Viime viikonloppuna ajeleskelin Uljaallani vesisateessa ja mietin, että toivottavasti peltipollellani on piileviä kykyjä sukellusveneenä. Vettä tuli ihan riittävästi, että saattoi tuntea olonsa Nautiluksen miehistöön kuuluvaksi. Pyyhkijöistä oli ihan yhtäpaljon hyötyä, kuin niistä oisi ollut hyötyä sukellusveneen ikkunoissa. Näkyvyys oli melko vetinen. Mutta pääsin sinne ja takaisin. Siis cityseen ja takaisin maalle. Siinä välissä opiskeltiin. Vesisateessa. Toisinaan se kattoa takova rummutus on rauhoittavan rentouttavaa, mutta tänä kesänä, kyseinen ilo on ollut korvinkuultavissa niin monesti, että alan tuntea itseni melko vettyneeksi.
Kaipaan aurinkoa.
Niinä muutamina aurinkoisina hetkinä viikonloppuna, tajusin myös, että kaipaan sanoinkuvaamattoman paljon, myös jonnekin muualle, kuin missä kulloinkin olen. Luulin jo päässeeni semmoisesta kaihosta eroon ja olevani enimmäkseen onnellinen juuri tässä.
Enimmäkseen onnellinen olo, on aika ihanaa, jos sitä tunnetta on tavoitellut kauan. Ja minä kyllä olen. Mutta nyt pitkästä aikaa minuun iski kaukokaiho. Ensin halusin ajaa niin kauas, kuin Uljaan vatsantäytteellä pääsisi. Ihan eri suuntaan tietenkin, kuin sillä erää olin menossa. Ei Etelä-Suomeen, vaan ihan vastakkaiseen suuntaan. Lappi-ikävä oli vallan mahdoton. Täällä on ollut jo pitkään syksyn tuntu ilmassa ja ruskanvärien tulviessa pään sisälle, ikävä lappiin alkoi tulvia kyynelinä silmistä ulos. Lisää vettä tähän kaikkeen vetisyyteen.
Syksy ja koulun alku, kaihosin kouluun ja kouluun mie olin matkallakin, mutta pahus ihan väärä koulu. Sitten katselin kallioita tien varrella. Ihan liian pieniä aivan liian matalia, minä tahdon tuntureita, vuoria jylhiä ja korkeita. Tahdon kalliokiipeilemään.
Koululle päästyäni laitoin hoitotilan kuntoon ja palelin, en palele järin usein, mutta tämä vetinen kesä alkaa hyytää. Kaipasin meren rannalle jonnekin takuu-aurinkoiseen, missä vissisti mittari näyttäisi ainakin 22 astetta lämmintä, vesi oisi uimakelpoista linnunmaitoa turkoosina, valkoisin aalloin ja hiekka sileää, kuin silkki. Kyllä siellä kelpaisi jarpaat ja napa paljaana tepastella hedelmiä popsien ja nauttia D-vitamiiniannoksensa.
Kotiin ajellessa satoi taas. Satoi niin, että tuntui kuin hengittäisinkin vettä, ahdisti ja väsytti. Ei käynyt pienessä mielessäkään katsoa päivän uutisantia, melko varmalla kaikki muutkin olisi saaneet sateesta tarpeekseen ja ahdistunut ainaisiin pilviin. Toivotin Säidenhaltijalle voimia ja vähenpi itkettävää iltaa. Samalla sade kiihtyi. Nukuin pätkissä ja toivoin, että oisin jossain muualla, kuin kotonani 5cm petarilla lattian rajassa, kolhimassa kylkiäni ja kärsimässä niskasärystä. Helvetillinen elämä. Miten haasteellista olikaan löytää yhtään hyvää ja kaunista ajatusta mielestään, tuona aavemmaisena yönä, sadelotinan säestäessä itkuvollotusta lähes tragikoomisella pauhulla. Yöks.
