torstai 26. maaliskuuta 2015

Rakasta niin kauan kun sä voit.

Viime vuonna näihin aikoihin, elin elämäni jännittävinpiä aikoja. Suuria suunnitelmia pää täynnä. Olin viimein uskaltautunut ottamaan aikuisen elämäni vaikeimman ja suurinta rohkeutta vaativimman askeleen. Ikäni ja olemattomat seurustelusuhteeni huomioiden, olin päätynyt ratkaisuun, johon moni yksinäinen nainen tuhannesti aiemmin, on päätynyt. Eli Väestoliiton klinikan asiakkaaksi ja  tekemään lapsen yksin.

Ratkaisu oli vaatinut pitkän harkinnan oman pään sisällä, mutta kun se oli tehty ja käytännön ongelmat oli poistettu tulos oli, että olin lähdossä nyt toiseen inseminaatio hoitoon. Jännitys oli suuri mutta luotto onnistumiseen luja.

Muutamien viikkojen kuluttua jännitys alkoi muuttua iloksi ja varmuudeksi siitä, että pieni kullannuppu oli tulossa. Kun kuuli ympärillä olevilta vauva uutisia, niin oisin innosta piukeena halunnut kertoilla omaa uutistani, mutta vielä oli kaikki niin varhaista ja piti muistaa se, ettei kaikki aina suju hyvin. Ei silloinkaan vaikka asiat on edenneet jo pidemmällekin, Vaikka vauva oisi jo valmiskin, voi jokin mennä pieleen. Tämän minä olen joutunut oppimaan rankimman kautta elämässäni, kaikkien asioiden suhteen.
Voi mennä hyvin, mutta voi mennä huolella huonostikin, eikä mikään ole varmenpaa, kuin epävarma. 

Kun on kysymys "varttuneemmasta" (Nätinpi sana vanhasta), ensisynnyttäjästä, tutkimuksia tehdään tiuhenpaan ja tarkenpaan. Ja Väestöliiton kautta tehtävissä hedelmöityksissä tulevaa äitiä/äidiksi haluaavaa, tutkitaan kaikin mahdollisin tavoin. Mahdolliset sairaudet, esim rinta-kohtusyöpä ja kilpirauhassairaudet jne pois suljetaan, mielentila tutkitaan ja muullakin tavoin tulevan äidin ajatuksia kartotetaan hyvin kattavasti. Jo ennen kuin edes päätetään, voiko inseminaatiota yrittää. Jollain tapaa koin, että ihmisenä, joka on koko elämänsä ollut lääketieteellisen suurennuslasin alla, en tätäkään toimenpidettä ilmeiseti ilman lääkärin apua osaa suorittaa. Sarkasmia, tiedän, mutta ajatuksissani pyöri vuosien takaiset ( tavallaa onneksi) epäonnistuneet seurusteluyritykseni. Ihania ihmisiä, vaan ei minua varten kukaan, enkä minä heitä varten.


Raskaustestin tehtyäni ja sen positiiviseksi havaittuani tein kuten siihin saakka joka päivä. Pistin käden napaselle ja sanoin ääneen  "kiva kun olet siellä". Toivotin napaselleni aamulla hyvää huomenta ja illalla hyvää yötä. Jos ei joku yö tullut uni, niin hymisteli keksimiäni hyrinöitä pimeään, vain itse ne kuunnellen.

Kun sitten ensimmäisen kerran Väestöliitolla nousin tutkimuspöydälle ultraa varten ja odotin jännityksellä pienen kuulumisia, lääkärin ilme ei vastannut ollenkaan omaa iloista mieltäni ja kaikki onni odotuksesta, vaihtui hyvin nopeasti peloksi. "Sikiö on, mutta viikkoihin nähden kovin pieni. Tule viikon päästä uudelleen." Muutama päivä ennen uutta tutkimusta, alkoi kivut ja tuntui, että pieni elämän kipinä katosi. Kun myöhemmin Uudessa ultrassa, sikiön sydänäänet oli kadonneet ja minun pieni vauva todettiin kuolleksi.

