Transformaatio

Sisälläni on heliumpallo.

Sellainen kevyen hullu ja 

puhkeamaisillaan oleva.

Siinä on kuva Kaunottaren Hirviöstä, 

sillä hetkellä, kun surun ja menetyksen tuskan täytteinen suudelma, on osunut hänen poskelle ja rakkaus alkaa muuttaa kehon toiseksi. Haluanko muuttua? Kun Hirviökin oli hyvä. Haluanko jäädä pelottavaksi? Juuri kun ymmärsin, että näinkin minua rakastettaisiin.

Minua Rakastettaisiin. Miten merkillinen tunne. Silti vaikkei minua pitele kädestä kukaan, vaikkei minulle sada treffikutsuja, eikä kenenkään huulet hipaise poskeani, saati huuliani, minä olen rakastettu. Se normi ei enää seurustele kanssani. Minä en tarvitse sinua rakastamaan minua takaisin ja silti olen, kuin Kaunottaren Hirviö muuttumassa pehmeäksi, inhimillisemmäksi ja hullumaksi kuin ikinä. Sillä minä tanssin oman kehoni juhlasalissa, kristallien helinässä ja sekopäisen sinfonian soidessa. Olen kaunis ja hento. Ruma ja karhea.  Kehoni seiniä hipovat pukuni helmat. Naisellisen miehekkäästi. Viehättävän urhoollisesti. Pyyhkii pois pölyjä, joita sisuksiini on kerääntynyt. Siivoten ennakkoluulot uuden muotoon. 

Ihmiseksi joka on kaikki.

Sisälläni tanssimme sydämeni ympärillä peikkotanssia ja keijujen kikatusta. Viis siitä, ettet rakasta takaisi. Minä Rakastan itseäni sinunkin puolesta tänään. Jonakin päivänä vaihdamme osia, tai olemme kerrankin samalla valotaajuudella. Kumpikin Heliumpallona. Langat yhteenkiedottuna myrskytuulten vietävinä, riemusta ja kauhusta kiljuen, sillä elämä on ottanut ohjat.

Meillä ei ole enää sanavaltaa ja sali pyörii, kuin kaikkien satujen kauneimmat loput siirtyy tosielämään.

Tai me löydämme tarinan, joka sopii meille paremmin, on enemmän näköisempi. Minä myrskytuulesta ja sinä kesätuulesta, lenpeästä ja lämpimästä. Eikä me tarvita ketään enää. Ollaan ehjiä yksin yhdessä. Henkäyksen päässä, siinä poskelle painetussa suukossa, mikä muuttaa kaiken, uudeksi, vanhaksi, toisenlaiseksi, sopivaksi.

Ja meistä tulee Kauno ja sen Riiviö.

Minä nauraa rätkätän, kuin Riiviöiden ruhtinatar ja sinä olet se Kaunis poika, Kruusattuna ja kutrit kiharalla, tanssisalin keskellä. Tämän kerran, minä sallin sinun viedä.

Sisältä roihuten ~W~

Tautista

Rakkaus,

vain harvoille se on onni,

Heille jotka, sitä kaihoaa,

se ei ikinä osu kohdalle.

Ja kehen osui,

heidät rakkaus kuihduttaa,

kiduttaa,

tekee järjettömäksi,

sydämeltään

hömelöksi.

Mitä kummaa tuo on olevinaan?

Rakkaus.

Kiduttaa ja kiertää 

vatsan solmulle,

pehmentää silmiin 

käsittämättömän lauhkeuden,

vie terän viisaista.

Vierestä seuraava

voi vain todeta,

taas katosi järki

hyvältä ihmiseltä.

Älä käy minuun kiinni,

 riitti,

 kun kerran teit elämästäni vaivalloisen.

Olen jo yli pääsemässä,

 enkä ikinä enää anna

itseni hulluuteen vajota.

En rikottavaksi joutua.

Enää en päätäni pehmitettäväksi

anna.

 Pysy kaukana tappava tauti.

Hullu se, ken antaa sydämensä

 toisten tallottavaksi ja vielä kiittää

kokemuksistaan.