Eilen aamulla heräsin kello kukonkiekuma. Ensi näkymä oli kultainen auringon kajo ikkunasta. Paistoi. Kankeana kuin vanha kameli kömmin patjaltani liikkeelle ja auoin leukojani haukotuksiin. Nekin narisi, kuin vanhat saranat. Liikaa vettä, ruostuu poloinen ruotoni, tästä kaikesta. Mutta se aurinko. Ennen edes aamuista pala, oli pakko hypätä kenkiinsä ja mennä ulos. Kävellä vähän, kiskotella, venytellä, antaa kehon natista ja valittaa ja kävellä lisää. Kävellä oikea lenkki. Yksi niistä harvoista auringonpalvonta lenkeistä tälle kesälle. Kävellä järvessä ilman, että samanaikaisesti sataa vettä niskaan. Tämmöinen on oikeaa kesää. Ilman aurinkoa minä en jaksa. Kyllä minä säiden vaihtelut kestän, mutta Rakas Säittenhaltija, kun meillä Suomessa kuitenkin on se neljä vuoden aikaa, niin voisitko tosiaan antaa niiden olla sellaisia, kuin lapsena ennen.
Lunta tavella, lätäkköleikkejä keväällä, kesä mansikoilla ja marjametsissä satoa saaden ja syksyt ruskankauneudessa sienestäen. Tänään paistaa, pilvien seasta. Minä en tiedä mitä uskaltaisin toivoa. En uskalla kehua kaunista päivää, en uskalla vielä valittaa, kun voi olla, että päivä onkin päivistä kaunein. Olen pahoillani, että heittäydyin tyytymättömäksi työhösi. Sopeutua minun pitäisi, en minä säitä ikinä yhtä hienosti hoitaisi, kuin sinä. Työsi vaativuus ei minulle aukene, mutta säätoiveita osaan kyllä esittää, kuten jokainen ihmisen lapsi. Jokaisella meillä on omansa. Hyvin sinä ne toteutat, välillä kaikki yhtä aikaa. Silloin sataa, tuulee ja salamoi, päivä paistaa ja rummut soi. Ei ihme, että sinä toisinaan monta vuorokautta itkujollotat vettä niskaamme. Väsyyhän sitä vähemmistäkin, poloinen Säidenhaltija. Voimia sinulle.
Syön punaisen tomaatin Kesälän kasvimaalta ja kiitän, että kypsensit ne. Teet hyvää työtä. Minä koetan taas löytää onneni näiltä sijoiltani. Maailmanmatkaan sitten joskus myöhemmin, kun ei matkakuume tule sääpakolaisuuden vuoksi.
Ystävällisin terveisin ~W~
Ohi yritin, vaan huolettoman hännällä ei ole koskaan kiirettä missään. Lohikärmes Salon-Litu, harmaa kivikasvo, muuntuvainen "maanvaiva", "Norsuksi posliinikaupassa" sanoo metsänkansa suurta kulkijaa.
Tänään minä, isoista isoin, vaan en vielä suurin kaikista. Joku joskus luuli, ettei Lohikäärme Suomen saloissa viihdy, ei ikihonkia kuuntele. Sille luulolle olemme vain päätä ravistelleet, hirnahtaneet hilpeydellä, meitä on täällä enemmän kuin luulet. Monen häntää olet hipaissut, suomuja silitellyt, monen hengityksen aistinut, kun metsissämme olet ääniä kuullut. Muuntuvaisia osa meistä, näkymättömäksi tulevia, hitaita vain. Voi olla, että kiireessä jokin osa näkyviin jää, häntä, kynsi, tai kuonon pää, mutta silmän räpäyksessä nekin häviää.
Ja ihmekkö, että muu kansa meitä köntyksiksi soimaa, iso koko, paljon voimaa, toisinaan kaatuu puu, kun ei näe misson pyrstö misson pää. Ei me tahallamme särje mitään. Ihan ystävyyden ilosta joskus heiluu häntä ja kaikki lakoaa, eikä niitä kaikkia aina takaisin pystyssä pysymään uudelleen saa. Ihminen tosin luulee puita trompin kaatamiksi. Mutta ei, se ollaan me, luonnon isonpi kansa, vahingossa, ei ilkeyksin, vaan koska, niin on vaikeaa joskus hallita muotojansa.
~W~