Minun vauva, oli lääkärille sikiö ja jotta tuo sikiö saadaan pois, "nimipäivälahjakseni" määräsi lääkäri lääkettä ja minä menin kotiin otin lääkkeeni ja yhden kauniin toukokuisen päivän uin turtana verilammikossa. Kaikki hyvin ja se siitä tarinasta. 

Paitsi ettei ole, minä menetin vauvan, ja koetin vähätellä asian kamaluutta itselleni ja ystävilleni ja silti minä olen pian vuoden surrut sitä, mitä menetin. Pienen tytön, tai pojan, minun lihaa ja verta.


Minä kävin vielä kerran syksymmällä uudelleen inseminaatiohoidossa ja alun hyvistä merkeistä huolimatta, sekin tilanne päätyi vessanpönttöön. Ja minä tunsin itseni huonoksi ja mihinkään kelpaamattomaksi. Tunnen edelleen monina päivinä. Olen niin huono, etten kelpaa äidiksi. Niin huono, etten kelpaa mihinkään, niin huono, kun tunnen niin paljon pelkoja, en saa haaveideni elämää, kun ei onnistu mikään. Minä pelkään toisinaan, että hukun siihen pahaan oloon ja turhautumiseen, jota itseni suhteen tunnen. Mutta eniten pelkään, ettei minusta todella koskaan enää ole sanomaan omalle napaselleni, että "kiva kun olet siinä". Aivan kuin vauva olisi voinut olla ainoa rakastettava asia minussa. Itseleenkin täytyy pystyä sanomaan "kiva kun olet siinä". Sen jälkeen kai jaksaisi paremmin rakastaa, jotakin kehonsa ulkopuolistakin.

Minä tulen sinua vastaan useasti hymyillen, toisinaan omiin ajatuksiini vajonneena, mutta kun minä vedän kotini oven kiinni perässäni, täällä vastaanottaa minut kahden kissan täyttämä hiljaisuus. Se ei ole vähän, mutta se on toisinaan ihan liikaa, kun suru puskee sydämen sisältä ulos. Minun elämääni ei enää kuulu perhehaaveet, eikä muutoinkaan suuria suunnitelmia tulevaisuuteen. Väestöliitolla käyntejä en enää jatka, sillä se oli henkisesti hyvin raskas kokemus, kaikkessa kliinisyydessään. Ystävien tuki oli kaikessa korvaamaton apu, mutta heillekään ei kyennyt näyttämään kaikkia heikkouden hetkiään. Vaikka koetin suhtautua asioihin positiivisesti, muistan vain sen menettämisen kivun, joka edelleenkin jäystää tylppänä mieltäni.

Muutama viikko keskenmenoni jälkeen, kaupassa puolituttu, hyvin turhautunut äiti murisi lapsensa käytöksestä ja tuhahti minulle, "haluukko pikkupojan? Saat viedä." Mieli olisi tehnyt sanoa paljon ja rumia. Tarkalleen en muista, mitä sanoin, mutta jälkeen päin mietin, että mitäpä oisi tapahtunut, jos oisin napannut tuon söpön pellavapään kainalooni ja jättänyt tuon ajattelemattoman äidin, siihen kaupan hyllyjen väliin pohtimaan maailman menoa. Lapsi tuskin oisi asiasta traumoitta selvinnyt, näinkö lie selvisi muutoinkaan, äitinsä kovaan ääneen sanomista, ajattelemattomista sanoista, mutta oisiko tuo äiti mahdollisesti miettinyt seuraavia sanojaan tarkemmin?

Onhan se totta, että perhe elämä on joskus hyvin raskasta ja mielialat on hyvin räjähdysherkkiä meillä kaikilla, mutta toivoisin niin kovasti, että  kun olet Lapsen lahjaksi saanut, älä ikinä, ikinä milloinkaan väheksy sen lahjan arvoa. Älä edes väsyneenä "kauppaa" kalleintasi vieraalle napattavaksi, sillä sinä olet hänet luonut ja lahjaksi saanut, hän on sinun. Kun luen uutisista, kuinka jotkut vanhemmat ottaa ja tappaa lapsensa uupumuksensa vuoksi, toiset laittaa juuri syntyneen pakkaseen, hautaa takapihalleen ja toiset tappaa teininsä ja pakastaa. Kuinka Jossakin lapsia siepataan ja hyväksikäytetään. Ja sitten näen, kuinka Monille, lapsia toivovalle, ei moista äitiyden, tai isyyden kunniaa suoda ollenkaan ja toisille tämä lapsi on vain hetken laina, kipinä sisällä, syttyy ja sammuu pois... Taivas kun toisinaan tuntuu että maailma on järjiltään mutta siltiki, Säilytä rakkautesi. Rakasta, kun siihin on tilaisuus. Niin kauan kuin voit.

