Aikamatkalla...

Aika kuluu. Taas meni yksi kuukausi huis pois ja viehelsi mennessään. Tämän kuukauden aikana on ainakin yksi suvun jäsen viettänyt rippijuhliaan, yhdelle on annettu nimi, jokunen on täyttänyt vuosia ja yksi siirtyi henkimaailmaan. Jokaisen elämässä on tapahtunut yhtä ja toista ja tapahtuu edelleen. Tiedän minä siitä taikka en. Minun ystävien elämä on sujunut yhtäläisesti,  he on vastaanottaneet paljon, menettäneetkin paljon, mutta on myös aihetta niin iloon, kuin suruun, juhlaan ja arkeen. Elämä antaa rikkauksiaan päivittäin,eikä ihmispolo aina tiedä miten saamaansa suhtautuisi. Niin se vain on.

Aika kuluu, eikä aina kaikkia tapahtumia pysty muistamaan, vaikka kuinka tahtoisi ja joitakin ei kykene unohtamaan vaikka kuinka tahtoisi. Joitakin asioita ei tarvitse unohtaa.

Sain Turkulaiseen kuntoutuskeskukseen 1994 huhtikuussa puhelun kotoa isältäni ja puhelun kulku oli jotakuinkin seuraavanlainen. Isi: Hei onko kaikki hyvin? Minä : Joo. Olen katsellut jääkiekkoa. Oletko humalassa? Isi: En minä, tuli vaan ikävä ja ajattelin soittaa. Katselin kanssa jääkiekkoa ja formuloita. Ollaan istuttu porukassa... Minä: Kuulostat kuin oisit humalassa. Jutellaanko kun olet selvin päin jooko? Isi hiukan lokkaantuneena: En ole juonut. Olisin halunnut jutella. Minä: Jutellaan toiste, nyt en halua. Puhelu päättyi molemmin puolisiin vaisuihin heippoihin.

Muutama päivä myöhemmin Vappuna, kuuntelin uutisista kun formula tähti Ayrton Senna kuoli onnettomuudessa saamiinsa vammoihin. Isi nukkui pois samana päivänä. Ei tullut tilaisuutta jutella uudelleen.

Huomena Vapun päivänä, isin kuolemasta on 19 vuotta. Jos minulla olisi tilaisuus käydä näillä tiedoilla puhelu tänään uudestaan, luulen, että sen kulku olisi edelleen  melko samanlainen. Tosin voisi olla että lisäisin  puhelun loppuun, minullakin on ikävä sinua. Sillä kaikista huolimatta niin edelleen on. Sitä isiä, joka soitti kun tuli ikävä ja halusi jutella. Se Oli tavattoman ihanasti tehty.

Kun Suomi sitten voitti, tai kuten sanottiin hävisi, jääkiekossa hopeaa, mietin mielessäni, mahtoiko isi tietää jo tuloksen? Päädyin pohdinnoissani vahvasti siihen, että hän potki avuliaasti kiekkoa jäällä Kanadan maalia kohti, tai istui katsomossa hurraamassa ja heiluttamassa räikkää. Ruotsi kun kuitenkin ohitettiin mennen tullen. Ja urheiluhullu on urheiluhullu henkimaailmassakin.



   Rakkaudella -W-

Männään kottiin...

 

Tiedättekö tämän tunteen?

Kuristaa, puristaa ja  jurpiin niin juman perkeleesti. Saappa tämä hepuli julkisella paikalla melkein nelikymppisenä. Tehty ja koettu, samoin kolmekymppisenä, 20, 15 vuotiaana ja tuon nappulan ikäsenä ja siinä väälissä melko jumalattoman montakertaa muulloinkin. Tavallaan sääli omia vanhenpianikin. toisaalta enpä sääli yhtään. Ymmärrystä olisi tilanteissa toivottu puolin ja toisin.Kaikkia tuskin muistaa (Onneksi), kaikkia ei halua muistaa ja oi ihanuutta tämä nappula sata varmasti rakastaa minua ja paria miljoonaa muuta ihanaa ihmistä, plus rakkaita vanhenpiaan (?) tästä ah niin ihanasta muistutuksesta ja videosta joka somasti on linkitetty juupatuupeen. Minut moinen saattaisi saada melko helposti vajoamaan maan alle suunnittelemaan tuhannen julmia kostotoimenpiteitä.

Ja toden totta tuosta videostakin huokuu mukelon raivo. Ei ole hajuakaan minne vahemmat tai muut yltiö-aikuiset ovat häntä viemässä, mutta mikä tahaansa on matkan syy, se ei toden näköisesti miellytä. Vaan haittaako tuo kaikkitietäviä aikuisia? -NÖYBh. UGH olemme päättäneet, met menemme. Emme rauhoita tenavaa vaan annamme huutaa ja suuressa viisaudessa vielä kuvaamme sen, nauramme raivarille ja laitamme nettiin, että ihmiset näkee millaisia raivareita kullannuppumme saa. Minun ymmärrys meni tänään pahasti solmuun tämän videon näkemisestä. Siis tässähän on kyllä, sekä kauhistuksen, että komiikan aineet. Mutta tänään enin tunne-elämys iski itseäni fyysisenä tuskana. Omakohtaisena kauhuraivona.

En tiedä mikä aiheutti naperon pahan olon, mutta minulla paha olo johtuu aikuisen haasteista. Surettaa ja suututtaa omat sekaiset asiat ja kertakaikkisesti huudattaa aivan yhtä huolella kuin tuota lasta. Ihan itsekseni itkeskelen kyllä, mutta tunne on, kuin istuisin liikkuvaan vaunuun vyötettynä ja huutaisin hulluna että "pelit seis tahdon ulos"  Pelottaa, väsyttää, ahdistaa ja raivostuttaa. Kukaan ei kuule ja kuitenkin jossakin on "joku", joka kuljettaa vaunuja. Jossakin täytyy olla joku, joka tietää miten pysähdytään. Ja jossakin täytyy olla joku, joka hallitsisi tilanteen mutta se EN ole MINÄ. APUA. JUman perkele Männään kottiin.

