Kiitos.

Kiitos kaunis joulumuistiaisista ja joulukorteista, ne lämmittävät mieltäni suuresti.

Laitoin korttirahat tänä vuonna auttamaan Kodittomia kissuja ja koiria ja heidän vapaaehtoisia hoitajiaan ja Joululahjukset ja jouluruuat jätin enimmäkseen kauppaan, sillä koin, että vuoden hullunmyllyn päätyttyä, en enää kauppahurlumheihin ryntää. Vietän Joulun kuin karhu konsanaan ja vaivun talviunille.

Suunnitelma ei ole ihan sujunut odotusteni mukaan, mutta pehmeään juprahuittiin kiedottuna ja konvehtikulho sylissä, paijatan Kattilaisten korvantakusia ja toivon, että näitä korvia saisi kupsutella vielä kauan, yhtä suurella rakkaudella. Ensiyönä aijon nukkua, tai lukea, tai siivota. Aivan sama, käytin sen ajan, miten tahaansa se kuluu ja vie lähemmäs vuoden vaihdetta.

Loppuvuoden,(kaikki ne seitsemän jäljellä olevaa päivää) vietän myös juuri niinkuin ne kohdalle osuu. Jos tulet minua vastaan ja hetken seurassani vietät, voin olla kiitollinen siitä, että sain jakaa ajan kanssasi. Toivottavasti muistamme silloin tosiaan keskittyä toisiimme, emmekä käytä sitä aikaa kiireeseen ja ajankäytönoheistarvikkeisiimme.

Maailma on kummallinen. Vuosi sitten mietin jännityksellä kuinka selviydyn tulevasta, eli tästä vuodesta. Kuinka voimani riittää ja onko minusta siihen kaikkeen, mihin olin hyppämässä? Nyt voin ilolla todeta, että suurimmissa määrin minusta oli. Jotkin tavoitteet siirtyi ensivuodelle ja tulipa sinne rakennettua muutama uusikin tavoite. Niistä kertoilen sitten, kun ovat ajankohtaisia.

Minä vahvistuin tänävuonna paljon, niin henkisesti, kuin fyysisestikin. Yllätin itseni kaikkein eniten. Yllätin moneen kertaan. Ylittämällä itseni ja itsen ympärille rakentamiani muureja, monia muureja.

Ilman ystäviä se ei olisi onnistunut. Onneksi olitte, rakkaat ystävät mukana kulkemassa. Ja ekstrana tuli vielä roppakaupalla uusia ystäviä matkaa keventämään. Kiitos Teistä ja Kiitos Teille.

Jatketaan edelleen toistemme elämän ilahduttamista, askelten keventämistä ja laitetaan hyvä kiertämään tulevanakin vuonna.
Rakkautta ja Rauhaa teille kaikille.

Suurella Sydämellä 

~W~

Silleen ois tälleen.

Tuleekohan ihmisestä ikinä niin vanha, ettei sisäinen lapsi enää pelkäisi sitä, tuleeko se hyväksytyksi sellaisena, kun sattuu kulloinkin näkyville pääsemään?
Olen viikonlopun taas käynyt, tämän vuoden matkaa loppua kohti. Tämä on kuulkaa ollut melkoinen vuoristorata, maailmanpyörä, tornaado ja hilakieputin koko vuosi. Taisin jo kerran mainita, että on kun kaikki tykkimäet, särkänniemet ja linnanmäet samassa paketissa. Välillä tulee sellainen hiilis, että pysäyttäkää tämä kieputin justiinsa tähän paikkaan ja lopettakaa jatkuva sekottaminen. Mie en enää tiedä, että pelataanko me korttia, vai kieputaanko huvipuistossa, vai ollaanko vaan kaiken saamarinmoisissa mielenkiduttimissa, mutta pojat, että on välillä ollut hengästyttäväa, niin hyvällä, kuin huonollakin tavalla.

Kaiketi meistä huokuva hulluudenenergia tarttuu meidän kulkemiin paikkoihinkin, koska yksi asia johtaa yhteen ja toiseen toisnaan jopa kolmanteen. Tänään

tavattiin poliiseja ja toisseenpäivänä talonrakentajia,

kai siinä jossain välissä törmättiin pariin tonttuun ja keijukaiseenkin, puhumattakaan valtion edustajista ja sadan vuoden takaisista maanpuolustajista. Kaikki tapahtumat voi yhtä hyvin olla nyt ja tässä kuin vuosisadan takana, tai tuhannen edellä.

Mutta kun maailma muuttuu, niin silloinkin yksi on muuntumaton, se on sisällä oleva epävarmuuden poikanen. Välillä, iso ja välillä pieni, mutta muutoin muuntumaton. Toisinaan tuntuu, että vaikka minä eläisin kuinka monta elämää uudestaan ja uudestaan, niin aina se onnistuu kasvamaan joinakin hetkinä minun sisälleni niin suureksi, että sisäistä lasta pelottaa luottaa minkään olevaisen ongelmattomuuteen. 

Ei auta lohdutus, että päivä kerrallaan, kyllä se siitä. Ei auta tsenppi, kyllä sie pärjäät. Ei edes se, että se aikuistenoikee ulkopuolinen aikuisolento sanoo, että tuon teit hienosti. Siinä istutaan rapaisessa tienposkessa pohtimassa, että jos mie kiipeän puuhun, niin maa ei minua niele. Vaan jos se oisikin parenpi hotkisi ja söisikin, niin ei tarvitsisi häpeänpunaansa huiviin piilotella.

Kuulkaa, aikuisena on sitten huutavan tylsä olla, jos ei joskus ympärille kasaannu samanlaisia tossunkuluttajia omanlaisillaan kotkotuksilla. Vaikka mie olen viimeaikoina, ihan liian  monen vuorokauden yöt viettänytkin valvoen, että tullakko, vai eikö tulla isoksi ja aikuiseksi, vastuullisen vakavasti otettavaksi ja osaavaksi, ei maailma silti parantunut pätkääkään, eikä jämerää päätöstäkään syntynyt.

Mie en tajua  sitäkään, miksi toisessa paikassa se pölynen pinta vaan häiritsee enemmän, kun toisessa. Mutta sen mie tiedän, että joskus asioille tekeminen tuo paremman mielen, kun joskus toisinaan ei. Ja silloin on sellain fiilis ja niinkin voi olla hyvä, tai sitten helvetin pelottavaa.