Tämän tekstin kirjoittaminen on minulle eräänlaista menetyksen käsittelemistä. Mitkään sanat ei riitä kertomaan niistä tunteista, joissa olen ja elän, tämäkin kirjoitus tuntuu uudelleen luettuna tyhjiltä sanoilta.Vuoden aikana mikään rohkaiseviksi tarkoitettu  kommentti ei ollut riittävä, sillä niitä on tullut kuultua yhden, jos toisenlaisia, ja ei, ne ei mikään vie pois tuntemaani kipua. Vaikka kuinka moni muu nainen on kokenut saman ja käynyt läpi vastaavaa, meistä ei kukaan voisi olla toistemme vertaistukena, sillä kokemus on niin yksilöllinen. Saatamme ymmärtää kokemuksiamme, muttemme sen vaikutusta. Ja ystäville ja läheisille voi puhua tietyn määrän, heitä ei voi kuormittaa liikaa, sillä piaan ikäviä aiheita alkaa itsekin vältellä, sillä ei halua pilata toisenkin mielialaa. Ja kyllä, tilanteessa oisi voinut käydä huonomminkin, meille kummallekin, mutta kävi näin. Ja seki sattuu. Yhden matkan polustani kuljin näin, mitään katumatta, kipuakaan kaihtamatta ja sitä sain, nyt tahtoisin jatkaa matkaa.
                           Kiitollisena siitä, että Sain olla äiti ~W~
                                                  




keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Talle nimisessä paikassa hukun kolossa.

Pienenä sitä eksyin hiihtoladulla. Yksin ollessa, maisemia syöden, silmät huijasi aivoja, että "Ei ei tuo ole millään tuttu talo, ei lainkaan, ei yhtään, eikä ikinä nähtykkään." Hiihdän huutoparkua mylvähdellen takaisin sinne sairaan kauas, mistä eksymään tulin, valittamaan hiihtointoiselle isille, äidille ja iso veikalle, "Minen löyvä kotiin täältä!!!!!!!!!" 

Marjamettässä äippäsen kanssa, hukuttiin mettään, ämpärit painoi ja tassut painoi ja lopulta ärrimmurrikin painoi ja kohta otettiin ja huutomylvittiin molemmat jossain "lähipellolla" töitään tekevää isi-Villeä "Isii tuu löytämääään!!!!!!"

Sukka, tai muu vaatekappale hukkui, pyörän avain, tai koulukirja lähti hukkupiiloonsa, tai juur se ainoo oikee kirja, kirjanmerkki, tai yöppä, joka just sillä erää oisi ollut pakko löydettävä. Tähänkin kaikkeen löytyi ratkaisu, kun hihkaisi kimakoilla oktaaveillaan "Äitee tuu löytämään!!!!!!!!"

Pari ärmäräytä, oikeille henkilöille ja jo alko tapahtua. Mikä kikkaran kökkö tähän elämään nykyisin on tullu? Vaikka kuinka tungen tuutin täydeltä ärinää, niin avaimet on hukassa, samoin lompakko, ne aurinkoiset lasit. Misson mun sontsa, misson mun pipo? Kaik on ja pysyy hukassa, vaikka kuin niitä kutsuvasti vihellän. Hanurista moinen.

Ja jos olen itse itseltäni hukassa, mielipahan keskellä ja harmin vyörykkeessä. Eksyksissä elon tiellä, niin ei auta huuto ei mekastus, ei tuu isi, eikä äippä löytämään. Sanoin kuvaamattoman huonoa on palvelu nykyiässä. Edelleen on äippä ihana, jolle voi marmattaa hukkuneista huopikkaista ja kadonneesta kynäkotelosta, eksyneisiin ajatuksiin. Nauraa hattarapilvelle, jolla on päänsä vuorannut. Itkeä ihmisyyden vaikeutta. On ystävät, joille avautua elon haittatekijöistä ja niistä ilon kimalluksistakin. Mutta suunnat on jokaisessa etsinnässä ja löydännässä päätettävä itse. Hyvin, huonosti tai hyvin huonosti menestyen.

