Hetki Ikea-elämässä.

Pieni paluu menneisyyteen. Ajajanjaksoon jossa, hyvät ja huonot hetket, käveli pyöröovien kautta elämääni. Ei niin kuin liukuovista, vaan niistä Ikean pyöröovista. Menet eteenpäin ja pääset vain eteenpäin. Näet sen lokerossa, mikä ehti ennen sinua ja takanasi on lokeroituna ne, jotka tulee jäljessä. Ja kun poistut, lokerot kloksahtele perässäsi ja paluuta ei ole, jollet tahdo umpikujaan.

Kukapa meistä haluaisi? Niinpä minäkin vain jatkoin, niinkuin kunnon sotilaan kuuluikin. En jäänyt tuleen makaamaan, vaikka mieli teki useammankin kerran jäädä paikalleen huutamaan, kun joku luoti otti ja raapaisi pintaa syvemmältä.

Olin elänyt todeksi jo useimmat sisäiset pelkoni ja kuullut henkilökohtaisen kehoni ja elämäni huonoinpia uutisia, mutta olin tavattoman kiitollinen siitä, millä tavoin ne uutiset tuli. Minua kuunneltiin ja minua ymmärrettiin. Yllättäen myös tuettiin, silloinkin, kun suljin suuni ja lakkasin puhumasta, olemasta ihmisille läsnä. Tapahtumien joukossa, oli myös kutkuttavia tilanteita. Niin hauskoja, kuin hysteerisen hauskojakin. Oli kummallista, että juuri niihin aikoihin, koin voimakkaimmin tunteet, joista voi olla onnellinen ja kiitollinen.

Ja niinä hetkinä, kun en löytänyt kiitollisuutta, en tahtonut ajatella mitään. Niinpä aivan kuin ajatuksiani harhauttaaksen, elämä toi eteeni tilanteita joissa, tapahtui hulluja ja hervottoman hauskoja ja kutkuttavan kikatuttavia asioita, jotka antoi hengähdys tauon kaaoksesta. Kun ajattelin, etten rakasta enää ikinä mitään, tuotiin eteeni ilta, jonka aikana oli kaikki tuhannen hauskaa. Sisällä olevasta surusta huolimatta, viereen tuli tuikituntemattomia ihmisiä, puhumaan hölynpölyä ja kävelemään kanssani käsikädessä muutaman sata metriä. Puhumaan ja halaamaan ja katoamaan sitten jonnekin pois.

Hassu hetki, lähellä ihastumisen tunnetta. Juuri kun ajattelin, etten ikinä enää tunne mitään sen kaltaista. Ja vaikka tunne hävisi yhtä piaan kuin oli tullutkin, muistan sen helppouden edelleen.

Se ilo kesti monen monta päivää ja siinä tilanteessa, sen saattoi tulkita käännekohdaksi. 

Siirtyminen Ikean tuoksukynttiläosastolta, kohti kukkia ja "pakettihyllyjä" kassaa ja uloskäyntiä. (Kyseisen puodin kamalin kohta, minun mittapuusta katsottuna, on juuri nuo peijakkaan tuoksukynttiät. Ne on lähes viimeisenä ja aiheuttaa helvetillisen päänsäryn ja muut ihanat allergiaoireet, olin sitten lääkitty, tai en. Tähän saakka selviytyy melkein valittamatta. Mutta tästä eteenpäin askartelu, ilman lääkelaukun omaavaa ystävää, on melkoinen kärsimys.

Elämässä on hetkiä, jolloin oma lääkelaukku unohtuu ja samoin ymmärrys siitä, että tosiaan voisi lääkitä itsensä ja pyytää edes apua, sen sijaan, että koettaa löytää ja raahata ne paketit itse tuskien kanssa. Tuohon aikaan se tuntemattoman käsi, oli se yhdistetty allergia- ja särkylääke. Se hetkellinen ihastus ja nopea katoaminen taas, se haavan hoito arkaan, mutta vielä avoimeen haavaan. Tarvittiin hetken kestävä tunne, ei jumiin jäämistä ja heleijaa, elämä jatkui taas, puhdistetulla ja uudelleen paikatulla haavalla, mutta raikkaammalla ololla.