Mihinkään pääsemättä
~W~

Korvamadon Oodi rakkaudelle.

Minä Sinua vaan,
soitan niin kuin viidakkorumpua,
minä sittenkin,
sua aina vaan.

Kun laulat minut

Malagaan,

kuin karhuemo pentujaan,

minä sinua soitan,
niin kuin viidakkorunpuja.

Mun on vaan pakko lähteä,

en jaksa selittää,

en oo näkymätön.

Oli mullakin sydän,

kun valot sammuu,

vielä elossa oon. 

Kun valot sammuu,

sä kaiken näät.

Tanssi mun kanssa

ja elämä on levoton,

ympyrä sulkeutui.

Ne sanoo et

oon keijukainen,

noidan kykyjä,
velho, näkijä,

outo tulokas, mennikäinen. 

En taikoja tehdä voi,

 kun 

mua sattuu,

Jos tänä yönä rakkaus 

päättyy,

ne näkee kyllä kyyneleeni,

mut vaikka mä uskon ihmeisiin,

mä vapisen 

niin kuin 

kuolevainen.

Kun sydämessä veitset

kääntyy,

hajoan niin kuin

 kuolevainen.

Liian houkuttava ohittaa, 

kaksi niin kaunista, 

siipinsä keijupölyä

hieroi aamuisin.

Kuka uskois et on 

olemassa surullisia Keijuja.
Kuinka muka siivekäs niin

maassa olla vois, 

kun on paratiisi meillä

täällä näin?


~W~

Musta aukko

Tuntuuko muista koskaan siltä, että pitäisi olla todella "ylhäisen julkisessa" asemassa tullakseen kuulluksi? Että täytyisi olla JOTAIN saadakseen esimerkiksi sanoa olevansa väsynyt ja kyllästynyt ilman sitä "No semmosta se välillä on kaikilla."kommentia.

Tiedätte varmaan kaikki, miten tuo kommentti tulee aina sellaisella vähättelevällä äänellä, josta huokuu sellainen syvä paheksunta ja tyytymättömyys sinuun/minuun, joka erehdyin sanomaan ääneen sen, miltä juuri nyt, kaiken keskellä tuntuu. Ja viis siitä, että olit viikkokausia pääsi sisällä paininut noiden ajatustesi kanssa, koettanut tsempata itseäs jaksamaan ja ajattelemaan positiivisia ja iloisia asioita. Viis siitäkään, että olit pääsi sisällä miettinyt kuinka uskaltaisit alkaa keskustella asiasta jonkun kanssa, koska haluaisit saada joltakulta tukea ja ymmärrystä. Hiukan lohdun sanoja, tai uutta näkökulmaa. Reunoja sille Mustalle aukolle, joka tuntuu nyt vaan kasvavan pään sisällä ja aiheuttavan entistä suurenpaa epävarmuutta olemisen oikeuksiin.

Millä tavalla ottaa ja kokoaa itsestään uutta, kun tietää, että kaikki saavuttamisen arvoinen on jo tehty ja loppu on oikeastaan täysin kiinnostamatonta tuupaa. Pitää olla "oikeasti" tehnyt jotain voidakseen sanoa, että kaikki saavuttamisen arvoinen on jo tehty.

Kun meillä kaikilla on niin ommammelainen elontie.

Minun elonpähkinän piti tähän mennessä sisältä jo perhe (mies ja lapset), vakituinen työ (hyvällä liksalla), oma koti (hulppealla paikalla, omakotitalo, itsestään siistytyvä, siellä ateljee, jossa voisin harrastaa taiteellisuuksiani.) Ja Auto. (hieno) Ja matkustellutkin oisin, jo vähintään kerran maailman ympäri. Ei ihan toteutunut nämä unelmat mutta aikansa nekin eli.

Minun maailma on ollut aika pieni, ei lainkaan vähäpätöinen, mutta pienenpi, kuin millaiseksi sen kuvittelin lapsuuden unelmakielekkeellä istuessani. Ja ei, minä en ole saavuttanut elämässäni juuri mitään sellaista, jonka jälkeen voisin dramaattisesti lopettaa urani ja sanoa että "Kitti se oli nyt tässä!". 

Tosiasiassa olen vasta nyt elämäni alussa, sillä nythän minusta on karsittu kaikki luulot pois ja voin aloittaa tyhjältä pöydältä. Hypätä mustaan aukkoon ja katsoa onko siellä yhtään mitään löydettävää.

Minä tiedän jo, mitä on turha yrittää saavuttaa ja minä tiedän mitä ilman minä selviän. Minä tiedän senkin miltä tuntuu, kun unelmat ei toteudu ja minä tiedän, miltä tuntuu päästää niistä irti, katsoa kun ne kuolee. Harvat näistä jo opituista asioista tuntui hyvältä, mutta opittu on.

Mutta nyt kun hyppään siihen Mustaan aukkoon, Minulla on yksi toive. Vaivattomanpaa matkantekoa, vähemmällä surulla ja kivulla.

~W~

Kuinka paljon plussaa?

Saankohan minä kuoltuani kuinkakin paljon plussa-, tai miinuspisteitä varovaisuudesta? Että eläessäni sinnikkäästi kiellän itseltäni mukavuuksia ja sallin itseni kestää epämukavuutta ja harmituksia?

Jos ihminen aina, itse luo oman elonsa ja sen erilaiset värit ja varjot, niin miksi suurin osa, minun maailmasta on ollut mustavalkokuvia?

Miksi ne vähäiset värikuvat, riitelee sävyillään alati toistensa kanssa? Minä rakastan värejä. Minä rakastan elämän kirjavuutta ja sitä, miten räsymattojen värit ei haalistu, kun ne vanhenee, vaan jokaisen raidan tarina, on aina vain kirkkaanpana mielessäni.

Ja silti itseltäni minä kiellän elämän värit ja valot.

Silittävät kädet ja kauniit sanat.

