Mummin muisteloa ja Kattilan väkeä

Aikamatkailin juuri 15 vuotta taaksepäin. Menneessä näen itseni hymyilemässä kotoisassa keittiössä, Helga-mummin touhuille. Siinä mummi perkaisi ahveneista "rommit" pois, että Emma-neiti voi syödä ne affenet. Hiukka hihitelen totesin, että jo on nirsoksi opetettu kissa. Ja olihan Hän. Neiti oli Persoona isolla Peellä. Pullean pyylevä puna-valkoinen Karvinen. Mutta Leidien Leidi.

Ei tykännyt juuri kestään ja loukkaantumisen näki kauas. Minulle Hän oli suonut suuren kunnian harjata, Hänen korkearvoisuuttaan ja seurustella muutoinkin Emma-Neidin kanssa. Useamman vierailijan kohdalla, Neiti otti hatkat ja vaihtoi huonetta suurenmaailman tyylillä. Mutta, kuten joka kuninkaallisella, oli Emmallakin heikkoutensa. Emman kohdalla se oli kala. Ahvenet etenkin.
 Jumalten ruokaa. Ja niitä meni paljon, paitsi ei "rommeja"eli mätipalluroita. Ne mummi uskollisena palvelijana perkasi pois, pakasti kalat, joita jäi yli ja antoi Neidin pistellä niin paljon kuin mieli teki. (Pienemmälläkin kalan syönnillä, joku tavis Katti oisi kasvattanut itselleen kidukset ja evät.)


Mummin siirryttyä henkimaailmaan, muutti Emma hiukan myöhemmin sinne myös. Mummin mussu, ei ihan helposti tottunut uuteen hoitajaan ja näin ollen ratkaisu oli vanhalle neidille varmaankin paras. Helga-mummi, kuin hänen kattinsakin, jäi ikuisesti sydämeni valoksi ja iloksi.

Noin vuosi heidän kuolemansa jälkeen, pöllähti äitini pihalle, mustan-harmaa kissanrääpäle, joka tuli ja meni miten mieli. Hän asui ilmeisesti äipän pihagrillissä, koska oli niin noen peittämä. Yhtenä iltapäivänä ihmettelin omalla kotoparvekkeellani, kun jostain kuului pienen kissan mirinää. Naapuri pihassa isäntä ihmettelee samaa ja kurkistellessani, nostaa pienen katinrääpäleen näkösälle. Tunnistan tuon "Tuhkahipun" äipän pihakatiksi ja kerään mukaani, palauttaakseni nappulan takaisin, sinne mistä se tulikin. Palautan vielä toisenkin kerran, ennen kuin tajusin, että tirriäinen matkustaa säännöllisesti autoni konehuoneessa. Mitäs jos se putoaa sieltä? Ottaa ja kuolee vielä. Selvä, ei enää palautuksia. Pysyköön City-kattina.


Ja niin meille muutti kissa. Tuhkaksi nimetty tyttönen, madotettiin, hyysättiin rokotuksille ja opetettiin talon tavoille. Tai minut opetettiin katin tavoille, kuka miltäkin kantilta katsoo. Ensimmäisen kylvyn jälkeen musta-valkoiseksi muuttunut, Lisa Minellin näköinen vihreäsilmäinen katti, muutti asunnon kodikseen. Valloitti siis koko kämpän, teki ketkuntöitä, seurasi joka askeltani, oppi valjaisiin ja kulki lenkillä pitkiäkin matkoja ja väsähtäessään tarttui punttiin kiinni ja kiipesi olkapäälle huutelemaan vautia. Ja se matkusti edelleen autossa, kuin vanha tekijä, pitkätkin matkat, muttei enää konehuoneessa, vaan mukavan turvallisesti takapenkin "hattuhyllyllä" Ja söi KALAA, jumalten ruokaa. Ensin ihan mikä tahaansa eväkäs kävi, mutta ajan myötä makuaisti jalostui ja rinsessalle kelpasi vain parhaat, eli Ahveneita, paljon ahveneita muttei "rommeja". Ne se jätti lehdelle, tai lattialle niin inhoava ilme silmissään, että häkellytti. Emma? Uudelleen syntyneenä?

