Tolaltaan nauraja.

Ilo minussa,

minä ilossa.

Ilona

ilossamme.

Valona

valossa,

varjojen 

viivoina.

Hymyn kaarena,

pienenä kuoppana poskessa.

Ilo hymyssä, 

nauru sydämen Lähteeltä

Hiukan hullu 

ja

 hullusti satumainen,

Hyökyvä nauru

vakavassa tilassa.

Olen ilo 

siellä,

 missä vähiten odotan

olevani.

Hämmennys 

hiljaisten hymyjen

maassa.

Hyö'yn yli

kuin aallot.

Vakavien joukossa

omalla paikallani,

tolaltaan naurajana.

Ilo on minua

tänään.

Huomena se voi muuttua

huudoksi,

itkuksi nauravien joukossa,

Tulevaisuus muuttaa

Valon sävyä.

Maailman äänet avataan,

tunteille tilaksi olla.

~W~

Muistikuvia Nukkulandan matkalta.

Unimaailma oli melkoisen sekava taas. Ei kykene aivan älyllisiksi sanoiksi muotoilemaan, että mikä oli teema ja mitkä jäätävimmät tapahtumat, mutta jollain tapaa ne liittyi viimeksi luetun kirjan sivuihin. Edward on kadonnut ja Bella samoaa yksin metsiä ja päätyy jyrkänteelle hyppäämän hyiseen mereen.

Olen aina lukenut paljon. Yleisesti ottaen enemmän hömppäkirjallisuutta ja vähemmän viisautta ja opettavaisuutta. Nyt kun käsissäni on yhtäaikaa sekä faktaa, että fiktiota, unisoppa on melko mausteinen. Yksi mikä on ollut hullua huomata, on se, että hyvän kirjan lukee mielellään vaikka kymmeneen kertaan, siitäkin huolimatta, vaikka sen muista jo ulkoa, niin etu-, kuin takaperinkin. Mutta lueppa, tai kuuntele tylsyyttä, edes sen ensimmäisen kerran.

Mutta unet, erityisesti tylsät unet. Mitenkä niitä vastaan taisellaan? Uneni oli tähän metsäretkeen saakka ihan mielenkiintoinen ja vielä siinäkin vaiheessa se oli kiinnostavaa, kuin itse Bellana istahdin kielekkeelle pohtimaan hyppäänkö, vai en. Siinä istuessa ja maisemaa ihaillessa, taustalla alkoi kuulua tasapaksu jaaritus siitä, mitkä lihakset tulisi kipeäksi, jos hyppäisin ja mitkä siinä tapauksessa, jos jäisin siihen kielekkeelle istumaan. Aivan umpituntematon puheääni. Vaikka mieleni loi hälle Einsteinin kasvot, en usko, että edes Einstein pystyisi puhumaan niin kiihkottomasti ja täysin innottomasti mistään aiheesta. 

Ja minä inhoan tylsyyttä ja mitään sanomatonta innottomuutta äänissä. Monotoniset, honottavat äänet ja liibalaaba. Huh. Kiinnostavista asioista saadaan niin helposti silkkaa kidutusta, jos niiden kertojaksi laitetaan eläväinen, jota homma kiinnostaa yhtä paljon, kuin säkillinen käpyjä. Orava saisi ne kävytkin vaikuttamaan kultakolikoilta, mutta laitapa Van Jaaritus laulamaan siitä samasta käpysestä. Ei tuu kovin kivaa.

Ei ollut kiva se unikaan, mutta luulen muistavani mikä tuli istuessa kipeiksi. Mielikuva on, että kipuilu iskisi musculus gluteus minimukseen, maksimukseen ja mediukseen. Ne olin "melkein osannut" jo ennen unta. Olisin halunnut tähän lisätä vielä niitä edessä olevia lihaksia, mutta jaarituksen väliin, oli vaikea lisätä mitään. Mitä pidenpään tuota turhanaikaista ääntä kuuntelin, sen enemmän alkoi hermojani kiristää. Valve todellisuudessa pelkään hulluna korkeita paikkoja. Samoin pelkään siltoja ja putoamista. Yllätyksekseni unessani päädyin, itselleni epätodennäköisinpään ratkaisuun. Saadakseni sen monotonisen innottoman jäkätyksen loppumaan, minä hyppäsin alas kallion kielekkeeltä.

Aamulla heräsin koko kroppa kipeänä, päästä jalkoihin, gaudda linjan, kuten potilas Saarisella Kummelissa. Luultavasti unessa merivesi oli karannut alta ja tömähdin kivikkoon. Nyt pidän hetken taukoa muusta lukemisesta ja jatkan Bellan ja Edwartin tilanteen selvittämistä, sillä muuten luon vielä Nukkulandian matkalla uuden "pesti Sellerin", Vegaani Vappyyreiden ja hybridien anatomia.

Sekopäisyyksissä welloen  

~W~

Luonnonkansan turinoita: Lumikansa

Siinä he tanssivat, kuin joskus lapsuudessa Usvaenkelit syysaamuna, koulumatkan varrella ja lauloivat laulujaan. Mitä lähemmäs pääsin, sitä villimmäksi tanssi muuttui, tuulen pyörteitä hangella, laidalta toiselle ja taas takaisin.