Tuo huutava kullanmuru on jonkun lapsi. Elävä ja oleva, hengittävä ihmispentu. Ja konkreettisesti sen raivo ahdistus kauhistuksen kourissa, aikuisten ihmisten kanssa. Ja mitä tekee aikuiset? KUVAA ja ajaa autoa eteenpäin kohti kauhistuksen aiheuttajaa. (Ja jos lapsi on nyt jonkun tuttavani kullanmuru, ja käyttäytyy näin aina automatkoilla, niin kerro hyvä ihminen se minulle. Voin alkaa sääliä sinua aikuistakin, joka tämmöisen raivopään on aikaan saanut, muutaman erittäin hyvän ja tarkentavan kommentin jälkeen) mutta aidon oikeasti pysäytä auto ja hillitse tuon lapsi-olennon raivo, please, Ja lakkaa helvetissä kuvaamasta idoliitti!

 Minulla ei näitä "nilkkakuulia" ole kuin kuuden kummimukelon muodossa. Joka mukula on tuon uhmavaiheen jo ohittanut ja heidän taaperoikäänsä en ole suuremmin päässyt/joutunut kauhistelemaan. Ystävillä on omat punnuksensa ja toisilla sen verran isot pirttiviljelmät, että oma taidottomuuteni lapsenteossa kompensoituu luultavasti sillä. Mutta onko tuon videon teko ihan lapsenkasvatuksellisesti paras ja viisain teko? Oliko sitä viisautta minussa, kun otan ja linkitän tämän kiljumakohtauksen tänne? Siitäkään huolimatta, että katsoessani tätä, näen muksun kasvojen kohdalla omat ponnistuksesta ja raivosta punoittavat poskeni.

Aikuiselta moista huuto käyttäytymistä ei suvaittaisi lainkaan, vaan siitä tulisi melko piaan "Tukiaisten tyttärien julkinen hysteriakohtaus. Lööppi-rinsessalla jäätyi käpy. Lue Seiskan sivuilta miten vaaleatukkaista vitsuttaa." Kun eihän moista kohtausta voi aikuinen saada kuin korkeitaan hulluna humalassa. Öööö Voipa. Mie voin. Tämän tästä. Maailma on toisinaan paskamainen. Sisukset on täynnä kuonaa ja paras tapa saada se kuona ulos on huutaa itkeä ja parkua. Sopii myös miehille, ota ja rynni korpeen ja kilju ja huuda metelöi ja unohda se perkuleen sanonta "älä huuda älä pauhaa, älä särje luonnon rauhaa". Mekasta sielusi halusta ja pura kiukku pois, ennen kuin otat ja alat rakentaa, jossakin maan alla, pikku pikku poterossasi, sitä kosto pommiasi.

Ja sinä jota ei ota pannuun, älä ikinä milloinkaan,erehdy vähättelemään kenenkään raivoa. Se on ihan yhtä kaikki nielevää ja sisimmän mustuttavaa kaikilla. Niin sinulla, kuin naapurin mummollakin. Ja kuten olette huomanneet uutisia kuunnellessanne, jonakin kauniina päivänä, siitä tukahdutetussta raivosta tulee pommien ketju joka tappaa ja silpoo maratoonareita. Järjettömyys joka telottaa leiriläisiä tai koululaisia, umpivieraita ihmisiä, keskellä katua. Se saattaa räjähtää junassa tai linja-autossa, ostoskeskuksessa tai sotatantereella. Päivänsä päättävän kuljettajan auton ratissa, tai koululaisen itsemurhana. Tukahdutettu viha, näytetty viha, jota kukaan ei käsitä, tai joka vähätellään liioitelluksi, tyhjäksi ja tarpeettomaksi tunteeksi. Ketä me olemme neuvomaan miten pitäisi tuntea ja kuinka tunteensa julki tuoda? Joskus vaan kiehuu yli, keittokattilatkin.

Itkupotkuraivarein W

Rikkahippunen vai enemmän?

Mikä sinä olet ihminen? Oletko luomakunnan herra ja ylhäisyys? Kaiken kauneuden rakentaja vai sen tuhoaja: Vai jotakin täydellisen neutraalia. Kiven siru aavikolla, vain pisara valtameressä? Mikä sinä olet? Mikä minä ?Silmät sielun pelinä, korvat kuulemassa hengen haasteita. Ulkoista ja sisäistä maailman ääntä. Aivot ajattelemassa suuria ja vähenpiarvoisia ajatuksia.

Kuinka pieni ja suuri on ihminen? Niin mitätön ja samalla valtava, Muurahainen valaan vatsassa. Koko palloa valtaamassa. Tekemässä Maaemosta orjansa. Tai Taivaan Isästä toisen. Kuinka pieni voi julistautua maailman valtiaaksi. Mahdottoman rakentajaksi? Meidät luotiin heidän omaksi kuvaksi... Olemmeko se kaunis, vai irvokas kuva suurista mestareista?

Vai pieni näkymätön ja huomaamaton happimolekyyli, jonka vähyyttä et huomaa, ennen kuin on myöhäistä. Kun olet vähäisellä ilmalla riittävän pitkään, huomaat, ettet enää kaipaa mitään. Unesi muuttu todeksi ja kadotat kiinnostuksesi. Rakennat hapettoman maailmasi pieniin halusinaatioihin. Todellisuutesi on todenpi kuin mikään tuntemasi. Ilmaton tila, pelastus karummalta maailmankuvalta. Ilman happea saat unesi todeksi.

