky ei minun silmissäni eilen illalla, ollut nätti. Ei joka päivä ole. Ja se nyt vaan on niin. Ja jos minä odotan, että pääni ulkopuoleinen maailma tulee ja sanoo minua kauniiksi ja tykkää minusta sellaisena kun olen, ei se silti minulle riittäisi. Minä en edes usko sitä kehua, joka tulisi ulkopuoleta. Se olisi yhtä uskottavaa kuin helpot aamut. Aamut ilman Ärripeikon verhoja silmissä ja samaisen peikon peiton kulmat korvissa vilkkuen. En kuule, enkä näe ihailevia silmäyksiä, saati kehuvia kommentteja. Masennuksen mielipaha oli iltavieraani ja murisin murinoitani, vielä matkalla Nukkulandiaankin.

Eilen Uljastelimme  ystäväni kanssa siellä ja täällä, lähinnä metsästimme burgereita, mutta loppujen lopuksi, kuten aina, teimme maakuntamatkailua ja paransimme maailmaamme. Puhuimme viisaita ja vähemmän viisaita ja pongasimme menninkäisiä ja pilviä. Useissa pilvissä seikkaili sydämet ja muut ihmisen ilot, autuaallisen sekavina hahtuvina. Joissakin pilvissä liiti maahis-sotien örkit ja kammotukset ja toisissa käsiaseet. Vaan yhdessä kohdin taivaan laidunta, lensi selkeää selkeänpi LEHMÄ. On ollu tuhat ja yksi asiaa, jolloin olen sanonut loppu kaneetiksi ...ja lehmätkin lentää. Eilen lensi. Ja sitä ollimma todistamassa. Me epäuskoiset. Sen täytyi merkitä jotain.

Ja mitä ilmeisemmin merkitsikin.

Tänään uusien ajatusten turvin tajusin, että hoidimme eiliselläkin retkellä taas kerran, myös mielenterveyttä. Ystäväni minun ja minä, toivoakseni, hänen mielenterveyttä. Minä en ole helppo ihminen ja hän on kestänyt minua jo vuosien ajan varsin mallikkaasti. Paremmin kuin moni  muu ja paremmin kuin minä häntä. Sanon tämän hymy huulillani, sillä tiedän eräänkin kerran ripittäneeni ystäväni, mutta hän ei silti ole tuttavuutemme aikan ripittänyt minua. Vaikka syytä joskus olisi. Ehkä se on edessä vielä.

Joinakin aamuina sitä nousee ylös, ennen kuin on kunnolla herännyt. Tämä aamu taisi olla juuri semmoinen. Heräilin nimittäin ulkona, sen verran suojeluvaisto oli toiminut aamutuimiinkin, että lenkkivermeet oli päällä. Kävelin hyvää vauhtia, harvinaisen joustavin askelin, aamulenkillä. Ensikertaa aikoihin. Kiersin tutun, mukavan lenkkireittini, siivet kantapäissä, monen monta ajatusta mielessäni. Hyviä ja huonoja, lihavia ja laihoja vuosia, paskoja ja vähemmän paskoja ajatuksia pohtien, miettimättä jaksanko, vai en liikahtaa lenkkini joka metrin, vai loppuuko into alkuunsa kuten aina ja alan taivastella. Mikään ajatus ei tullut ytimessä asti ja liiti taivaan tuuliin ennen seuraavaa askelta. Mutta kaikki ajatukset kieppuvat eilisen päivän ja illan ajatusmaisemissa, samoin ne olivat kuin Nukkulandian matkan jatkumoa ja koko suuren ja pienen maailman kokonaistuminen. Ja loppumatkasta en enää edes miettinyt mitään muuta, kuin että oloni on hyvä. 