Pyöröovet on tarpeen toisinaan. Lokeroidaan ja jaetaan omiin alueihinsa, kaikki elämän hullutukset ja viisaudet.

Jos ei auta, kierrä koko kierros uudestaan ja katsotaan, missä meni vikaan. Eksyä ei voi.

 ~W~

Puolensa ja toisensa.

Viime viikot, ovat tuntuneet kummalla tapaa, kohtuuttoman pitkiltä. Päivät on pitkiä, aamusta iltaan asti. Hulluinta on ollut se tunne, että päivän sisällä, on ollut useita päiviä. Useita loppumattomia vuorokausia, joiden sisällä, on lisää vuorokausia.

Öisin näen unia, useista eri asioista, eri vuodenaikoina ja eri vuorokaudenaikoina. Herään kuitenkin aina siihen tunteeseen, etten nukkunut lainkaan. Että uniaikani oli yksi niistä monista vuorokausista, joita tähän tolkuttoman pitkään ajanjaksoon, on laitettu ties kuinka paljon.

Kuinka monesti olenkaan illalla ollut lopen uupunut, kuluneen päivän tapahtumapaljouteen. Kuitenkin koettaessani miettiä, mitä kaikkea oikein tapahtui, en kykene muistamaan edes, keitä olen nähnyt. Tai olenko oikeasti lähtenyt kotoani ulos?

Äärimmäisen upea tilanne, alkaa epäillä omaa mielenterveyttään. No, en jaksa, elämä on kuitenkin melko huvittavaa näin. Siis ainakin niinä hetkinä, kun en juokse tuntureilla, tai suo-alueilla opastamassa sotaa, tai muuta pahuutta pakenevia eteen päin.

Tai kun kykenen jäämään ihmisten ilmoille, ilman, että korvissani kohisee, kuin koski pulppuaisi korvakäytävien sisällä. Kun muut äänet, ei ala kuulosta siltä, kuin kosken kuohuihin, koetettaisiin sekoittaa liisteriä. Kun korvat ei jumittu, eikä mikään kuultu,  kadota loogisuuttaan, tai ymmärrettävyyttä. Eikä nähty, tunnu unelta, tai mielikuvituksen tuotteelta.

Olen alkanut taas huomata itsessäni lapsuuden aikaisia outouksia. Viihdyn itsekseni niin kotonani, kuin muuallakin, kuitenkaan tuntematta olevani yksin. Usein tuntui, että jutuissa oli mukana paljon muitakin, kuin minä. Joskus piti mennä jonnekin, koska tuli niin voimakas tunne, että pitää. Joskus sen jopa kuuli, kun joku sanoi mene, tai varo. Kuudesaisti? Vai jokin häiriö, kehon kemioissa?

Ehkä kunpaakin, tai ehkä ei. Mitenpä sen selvittäisi? Kilpirauhaskokeilla ja psykologin testeillä. Näin niitä minulla on testailtu kautta aikojen. Vaan mitenpä ne maailman kummallisuudet selitetään, kun havaitaan, ettei missään tutusti selitettävässä, ole vikaa? Muuta kuin vika, jonka vuoksi en tunnu mahtuvan siihen genreen, missä suurin osa, maamme miehistä ja naisista viipottaa.

Joihinkin asioihin, selvitykseksi

 löydettiin kroonista päänsärkyä aiheuttava sairaus. Sitten myöhemmin, vielä lisää selityksiä, mm masennuksen ja kilpirauhasen aiheuttamista häiriöistä. Keskittymisvaikeuksiini yksi ihana ja kaiken selittävä, kirjainyhdistelmä oli ADD. Tuo tuntui selittävän yhteen aikaan kaiken, aivan kuten ADHD ja monet muut erikoisuudet. Nyt tunnistan itsessäni erityisherkyyden. Jos ihminen on erilainen, kuin muut kadun tallaajat, siihen täytyy olla syy. Mieluiten lääketieteellinen, jotta saan itse hyväksyä itseni ja erikoisuuteni. Ja ennen kaikkea, että valtaväestökin voi ymmärtää ja hyväksyä minut ja oudot ominaisuuteni. 

Miksi?