Voi ihminen miten pieni olet suuruudessasi. Miten ahne ja katoava. Ja silti sinä uhoat uhoamistasi, hengität kuvitelmiisi ilmaa ja saat sydämesi palaviin liekkeihin. Rakkaus on harha, elämä on harha, aika on harha. Tunteidesi keskellä elät harhojesi valtakunnassa, Sinä kuvittelet kaiken. Koko valtaisan tapahtumattoman tai tapahtumarikkaan elämäsi, sinä kuvittellen rakennat itse muotoonsa.  Kuvittelet todeksi.  Hengitä.

Kevätkö vain meille soittaisi sonetteja. Elämä vain meille luotuna antaisi kaiken haluamamme. Miksi? Mikä tekisi meistä niin suuren ja kauniin, niin täydellisen tärkeän Universumille? Pienuutemme vai suuruutemme? Hulluutemme vai viisaus? Mikä antaisi vain meille oikeuden täydellisyyden lahjaan, keskellä keskeneräisyyttämme? Miksi vaivautua? Miksi kuvitella itsestään suuria? Siksikö että mestareista mestarillisimmat loi meistä kuvansa?  Vain meistä? Äiti Maa ja Isä Taivas? Miksi te vaivauduitte kun ei meistä ole itsemme arvostajiksi?

Mikä on ihminen, muuta kuin tomua ja tuhkaa, sielun kipinä ruukkunsa sisällä? Itsensä pahin kriitikko, luomakuntansa sivaltava ruoska. Hulluutensa ja viisautensa keskellä loputtoman tietämätön omista voimistaan. Taitamaton ja hämmentynyt lapsi, harmaahapsisena, kumaraisessa kehossaan. Ei ole aikaa kuulla, tai katsoa ihmistä ihmisenä. Rikkahippunenko vain, vai paljon enemmä?

 Jos Äiti Maa  ja Isä Taivas meidät tomusta valmisti?
Oliko minun tomuni liikkeellä, ilmassa leijuvaa, vai kuollut jo valmiiksi?


 -W-

Maailmankaikkeuden rakkauskirjeitä.

Taivaallista sydämellisyyttä

Kammiovuoren lumisydän

Luonnossa on kauneutta kaikkialla minne katsoo. Muutama vuosi sitten ystäväni alkoi löytää sydämiä ympäristöstään. Tämä sai minutkin katselemaan maailmaani "sillä silmällä" ja yllätys, yllätys nyt "pongaan pumppuja" milloin mistäkin. Hauskimmat on olleet murjotusaamun juustoviipaleessa. Kattilan väen "ruokarosvoilun", tai muun konnantyön jälkeen, "pumppu" on paakkuuntunut hiekkapottaan. Lenkillä ollessa, koiran kökkäreisiin ärtyessä, se sama "pumpun muoto" löytyy pientareen seuraavasta kökkärekasasta. Näitä ei juuri tule kuvattua, mutta pienen pientä huvitusta niissä on. Jokaisessa paskakasassa on hiukka sydämellisyyttä mukana.

rantatien pumppujonosta

"Pumpun pongauksesta" tuli saman kaltainen harraste, kuin toisilla autojen rekkareista, tai muuttolinnuista. En tosin kirjaa ylös, mitä, missä, kellonaikaa, eikä muita yksityiskohtia, mutta kuvaan kulloisenkin pumpun, jos se on mahdollista ja hämmästelen myöhemmin, missä kaikkialla se pumppu milloinkin möllöttää. Kivisydämet on varmaankin se yleisin pongattu pumppu, mutta toisinaan se voi löytyä taivaan pilvistä, raktorin  jäljistä, tassun jäljistä, pälvestä... mistä vain.

pientä ja täydellistä

Puhuimme ystäväni kanssa, noiden sydänten olevan viesti henkimaailmasta. Niiltä meidän oppailta ja auttajilta joita emme näe, mutta jotka ovat kanssamme aina ja haluavat huolehtia meistä, kunhan vain annamme niille luvan. Jollain tavoin hyvinä päivinä tuohon on tavattoman helppo uskoa, mutta kun asioihin alkaa tulla haasteita ja mieli on kärttyinen nokan eteen kasaantuneista harminkappaleista, pientareen sydämellisinkään haisuläjä ei naurata pätkääkään.

syksyn sydän

Mutta sydämiä vain putkahtelee esiin. Mitä huononpi päivä sen enemmän niitä tulee. Vaikka kuinka koetan pistää silmäni kiinni ja lukita mieltäni ja sisuksiani kaikelta kauniilta ja hyvältä, sitä voimallisemmin maailma jysäyttää eteeni jotain, mikä muistuttaa minua siitä salaperäisemmästä osastaan.

Lapinretkellä pongattua

Viimeajat olen tarponut vihamielisyydessä. Itseinho, muun maailman inho, ärsyyntyminen siitä, että tiedostan olevani huono ihminen, kaikin mahdollisin tavoin. Tuomari Nurmiolla on aiheesta niin upea laulu ja ymmärsin siitä, että samoissa fiiliksissä taitaa ajoittain, kahlata pari muutakin "huonoa ihmistä". Vaan mitäpä tuolle tunteelle muuta voi, kuin kahlata se läpi. Jos on huono yhdessä, on hyvä toisessa...? Enää en viitsi ainakaan peitellä sitä miltä tuntuu, peittelemisestä kun kuitenkin tulee taas se painekattilaefekti. Piirretyissä se räjähdys näyttää aina paljon paremmalta, kuin tosielämän raivonpurkauksissa. Yleensä niissä piirretyissä vahingotkin jää vähäisemmiksi.