Olen onnellinen ystävistäni, jotka näkevät minussa hyvää, vaikken minä itsessäni näkisikään, kuin lihavan keski-ikäistyvän akan. He lähettävät minulle kuvia. Vaikka tietävät inhoni valokuvissa oloon, he nappaavat niitä silti. Ja yllättäen opettavat minua näkemään itseni niissä kuvissa, mitä moninaisemmin tavoin. Kun olen tarpeeksi niitä katsellut huomaan, että hittojenko väliä on sillä miltä näytän nyt ja tässä, jos olo sisällä kuitenkin tuntuu joka reissun jäljiltä, ihan samalta, kun tämän harvinaislaatuisen lenkin jälkeen. Aivan tuhannen hyvältä. Ehjältä ja sadasti onnellisemmalta. Minä kävelin puoli unessa, alle tunnissa lenkin, jonka olen monen kuukauden ajan, tuntenut itselleni liian pitkäksi edes yrittää. Minä elin sen lenkin aikan uudelleen koko elämäni. Ja muistin joskus sanoneeni, etten ikinä voisi olla onnellinen. Ennemmin lehmät lentää. No ne lensi eilen. Ja tänään, Olen tässä. Kiitos ystävistä, teistä kaikista yhdessä ja erikseen. Olette kultaakin kalliinpi aarre  yhdessa paketissa. Edelleen kauniita kun teinitytöt ja pojat. Kadehdittavia ja kerrassaan upeita. En ikinä yllä samaan huonona päivänä. Mutta hyvinä päivinä, ollaan yksissätuumin menossa sinne, minne nokka näyttää, ja ollaan jumalaisen ihania ihmisiä.

Aivan järkyn suurella rakkaudella ~W~

Ps. Lukuun ottamatta tuota reipasta 1vuotiasta minua kuvakavalkaadista vastaa Ystäväni Rouva Naapuri. Joka sisarensa Kesäheinäsen kera myös esiintyy kuvakavalkaadissa. Kiitos teini kaunistuksille.

Olen ilolla huono ystävä.

Minä olen huono ystävä. Olen ollut sitä aina. Enkä edes enää viitsi häpeillä sitä mitenkään, koska eihän kaikki ole sillä tavoin sosiaalisia, että jaksaisi olla alvariinsa toisen tavoitettavissa, kysymässä kuulumisia, tai läsnä toisen elämässä. Ja kuinka moni semmoista edes todellisuudessa tahtoo? Varjoa peräänsä?

Minä olin ennen aina tavoitettavissa ja aina läsnä, aina siinä missä minä oletin, minun tahdottavan olla. Kurkistamassa, tarvitsetko jotain, voinko olla avuksi, seuraksi, jollain tapaa sinulle tarpeellinen. Ja kun huomasin, etten ollut, tunsin suunnatonta tuskaa siitä, että olin muuttunut itsestäänselvyydeksi. Ihmiseksi, jonka arvo on sama, kuin huonekalulla. Se voi olla mukava ja tehdä ympäristön kodikkaaksi, mutta kun siihen kyllästyy, sen voi vaihtaa johonkin muuhun.

Ja se myös vaihdettiin, usein. Ilman selityksiä. Varoitusta, tai minkäänlaista keskustelua. Minä totuin siihenkin. Aloin lopulta sisäistää, ettei kukaan tarvitse minua määräänsä pidenpää. Ja kun se toisen tarveaika päättyy, minun tehtäväksi jää selvityminen. Sielun Veljien Yksinäinen Peltirumpukin, tuntui toisinaan onnellisemmalta tarinalta, kuin omani.

Olen vuosien saatossa oppinut, ettei pidä kiintyä mihinkään, tai jos kiinnyt, niin kiinny semmoisiin asioihin, jotka pysyy. Toistaiseksi pysyvimmät asiat elämässäni, on olleet Kattilan väki ja autoni Uljas, Sinkeli Vatkulaattori ja Koti-Kotoseni. Ystävyystilanteet, ovat muuttuneet aina ystävien elämäntilanteiden mukaan. Sehän on normaalia. Niin käy aina  ja kaikille.