Jos olen sillä pellon laidalla, missä näkyy se iso valkonen talo joten tunne, on itse puhuttava ne silmät näkemään se, mitä edessä on, sellaisena kuin se oikeasti on, eikä pelolla verhoiltuna, kuten sen säikähtänen lapsen silmin näin. Ei auta odottaa, että isi sieltä henkimaailman töistään tulisi ja puhuisi talon naapurin taloksi takaisin. Hitsi miten helposti hän siinäkin onnistui. Niin kuin onnistui puhumaan liikkuvan kiven lopettamaan pomppimisensa ja navetan ikkunasta näkyneen tontun, ihan tavalliseksi navetta kissaksi.

Ihmeellisiä on aikuiset ihmiset.

Koskahan minä kasvan niin suureksi, etten eksy olemattomaan, enkä kadota avaimiani, puhelintani, itseäni ja sitä elämäni punaistalankaa? Huudellen ja huhuillen, lakkaisin niitä etsimästä. Hukkapiiloon laittamiani. Kadotettua eilistä päivää, tai menetettyä mitälie?

Tämä alvariinsa kaikesta eksöksissä olo, käy  toisinaan varsin hermoja riipiväksi. Älä siis ihmettele, jos jossain, missälie melkein kohdikkain tullessamme, en näe, enkä kuule sinua huudoltani "Hei minä täällä, oon hukassa, en tiiä missä, mut tulkaa löytämään!!!!!"


Hukuksista huudellen ~W~










sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Tunne voimaa...

Joskus se vaan tulvahtaa sydämen sopukoista, se kaikki voittava surumielisyys. Syytä sen olemassa oloon ei tarvitse olla, mutta jokin sen vaan jysäyttää tunnekeskuksen päälimmäiseksi tuntemukseksi. Kaunis kuva, kuultu kappale, tai juuri loppuun luettu kirja. Heipat ystävän kanssa. Epätietoisuus siitä, koska ja missä mutkassa seuraavan kerran tavataan. Onko tuohon tapahtumaan mahdollisesti liittyvät tuulet suotuisia, vai silkaa vasta tuulta ja siipiä repivää hirmumyrskyä.

On huumaavaa, miten monimuotoisen tunneskaalan me omaamme ja kuinka vähän on niitä tunteita, joista todella osaamme nauttia ja olla kiitollisia, niinä hetkinä, jolloin ne elämäämme vaikuttavat. Kuka nauttii surun tunteesta? Tai vihasta, epätietoisuudesta, tai ahdistuksesta?

Tai jos oikein miettin, niin istutaanpa hiljaiseen leffateatteriin odottamaan alkavaa elokuvaa. Konserttisalin tunnelmaan valmistautumaan lempiesiintyjäsi konserttii. Lempikirjan,  kanssa mukavinpaan nojatuoliin. Matkataan niiden sanojen, musiikin ja kuvien avulla tunnekartastoamme ja tutustutaan sielunmaisemaamme. Huumaava määrä erilaista energiavärähtelyä, joka ei millään ole omiin kokemuksiimme liittyviä, vaan kirjailijan, käsikirjoittajan, ohjaajan, muusikoiden, laulajien ja näyttelijöiden luomaa tunneskaalla, jonka kanssa me itse taistelemme. Hyökyaalto, joka peilaa siihen astisia kokemuksiamme.

Kun elokuva, konsertti, kappale, loppuu, tai kirjan viimeinen sivu sulkeutuu. Laskeutuu huumaava hiljaisuus, sinä jäät edelleen tunteittesi keskelle. Joko hellien niitä, tai häkeltyneenä siitä, miten reagoit niin voimakkaasti vaikka kysymyksessä oli "vain" elokuva, konsertti, tai kirja.