Noh, Kuusi kaunista vuotta perkasin kalat ja nypin "rommit" valmiiksi pois, etteivät oisi sukan pohjissa, kun Rouva piilotti niitä milloin minnekin pois näkyvistä. (uutta kalaa ei tule, ennen kuin edellinen on syöty -oppi, meni kerrasta perille. Jos son pois näkyvistä son syöty...Menin aina tähän halpaan.)

 Kuuden vuoden Tuhkamaisen itsevaltiuden jälkeen, Kattilan väkeen adoptoitui pieni, emonsa kadottanut Vieno. Tullessaan noin 115g painoinen rääpäle osasi hädin tuskin syödä. Pipetti ruokintaa ja vastikemaitoa, sekä juniori kissoille tarkoitettua ruokaa. Ensimmäinen viikko ympäri vuorokauden, noin puolen tunnin välein. Sitten harvemmin ja niin kasvoi paaperosta, taapero ja lopulta pitkän huiskea ihana lemmikki lellikki. Majakka ja perävaunu. Tuhka perävaunun muodossa edellä ja Vieno-pieni, majakan valona perässä seuraten. Tuhka alkaa jo hiljalleen sietää "uutta" siskoaan ja aikaahan on kulunut vasta neljä vuotta. Ja edelleen perkaan ahvenista rommit pois. Eikä se ole kissan nirsoutta, vaan minun inhoa sukkayllätyksiä kohtaan.Kumpikin istuu aamupalalle seurassani ja  kumpaakin tulee lellittyä ihan liiankin kanssa.

Niin ja siis koko juttuhan lähti siitä, että mummilla oli kissa, jota hää hyysäs, kuin akka ainoaa poikaansa. Ja minä virnotin hänelle, hänen touhujaan. Pienellä noloudella varustettuna muistelen Kattilan väen kanssa kulunetta kymmentä vuotta. Mie vannoin mummille ja Emmalle, että "mie en kyllä ala rommin perkuuseen kissan vuoksi" ja  niin meille muutti Tuhka. Ja minä perkaan kalat rommittomiksi.

Jottei nöyrytymiseni kissain edessä, jäisi ihan näin lieväksi, tuli Vieno, herkkis katti reppana, jokei ymmärrä raa'an kalan päälle mitään. Mutta jonka olen hyysännyt henkiin, pienestä, lähes toivottamasta karvapallerosta asti, paaponut kuin emonen ainoaa poikastaan. (suuriko on ollut ero, mummin hössötykseen Emmansa vuoksi? ;) ) Ja nyt iski vielä Vieno-paralle mahatauti. Voi Vattumato minkä teki. Kaiveltuani netistä hoito-ohjeita ressukan tautiin, meinasi huumorinkukka alkaa lakastua.

"Vannomatta paras elo" totean hihittelen, keitelessäni kalaa potevalle Vieno-Juniorille. Netistä pongaamani hoito-ojeet kuului näin: " Ei valmis ruokia. Keitettyä kalaa ja/tai kanaa. Ei mausteita..." Voi varjele. Anteeksi  hymistelyni mummi. Anteeksi Emma ja kaikki karvakorviaan lellivät ihmiset. En ymmärrä teitä/meitä yhtään enenpää, kuin ennenkään,  mutta jep... Minä mieluummin keitän sen kalan poloiselle potilaalle, kun katson, kuinka Hän ripuloi itsensä olemattomiin. Ja vaivako tässä on? Keitän ilman mausteita ja pilkon pieniksi ja nauran, kun kuulen sieluni korvin mummin ja Emman rätkättävän pöydän ääressä ,"siitäs sait".

Ja hei, ripuli on helpottanut ja Vieno tykkää uudesta keitetystä kalaherkusta, ja saa syödäkin sen ihan rauhassa, sillä Vanha Rouva ei sitä kelpuuta. Shusi Rouva tuhahti tarjotessani.



Rakkaudella Kattilanväen uskollinen palvelija ~W~

Tulta.

Hyvää viikonloppua, 

juhlavaa ja palavaa perjantaita,

 palovammattomalla lauantailla,

suloisella sunnuntailla. 