Hellät hyväilyt ja hulvattoman vauhdin hauskimmissa huvipuistoissa. Ja kyllä, tarkoitin tämän juuri niin monimielisesti, kuin jokainen siveellinen olento, kieltää itsensä ajattelemasta. Maailma on kummallinen paikka. Täällä ihminen tekee itselleen kieltolistan, joka on pitkä, kuin nälkävuosi. Nälkävuosi taas on jokaiselle oman mittainen. Toiselle raamatun seitsemän vuotta ja toiselle iäisyys, se on eri kuin miesmuisti, joka tunnetusti on kolme vuotta. Mutta se kieltolista, miksi niin paljon rajoja elämään, joka on elettäväksi tarkoitettu? 

Ymmärränhän minä, että maailmassa pitää olla yhteiset pelisäännöt joiden kanssa eletään, mutta pitääkö aina jokaisen (omasta mielestään) pulleahkon, kieltää itseltään herkut ja antaa hengen raipan viuhua, jokaisesta sokerimurustakin, jonka on nähnyt? Pitääkö kuntohullun kieltää itseltään sohvan syli ja sohvaperunan vaihtaa sohvansa vaikka kuntosalin kausikorttiin, ennemmin kuin löllötä perseellään penkissään? Koska kaikkien pitää täytyy ja tarvtsee tehdä toisin, kuin oma mieliteko oisi. Eihän se nyt millään tavoin ole oikein, eikä kohtuullista, nauttia elämästään, vai kuinka?

En ihmettele tätä ensikertaa. En varmuudella viimeistäkään kertaa. Mutta kuinka paljon plussaa minä saan kieltämällä itseltäni mukavuutta, nautintoa, ilot ja ihanuudet, joita elämällä oisi tarjottavana? Mitä hitto niillä semmoisilla plussilla tekee?? Hulluttahan se on, estää itsensä elämästä, elossa ollessaan, silkkojen epävarmojen plussapisteiden toivossa. 

En minä tätä eloa takaisin tahdo, jos kaikki tosiaan oisi kuljettava samoilla askelilla. En hetkeäkään kaipaa varovaisuutta ja hyssyntyssyn tylsyyttäni, johon olen hukannut suurimman osan aikuisuudestani, osan lapsuuttani ja kaiken valveillaolo aikani. Vainko unissaan, ihminen antaa itselleen ja unelmilleen luvan olemassaoloon ja rakkaudelleen tavat ilmetä? Jos niin on, minä mieluummin vaikka nukun loppuelämäni, kuin kestän pelonkahleissa olemista. 

Tylsyyteensä tylsistyneesti
~W~

Hyvää matkaa.

Melankolia-Mie on viimeaikoina ottanut taas tahtipuikon kätösiinsä ja aikaansaanut monta valvottua yötä ja muutaman itkuntirahduksenkin.
Elämä on ollut hitupikkuisen rankkaa, sekä hengelle, että ruumiille. Niin minulle, kuin muillekin ja ruletissa on osunut kaikenlaista kakkaa uutispuuron joukkoon. Eikä joka lusikallista, aivan suurimmalla nautinnolla niele.

En voi sanoa, että oisi ollut vain raskasta. Oma henkilökohtainen elämäni on ollut aivan yllättävän mukavassa jamassa. Vaikka siellä on ollut muureja, joita ylitellä ja harmaita kiviä läpimentäviksi, se on ollut voimaannuttavaakin. Olen koko vuoden ylittänyt omat odotuksenin sadalla % ja toisten odotuksien prosentteja en viitsi laskea, sillä joidenkin odotukset on suuria ja toisten pieniä, eikä joillakin ole varalleni odotuksia ollenkaan. Ainoa, joka on tuntunut kerta kerran jälkeen, kaikesta edelleen hämmentyvä, olen minä. 

Kiitos kaikesta kannustuksesta, ilman niitä, en olisi näin suuresti jaksanutkaan, itseäni yllättää ja ylittää.

Mutta on asioita, jotka edelleen tuntuu säännöllisin väliajoin, vyöryvän käsiteltäviksi. Silloinkin, kun kaikki on enimmäkseen hyvin. 

Vaikein käsiteltäväni on lienee se ystäväni masennus ja siihen kuuluvat ajatukset. Ollakseni täysin rehellinen, niin itselleni, kuin muille. Monien ahdistavinpien jaksojen yleinen teema on kuolemankaipuu. Tunsin Hänet melkein ystäväksi ajoittain, ystäväksi, jonka syliin kaipasin enemmä, kuin kenenkään eläväisen syliin. "Ystäväni Kuolema, ota syliin ja hellästi puserra, vaivoista päästä."

Elämän varrella tapahtuneita. Omia ja toisten menetyksiä ajatellessa, tuo minun kuolemankaiho, saa monesti aikaan sellaisen laittomuuden tunteen. "Mikä oikeus sinulla on kaihota kuolemaa? Miksi halveksit elämääsi, noin ajattelemalla? Kun niin moni joutuu lähtemään täältä aivan liian varhain? Hyi, häpeä ajatuksiasi." Näin sanoo pääni ja näin olen kuullut ihmisten sanovan, kun uskaltauduin viimein tästä ääneen puhumaan. Osa kieltäytyi täysin kuuntelemasta ja osa taas yllättäen kertoi, että samoja tuntemuksia on tulvinut omassakin mielessä. Ikävä jonnekin pois. Jonnekin missä oisi helponpaa.

Olenko ajatellut itsemurhaa? Olen. Olenko itse tuhoinen? En siten, kuin ennen. Olen ollut sairauden vuoksi henkihieverissä useammankin kerran ja aina minut on saatu takaisin tolpilleni. Olen

oppinut arvostamaan ympärilläni olevien ihmisten, Jumalan ja Enkelten ponnisteluja. He tahtovat minun olevan syystä, tai toisesta elossa. En vielä tiedä miksi, mutta jos odotan kiltisti, he ehkä kertovat sen minulle. Harkitsinko itsemurhaa koskaan? Kyllä. Ensimmäisen kerran alle kymmenen vuotiaana, ollessani sairaalassa, ties monettako jaksoa. Sairaala maailma pienelle ihmiselle, oli toisinaan seikkailu, toisinaan pahinta kidutusta. Ei näe vanhenpiaan, ei veljeään, ei ystäviään ja kaikki tuikkii ja tökkii neuloilla ja aiheuttavat kipuja. Äänet on outoja ja vieruskaverit samoin, toiset kulkee unissaan ja hakkaa ja toiset on niin sairaita, ettei heidän kanssa voi jutella, vaikka itse hiukan jaksaisikin. Ja onko siellä aikuisia? On tietenkin ja kuten aikuisilla aina, heillä on kiire jonnekin muualle. 