Jossain vaiheessa, tunsin tuskalliseksi tavata ystäviäni pitkän tauon jälkeen, kun jo ensimmäinen kysymys "Mitä kuuluu?" tuntui lähinnä veitsen käännöltä rinnassa. Kaikki on kuten ennenkin, mikään ei ole muuttunut. Elämäntarinan toisto säännöllisin väliajoin, oli kuin käynti psykologilla. Olen jumiutunut, eikä maailmassani tapahdu mitään mielenkiintoista, eikä uutta. En koskaan nähnyt toisissa, sitä samaa pysähtyneisyyttä, kuin omassa elämässäni oli. Teitte töitä, perustitte perheen, saitte lapsia ja rakensitte jotain uutta. Vuosi vuodelta muu maailma ympärillä muuttui, mutta minun päänsisus ja maailma sen ulkopuolella pysyi jumiutuneena.

Tuo tunne oli ihan vain omien korvieni välissä. On edelleen, sillä muistimme on lyhyt. Jos ei sitä uudista säännöllisin väliajoin, unohdamme kokemamme. Se mitä koemme usein ja eniten, jää parhaiten mieleen. Se mitä kaipaamme, muttemme koskaan saavuta, jää samoin mieleen. Mutta ne hetket, joita kohtaamme harvoin, katoaa kaiken muun paljouden keskelle. Minä kohtasin noihin aikoihin todella harvoin hyviä asioita. Onnellisia tapahtumia, tai edes ystävyyttä. Mutta johtuiko se sinusta, vai minusta? Maailman kaikkeuden päätöksestä, tähtien asennosta, vai jostain muusta?

Silloisen Minun mielestä, se johtui teistä ja heistä, itsekkäistä ihmisistä, jotka elivät omaa elämäänsä muista piittaamatta. Nykyisen Minun mielestä, homma kusahti omien korvieni välissä. En osannut nauttia elämästäni, saati että oisin nauttinut siitä, että elämäni oli minun, ei kenenkään muun, vain minun. Minä käytin kaiken aikani varjona ja koetin olla niin, että sinä minut hyväksyisit. Kun en saanut sitä mitä tarvitsin, muutuin harmaaksi, itselleni läpinäkyväksi ja tuntemattomaksi. Ja kaikki mitä oisin tuolloin tarvinut, oli hyväksyntä, rakkaus ja ilo elämästä. Minä oisin tarvinut minut itselleni, minulla oisi ollut itseni kaltaiselle ystävälle, paljon enemmän käyttöä, kuin sinulla. Tosin, tuskin noihin aikoihin, oisin osannut arvostaa moista ystävällisyyttä ja omistautumista. Pidin itseäni silloinkin outona. Hiukan friikkinä. Semmoinen ystävä oisi pelottava. Olisin ahdistunut jo pelkästään siitä käyttämättömän rakkauden määrästä, mikä minussa on. Ei ihme, että jouduin usein vaihtoon. Jos minä pelkäsin itseni kaltaista, miten sinäkään oisit voinut kokea muuta tunnetta?

Kun pohdin sitä, miksi olen huono ystävä, tajusin, etten minä toisaalta ole ainoa. Ja olemmeko loppujen lopuksi kukaan kovin hyviä ystäviä? Olemme toisillemme sopivia. Sinä joka olet närkästynyt minun käytöksestäni, närkästyt nyt varmasti lisää. Sallin sen sinulle, hymy huulillani, minäkin närkästyn usein sinun käytöksestä. Kuulin kun sanoit, että olen itsekäs. Niin olen, kerrankin ja ihan tavattoman ylpeä siitä. Koska minä muistan kirkkaan selkeästi ajan, jolloin en ollut. Ja silloin kuljin sinun varjonasi ja elin sinun huonekaluna, jonka poistit. Ja ajattelin sinusta jätekuormassa ollessani samoin. Itsekäs.