Kuusiaidan kaunistusta

Mutta sitkaasti se maailmankaikkeus koettaa saada minut uskomaan päivään parenpaan, viljelemällä sydämiään ja muita merkkejään henkiensä olemassaolosta. Ja hiljalleen ne merkit kovertaa teräspaltooseeni koloja sinne ja tänne. Minä olen liian pehmeä ihminen, näin suurelle vihamäärälle. Varsinkin kun suurin osa minusta tahtoisi nauraa ja riemuita auringonpaisteesta ja kevään tulosta, räjähtää nauruun, Kattilan väen piirileikkien hulluudesta.Nauraa, silkasta vahingon ilosta, joidenkin kanssaihmisten hulluudelle. Ja karistaa harmitukset harteiltaan ja jatkaa matkaansa unohtaen koko asiat, koska ne ei kuulu minulle. Mutta joku järjetön "vihaan kaikkea"-mieliala, tahtoo hulluna pitää kiinni niistä raivon rippeistä, joilla se ei tee muuta, kuin lisää vihaa.

"Päästä irti, peijakkaan pöljä" huutaa osa minusta ja osa minusta puree hammasta yhteen ja jurnuttaa järjettömän "EN varmasti, minä VIHAAn NYT, vihaan kaikkea. Sinua, minua ja koko hullua maailmaa. Se on aina minua vastaan, eikä kukaan minua ymmärrä. Minä vihaan, vihaan, vihaan..."

Kotopihan pälvi

   Osa minusta juoksee lenkkiä, hokemalla mantran lailla, RUMrum rumrum rumrum-rytmillä Raivoa Ulos Minusta ja osa minusta hokee vanhoja epäkohtia ja muistuttaa siitäkin pahasti sanomisesta ja senkin loukkauksesta, eilisen virheistä, toisten tekemistä ja omista huonouksista, häpeän tuotoksista ja koko maailman nujertavasta "en minä mihinkään kelpaa"-fiiliksestä. Ja ääneen näistä oireitani puhuessa sinä ja kymmenen muuta suosittelette, psykoterapiaa, mielialalääkitystä, lääkärikäyntejä ja ja ja ja...

Snuubin "jämät"

Jep käyty, tehty, tutkittu, syöty, puhuttu ja todettu turhaksi. Tämä on minun taisteluni, eikä minuun mahdu enää yhtää lääketieteellistä näkemystä. Minä mieluummin pongaan niitä pumppuja ja rähisen raivoni ulos "selvästi omana itsenäni" kuin pillereillä "Tsombimiinaksi" puudutettuna. Ennenpitkää minä toivottavasti osaan rakastaakin hiukan. Varsinkin kun maailmankaikkeus, kaikesta raivostani ja vihamielisyydestäni huolimatta, lähettelee rakkauskirjeitään ja tuntuu jostain käsittämättömästä syystä pitävän minusta.

                  Halituit teillekin <3 Wilhelmiina

Halitui

Riisi

Vaatehuoneen vaate valikoima näyttää suppeaa suppeammalta, isoja, tai liian pieniä, karvaisia, kumman mallisia vaatteita. Epämääräisiä kankaita ja muuta roinaa varastoituna tilaan jossa naisellisen unelmien mukaan piti olla vähintään yhden vaateliikkeen verran, toinen toistaan ihananpia vaatteita, kenkiä, koruja... koko karderoopi Istuvia, Huolellisesti tehtyjä muoti unelmia. No jos nainen kuitenkin mieluiten pukeutuu verkkareihin ja teepaitaan, niin ei kai sen niin suurta väliä ole pitikö kaapissaan muuta kuin verkkareita ja laajaa valikoimaa teepaitoja? Juhlimaan voi nykyään mennä vaikka paidanhiassa, siinä lepakkomallisessa. Ja miehet colitsihousuissa ja tennareissa, kaikissa kahdeksassa pusakassaan. Vaatteet joko peittää tai ei peitä, ne on vaatteita.

Minä mietin millaista angstien täyttämää elämää olen ikäni viettänyt, osa vaatteisiin liittyviä osa johonkin vaikeammin selitettävään ikä-angstiin. Vaatteet ei saanut puristaa, niissä ei voinut olla metalleja, ei aineita jotka kutittaa, ei nyppyjä, ei saumoja, ei liian paksuja, ei liian ohuita ettei palele, ei samanlaisia kuin muilla, muttei liian erilaisiakaan, koska sen ajan kanssakulkijoilla oli ihastuttava tapa tulla kertomaan jos pukeuduit liian erilailla. Kun lökärit tuli muotiin ja minulla oli ensimmäiset ihanat lökäfarkut PUNAisena, muisti koulukaverini jysäyttää minut ilostani maan pinnalle muistuttamalla että nuo on muuten äitisi tekemät toisista vanhoista housuista, ei nuo ole OIKEAt MUOTIvaatteet. Hmm, minä pidin niistä juuri siksi, että ne oli uudistettu ja muodistettu, eikä kellään muulla ollut sellaisia. Minä pidin niistä, mutta sen jälkeen vain ja ainoastaan kotona koska muualla niistä kiusattiin. Oisinpa ollut silloin rohkeanpi ja nostanut nokkani pystyyn ja sanonut että minäpä käytän vain disaintuotteita.
Tekeeko nykymukelot samaa? Tekee, jos et ole kuin muut sinut eristetään joukosta.

Minä eristin itse itseni joukosta vuosiksi, koska näin etten ollut kuten muut, en halunnut samoja asioita ja inhosin sitä, että Yhdellä jos toisella oli oikeus tökkiä niin heikkouksiani kun vahvuuksiani, kuin muurahaispesää kepillä. Mitä pahaa ne muuraiset oli tehnyt, tai minä? Olla erilainen ja silti aivan samanlainen. Tavattoman arka ja helposti haavoittuva, ja muuttua sitten rääväsuuksi, joka koettaa selviytyä edes verbaalilahjakkuuden avulla. Jos joku sanoo pahasti, päästä tulvii loukkausvaihtioehtoja, joilla en varmasti ainakaan jää kakkoseksi. Ei ole hyvä vaihtoehto tämäkään. Ei istuva tyyli, en halua aiheuttaa pahan olon ketjureaktiota.Ja silti tein niin.