Tiedänkö itsemurhan tehneitä? Tiedän, tiedän sekä yrityksessään epäonnistuneita, että heitä, jotka siirtyivät henkimaailman ovesta uuteen maailmaan. Toivotan teille kaikkea hyvää, valoa ja rakkautta. Luulen ymmärtäväni ajatuksenne. Enkä voi syyttää teitä itsekkyydestä. En edes pidä teitä luovuttajina, hämmentävästi näen teissä rohkeuden, johon itse en yllä, mutta johon en juuri tänään tunne tarvettakaan. 

Ja ymmärrän myös Sinua joka jäit järkyttyneenä ja sieluasi myöden surulla täytettynä, keräämään sydämesi kappaleta menetettyäsi rakkaasi. Aivan sama miten hänet menetit, äkkiä yllättäin, tai pidemmän taistelun kautta. Omasta tahdosta, tai tähtiin kirjattuna. Yhtä kaikki sylisi on tyhjä. Eikä kukaan voi ymmärtää menetyksesi suuruutta. Olen syvästi pahoillani, toivon sinulle voimia surussasi. Enkä todellakaan osaa muuta sanoa. Sillä minä mietin hämmentyneenä, miten onnekas hän on, joka meidät jätti ja minä tunnen Kuoleman kateutta.

Hän kohtasit ystäväni Kuoleman. Sai halauksen ja lempeän sylin, johon jäädä lepäämään, kunnes voimat uuteen seikkailuun on koottu. Niin toivon. Järkytyin tätä kateuden tunnetta hiukan itsekin. Se vei yöunet ja teki olon tavattoman levottomaksi. Mutta käsittelen tämän kuten kaiken muunkin kummallisuuden elämässäni. Ensin ryöppyän sen ulos tunnekuohunnan vallassa, sitten puhun sen uudelleen hiukan rauhallisemmin ja sen jälkeen kirjoitan.

Ja toivon, että lukija ymmärtää nämä tunteiksi, joihin minulla on oikeus. Tarvitsematta potea huonoa omaatuntoa enenpää, kuin omat, soimaavat ajatukseni jo pakottavat tuntemaan. 

Aina ajoittain Pois jonnekin kaihoten
~W~

Tunnevoimani

Kirjoitin tämän tekstin joku vuosi sitten kertakaikkisen ahdistuksen vallassa. Se olo mikä minua tuollon riivasi, oli yhtä aikaa voimaa ja voimattomuutta. Tämä on "julkaistu" silloin fb sivullani ja herätti ajatuksia suuntaan ja toiseen. Enimmäkseen yleensä tunteen siitä, ettei ole oikein soveliasta tuntea näin. Miksi?

"Viha

17. lokakuuta 2011 kello 20:23

17.10.2011   (Huom! kirjoitus vuosi.)

Hei maailma.

Juuri tänään vihaan sinua niin, että jos osaisin, rakentaisi pommin, jonka räjäyttäisin peruskalliossasi, piittaamatta lohkaisisiko se ison, vai pienen palan sinusta. Vihaan sinua niin, että se huuto, joka olisi kurkustani purkautumassa, on liian suuri, liian repivä ja liian korviin sattuva, tullakseen ulos, muutoin kuin nyyhkäisyin.

Luoja miten vihaan sitä vihaa, joka tekee minut voimattomaksi, kyvyttömäksi edes liikkumaan. Mina vihaan sitä, miten saat minut tuntemaan itseni syylliseksi kaikkeen.

Tuoko sen syyllisyyden maailma, vai joku sisäinen vainolaiseni, joka ei jätä minua rauhaan, ennenkuin on nujertanut minut kokonaan vihan, ahdistuksen, raivon ja epätoivoisen toivottomuuden alinpaan helvetin kuiluun? Minä vihaan vihaani. Vihaan sitä, ettei minusta löydy enää rahtuakaan rohkeutta nousta puolustamaan onneani ja hyvää oloani. Tule ja muserra minut, kun kerran kuitenkin aiot sen tehdä. Muserra ja tapa niin moneen kertaan, kuin se tässä elämässä on välttämätöntä, että saisin rauhan.

Olet leikkinyt kanssani kissaa ja hiirtä, saat minut houkutelluksi esiin, laskemaan suojakilpeni. Ja juuri kun ole suojattomimmillani, sinä isket. Sinä tuot eteeni hyvyyttä ja iloa, viedäksesi ne hetken kuluttua pois. Joku muu tarvitsee sitä enemmän. Viskaat eteeni mukavan tuokion, jonka kuorrutat kieroudella. Lopuksi joku tulee ja kaivaa itsetunnolleni sopivan kokoisen haudan ja heittää sen rippeet monttuun odottamaan kivi -ja rojukuormaa peitokseen.

Minä vihaan tätä peilikuvaa, joka katsoo minua itkien ja varmana siitä, että juuri hän on syyllinen omaan ja kanssaihmisten pahaan oloon. Kipuun ja särkyyn, heidän voimattomuuteensa ja siihen, että koko maalliset harmit on kasattuna heidän kannettavaksi. Peilikuva ehtii muutamassa hetkessä tekemään heistä toivottomia, voimattomia, päättämättömiä ,kaikin tavoin vanhoja, väsyneitä ja elämäänsä kyllästyneitä ihmisiä, jotka ei löydä elämästään mitään hyvää. Tekikö peilikuva sen silloin, kun oli poissa paikalta, vai silloin kun käveli ohi, vai jo syntyessään? Miten taivaan nimessä hän ehti?

Ei saisi vihata, ei edes väärin kohtelevia ihmisiä, ei ketään lähimmäistään saisi vihata. Vihaan siis itseäni ja sinua maailma. Olet kammottava, kiero ja täysin tunteeton. Olet epäreilu ja välinpitämätön. Tuuditat minut kuvitelmaan, että kannat minua, olet voimani ja rakkauteni, rohkeus ja tukipilarini jokaisessa vaikeudessa, mutta yllättäen, maailma, sinä oletkin ne vaikeuteni ja ylipääsemättömät esteeni.