Pysykää järjissänne tämäkin juhla,

 juhlikaa, jos on juhlamieli. 

Edelleenkin,

 kuten kaikkina muinakin juhlapyhinä, 

pysykää poissa surua tuottavista tilastoista,

 mutta suurentakaa ilon tilastoja. 

 Hurmatkaa häillä ja uusilla lapsilla,

 löytäkää heilat, jos olette sellaisia iloja vailla. 

Älkää hukkuko kylmiin vesiin,

 älkää kadotko tuntureille,

 Älkääkä antako Kaikkinaista valtaa pullonhengelle.

 Muistakaa kohtuus.

Kohtuus onnellisuuden pelossa.

Kohtuus kiireessä ja

velvollisuuksissa.

Mielialoissa.

Muistakaa, että elätte kuin viimeistä päivää,

Sillä tänään, on viimeistä päivää tänään.

Se ei palaa enää koskaan,

 joten mieti 

mihin sen käytät.

Ystävien ja rakkaiden tapaamiseen,

Iloisiin asioihin ja onnellisuuteen, 

Hiljentymiseen ja sisäisen valoosi löytämiseen,

vai kadottamastamme onnesta katkeroitumiseen,

vanhaan vihaan  ja kylmiin sanoihin.

Sinä valitset.

Jos niin tahdot,

Sytytä tuli,

Polta liekkissä ne kitkeryyden kipinät, 

vihat, katkeruus,ja kaunat, 

joita et enää halua ruokkia.

Ruoki tultasi,

Elämän voimaa sisälläsi, 

                                                                    ulkopuolella                                                                 

ole liekki ja rakasta

elä ja eheydy tänään.

Olet menettänyt jo kaiken,

ja saanutkin kaiken.

Nyt on aika nauttia 

siitä 

mitä on.

Puhdistavia liekkejä kaikelle rakkaudelle.

~Wilhelmiina~

Kurjuuden maksimointia, viimeinen osa.

Vai onko? Siis se, että olen tällä hetkllä hukassa kehossani, enkä tiedä miten reagoida.Mihinkään.

Meillä on yksi elämä ja se on elettävä niillä taidoilla ja tiedoilla mitä meillä on. Mutta mitäpä jos, tietoja ja taitoja ei kertakaikkiaan löydy? Joutuu kylmiltään tilanteisiin, joissa vaaditaan, sekä tunneälyä, että järjen ääntä, kaikkia kehon taitoja, motoriikasta syväjähmettymiseen. Mutta kaikkien tapahtumien keskellä huomaankin että, ei, en todellakaan tiedä, ymmärrä, enkä osaa, toimia nyt tilanteen vaatimalla tavalla. En reagoi, en liiku, en kertakaikkisesti kykene siihin. Mihinkään, en hetkeen edes hengittämään, sillä mikään ei kerro, miten nyt pitäisi toimia.

Mitä jos yht'äkkiä kaikesta vaan katoaa järki ja tolkku?

Hetken aikaa onnensa kukkuloilla kävellyt ihminen, ei ymmärrä olleensa onnensa kukkuloilla, ennenkuin on menettänyt kaikki ne onnelliseksi tehneet asiat. Tyhjäksi elämänsä tuntenut ihminen, ymmärtää elämänsä tyhjyyden olleenkin loppujen lopuksi hyvin täyttä ja rikasta, kunnes menettää siitä jotain, minkä tietää tehneen siitä elämästä siihen saakka siedettävää. Käytin tästä joskus kuvausta "Kurjuuden maksimointi."