Jäänkumu löi rannoilla kaikuja heidän askelille ja välillä jalkojeni alla narskahti pakkasen tahdit musiikille, jota he soittivat tanssiessaan. Rumpuja ja helistimiä, jotkut heistä lauloi. Kuinka usein olinkaan kuullut tämän aiemmin ja joka kerta he saivat minut yllytettyä mukaan omaan Talventanssiinsa, mutta vain mieleni sisällä. Ei ääneen, ettei kukaan vaan näkisi ja kuulisi, kuinka hassuksi menen, kun näen nuo sädehtivät ja helkkyvät jään- ja lumen tanssiaiset.

Ja Talven väen, joka aurinkoisena päivänä juhlii keväthangilla olemassaolon riemuaan. Kaunista ja voimakasta, silkkaa valoa, energiaa ja raivoisaa riemua, jos näin voisin kuvailla. Voin. Juuri kuvailin.

Tänään, keskellä järven jäätä, he aloittivat tanssinsa ja tarttuivat takin helmasta kiinni, lauloivat ja soittivat, kehoittivat mukaansa.

Kylmän kansaa, kasvoiltaan kuin inuiitit, aleutit, tai kuten  intiaanit. Olemukseltaan kuin jääkide, se hankien timantinhohde. Ja Heidän tanssi. Kuin keveimmän perhosen lentoa ja raskaimman vuorenpeikon humppajumppaa saman aikaisesti, intiaanien tanssia luonnon hengille. Ihmekkö, että heidän tanssinsa on niin voimallista, hehän olivat nähneet mallin suoraan alkulähteeltä. Jään kansi paukkui ja ritisi, poksu ja jolahteli tanssista.  

Mieleni oli jo jäälle lähtiessä kevyt kuin hattara. Juuri sellainen, että mikä vain ilo ja riemu minuun tarttuisi, se veisi mukanaan, niin kuin veikin. Laittoi huutamaan tuulen kanssa ja hymistelemän hangen hyminöille, laulamaan ja hyrisemään, seuraamaan saman sävelkulun perässä, mitä nuo jäänlaulajat hymisi. Ihmisääni  on niin rajallinen siihen kaikkeen, mutta oi miten mukavalta se tuntui kehossa.

Soljua iäisessä laulussa, Talvenkansan Auringon ylistyksessä, Pakkasherran kiittelyssä ja humoristisessa sanailussa siitä, kumpi on voimallisenpi. Tänään heidän taistelunsa meni kaiketi tasan, koska heidän polkuaan kulkenut, laittoi tanssiksi heidän molenpien iloksi. Lauluksi itsensä ja muiden jään laulavaisten iloksi. Ja ihmiskansan kummastukseksi.

Kyllä talvi on ihana ja sen olennot, kuin puhtainta valoa.

Älä kiirehdi heidän ohi. Kun he kutsuvat kanssaan tanssimaan, niin tanssi, tulee kevät ja kesä. He katoavat lämmön myötä, mutta Nyt he ovat tässä, kylminä nipistävinä suukkoina poskipäilläsi, jääkiteinä silmäripsissäsi ja kimaltavina pyörteinä riemullisessa tanssissa järven jäällä, hurmaten ja välittäen riemua.

~W~

Kohtaaminen ovella.

Joskus vuonna miekka ja kivi, olin hyvin tiiviisti ev.lut.seurakunnan toiminnassa mukana. Ensin pienenä kerholaisena ja myöhemmin isosena ja kerho-tätsänä ja myös aktiivisesti kirkossa käyvänä nuorena naisena. Maailmankatsomukseni muuttui ajan myötä, kuten kaikilla.

Se aiheutti toisinaan ihmetystä muissa ja myös itsessäni. 

Nykysilmin katsellen, avaran ja luovan ajatusmaailman omaavasta lapsesta, alkoi tulla suppean yksisilmäisesti ajatteleva nainen, joka oli ikäänsä valtavasti vanhenpi ja mieleltään kahlittu ja hyvin tuomitseva. Pahiten, tuli noihin aikoihin, tuomittua oma itsensä ja koko muu maailma. Olikohan niillä silmillä katsottuna, hyvää olemassa missään muualla, kuin eläimissä? Ja eläimethän ei kuitenkaan päässeet Taivasten valtakuntaan. Miksi ihmeessä? Noiden aikojen jälkeen muutoksia on tullut lisää. Riippuen kenen silmin minua katselee, muutos on joko hyvä, huono, tai jotain siltä väliltä.

Raamattutuntemukseni on vuosien saatossa heikentynyt valtavasti ja maailmankuvani avartunut suuntaan, jos toiseen. Ei ehkä kaikkien Jumal´uskovien mieleiseksi, mutta ehkä enemmän oman lapsuuden maailmankatsomuksen mukaiseksi. Lähemmäksi sitä uskoa, jossa maailma on hyvä ja minusta pidetään huoli.