Olen kuoleman väsynyt ja sisälläni velloo kuin hirmumyrskyssä. Minä niin vihaan ja olen voimattomanpi kuin ikinä. Kyvytön tekemään tänäänkään mitään oikein. Mikä oikeus sinulla on ottaa minut syliisi ja paiskata hetken päästä kallioihin? Mikä oikeus sinulla on kohdella minua hyvin, kun tiedät, että jostain tulee joku, joka kaataa päälleni kuumaa öljyä. Miksi sinä rakastat ja vihaat minua, järjettömällä voimallasi. Kun minulla ole pienintäkään kykyä, eikä voimaa puolustautua?"

~W~

Tänään koen, että kun tuona päivänä, annoin itseni kirjoittaa vihan tunteeni ulos, aloin parantua. Alkuperäinen teksti oli rajunpi, ahdistuneenpi ja repaleisenpi, kuin tämä, jota kirjoitin ja hioin siihen saakka, että hyväksyin sen ensin fb. sivulla julkaistavaksi ja nyt vuosia myöhemmin sinun luettavaksesi ja itseni muistettavaksi.

On aidon oikeasti niin, että joskus vihaan pitää tutustua kunnolla:
Jotta sen voi rakentavasti käsitellä.
Jotta siitä voi oikeasti päästää irti. 

Jotta sen voi antaa pois.
 Jotta sen voi haudata, kuin tiensä loppuun asti kulkeneet kuuluukin.

Minussa on edelleen vihaa, ei paljon, ei tukehduttavasti, ei niin, että joutuisin sen pakolla piilottamaan, mutta sitä on riittävästi, jotta tunnen siinä olevan voiman. On hyvä tuntea tunteissaan oleva voima. Muttei ole hyvä tukahduttaa tunteissaan olevaa voimaa, koska silloin se kääntyy minua itseäni vastaan.

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota?

"Mikset sinä kerro enää meistä?" Kysyi Tytti eräänä päivänä uittaen jalkojaan tiskialtaassa. Se oli hassu ja apea näky yht'aikaa. Pieni tonttutyttö tiskipöydällä istumassa, puukengät ja raitasukat tiskiainevaahdossa astioiden seassa. Ala huuli mutrussa.

-Mutta Kerronhan minä? Vai kerronko, ainahan meille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista mukavaa ja jännittävää. Viimeksikin seikkailtiin Lapissa Otsamolla ja Joulupukin luona. Tavattiin Tulenkultakin. Tytti katseli minua surullisena. Ei ilmeisesti riittänyt.

Tänä yönä minä heräsin siihen, kun hän istui tyynyllä ja itki. -Voi Tytti-kulta mikä on?

Niin Muistattehan kuka Tytti on? Hän on minun kotitonttu, muuntuvainen sellainen. Hän oli aikoinaan Kantolan mummon kotitonttu, äitini lapsuuden kodin huushollerska, joka laittoi tuulemaan kaikkialla. Opetti jopa ystäväni kotitontun Juuson, oikean tontun tavoille.

Ensi kerran tavatessamme hän oli pitkän huiskea ja kaunis tättähäärä, joka koetti pelastaa Hiirolan muorin tavarat.

Ja nyt hän istuu pienenpienenä tyynylläni ja itkee.

-Tytti, minä kuuntelen.

"Minuakinko?" Kysyi Tytti. - Nyt ihan vain sinua. Sinä halusit puhua minulle jo aiemmin. En ymmärtänyt silloin, että sinulla oli paha mieli. Nyt minä kuuntelen.

Tytti alkoi näyttää kuvia. Hän ja Vieno keikkui hierontapöydällä. Tytti pöydän vieressä heilutellen höyhentä ja Vieno vauhdilla höyhenen perässä. Välillä Tytti pienenä pöydällä ja roikkumassa Vienon hännässä, tai ratsastamalla Tuhka Rouvan kyydissä ympäri kievaria.

Välillä istumme kaikki olo huoneessa, minä koneella, tai nenä kiinni kirjassa, tai kädet rasvassa, toisella puolella olohuonetta, pehmentämässä hierontapöydällä pötköttävää. Tytti nukuttaa Kattilan väkeä rauhalliseen uneen ja viihdyttää vieraitamme. Yhdellä kuvamatkalla olemme Kantolassa. Minä marjapuskassa syömässä karviaisia ja Tytti leikkii Jalon, Kyöstin, Jasmiken ja Juuson kanssa ympäri tiluksia.

"Sinä et enää katso meitä. Et ole mukana tarinassa, vaan sen reunalla. Aivan kuin oisit putoamassa siitä pois? Voiko Kirjurit kadota."-En tiedä Tytti, en kyllä missään nimessä tahdo, että niin kävisi. -Kulunut vuosi vaan on ollut niin kiireinen, rehellisyyden nimissä, en ole aina huomannut teidän läsnäoloa. Vaikka jokin vaisto sanookin, ettette ole mihinkään kadonnut, olen ikävöinyt teitä silti. Tiedät sen hassun tunteen ikävästä, vaikka pidät kädestä kiinni, sitä ikävän kohdetta. Sinä kerroit kerran, että ikävöit Juusoa joskus niin. "Sinäkö kuulit sen? Vaikka minä puhuin Vienolle."

-Vienolle?

"Niin, tai siis Kattilan väelle, olihan tässä silloin paljon muitakin."

"Kun me kaikki silloin hämmästeltiin, ettet aikoihin ollut osallistunut meidän juttutuokioihin. Et kirjannut tapahtumia, vaan touhusit jotain muuta. Ja me toivottiin, että oisit sulkenut koneen, tai lopettanut lukemisen ja tullut istumaan meidän kanssa. Vieno ja Vanha Rouva totesi, että heillä on ollut ikävä sinua. Kievarilaiset sanoi samaa ja minä muistin sen, miten kovasti joskus ikävöin Juusoa, vaikka hän piti minua lujasti kädestä."

Joskus vaan tuntuu, että ollaan kaukana toisistamme, vaikka ollaankin ihan vieretysten. Se tekee surullisen olon. En voi puolustautua sillä, että minulla on ollut kiire. Enkä silläkään, että olen alkanut opiskella. Olenhan minä ennenkin ollut kiireessä ja opiskellut ja turinat on korviini kuuluneet silti. -En tiedä minne matkaan silloin, kun en teitä kuule. En halua kadottaa teitä. 