Käyt elämääsi läpi päivä ja hetki kerrallaan ja tiedät, että hallitset tilanteita, jos et keikuta suotta venettäsi. Et ota riskejä, etkä tee mitään, mitä et ole jo tarkkaan suunnitellut ja tutkinut joka kantilta ja havainnut hallitsevasi. Suoraviivaista ja hallittua, tarkkaan harkittua toimintaa. Ei kaaosta, ei jännitystä, päivä alkaa aamupalasta ja jatkuu aterioiden kartoittamaa reittiä iltapalalle ja öllyköille. Lenkkipolkujen ja rutiinien kautta. Mutta kaiken Huomioinni ja suunnitelmallisuuden keskellä olet jättänyt huomioimatta ympäristötekijät, Ne "vaaratekijät", jotka ilmiintyvät yleensä  omina ystävinäsi, tuttavinasi, sukulaisina, Kodin ulkopuolisina paikkoina, rutiinien ulkopuolella olevina henkilöinä, tai asioina. Niinä tilanteina, Luonnon voimina, joita et pystynyt ja kyennyt ottamaan huomioon oman turvakuplasi sisällä, Sillä heillä, niillä, näillä, On oma vapaa tahtonsa kuten minulla ja sinullakin.

Hallitsematon ja sinun/minun tahtosi ja tahtoni, ulkopuolinen tahto. Ei ennakoitavissa. Ja tulee kohti, suoraan päälle, ilman varoitusta ja helvetillisellä voimalla. Kiitos yllätyksestä. En tosin tilannut sitä, en tahtonut sitä, enkä edelleenkään kykene, reagoimaan, väistämään, pakenemaan.Olen vain ja odotan, että rynnäkön tuoma järkytys ja kipu, loppuu ja menee pois. Mitään entisestä minästä ei ole jäljellä ja nyt minä, ei kykene ymmärtämään, mikä oli tapahtuneen opetus ja miksi maailma on nyt niin tyhjä ja vereslihalla, ettei sen kokoamiseen riitä voimat.

Mitä ihmettä minun on tarkoitus oppia tästä? Muuta kuin se, ettei mikään aiemmin kokemani kipu, ole tähän verrattavaa, ettei mikään menetys, jonka olen elämässäni kohdannut, ole ollut yhtä suurta tuskaa tuottavaa ja että edelleenkään, en ole ilmeisesti tuskan tappavimmassa kokemuksessa, sillä toisinaan onnistun vetämään vähän henkeä. Jään eloon kaikesta huolimatta. En ole ensimmäinen, enkä varmasti viimeinen tämän kokeva ihminen. Ja me kaikki olemme jääneet enemmän, tai vähemmän henkiin. Mutta jatkuuko elämä? Ja millä tavoin?

Minun aiemissa tuskakokemuksissa,  tilanteet on vaatineet vetäytymistä, pakene ja piiloudu menttaliteetillä. Mutta Voiko niin tehdä nyt? Ei. Minä tiedän, mitä menetin. Minä tiedän, että ilman sitä, minun elämä ei tunnu miltään. Puupenniä kuvataan arvottomaksi, mutta puuta veistäneenä tiedä, jo pelkän puupennin veistotyön olevan arvokkaanpaa, kuin se tyhjyys jossa olen nyt. Mutta minä myös tiedän että, kun elämä ei ole hallittavissa, kuten suoran viivan veto viivottimen avulla, taistelutahtoni, tuo mukanaan lisätuskan mahdollisuuden. Minä olen veneineni juuri niillä vesillä joiden virtauksia en tunne ja joiden aallot on soutupootillen ihan liian suuret. Mutta vaihtoehtoja ei ole, jos aion tehdä, mikä minun tehtäväni on. Aijon jäädä henkiin. Ja aion todellakin olla minä, sellaisena kuin lupasin olla, silloin kun tulin tänne, elämän alkukipunasta.

Sen minän tuntemaan oppiminen, on siis uusi haaste kaikkien, jo kokemieni keskellä. Minä jään henkiin vielä. Ja minulla on tavattoman paljon saavutettavanani vielä. Seuraava tavoitteeni on Kurjuuden minimointi. Minä tiedän, että onnistun siinä, sillä sen Kurjuusmaksimini jyräämäksi minä olen jo jäänyt. Minä tiedän, että elämällä on varalleni vielä yllätyksiä, niin toivottuja, kuin toivomattomiakin, mutta näköjään niitä ei voi haluistaan ja toiveistaan huolimatta vältellä, joten selvä. Anna pootin keikkua, minä osaan kyllä uida ja räpiköidä, jos en osaa riittävän hyvin, niin kaipa joku tulee ja pelastaa.

                                      Jyrän alla käyneenä mutta hengissä. ~W~