En ole liian nuori pohtimaan kuolemaa, vaikka joku muuta väittäisi. Olen pohtinut sen kummallisuutta pikkutytöstä saakka. Pitänyt ruumiin valvojaisia itikoille, sudenkorennoille, nilviäisille ja pikkulinnuille. Jossain vaiheessa aloin ajatella, ettei kuolema ollutkaan surullinen asia, sillä se ihana näkymätön maailma, minne kuoltuamme kaikki muutamme, onkin kuin leikkisi joka hetki piilosta. Ikinä ei tiedä, minkä mutkan takaa, se rakas pikku möttiänen minua kurkistaa. Kun ensi kertaa muistan kohdanneeni ihmisen kuoleman, aiheutti se minulle tavattoman suuren surun, vallankin kun kuolema koputteli ystävieni ovelle lyhyen ajan sisällä kahdesti. Suru oli suuri, mutta jostain syystä koin silloin hyvin voimakkaasti, ettei kuolema ollutkaan kaiken loppu, vaan sen iloisen piiloleikin alku tässäkin tapauksessa. Toisille kuolema on suuri ja pelottava tuntematon ja toisen mielestä seikkailu, toisinaan hauska toisinaan pelottava, siinä missä elämämmekin.
On kyyneleitä vuodattavaa luopua läheisestä ja sydäntä sykkyröivää, elää pelossa oman terveytensä puolesta, tai toisen terveyden puolesta, mutta elämä ja kuolema on matka. Ja matkan jännitykset ja rasitukset kuuluu asiaan. Ja ei niitä rasituksia ikinä, ole helppo kestää. On vaivalloista löytää valoa niistä hetkistä, jolloin elämä hakkaa mattopiiskalla pitkin roppaa, tai kurittaa muuten. Sitä julmuutta, mitä joudumme toisinaan kohtaamaan itse, tai läheistemme kokemana, on lähes mahdotonta kestää. Ei löydy lohdunsanoja, eikä kannustuspuheita, vaikka kuinka koettaisi, jostain sanavarastojensa kätköistä, niitä löytää. Otan osaa, on melko mitätön lause.
Mutta olet kallis ja tärkeä, on ne kauniit sanat, jotka kannattaa sanoa joka päivä. Niitä sanoja ei kannata säästää, tai ujostella, sillä koskaan ei tiedä, koska juttelee viimeisen kerran näistä tunteistaan, juuri tälle rakkaalle ihmiselle. Tai miksei sitä omaa sesse-raksua, tai karvakasa-maukulaistaan voisi myös rakkaudella rutistaa mennen tullen ja palatessa. On tavallaan myöhäistä huudella perään ,"miksi oi miksi poistuit ja miksi, oi miksi, niin paljon jäi sanomatta?" Se rakas ja ihana voi olla vaikka kummin kaiman siskon puudeli, mutta niin ihana ja tärkeä, kun kerran olikin, niin taivaaseen on hankala paiskata postikorttia. Toki se kaunis ajatus sinne aina menee, mutta jottei kaduttaisi. Älä panttaa kauniita asioita, älä jätä kysymättä kysymyksiä, äläkä vastaamatta, NYT kun vielä on siihen aikaa.
Eihän me kaikkia asioita tietoomme tarvita, mutta ajattelen itse, että jos ennen muita täältä lähtisin, niin en haluaisi riitavälejä jättää viimeisiksi tunnelmiksi. Ja hyvin paljon voi olla mahdollista, ettei minun toiveeni riidattomasta lähdöstä toteutuisi, jos tänään muuttaisin henkimaailmaan. Vaikkei aina itse olisikaan riidan aloittaja, riitaa välirikot on silti. Minä olen riidoissa, sekä aloittajana, että välikäpälänä, kukaan ei koskaan yksinään riitele. Joillekin tilanteille anteeksipyyntö olisi hyvä laastari, mutta toisinaan ei riitä, edes neula ja lanka revenneiden peliverkkareiden korjaamiseen. Yrittää toki aina kannattaa.
Mutta siihin Tabuun. Me käymme laittamassa kukkia rakaiden haudalle, sytytämme kynttilän ja kaihoamme heitä, kuin akka ainoaa lastaan. On Julmaa minulta sanoa näin, sillä toisinaan on juuri niin, että tämä henkimaailmaan siirtynyt on tämä ainoa lapsi, puoliso, tai kuka tahaansa lähimmäinen. Tai hän voi olla henkilö, joka on vielä tässä, mutta jonka tiedämme piaan hiipuvan luotamme pois vanhuuden, tai sairauden väsyttämänä, eikä ikä ole koskaan tälläisessä tapauksessa suojelija. Tällöin on täydellinen hetki, sanoa kaikki se rakkaus ja kaiho julki, kiittää matkasta ja toivoa jälleennäkemisen riemua tuleviin hetkiin. Kuolema halaa rakastavasti niin pientä lasta, nuorta aikuista, kuin harmaahapsista vanhusta ja kaikkien menetystä me suremme ja kyynelöimme.
Mutta miettikää mikä seikkailu on edessä kun olemme päässeet henkimaailmaan. Muistan edelleen, miten pappani lähtöyönään pyöritti maailmantuulia niin, että maa oli aamulla keltaisenaan lehdistä, isäni lennätti muovipressut "asuttamani" kuntoutuskeskuksen katolta ja mummi ihana pyöräytti sairaalahuoneen ympäri ja huikkasi ikkunasta mennessään että nyt lähdettiin. Ja jokaista pitelin kiinni monta päivää ja yötä haluamatta päästää irti, kunnes tuli hetki jolloin piti toivottaa hyvää matkaa. Ja toisinaan silti, sellaisena yksinäisenä hetkenä, tulee tunne, että siinä he kuitenkin on. Ihan henkäyksen päässä minusta. Halaa ja sanoo rakastavansa ja auttavansa sen minkä voi.
Nyt voin vain sanoa: Hoi te ystäväni, tuttavani, sukujuureni, eläväiset otukset rakkaat siellä ja täällä. Vaikken aina niin kovin teitä kannusta, enkä kauniisti puhele, arvostavasti, tahi rakastavasti. Ja vaikka toisinaan luennoin itsearvostuksestanne ja siitä kuinka itseänne, tai toisianne ali-arvioitte ja välinpitämättömästi kohtelette. Niin juu-u, outo ja sekopäinen on maailmankuvani, mutta silkasta rakkaudesta toisinaan se raivonikin nousee. Olette tärkeitä, sellaisena kuin olette, arjessa ja juhlassa. Niin elämässä kuin kuolemassa. Ja jos jotakin jollekin hampaan koloon jää, niin käyttäkäämme hammaslankaa, jos emme tapaa ennen uutta matkaa. Ja sekin vielä että, älkää hukatko elämäänne maan päällä suruun ja murheeseen, sillä menneet on menneitä ja ilo ihanaa, joten nauttikaa ja olkaa iloa ja valoa täynnä, sillä suru ei tuo ketään takaisin, mutta ilosta nauttii enkelitkin. Ja ei, en tietoisesti ole kirjoittamassa jäähyväisiä, mutta kaiken varalta kerron, Olet rakas ja tärkeä minulle, ärisen, tai en. Ihanaa, että olet ystäväni, tuttavani, rakkaani ja piikki lihassani, juuri sinä sinunlaisenasi täydellisyytenä ja yllättävänä kohtaamisena elämässäni. Rakasta ja nauti elämästäsi ilossa ja valossa, nyt ja aina Aamen.
Kunnioittaen ja rakastavasti
~W~
~