Menet mykistyneenä kotiisi, touhuat ja vaikerrat surumielisyytesi, vihasi, tai ahdistuksesi keskellä. Tai hihittelet hilpeyttäsi, romantisoit maailmankuvaa ruusuisissa tunnelmissa, hyräilet onnea. Eikö ole kummallista, että aina tuhannesti miellyttävänpää, on jäädä, niihin hyviin fiiliksiin. Mutta vaikka surussa, vihassa ja ahdistuksessa, on valtava voima, ne tunteet tahdotaan karistella harteilta mieluiten heti, jos ei jo eilen. Ja nekin tunteet kuuluu tärkeinä osina elämään.

Rakkaus kävelee kanssamme samaan matkaa menetyksen tuskan kanssa. Sillä jos et rakasta, ei mikään menetyskään tunnu niin suurelta, että voisi saada sinut pois tasapainosta ja aiheuttaisi surua. Jos et rakasta, ei mikään kokemasi vastoinkäyminen, tai loukkaus, voisi koskettaa sinua niin syvästi, että kokisit kaikkivoipaa vihaa. Jos et rakasta, ei mikään ilo, ei mikään kommellus, tai hulvaton vitsi, saa sydäntäsi räiskähtelemään ilosta ja hilpeydestä. Jos et rakastaisi, ei tunneskaalojen suuri vaihtelu, heiluttaisi ja riepottelisi sinua, kuin myrskytuulet puiden oksia. Eikä tuon rakkauden tarvitse olla kohdistettu mihinkään muuhun, kuin itseesi, tai elämään ympärilläsi, tiedostat sen, tai et.

Rakkaudeton elämä olisi tylsää.
Eikö tunnehullunmyllyt ja niiden herättämät kysymykset kuulu, täydelliseen elämään. Vaikkei kaikkea aina kykene ymmärtämään, eikä joka tunteen sulattaminen suju, kuin lumen sulaminen auringon paisteessa, niin harjoitellaan niiden kestämistä vaikka siinä kotosoffalla, lukemalla se huonosti päättyvä kirja toiseen ja kolmanteenkin kertaan ja katsomalla se nessuja kuluttava leffa vielä pari kertaa kaupanpäälle, vaikka ne karkea nenäliinat on enää jäljellä. Ja kun surua ja harmitusta on harjoiteltu tarpeeksi, katsotaan se Turpeisen timanttilöydöksen suuruus uudestaan, vaikka lopusta alkuun ja alusta loppuun, jotta nauruhermot herää koomasta.

Onko todellinen elämä helponpi kestää, jos välillä hukuttautuu, jonkun muun luomaan tunnemaailmaan harjoittelemaan, miltä tuntuu nekin tunteet, joita ilman me toivoisimme voivamme elää? Siitä en mene takuuseen, mutta  itselleni fantasiamaailmassa käynti, antaa oivan tilaisuuden tehdä sydämen ympärille niitä, realismilta suojaavia taikoja. Olkoonkin maailma raadollinen ja myrskyisä, Sateen jälkeen tulee pouta ja sitten sataa taas Pappoja karvahatuissa. Mutta senhän tietää jokainen, hiukankaan Pekka Poutaa kuunnellut.




Maailman surullisuuden kanssa kaikin kynsin taiteillen ~W~










keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Aforismistä ajatus...

"Surun ja huolten 
linnut,
lentävät yli pääsi,
niille et voi tehdä mitään,
mutta voit estää niitä
 pesiytymästä
hiuksiisi."
Sano tuo suuri viisas
 Prinses-teepussin
mietelauseessa.

Entäpä jos,
voimat ei riitä?
Kampa ei kestä?
Eikä harja auta?
Mitäpä jos,
päästä tulee
Harakan pesä?

Takkutukan 
myttynyssykkään,
 unijukan tekemään
tuulentupaan,
 muuttaa
töyhtöhyypiö?

Jos niillä jokaisella
 on suru ja huoli 
mukanaan,
Itku untuvissaan,
Huolikurtut höyhenissään

Mitäpäs Sitten teet?

Itket ja 
vuodatat vuoripuron
poskillesi,
joen olkapäillesi,
Kosken kämmenellesi 
ja metsäjärven
Mustajoutsenen 
kodoksi.

Niin teet ja 
se siitä tarinasta,
kevät tulvasta
tulkoon uusi.

~W~