Mutta miksi piti jo vaatteiden ja ulkonäkönsä takia kuulla moitetta? Kun pään sisällä joku, mikä lie, moitti minua, liian vanhaksi, liian lihavaksi, liian oudon näköiseksi, liian suuri silmäiseksi, liian sairaaksi, liian terveeksi, liian lapselliseksi, liian pitkäksi, lyhyeksi, tempperamenttiseksi, herkäksi, vihaiseksi, välinpitämättömäksi, itsekkääksi, äänekkääksi,....Liian, aina kaikkialla, aina liian, ei koskaan hyvä tälläisenään. Ketä varten minä elän ja olen? Kuka minua katseleen ja määrittelee miten minä pukeudun syön ja käyttäydy, sisustan kotini ja hoidan autoni. 90% päivistäni minä olen itsekseni liikojeni kanssa. Olenko minä itselleni liikaa, vai liian vähän? Olen huomannut että todellakin olen liian. Olen liian vähän/paljon arvostanut sitä, mikä, mistä ja millainen olen. Poden murrosikääni nyt melkein nelikymppisenä, teen tänään niitä virheitä joita olisi pitänyt tehdä 15 vuotiaana. Availen toukan koteloani ja loukkaan huomaamattani ihmisiä, käyttäytymällä niin kuin minua kohtaan joskus käyttäydyttiin. Mutta olen edelleen väärän ikäinen kokeakseni olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan, voidakseni käyttäytyä toisia ajattelematta. Olisi vain niin ihanaa voida ajatella kaikista pelkää hyvää. Siihen en kuitenkaan kykene sillä jossakin suhteessa olen edelleen se elämäni, rypistetty, rutattu ja uudelleen suoristettu paperi.

  -W-

Odotan...

Viestiä kotoa, hipaisua poskelleni, tunnetta suurta sydämeeni, sitä hetkeä ennen siirtymistä pimeydestä valoon. Minä odotan. Eksyneenä metsän reunassa, jäätyneen järven selällä, jäisellä lautalla, hyisessä koskessa. Minä odotan että vuoroni tulee, nousta pelastuslauttaan, ennen kuin alukseni uppoaa. Kun se hetki koittaa, jään seisomaan kannelle. Mene sinä ensin. Sinulla on tehtäviä tehtävänä ja minä haluan jo kotiin.

Ei meistä kukaan katoa, ei häviä olemassaolosta. Ei meillä ole matkalippua maailman tyhjiöön. Maailma ei lopu, uppovan laivan ihmiset vain vajosi uuteen maailmaansa, syntyivät uudesti delffiineiksi, valaiksi, meren kauneudeksi. Ne hengittivä ja elivät kunnes syntyivät taas. Siirtyivät uuteen kotiin, uudelle tähdistölle uusiin elämiinsä kuin uusi tähti taivaalle, uusi puhdas sivu, kuten valkoinen hiutale taivaalta puun oksalle, höyhenen keveänä, ilmavana, täydellisenä ja virheettömänä.

Kävelen keskellä lumiaavoja, pakkasnarske korvissani, pauke puiden oksissa, tuulen viima nurkissa narahdellen. Minä odotan Pakkasherran kiristävän otettaan, sulkeva  jäiset kouransa ympärilleni. Minä halaisin takaisin lujasti ja pelkäämättä kylmyyttä luissani. Minä sain viestin kotoani. Kylmien sydänten maasta.

On odotettavissa hymyjä ja halauksia hyytävästä viimasta. Suudelmia polttavasta pakkasesta, eikä mikään niistä enää pelota minua. Sillä hetkellä kun liekki myrskylyhdyssä sammuu, tulee pimeys, siitä pimeydestä ei voi enää löytää kuin auringon nousun odotuksen. Hyiset kosket vei jäiset lauttansa minne lie, uppoava laiva matkustajineen löysi leponsa meren pohjasta, ne ketkä pinnalle jäivät, jatkoivat eloaan muodossaan ja toiset löysivä uuden itsensä aalloistaan.

Me muutumme kukin ajallaan, uuteen elämäämme sopiviksi. Kylmistä lämpimiksi, lämpimistä kuumiksi, kuumista jääkiteiksi, kukin suunnitelmansa mukaan, kirjaansa kirjoittaen. Rakastamme itsemme uusiin elämiimme. Minä sulatan jäistä sydäntäni sinulle.

Tyhymä

Muistaako joku vielä niitä lapsuusikänsä ikimuistoisinpia rypäsyjä, noloista noloinpia hetkiä, jonka totta kai näki KAIKKI. Ja se joka ei vielä sattunut olemaan paikalla juuri noloimmalla hetkellä sivistettiin hetkessä ja sitten KAIKKI nauroi ja hörskötti ja osotti sormella ja piti tyhymänä. Hienoa että olette unohtaneet ne.

 Mie en. Enkä usko että ne on pysynyt mielessä sen vuoksi että, niitä tilanteita olisi ollut niin vähän. Pikemminkin päin vastoin. Tapahtumista viis mutta ko. hetkien tunnekirjo oli kamala.Siis ensin on se häpeän tunne ja nöyryytys, sitten toivotaan että maa alta vajoaisi ja voisin muuttua näkymättömäksi, tai jostain päin kehoa yllättäin löytyisi se pikakelaus nappi ja delete tai muut "varjele-mua-hätäkatkaisijat" ja kun niitä ei löydy, punapigmentti leviää laajemmalle kuin ikinä ja tummempana kuin koskaan. Loistan kuin majakka, lämmittämässä yhden jos toisen mieltä. Paitsi siis omaani. Sydäntä hyytää kylmähiki ja aivoja jähmeä ja jäähyhmäinen "mitä-mä-nyt-teen-liemi.