Niin meidän pitäisikin olla. Kysyä itsekkäistä syistä toisen kuulumisia. Kysyä itsekkäistä syistä, voiko olla avuksi? Hakeutua itsekkäistä syistä toisten seuraan. Vältellä toisia ihmisiä ihan itsekkäistä syistä, sillä vain minä jää jäljelle, kun sinä olet poissa. Tehdä asioita ja käydä paikoissa, puhtaasti itsekkäistä syistä, koska minä niin tahdon.

Vaikka minä rakastan sinua, minun ei tarvitse luopua elämästäni, jotta sinun oisi hyvä olla, se on itsekästä. Mutta jos luovun elämästäni, jotta minun on hyvä olla, toimin silloinkin itsekkäästi. Itsekkyys ei ole aina hyvä asia, muttei aina niin pahakaan. Kun teet jotain itsekkäistä syistä, voi se olla suurinta rakkautta, jota voit osoittaa kaikkia ympärillä olevia kohtaan, myös itsellesi. 

Ja vaikka ymmärsit tuon lauseen juuri niin, kuin sen tarkoitin, Ei tämä ole jäähyväiskirje, sillä kuten sanoin, minä olen huono ystävä. Itsekäs ihminen. En rakasta enää teistä ketään riittävästi, luopuakseni elämästäni, jotta sinulla olisi hyvä olla. En rakasta edes itseäni niin paljon, että tekisin oloni "helpommaksi, ja kenties paremmaksi" ja luopuisin elämästäni. Olen jättänyt jo niin monta asiaa kesken, ettei ole mitään järkeä, palata tälle tielle uudestaan seuraavassa elämässä. En odota, että ymmärrät minua yhtään paremmin, kuin ennenkään. Otat tästä kirjoituksesta muistiisi vain ne asiat, joita sinä tarvitset ja niin kuuluukin olla.

En odota enää sinulta, että sinäkään pistäisit minut elämässäsi etusijalle. Siinäkään ei olisi järkeä. Rakkaus omaan itseen, kuuluisi olla aina se esityslistan ensimmäinen. Kun tunnet itsesi rakastetuksi, olet voimakkaanpi ja vahvenpi elämäsi haasteisiin. Jos ympäriltäsi puuttuu ihmiset, jotka rakastaa, syy ei ole yksin heissä, vaan myös siinä, että unohdit itserakkautesi, itsekkyytesi käyttöönoton.  Elä itsesi vuoksi ja itsekkäästi. Todella ajatellen, että teet sen saman muille, kuin toivot itsellesikin tehtävän. Jos haluan itselleni hyvän ystävän, aloitan Minusta, minä olen itselleni paras. Ennenpitkää minusta riittää muillekin, kunhan ne vanhat, epäkelvot näkemykset, pestään ja puunataan pois.

~W~

Välinpitämättömäksi kasvanut?

Kumpa voisin rauhoittaa sinut,

kun odotat jännityksellä tulevaa. Ottaa kädestäsi kiini, kun pelkäät jotain mitä ei ole, tai kun pelkäät jotain, mitä minä en näe. Kunpa voisin olla myötätuntoinen suurissa katastrooffeissa, jotka tapahtuvat jossain, johon en ole millään tavoin sidoksissa? Kunpa voisin, kärsiä tuskasi, kantaa taakkasi ja olla muuri edessäsi, kun hyökkäysvaunut jyräävät alleen kaiken, sen muurinkin. Kunhan sinä vain säilyisit, viis minusta.

Eikö tämä ole oikea tapa, laittaa henget tärkeysjärjestykseen? Eikö? Miksi kummassa? Eikö ole tärkeintä. Asettaa aina toiset ensin ja itsensä jonossa viimeiseksi? Äidin rakkaus lie tätä lähinnä, eikä äitikään silti riistä henkeään, jos voisi sen vähäisillä voimilla, pelastaa pienokaisensa elämän. Laumassa heikoin jää, se jää, oli se pieni, tai iso. Jos ei se kykene seuraamaan muuta laumaa, on sen selvittävä yksin, tai tultava syödyksi. Laumasta riippuen. Yhteisin voimin, saattaa pelastaa sen pienimmäisenkin, jos tahtoa on.

