tiistai 28. huhtikuuta 2015

Olen Taivaankutoja

Sain langan ajauksista,
Sinun, Hänen,
Ääneen lausumista unelmista,
rukouksista jokaisen kulkijan.

Kudon säikeen sinisen unelmista,
ilon keltaisen, surun mustan,
raivon punaisen voimakkaan ja
liilan liikutusta.

Kudon, neulon, värkkään 
virkkaan, kitkutan,
Käännän silmukat silmukan perään.

Surut, riemut, tunteet hulluuden,
ajatuksen ajelehtivan jokaisen,
minä taivaalta vyyhteeni kerään.
Siitä sateenkaaren teen.

Muutan muotoa mietteiden,
puikoin, koukuin, kutimin,
Sinun iloksi taivaalle loistamaan,
Kultakattilalle reittiä näyttämään.


~W~

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Tontun haiku

Niin kylmä on,
ja lohduton,

tään porras
talovanhuksen,



Kovin
 kaunis on, paikka tää,
mut suuresti kaipaan
jo ystävää. 

Täs yksikseni 
istuksin ja mietin,
 minne lähtisi.

Suunta tuonne,
 vai suunta tänne,
ken ois
mulle ystävä?

Kulje hiljaa, 
silmät auki, 
vaikka harmit
hartioilla.


Tämä tonttunen muutti Wilhelmiinan Kesälään,
lämmiteltyään hetken Luontoemon luona.
Kun näin sulle hymyän,
huoles kaikki karkoitan,
 tuuliin taivaan mahtaviin,
avaruuden syvyyksiin.

Soit ilon tämä eteenpäin,
näin mä löysin ystäväin.










Halauksen lämpimät Kiitokset Pasille ja Arjalle,
sekä Hellqvistin Puutarhatontulle 
ja hänen kaikille kavereille päiväni piristyksestä.
T. Wilhelmiina <3







lauantai 11. huhtikuuta 2015

Itkijänainen.

Nyky yhteiskunnassa itkevä ihminen tuntuu olevan heikkohermoinen, herkkis ja toistaitoinen. Yllättäen minä olen sellainen. Itkijänainen. Itken jännittävissä tilanteissa, itken pois pelkoani ja kadotettuja avaimia. Toisten onnea ja omia pettymyksiäni, omia ilojani ja toisten suruja. Itken lääkärin vastaanotolla, työkkärissä, kelan konttorissa, pankissa ja joskus jopa kaupan kassajonossa, virallisissa tilanteissa. Itken näkyvästi, huomaamattomasti, sisään päin. Huutaen, tai hiljaa kyyneliä valuttaen ja se aiheuttaa hämmennystä. Ihmiset ei tiedä kuinka reagoida. Hämmentävä tieto varmaan sinulle, mutta en minäkään tiedä. 

En tiedä, johtuuko kyyneltulvani, pelosta, ilosta, vai paniikista. Se voi olla kaikkien niiden yhteissumma, mutta sitä ei vaan kykene lopettamaan. Silmien takana noruva kyyneltulva, tuntuu olevan aina valmiina vuotamaan ulos. Silloinkin, kun tunnen itseni iloiseksi, onnelliseksi siitä, että olen. Kun olen selvinnyt jostain surusta ja pohdin sitä jälkeen päin, tilanteen kyynelvuoto alkaa tulla uudelleen esiin. Kun kirjotan tätä, muistan kymmenittäin tilanteita joissa "hävisin" kiistat, tai laulukilpailut, hetket, joissa piti julkisesti puhua vaikeista asioista, vain siksi, että kyynelehdin tilanteen läpi.

Se on noloa ja se tekee elämän ihan tolkuttoman vaikeaksi. Yksi hätäännys ja pursuan kyyneleitä, häkellyn, tai joudun pois tolaltani hermostun ja ahdistun. Joskus juoksen pois hulluista tilanteista, koska en halua alkaa itkemään siinä silmiesi edessä. Ja mitenpä selität kyyneleesi, jos vieressä oleva ei ole edes tajunnut mitään hämminkiä olevan? Saatan saada itkukohtauksen puhelimessa, koettaessani saada tolkkua puhelimen operaattoritilanteessa, puhuessani laskutusongelmista, joiden logiikkaa en ymmärrä.

Pahimmat tilanteet tulee yleensä virastoissa. Nykyään sentään selviän niistä itkulla, raivo ja huuto on iän myötä helpottanut, mutta toisinaan niitäkin tuntemuksia näissä "seinäävasten tilanteissa" tulee. 

Seinäävasten= virallinen ja epävirallinenkin tilanne, jossa koen olevani altavastaajana. Tiedän ja tunnen itseni ja heikkouteni hyvin, mutten voi hallita niitä, koska olen tapaamisessa ihan vain ja ainoastaan kutsuttuna(pakotettuna/ käskettynä). Tapaamisaikana pitäisi voida saada aikaan päätöksia, tai jotakin "näkyvää valmista" (olkoon se vaikka kuinka minun vahvuus alueisiin kuuluvaa valmista) mutta pelko omasta osaamattomuudesta, tai kykenemisestä, juuri tuohon tehtävän suoritukseen NYT, vaan iskee juuri tähän kohtaa. Kylmä hiki, kömpelöt kädet, aika ei riitä, eikä luovuus, taito, eikä ymmärrys, saati verbaliikka.


Se siitä, taas vollotetaan. Onko se paniikkihäiriötä? En usko, en usko sen olevan myöskään masennusta. Selviän jokapäiväisessä elämässäni loistavasti ja tunnen olevani onnellinen, vaikka, kuten kai kenen tahaansa elämässä, toisinaan maailma on vaan synkemmän värinen. Masennuksen kanssa olen tarponut, siihen kokovartalo mustaan huntuun verrattuna, minä olen nyt onneni kukkuloilla kaikin tavoin. 

Minä olen "vain" herkkä, minä kammoan ja pelkään useita tilanteita ja koen usein valtavaa riittämättömyyttä kaikkiin niihin odotuksiin mitä itse itselleni asetan ja mitä koen muiden "asettavan" minulle. Kun en tiedä mitä niille odotuksille pitää tehdä, minä itken, itken syntymääni, elämääni, sitä, etten vieläkään näiden vuosien jälkeen, osaa tehdä muuta kiperän tilanteen tullen, kuin itkeä. Enkä minä siitäkään huolimatta, joka päivä pidä itseäni ja elämääni, turhanpäiväisyytenä.

Se on vaan harmi, että itkevä ihminen on aina heikko, oman itsensä mielestä, itkemättömien mielestä. Jos itket työhaastattelussa, työn saaminen on hiukka siinä ja tuossa, voi käydä kummin vain, mutta henkilökohtaisesti olen onnellisenpi, jos paikka jää saamatta, sillä sen jälkeen ei ole ainakaan pelkoa, että työnantaja epäilisi mielenterveyttäsi koko työsuhteen ajan.

Ennen vanhaan itkijänaiset itki surut pois ja kivut huuhtoivat kyynelillä, mutta mitä tekee nykypäivän itkijänainen?
Hän yrittää selvitä maailman menosta nolostelematta ja tunteitaan näyttämättä, hirveän huonolla menestyksellä. Itkuaan kunnioittamatta, tunteitaan arvostamatta, koska niin vain kuuluu tehdä? Vai mitäpä luulet, sinä tukahdutettu kansa, kuuluuko todella? 

Ilosta, surusta ja muuten vaan itkien
Herkistellen ja Rakkaudella ~W
~