Ennenvanhaan yksi monista itse-tunnon-näverrin-mantroistani oli "ne pitää mua tyhmänä". Ja pitihän ne, aina ja kaikkialla, luulin ma. No toisaalta, kun olin päässyt kotiini häpeämään ja olemaan yksin ja kerrassaan onneton. Tuskin kukaan muu enää muistikaan kulloistakin kauhutilannettani, (ne muistettiin vasta kun saavuin asiasta muistuttamaan) Kotona ollessani siis oisin oikein loistavasti voinut jättä pohtimisen sikseen ja nousta ylös, enkä jatkaa "ravassa rötköttämistäni." Moni saman läpikäynyt osasi lakata pohtimasta asiaa kun pääsi tilanteesta ulos mutta minulle se ei aina onnistunut.

Jatkan toisinaan nykyäänkin saman mallin elämää. Puhelen toisten kanssa ja pohdin että voi helkutti se pitää mua ihan pöljänä. Häkellyn ja alan kiertää ajatukseni kehää ja mietin ulospääsyä ja häpeän että ylipäätän tulin aloittaneeksi keskustelun siittä, että olen kyllä joskus työksenikin lapioinut paskaa... -No olen, olen, oli lehmiä ja niitä piti hoitaa ja siivota pas... -Lopeta jo ketä kiinnostaa... No mutkun tein olin töissä lapiolla tai talikolla kottikärryllä kärräsin ja ....mut.Tykkäsinkin siittä vielä. Lehmät oli kivoja. -Aaarg, niin no onhan se kaupungista ja herra virallinen herra, mutkun se kysy mie kerron..

"Mielenkiintoinen" keskustelu päänsisällä käytynä ja keskustelusta ulkopuolella oleva ihminen lähinnä katselee ilmeiden kirjoa kasvoillani ja ihmettelee miksi jäin jankuttamaan lehmistä laitumilla? Tai jostain muusta, linnusta puhelin langalla, lankojakaan ollut enää aikoihin. Ja häpeän kuilu kasvaa, eikä silti älyä nielaista minua.

En minä ole tyhmä tai siis ainakaan kai. Olin jopa normaalia älykkäänpi taannoin tehdyssä äo-testissä mutta missähän helkutissa moinen ilmenee? Miten voisi itsensäkin saada uskomaan että pää ei ole täynnä märkää sahajauhoa. Ja että ihmiset ei aina pidä minua pöljänä eikä tyhjäpäänä jos satunkin kysymään jotain mitä toinen olettaa minun itsestään selvästi tietävän. Kyseinen asia vaan nyt ei satu kuulumaan minun erikoisosaamiseeni, (en tosin tiedä mistä mitään tietäisin mutta.. en tästä ainakaan.)

Mikä meistä tekee niin arkoja hyväksymään että ei voisi olla joistakin asioista tietämätönkin ja etteikö sen voisi toisinaan jopa tunnustaa, että minun on vaikea ymmärtää sitä sinulle selvää asiaa? Se vierestä nauraneiden muisto vai pitkään jatkunut nälvintä vai mikä? Eihän se että kysyy saadaksesi lisää tietoa, ole tyhmyyden merkki, vaan silkkaa viisautta. Miksi sitten kysymyksen vastaanottajan reaktio voi joko kannustaa, tai sammuttaa tiedon janoa? Kannustaa kyselemään lisää ja saamaan enemmän ja enemmän uutta oppia. Sammuttaa niin, että kaikki on jo opittu. Tai sammuttaa niin, ettei enää ole haluakaan oppia, koska eihän tyhmä voi oppia ikinä vaikka se kyselisi kuinka.

Oliko silloin tyhmä kysyjä, vai, kysyjän tyhmäksi tehnyt vastaaja tyhmä?
Ja miten niin minä ajattelen muka monimutkaisesti?

 Pohdiskeli taannoin -W

Itseensä Eksyksissä

Pitkä aika, lyhyt aika, kesäaika, talviaika, vuodenaika. Eksymisen aika.Se on sitten akuutisti päällä.

Ystävilläni on melko yleisesti tiedossa, että kaupungissa riittää kauppakeskus ja kahden metrin matka, pääni totaalisesti sekoittamiseen. En edes tunnista vieressä kulkijoita eksymäpaniikissani. Vieraassa kaupungissa kuljen mieluiten yksin ja vailla varsinaista aikataulua, sillä paikkojen löytyminen vaatii aikaa ja keskittymistä. Yhdessä kulkemisessa on toki etunsa, jos sattuu kulkemaan paikallistuntijan kanssa ja fiilistellen. Hän ei varmasti anna minun eksyä, vaikka olisinkin uppoutunut keskusteluun, tai ikkunaostoksiin, sillä ennen pitkää huomio palaa taas kanssakulkijaan. Autoillessa tämä kanssakulkija tosin saattaa vaikuttaa myös häiritsevästi, "Mitkä liikenne valot? Tarkottaako ne meitä? Miks ihmeessä keskellä peltoaukeaa on liikennevalot? Mikä tietyöalue?" On hämmästyttävää, miten suuntavaisto voi joskus kadota totaalisesti ja aivan hetkessä. Keskityt sekunnin johonkin epäolennaiseen ja humps kartta loppui, tai oivalluskyky.

 Ja sitten ne toisenlaiset reissut. Olen sisälläni tavattoman vahvalla tunteella täytetty, "Nyt minun on mentävä tästä ja seuraavaksi tuosta ja olen siellä minne kuulunkin." Ja niin käy. Kummallista "johdatusta". Olen enemmän kuin kerran kuluneiden vuosien aikan "nähnyt" mielessäni tien, jonne mennä ja noudattanut ns.mielikuvaani. Oikea, vasen, suoraan, olet perillä. Se on hämmentävää, varsinkin täydellisen vieraassa paikassa. Ja matka niihin vain virtaa minuun. Yöllä uniin, ja aamulla se tuntuu vain voimakkaana haluna lähteä käymään jossain. Ja näkemäni paikka on siinä ihan yllättäen. Ja reissu sujuu kuin rasvattu, tiedän aina mitä siellä teen, mitä etsin ja kauanko menee "aikaa".