Kiitos että tulit juttelemaan Tytti. Ja voisitko toistekin herättää minut, jos ajaudun liian kauas ajatuksissani? Rakkaudella Kirjuri.

Se pieni ero.

Kaikki Hyvin

KAIKKI HYVIN
kaikki hyvin

Kaikki hyvin.

Kaikki hyvin!

Kaikki hyvin?

"Kaikki hyvin"

(Kaikki hyvin)

Kaikki hyvin,

Kaikki hyvin...

Rakastan Sinua

RAKASTAN SINUA

rakastan sinua

Rakastan sinua.

Rakastan sinua!

Rakastan sinua?

"Rakastan sinua"

(Rakastan Sinua)

Rakastan sinua,

Rakastan sinua...

Ymmärsitkö

YMMÄRSITKÖ

ymmärsitkö

Ymmärsitkö.

Ymmärsitkö!

Ymmärsitkö?

"Ymmärsitkö"

(Ymmärsitkö)

Ymmärsitkö,

Ymmärsitkö...

Kaikki hyvin.

(Rakastan Sinua)

Ymmärsitkö?

~W~

Mestarin luvut...

Käy pöytään.

Kiitos kun tulit,

tänään kuten aina.

Ei me kauas toisiltamme

koskaan mennä.

Näkemättäkin tiedän,

kaikki on hyvin.

Sinä olet omalla 

tielläsi onnellinen.

Minä tässä,

mestarinäytettä

suorittamassa,

omaa polkuani

kulkemassa.

Ja sinä istut kanssani

kahvipöytään,

aina kun kiireiltäsi

ehdit.

Naurat hersyvästi.

Tänään sytytän kynttilän

meille molemmille.

Mestarinäytteille

omalla tiellään.

Sinä jo

mestaruutesi lukeneena,

minä vielä matkalla.

Hengen

ja

Valon polulla.

Annetaan tien viedä.

~W~

Lujitu

Siinä maailmassa,

todellisuus

on Rakkautta.

Se sotii 

rakkautensa puolesta,

kuten me hävitämme,

maailmamme 

koska kadotimme 

rakkautemme.

Jotta saattoi tulla

ehyeksi,

piti rikkoutua täysin.

menettää kaikki.

Löytää

itsensä,

Rakkautensa,

Voimansa,

Kuulla Äitimaa,

ja 

Isätaivas.

Antaa anteeksi tekonsa,

pyytää anteeksi 

aiheuttamansa tuho,

ja 

sallia

Anteeksianto.

Muuntua uudeksi

ja oppia

Rakkauden ydin.

Ydinminä,

Sieluyhteys Ydinsinuun

ja Rakastaa.

Tarvitsematta ketään,

nauttien yhteydestä

Kaikkeuteen.

Yhdessä erillisesti.

Ikuisesti sielu

kokonaisena.

Satumainen todellisuus.

Kovasti tahdon, että olisi sanottavaa, jotta voisin edelleen jatkaa tämän blogin pitämistä. Viimekertainen teksti tuntui tulevan kankeasti ja sen oikeaan muotoon saaminenkaan, ei tuntunt järin helpolta teolta, joten viimeinen kirjoittamiskokemus asettaa kirjoittamisen aloitus kynnyksen korkealle. Aihevarasto on ollut tyhjä, runoja ei synny, eikä luonnonkansa juttele, eikä juttele ajatusaallot muutoinkaan. On ollut syvä hiljaisuus kaikella tapaa. Yleensä tässä vaiheessa vuotta pitäisi tehdä jonkinlainen yhteenveto maailman menosta ja kuluneesta vuodesta ja sen sujumisesta, mutta tavallaan en koe siihenkään mitään tarvetta. Synttäriblues soi päässä vanhasta tottumuksesta ja tälläkin kertaa ikääntyminen tuntuu minusta lähinnä siltä, että Pauli Hanhiniemi laulaa korvassani Lautalla biisiään"...päivän kauenpana lapsuutta, päivän matkan kauenpana kotoa, en kaipaa enää, ees juotavaa..." Tykkään laulusta ja solistista, jotta soita soita vaan. 

Mutta toisaalta elämä on suuri seikkailu ja moni kuivan seudun elävä, oisi kiitollinen siitä tilasta, jossa ei oo enää jano. Ja jos joskus pääsee vähän pidemmälle kotoa, kuin kylän toiselle laidalle, niin seikkailuahan se oisi sekin. Ja seikkailua, jos mitä, mie tosiaan olen kaivannut jo pitkään.

Opiskeluhan on seikkailua. Minulle se on ollut seikkailu, jossa olen tajunnut, etten tiedä mitään. Ja vaikka opiskelisin lisääkin, en tajuaisi yhtään enenpää. Ja juu kovasti mie haluaisin jatkaa oppimista, mutta miten hitossa se tuntuu vain tyhmistävän minua? Voi olla, että olen väärässä, mutta siltä se toisinaan tuntuu.

 Onko muilla sama ongelma? Entä jos, niin onko teillä sekin ongelma, että haluaisitte opinnoista vaan kaikki hedelmäpalat, karkit ja kivemmat sattumat, muttette maksalaatikkoa, ettekä kanaviillokkia pahalla kastikkeella ja huonoilla kuivuneilla perunoilla? Meidän koulussa ei edes ole kouluruokailua, mutta jotkut oppiaineet on niin pahaa ruokaa, etten taho, enkä halua. Ja mie oon aina tykänny melkein kaikesta ruuasta, paitsi siitä maksalaatikosta ja kanaviillokista ja parista muusta, ei niin hyvästä jutusta, keltaset kurpitsa kuutiot nyt esimerkiksi. Huh puistatusta. Mutta opettajien mieliksi, pitäisi syyä, vaikka sitten oksentaisi lautaselle, kun kerran koulussa ollaan.