Minä en ole ajanhermoilla, enkä osaa suhtautua kaikkiin asioihin kovinkaan suurella vakavuudella ja jos panikoit jostain maailmani toisella laidalla tapahtuvista asioista, en ehkä osaa suhtautua kaikkeen kovinkaan myötätuntoisesti. Mielestäni olemme turvassa ja rakastettuja, se riittää.

Toisinaan tulee minullekin kuitenkin hetkiä, jolloin oma ajatusmaailma ei kohtaa kenenkään kanssa. Se aiheuttaa ristiriitoja ja kiistoja. Joskus omakin usko horjuu ja tulee epävarma olo siitä, onko oikeutettua elää omalla tavallaan.

Pyysin hetki sitten anteeksi ajatusmaailmaani, omalla ovellani, uskonsa sisarilta, jotka tahtoivat auttaa minua näkemään heidän silmin. Nyt koen, että anteeksipyyntö oli tarpeeton, sillä miksi pyytäisin anteeksi uskoani, joka pitää minut vahvana ja hengissä? Ei heidänkään tarvinut pyydellä minulta anteeksi, heidän uskoaan. No, Jokainen tilaisuus, hyvään keskusteluun on käytettävä, jos siihen vaan riittää kärsivällisyyttä (ja huumoria.) Mutta Uskontoa ei saa tehdä riidan aiheeksi. En kuvaile sen kummemmin keskusteluamme, sillä se oli jokseenkin polveileva ja opastava. Vaikea sanoa, kuka selvisi "voittajana", mutta syvällisiä se laittoi taas miettimään.

Pääkohdin Heidän kantansa keskustelussa oli, että Raamattu on aina oikeassa ja jokaiseen tilanteeseen sieltä löytyikin sopiva kannanotto. Ja minun kantani oli, että mistä minä tiedän, minkä uskonnon raamattu on se ainokainen oikea? Jos olenkin väärään kirkkokuntaan kuuluva, tai siis, enhän minä enää kuulu kirkkoon. Olenko minä siis nyt Jumalalle selkäni kääntänyt mustalammas? Vai olenko oikealla tiellä? Oliko he nyt se, erämaassani minua piinaava Saatana, vai minä heitä piinaamassa? Kuka on Väärä uskoinen, tai muutoin vain pohjasakkaa?  Minulla ei ole Pyhää kirjaa, johon tukeutua ja josta kerätä vahvistusta uskolleni. Olenko vääräuskoinen, kun en edes semmoista halua? Ihmisen, Korkeamman Voiman nimissä, kirjoittamaa kirjaa? Heillä oli kirjansa, mutta onko kirja totta? Lukiko ovellani piru, vai enkeli Raamattua? Onko piruja? Onko Jumalaa, Vai olemmeko me sittenkin vain harhassa, uskontojen moninaisessa suossa?

Mielestäni he olivat uskonsa asialla, mutta en minäkään ole yhtään heitä vääräuskoisenpi. Uskon Rakkauteen, Korkeinpaan Lähteeseen. Siihen, että miten toimin toista kohtaan, palaa itselleni takaisin, jossain myöhemmssä vaiheessa. Niin hyvässä, kuin pahassa. Suurin kaikesta on rakkaus. 

Siihen uskoon en enää tarvitse kirkkoa, enkä mitään seurakunnan kaltaista, sillä useat seurakunnat, ovat todistaneet toimivansa vastoin omia oppejaan. Rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi. Jos olemme aina niin välinpitämättömiä itseämme kohtaan, kun miten kohtelemme toista, asia on pihvi ja seurakunta toimii, kuten kuuluu. Mutta kun en usko, että niin tulee toimia, olen noihin puitteisiin sopimaton.

Oman itsensä saa hyväksyä kaikkine karvoineen, juuri sellaisena kuin olemme. Jos odotamme muiden hyväksyvän itsemme tälläisenään, on lähdettävä tutkimaan omaa minuutta, eikä raamattua. Huomasin tänään, että on hyvä olla minä. Hiukan Vastarannan Kiiski, asioita kyseenalaistava, ei kaikkea pureskelematta nielevä, vaan pohdiskeleva ja vastaan väittävä ihminen. Monessa suhteessa mustavalkoinen, mutta nykyään myös 

riemunkirjavasti pohdiskeleva.

 Minä voin ja tahdon edelleen säilyttää lapsenuskoni. Silloin Luonnonkansat piti huolen minusta kaikkialla, Jumala oli lempeä eikä tuomitseva, eikä myöskään vallanhaluinen, ei julma, eikä minun Jumalani laittaisi lapsiaan sotimaan, itse turvassa, korkeuksistaan katsellen. Hän ei halunnut meidän tuomitsevan itseämme saati muita. Minun lapsuudessani, Hän tuskin tahtoi meidän taistelevankaan siksi, että joku uskoi toisin, kuin me. Hän loi meidät Omaksi kuvakseen. Olemme siis Jumalallisia. Mutta olisikohan Hän meistä kaikista ylpeä Nyt?

Taas kerran näitä Taivaallisia pohdiskellen. ~W~