Järkeä vailla.

Olkoot taivaan linnut 

rakkaudella

pehmennetyt. 

Höyhenen kevyitä ja 

huolettomia,

munivat muutoinkin

poloiset.

Ja turkikkaat

turilaat,

karvakorvaiset tassukkaat,

kuuta ulvovat ja

mouruavat kevättä.

Rykivät syksyn saatossa,

sarviaan kalistellen

sorkalliset luontokappaleet,

Eläimille eläimelliset tunteet.

Heille se hulluus sopii.

Miksi ihmistä

rakkaudella vaivaa

elämänpolut?

Muutoinkin tunteinemme

hukassa olemme,

vihassamme leppymättömiä.

Rakkaus tyhjäpäiseksi sekoittaa.

Taudeista kauhein ja 

viruksista vaarallisin.

Rokottaa sitä vastaan pitäisi!

~*~

Multipersoona

Epätoivon ja luovuttamisen rajapyykillä.

Hanurin takana toivo ja urhoollinen luja tahto. Polulla, suoraan nokan edessä kuilu ja jumalaton pudotus. Vielä ollaan voiton puolella, ei olla hypätty. Pidetään vaan hitokseen lujaa kiinni oljenkorsista ja kamelin karvoista, ei sen selkä vielä ole katkennut.

Nappaan parenpaa otetta ja asetan sen toisen, korsia pitelevän käden, kamelin selälle. 

*Naps*

Kohta pudotaan ja rysäytetään suorin jaloin pohjalle. Ja taakse jääneet nakkelee lapioilla. 

Kiitos. Näitä mie olinkin vailla.

Ei minun elämäni enää helvettiä ole, ei siellä kiiku piruja, eikä demoneita. Eikä liekkimeret  kuohuta mieltä, eikä nappaa pintakerroksiin kiinni.
 Minun elämä on minun luomaa. Taltoin, vasaroin ja muin kikkein ja killuttimin minä ropsin itsetunnon perusteita rikki muru kerrallaan. Välillä vähän paikataan ja laitetaan uutta perustusta, että tuntuisi mukavammalta, tasaisemmalta ja siltä, kuin selkenisi tuo myskyinen mielenmaisema. Näin on menty vuosia ja taas vuosia. Tosinaan se naurattaa ja välillä itkettää. Ja sitten tulee niitäkin hetkiä, kun joku sisällä olijoista pohtii, että onkohan tässä edelleenkään mitään järkeä?

Toisinaan puikkoihin tarttuu, lie monesko sivupersoona, joka huutelee kyseenalaisia kannustuksia. "Lapioi vaan, jaksaa jaksaa. Urhea olento. Anna mennä vaan, sotke syvemmälle suohon se olemuksesi, kyllä sinä uppoat. 

Toisella hetkellä, kun enää hiustupsu näyy, alkaa huudella seuraava persoona "Ui, ui, kellu vaikka, kauho pitävälle maalle, rauhallisesti, nako pois kaikki painolasti, viskaa pois se lapiokin ja ui , kyllä sinä jaksat, kohta ollaan jo pitävällä maalla. Sinä pärjäät ja pystyt, muuhunkin, kuin suohon hukkuvaksi. Kauho kauho. Kömmi rannalle ja sitten jyrkännettä ylös, ihan kohta ollaan huipulla. Tavoitteissa saakka."

Minä uin, kauhon, lapioin ja sotken. Teen mitä Sisäinen Viisaus sanoo. Viis siitä, kuka kulloinkin, tästä viisauden sivupersoona joukoista, mahtaakaan olla kropassani tsemppaajan paikalla.

sen mukaan mennään, kuin sisäinen viisaus kehoittaa. Niinhän sitä on sanottu,"Kuuntele sisintäsi." Jo vain ja johan toki. Aina.

Mutta se minua vaan toisinaan kummastuttaa, että miksihän tämä elämä tuntuu pyörivän aina tätä samaa ympyrää? Ja oliko meillä oikein jokin tavoite ja määränpääkin?

Soppaa hämmenellen

~W~