Mutta "pahasta ruuasta" huolimatta, pitäis olla ilossa siitä, että on selvitty jo tänne saakka. Ensimmäinen näyttökin meni sillain kuoppien kautta läpi. Ja seuraava oottaa tuolla kaukana, tulevaisuudessa.(Niin likimmän nurkan takana, että hyytää) Aikaahan tämän kaiken oppimiseen on. (Vajaa neljä kuukautta.Jos sössin,tarpeen vaatiessa, vaikka pari seuraavaa vuotta...) Mie kirun sisäisesti ja olen varma, että tämäkin homma menee ihan yhtä hienosti, kuin kaikki muukin tähän mennessä. Muiden mielestä vallan bueno, mutta sille sisälläni asuvalle Marmatiinallehan ei mikään muu, kuin täydellisyys kelpaa. Vaikka kullalla silattais. 

Saispa sen pistettyä pihalle, sisäisen Smigelin, vai Aarreko tämä lie? Joku Klonkun kaltainen kuitenkin, jolle mikään ei kelpaa. Ei hyvä hiljaiselossa, ei hyvä kenenkään kanssa ja jestas, että se osaa hienosti ja sulavasti valehdella, mieleni silmät ja suun täyteen valheitaan siitä, miten riittämätön mie olen Frodoksi ja Reppuliksi nyt yli päätään. Ja vaikka kaikki maailman Samvais Gamgit, Gandalfit, Konkarit ja kannustavat kanssamatkaaja Ritarit, kuinka koettaisi puhua, kuinka hienosti teit ja urhea olit, niin lopputulema on, että toinen meistä hukkuu laavaan ja toinen kestää vuoden pari lisää, kirjottaa viimeiset sanansa ja purjehtii auringonlaskuun.

No tavallaan mie mieluummin siihen auringonlaskuun, kun mie niin tykkään merestä ja veneistä, vaikken niistä kummastakaan muuta tajua kuin, että ovat kauniita, oli sitten myrskyt, tai tyyneys meneillään mielenmaisemassa. Eikä kirjoittaminenkaan loppupelissä ole konunpaa hommaa, silloin kun sujuu.

Vaan toisinaan pitää olla hiljaa, tai ainakin paikallaan, sen opetti tämän syksyn ärtsynpi flunssatauti. Ei ole huono asia vaijeta hetkeksi. Vaijeta ja levätä, (ja niistää, yskiä ja vuodattaa kyynelnestettä),saada ystäväapua. Semmoisista opetuksista voi olla kiitollinen. Siis siitä, että kun on kipee, niin jopa aikuiselle kipeälle voi, niin äippä, kun ystävätkin, tulla hätäavuksi ja olemaan ihania ja kultaisia tärkeyksiä. Minulla ei sitä kullannuppukuippanaa ole kotioloissa paapomassa ja passaamassa ja vaikka tuo Kattilan väki niin lempeän myötäelävästi jalkoja ja vatsaa lämmittikin, nii ei niistä kokiksi ollut. Eikä oikein kauppaan menijöiksikään.

Ja arvatkaa kahdesti menikö sinne Klonkkukaan? No ei, kunhan jankkasi tyytymättömyyttään, "koulustakin jäit pois, pikku flunssan takia ja nyt jäät luokallesi." Mutta tauti jyräsi silti ja piti persiillään penkissä, tai oikeammin seljällään sohvan sylissä. Mutta ihanat Sormuksen Ritarit, Feeniksin Kiltalaiset, Lohikäärmeratsastajat ja tämänpäivän Arkienkelit, taisteli tiensä tulivuorten ja urughait läpi, poikki ja pinoon ja soitteli tullessaan ovikelloa, kuin tuomiopasuunoita ja toi poloiselle potilaalle hävähdyksen tosielämästä, eli leipää, leikkelettä ja sirkushuvia. Vallan loistavaa ja kiitollisuutta herättävää on se.  

Niinkuin tämä elo noin useimmiten melkein enimmäkseen on, kun vaan muistaa nauttia matkasta.

Ritareistaan, Haltijakummeistaan ja Arkienkeleistään, kiitollisena, kiittelee paljo kiitos.

~W~

Luonnonkansan turinoita, Luulit ettei meitä ole...

Ohi yritin, vaan huolettoman hännällä ei ole koskaan kiirettä missään. Lohikärmes Salon-Litu, harmaa kivikasvo, muuntuvainen "maanvaiva", "Norsuksi posliinikaupassa" sanoo metsänkansa suurta kulkijaa.

Minkäs tekee kun on niin iso. Sinähän vain hännän näit ja siihen kompastuit. Onneksesi loppuosan sain jo kadotetuksi, piiloon pistetyksi ettet rouheaa muotoani säikkyisi. Niin on suuria asukkaat metsien. Ja pieniä, tuskin havaittavia, kiireettä kulkiessa saattaa kuka vain, sinua tervehtiä.

Tänään minä, isoista isoin, vaan en vielä suurin kaikista. Joku joskus luuli, ettei Lohikäärme Suomen saloissa viihdy, ei ikihonkia kuuntele. Sille luulolle olemme vain päätä ravistelleet, hirnahtaneet hilpeydellä, meitä on täällä enemmän kuin luulet. Monen häntää olet hipaissut, suomuja silitellyt, monen hengityksen aistinut, kun metsissämme olet ääniä kuullut. Muuntuvaisia osa meistä, näkymättömäksi tulevia, hitaita vain. Voi olla, että kiireessä jokin osa näkyviin jää, häntä, kynsi, tai kuonon pää, mutta silmän räpäyksessä nekin häviää.


Ja ihmekkö, että muu kansa meitä köntyksiksi soimaa, iso koko, paljon voimaa, toisinaan kaatuu puu, kun ei näe misson pyrstö misson pää. Ei me tahallamme särje mitään. Ihan ystävyyden ilosta joskus heiluu häntä ja kaikki lakoaa, eikä niitä kaikkia aina takaisin pystyssä pysymään uudelleen saa. Ihminen tosin luulee puita trompin kaatamiksi. Mutta ei, se ollaan me, luonnon isonpi kansa, vahingossa, ei ilkeyksin, vaan koska, niin on vaikeaa joskus hallita muotojansa. ~W~

Kelikiehuntaa.