Aikataulujen kanssa asiat menee "siten kuin tilaan". Myöhästyn ja eksyn, huolestuessani myöhästymisestä ja eksymisestä. Olen ajoissa, jos ajattelen olevani ajoissa. Parkkipaikka löytyy, tai ei löydy, aivan ajatusteni mukaisesti. Se on hämmentävää, mutta niin todella käy. Mitä enemmän huolienergiaa käytän, niin sanotusti kaaoksen pelkäämiseen, kaaos on väistämättä ilonani. Se ystäväni Ähäpiti. Saat mitä tilaat, oli se sitten Taiteellinen tanssittaja, rikkoutunut auton valo, käyttötaidot ylittävä tekninen härväke, ihan vaan olemisen helppous, tai -vaikeus,  itsensä, ympäristönsä ja siinä olevien muiden henkeä vetävien kanssa.

 Olen ollut itsessäni eksyneenä useastikin ja se on melko nulju tunne. Tiedän, että jos ajattelisin asioista iloisesti, asiat näyttäisi mitä varmimmin myös iloisilta. Mutta päässä pyörii yhtenään, joitakin asioita, jotka hiertää ja hankaa mielen sopukoissa, kuin kivi kengässä. Mielestä, sitä kiveä on hankalanpi poistaa, kuin kengästä, mutta ainahan voi kuvitella päänsä siroksi tanssikengäksi ja ottaa ja humauttaa ryynit katukivetykselle muiden kivien joukkoon. Vaatii vain mielikuvituksen.. Mutta jos siltäkin on eksyksissä?

Kun ei edes toisten ihmisten keskellä, heidän iloaan katsoessa, heidän elämäänsä seuratessa kykene, kuin tuntemaan sen kiven jossain mielensopukassa. Miten löytää takaisin omaan itseensä?

Miten löytää sisältään onnen ja elämisen riemun, kun se eksynyt minuus ei usko sitä enää koskaan tavoittavansa? Ei näihin hetkiin taida auttaa ystäviltä saadut luennot siitä, miten "Nyt vaan piristyt ja otat itseäsi niskasta kiinni." Luulen, että eksynyt on varmasti tuotakin koettanut jo. Samoin on koetettu viihdyttämistä eri tavoilla, ajattelutavan muutoksia ja kaiken karvaisa kirjallisia viisasten kiviä. Tapauskohtaisesti kaikkea ja useimmat kokeilut on, jonkun viisaan ystävän antamia rakastavia neuvoja, tai heidän näkemyksiään eksyneestä. Ne vain sattuu olemaan usein ristiriidassa eksyneen omiin ajatuksiin. Sen tien ulos eksymisestä on tultava omasta sisältä, ajatuksesta johon on itse kirjoittanut omat suuntaviittansa. Pitää haluta mennä oikeaan suuntaan.

 Annetut neuvot ja ulkoa tulevat vaatimukset taitaa useammasti saada aikaan vain vahvenpaa vastarintaa. Sinä kun et rakas ystäväni kuitenkaan kulje minun kengissäni, voisit toki suoriutua elämästäni paljon paremmin, helpommin ja vaivattomammin tietenkin, mutta sekään tieto ei vie minua yhtään enenpää ulos sydämeni sykkyröistä. Lähinnä se saa minut vain entisestään enemmän eksymään omaan osaamattomuuteni ja riittämättömyyden tunteisiini. "Etten edes omasta elämästäni selvidy, olen minä tavan tonttu." Tuo osa sydämestä on helkkarin pimeä ja ahdistava paikka. Sieltä katsellessa, ulkopuolella elävät ystävät on enemmänkin niitä ihmisiä, jotka huutelee häkissä olevalle apinalle "-Tee temppu, ota omppu" eikä apinaparka (Siis Eksynyt) tajua mitä helkutin temppua se pelottava ompulla huitova ihminen tarkottaa.

 Eilen illalla olin jo laittamassa häkkini verhoja kiinni,( Kullervo-konettani,) kun ruudulle tuolla kaikki tietävässä Nassulandiassa pompsahti tuikituntemattoman Tero Lepolan FB runoilijoille linkittämä teksti.

"itsellesi

minä

toivon

että

näkisit

itsesi

joskus

hänen

silmin

joka

sinua

eniten

oikeasti

rakastaa

ja sinusta

välittää

niin sinäkin

ymmärtäisit

miksi sinua

rakastetaan

vain sinun 

itsesi

vuoksi"

Tämä oli pakko lukea harkiten ja hitaasti sen nerokkaan "asettelun" vuoksi. Jos se olisi kirjoitettu

" Itsellesi, minä toivon että näkisit itsesi joskus hänen silmin joka sinua eniten oikeasti rakastaa ja sinusta välittää niin sinäkin ymmärtäisi, miksi sinua rakastetaan vain sinun itsesi vuoksi."

Olisinko harkinnut sanoja ja lukemaani sen kummemmin? Olisinko pysähtynyt miettimään? Sisäistämään toivomuksen siitä, että ymmärtäisin jonkun rakastavan minua oikeasti itseni vuoksi. Eihän minua kukaan rakasta, tai ainakaan ole sanonut sitä ääneen.

En Edes minä. Siinäpä se, onneksi olkoon löysit jotain itsestäsi.

 Minä tiedän että yksinäiselläkin on aina joku joka ja jota rakastaa eniten ja oikeasti. Pitää vain katsoa tarkemmin ja syvemmälle peiliin. Siihen yhteen eksyneen Suuntaviitoista. Kukapa sitä osaisi haluamallani tavalla ja oikeasti rakastaa minua, jos en itsekään tiedä kuinka se tapahtuu?

Itseään rakastamaan opetellen,

 Kompasseineen kaseekosta tervehtii

 ~W~

Vanhemmuuden käsittämättömyys.