Mutta onko oikein elää toisen kautta, toisen tuskat, jotta toinen pääsisi helpommalla? Sulkea silmänsä omilta tarpeiltaan, jotta Toinen Enenpi Arvokas, saisi mahdollisuuden? Tarina laivaonnettomuudesta selvinneestä, kertoi miehen ja naisen joutuneen valitsemaan, kumpi nousee pelastusveneeseen ja kumpi jää laivaan odottamaan varmaa kuolemaa. Mies sanoi: minä menen pelastusveneeseen. Vaimo suuteli häntä ja halasi rakastavasti, pyysi miestä kertomaan lapsille, että äiti rakastaa heitä. Ja mies nousi pelastusveneeseen.

Minun reaktioni tähän oli, "Ei hemmetti!", varmaan sama kuin sinunkin, mutta luin tarinaa eteen päin ja kun tultiin selityksiin, olin jo päätellyt, että tässäkin tarinassa lie kaunis opetuksensa. Tämän tarinan kohdalla se oli, että pariskunnan kaksi pienta lasta oli isovanhemmilla hoidossa ja vaimo oli vast'ikään saanut tietää sairastavansa vakavaa sairautta ja ettei hänellä ole enää elinaikaa, kuin joitakin kuukausia. Niin liikuttava tarina.

Mutta koska olen minä, en jätä tarinaa tähän. Pariskunta nimittäin pelastui molemmat ja hiukan myöhemmin lääkäri huomasi tehneensä väärän diaknoosin ja vaimo parani täydellisesti. Mies ja nainen kasvatti lapsensa yhdessä. Riitelivät ja rakastivat, eivätkä koskaan sen koommin asettaneet itseään toisensa edelle, eikä toistansa itsensä edelle, vaan elivät tasa-arvoisina ja toisiaan kunnioittavina kumppaneina elonsa loppuun asti, opettaen myös lapsensa kunnioittamaan itseään yhtäpaljon, kuin kanssakulkijaansa.

Minä en ole taloudellisesti samassa asemassa kuninkaallisten kanssa, enkä samassa asemassa johtajain kanssa, mutta jos menemme alkulähteillemme ja siihin hetkeen, kun tänne synnyimme, niin kuningas, johtajisto, kuin minäkin vedimme ensi henkäisymme alastomina ja huusimme ensi rääkäisymme ilman pienintäkään omaisuutta, vastuuntuntoa, tai vaatimusta maailmankaikkeudelle. Avuttomina ja täysin toisista riippuvaisina. Tämän hetkisen tiedon mukaan, olemme selvityneet hengissä, kuka mitenkin. Ennen pitkää kuollaan kaikki ja hautaankin meidät hoidetaan mitä suuremmalla varmuudella, jos jotain haudattavaa jää. 

Minä en halua olla Kuningas, en Johtavainen kansalainen, minä haluan olla minä. Sillä minä olen niin paljon mukavuudenhaluinen, etten halua mennä kenenkään edellä, enkä edes muuttua muuriksi sinun ja muun maailman väliin. Hökkäysvaunuja tulee ja menee pommeja pyörii siellä ja täällä, mutta niin paljon minä en osaa tuntemattomia rakastaa, että osaisin olla suruissani, siitä että, joku kuolemalla pelastuu, kenties vielä pahemman sodan kourista. 

Minä en osaa enää olla kauhuissani maailmasta, joka on kaukana. Kun se minun tärkein maailmani on tässä, "oman napani ympärillä". Nähtävissä ja kuultavissa ja toistaiseksi rauhan tyysijaa. Meille kun annettiin jokaiselle voimia sen mukaan, kuin jaksamme kantaa. Tunnustan heikkouteni, minun jalkani kantavat tasan minut, ei yhtään enenpää.

Vapaa kuin taivaan lintu, en kylvä, enkä niitä. Pahoittelen vaisusti, jos se ei kaikille riitä. 

Maailmaansa Vatvoellen Wiltsu.