Viime viikonloppuna ajeleskelin Uljaallani vesisateessa ja mietin, että toivottavasti peltipollellani on piileviä kykyjä sukellusveneenä. Vettä tuli ihan riittävästi, että saattoi tuntea olonsa Nautiluksen miehistöön kuuluvaksi. Pyyhkijöistä oli ihan yhtäpaljon hyötyä, kuin niistä oisi ollut hyötyä sukellusveneen ikkunoissa. Näkyvyys oli melko vetinen. Mutta pääsin sinne ja takaisin. Siis cityseen ja takaisin maalle. Siinä välissä opiskeltiin. Vesisateessa. Toisinaan se kattoa takova rummutus on rauhoittavan rentouttavaa, mutta tänä kesänä, kyseinen ilo on ollut korvinkuultavissa niin monesti, että alan tuntea itseni melko vettyneeksi. 

Kaipaan aurinkoa.
Niinä muutamina aurinkoisina hetkinä viikonloppuna, tajusin myös, että kaipaan sanoinkuvaamattoman paljon, myös jonnekin muualle, kuin missä kulloinkin olen. Luulin jo päässeeni semmoisesta kaihosta eroon ja olevani enimmäkseen onnellinen juuri tässä.

Enimmäkseen onnellinen olo, on aika ihanaa, jos sitä tunnetta on tavoitellut kauan. Ja minä kyllä olen. Mutta nyt pitkästä aikaa minuun iski kaukokaiho. Ensin halusin ajaa niin kauas, kuin Uljaan vatsantäytteellä pääsisi. Ihan eri suuntaan tietenkin, kuin sillä erää olin menossa. Ei Etelä-Suomeen, vaan ihan vastakkaiseen suuntaan. Lappi-ikävä oli vallan mahdoton. Täällä on ollut jo pitkään syksyn tuntu ilmassa ja ruskanvärien tulviessa pään sisälle, ikävä lappiin alkoi tulvia kyynelinä silmistä ulos. Lisää vettä tähän kaikkeen vetisyyteen.

Syksy ja koulun alku, kaihosin kouluun ja kouluun mie olin matkallakin, mutta pahus ihan väärä koulu. Sitten katselin kallioita tien varrella. Ihan liian pieniä aivan liian matalia, minä tahdon tuntureita, vuoria jylhiä ja korkeita. Tahdon kalliokiipeilemään. 

Koululle päästyäni laitoin hoitotilan kuntoon ja palelin, en palele järin usein, mutta tämä vetinen kesä alkaa hyytää. Kaipasin meren rannalle jonnekin takuu-aurinkoiseen, missä vissisti mittari näyttäisi ainakin 22 astetta lämmintä, vesi oisi uimakelpoista linnunmaitoa turkoosina, valkoisin aalloin ja hiekka sileää, kuin silkki. Kyllä siellä kelpaisi jarpaat ja napa paljaana tepastella hedelmiä popsien ja nauttia D-vitamiiniannoksensa. 

Kotiin ajellessa satoi taas. Satoi niin, että tuntui kuin hengittäisinkin vettä, ahdisti ja väsytti. Ei käynyt pienessä mielessäkään katsoa päivän uutisantia, melko varmalla kaikki muutkin olisi saaneet sateesta tarpeekseen ja ahdistunut ainaisiin pilviin. Toivotin Säidenhaltijalle voimia ja vähenpi itkettävää iltaa. Samalla sade kiihtyi. Nukuin pätkissä ja toivoin, että oisin jossain muualla, kuin kotonani 5cm petarilla lattian rajassa, kolhimassa kylkiäni ja kärsimässä niskasärystä. Helvetillinen elämä. Miten haasteellista olikaan löytää yhtään hyvää ja kaunista ajatusta mielestään, tuona aavemmaisena yönä, sadelotinan säestäessä itkuvollotusta lähes tragikoomisella pauhulla. Yöks.

Eilen aamulla heräsin kello kukonkiekuma. Ensi näkymä oli kultainen auringon kajo ikkunasta. Paistoi. Kankeana kuin vanha kameli kömmin patjaltani liikkeelle ja auoin leukojani haukotuksiin. Nekin narisi, kuin vanhat saranat. Liikaa vettä, ruostuu poloinen ruotoni, tästä kaikesta. Mutta se aurinko. Ennen edes aamuista pala, oli pakko hypätä kenkiinsä ja mennä ulos. Kävellä vähän, kiskotella, venytellä, antaa kehon natista ja valittaa ja kävellä lisää. Kävellä oikea lenkki. Yksi niistä harvoista auringonpalvonta lenkeistä tälle kesälle. Kävellä järvessä ilman, että samanaikaisesti sataa vettä niskaan. Tämmöinen on oikeaa kesää. Ilman aurinkoa minä en jaksa. Kyllä minä säiden vaihtelut kestän, mutta Rakas Säittenhaltija, kun meillä Suomessa kuitenkin on se neljä vuoden aikaa, niin voisitko tosiaan antaa niiden olla sellaisia, kuin lapsena ennen. 

Lunta tavella, lätäkköleikkejä keväällä, kesä mansikoilla ja marjametsissä satoa saaden ja syksyt ruskankauneudessa sienestäen. Tänään paistaa, pilvien seasta. Minä en tiedä mitä uskaltaisin toivoa. En uskalla kehua kaunista päivää, en uskalla vielä valittaa, kun voi olla, että päivä onkin päivistä kaunein. Olen pahoillani, että heittäydyin tyytymättömäksi työhösi. Sopeutua minun pitäisi, en minä säitä ikinä yhtä hienosti hoitaisi, kuin sinä. Työsi vaativuus ei minulle aukene, mutta säätoiveita osaan kyllä esittää, kuten jokainen ihmisen lapsi. Jokaisella meillä on omansa. Hyvin sinä ne toteutat, välillä kaikki yhtä aikaa. Silloin sataa, tuulee ja salamoi, päivä paistaa ja rummut soi. Ei ihme, että sinä toisinaan monta vuorokautta itkujollotat vettä niskaamme. Väsyyhän sitä vähemmistäkin, poloinen Säidenhaltija. Voimia sinulle.

Syön punaisen tomaatin Kesälän kasvimaalta ja kiitän, että kypsensit ne. Teet hyvää työtä. Minä koetan taas löytää onneni näiltä sijoiltani. Maailmanmatkaan sitten joskus myöhemmin, kun ei matkakuume tule sääpakolaisuuden vuoksi.

Ystävällisin terveisin ~W~