Vanhenpia on kaikenlaisia. Yhtä monia kuin pienokaisiakin. Olen pohtinut millainen äiti itse olisi, isäksi kun en oikein kykene. Luultavasti oisin Kersantti Karoliina, hyytävä mutsi joka pauhaisi lattialle jätetyistä vaatteista ja kaikesta siivottomuudesta, kotiintuloajoista, käyttäytymisestä, pukeutumisesta, tvn ja tietokoneen käyttämisestä, puhelinlaskuista jne, turhaan. Ajatuksissani (painajaisissani) lapseni ovat teiniriiviöitä tai uhmaikäisiä pikku nilkanpurijoita, joilla ei ole alkeellisiakaan käytöstapoja ja minä olen täydellisesti helisemässä heidän kanssaan. Lasten isästä ei ole tietoa, lapsethan on haikaran tuomia kuten hyvin tiedätte. Puolet ajasta olisin raivokohtauksen partaalla ja toisen puolen ajasta koettaisin ymmärtää, mitä tuhannen palavaa ympärilläni tapahtuu. Lasten koulut, kerhot, opetus, on jotain täydellisen käsittämätöntä ja enimmäkseen tuntisin itseni täydellisen kyvyttömäksi lasten kasvattajana. Selvittääkö tämä mielikuva jotakin nykyisen perheeni koosta? Tai sitä että toimin vuosia vapaaehtoisena nuorison kanssa. ; )

On ollut mielenkiintoista nähdä miten ystävät muuttuvat vanhemmuuden myötä. Toiset Tulevat ÄIDEIKSI siis todella äideiksi, jotka elävät vain ja ainoastaan tuota pikku prinsessaa tai prinssiä varten, muuta ei maailmaan kertakaikkisesti mahdu. Surullista kyllä jopa lapsen isä saattaa unohtua täydellisesti. Tai syy saattaa olla siinäkin, ettei isää todellakaan kiinnosta ja näin äidin on "helppo" alkaa elää lapsensa kautta. Muuta ei tarvita. Sitten on niitä isejä jotka todellakin on polvillaan lapsukaisensa edessä. Mitä tahaansa minun kullan nuppuni hyväksi, prinsessalle vain parasta. Leijona emot ja harmaakarhu isit, jotka menevät itse vaikka läpi harmaan kiven suodakseen lapselleen sileimmän mahdollisen tien edetä. Varjelkoon jos lapseton aikuisväestöön kuuluva, koettaa sanoa kyseisistä kasvatustavoista, tai tästä lapsukaisesta, jonkin asiaan kuulumattoman lausahduksen. Hirsipuu on melko nopeasti pystytetty. Ja sitten huithapeli äiskät ja hälläväliä iskät, jotka mielellään jättää kaiken kasvatusvastuun muulle maailmalle, tai vaikka ihan sille lapsukaiselle itselleen, tottahan meidän Milla-Matti osaa ihan mitä vaan.

Ja lapsi sopeutuu vanhenpiensa tapoihin, oppii kieputtamaan suloisesti sormensa ympärille, taipuvat vanhemmat ja miellyttämään vaativia vanhenpiaan, luovimaan huithapelimaassa ja selvitymään kaikesta mitä hänen maailman kuvaansa kuuluukin, niiden vanhenpien kasvatettavina ketkä on vanhemmikseen valinnut.
 Lapsen valinta...Minusta se on kaunis ajatus. Lasta kaivataan ja odotetaan mutta pieni sielu itse valitsee vanhenpansa. Biologiaa on tässä oma murto-osansa ja loppu silkkaa magiaa.

 Mitä tapahtuu kun se pieni paapero kasvaa piilossaan maailman kaikkeuden suojaisammassa paikassa. Periaatteessa se kaikki on luettavissa lääketieteen julkaisuista. Nähtävissä "hautovasta" emosta, hiljalleen hän vain pyöristyy ja kasvaa ja poksauttaa sitten maailmaan pienen pienen Ryyni Nyypäleen kasvamaan kunnon kansalaiseksi. Siis noin pähkinän kuoressa. Ja isän tehtävä tässä on? Olla pihalla? Onko isät tuossa tilanteessa mukana muutoin kuin katsomassa "kypsymistä"? Ystävieni raskautta ulkopuolisena seuratessa mietin, tuntuuko isästä yhtä vieraalta kuin minusta? Jos joku raskaudessa ei sujukkaan suunnitelmien mukaan itse koin olevani avuton ystäväni hädälle lapsen puolesta. Tai joskus kun äiti kääntyi "kohtunsa puoleen" niin tiiviisti, ettei tämmöinen asiasta mitään tietämätön pystynyt millään käsittämään, miten se "maha" voi olla muka noin tärkeä. No onhan se, mutta miten ulkopuolinen voi käsittää moisen sisäpiiri-illuusion. Isä on aika etäinen tuon hautomoajan, samoin kuin lapsettomat ystävät. Minut tuo illuusio muutamien kohdalla sai jopa etääntymään koko perheestä, koska se oli niin täydellisen läpipääsemätön piiri. Entiselle ystävyydelle ei löytynyt enää mitään sijaa kun äitiys ja isyys astui kuvaan. Ehkä sen vaan heidän kohdallaan kuului mennä niin.

Mutta niin se on kuitenkin aina, että kun tuo pieni prinssi tai prinsessa syntyy, hän todella muuttaa maailman heti ensi parkaisullaan, jo ennen sitäkin. Aina on joku, jonka elämä heilahtaa täydellisesti uusille raiteille tämän uuden paaperon myötä. Joskus tämä pieni heilauttaa tietämättään useita tuhansia ihmisiä, aiheuttaa tsunamin kaltaisen aallon ja jättää ihmiset hämmentyneinä kuulostelemaan tunteitaan. Onko minussakin jokin äidinrakkautta muistuttava tunne? Jossain syvällä piilossa. Vai olinko poissa jonosta kun vanhemmuden tunteita jaettiin?

 Hämmästyneenä pohdiskelee W