Jos olet erilainen, ilman selitystä, rauhaa ei saa missään muodossa.

Minä olen aikuinen ihminen, ja edelleen minun täytyy pystyä selittämään ja vastaamaan kysymyksiin, miksi en sopeudu työelämään? Miksi pelkään väentungosta, tai koen olevani väärässä paikassa. Miksi minä väsyn herkästi? Miksi kadotan ajantajun, unohtelen asioita, nukkumisen ja syömisen muunmuassa? Miksi vaatekauppojen sovituskopit ahdistaa? Miksi ostoskeskuksissa soiva musiikki, tuntuu räjäyttävän pään? Miksi hanskat pitää kääntää ympäri ja puhdistaa ennen kuin niitä voi käyttää? Miksi paljain jaloin kävelyn aiheuttama kipu, on sadasti siedettävänpää, kuin hankaava kenkä, tai kiristävät, kahisevat, ja kiinni tarttuvat vaatteet? 

Miksi toisena päivänä, kaikki sietämättömät tilanteet, voi olla ihan jotain muuta, tai kestän ihan kaiken? Miksi saatan kaivata lohduttomasti ihmistä, jonka tapasin juuri? Tai tavata ihmisen, jota ajattelin hetki sitten? Miksi hän käy uudelleen saman keskustelun, jonka ajattelin meidän jo puhuneen? Miksi en siedä joitakin hajuja? Joidenkin kosketusta? Miksi jostakin tuntemuksesta, ei saa tarpeekseen? Miksi en tervehdi, teidän tullessa autolla vastaan.  (Se on ainoa asia, joka helppo selittää. Nykyautojen himmennetyistä ja käsitellyistä ikkunoista, ei vaan kertakaikkisesti näe autoon sisälle. En näe, en tunnista. En reagoi..) Ja hei nämä kaikkinaiset, kummallisuus ongelmat ei ole vain minun ja neljän Joojoo henkilön.

Sitä vain itse mietin, että mihin päämme ulkopuolinen henkilö, tarvii näiden kysymysten vastauksia? Mihin minä? Viisastummeko me niistä? Paranemmeko me kun tiedämme syyt? Sellaisetkin syyt joihin lääkettiede ei ole vielä tehnyt "Hotapulveriaan"?

Ajatukset saattaa kellä vain, karata toisinaan käsistä, 

kun tilalle hyppää lauma pupuja.

Mikä siinä muka on, niin kummallista, että vaatisi lääkärin lausunnon ja lääkityksen? Ilman niitä pupuja ja pipon pilkkuja, maailma oisi ennalta arvattava ja tylsä, joskus ehkä helponpikin, mutta ennen kaikkea tylsä.

Taas samaa sopimattomuuden kehää kierrellen...~W~

Kyynisyyden iltasatu.

Olipa kerran hetki,

jolloin me,

 vain kasvoimme aikuisiksi,

lakkasimme uskomasta

satuhin.

Ymmärsimme,

ettei tule prinssiä,

joka suutelisi

meidät hereille 

loppumattomasta painajaisestamme.

Ei tule puunhakkaajaa,

joka pelastaa Punahilkan,

tai 7 pientä kiliä

suden vatsasta.

Emme pudottele kenkiämme,

matkan varrelle haaveillen,

että kyllä se prinssi 

tulee ja etsii.

Minut ja minun soppelin tassuni,

tehden samalla, hienoimmista

 hienoimman kenkäparini

kokonaiseksi jälleen.

Lakkaamme

 tulemasta kotiin

ennen puoltayötä,

sen pelossa, että vaunumme 

muuntuisi kurpitsaksi.

Tullen kotiimme ennen puolta yötä,

vain ja ainoastaan siitä syystä,

että elämä väsyttää,

 enemmä, kuin lapsuudessa 

kuullut tarinat.

Sen pituinen se.

~W~

Suurta "tunnetta"

Sydän levottomuutta täynnä,

silmien takana valmius kyyneliin.

Kun on jo valmiiksi rikki,

ei tarvita suuria,

tekemään siitä vähästä eheydestä,

silkkaa silppua.

Mikä oli se tunne,

 joka muka ehjäksi sai kaiken?

Millainen se rakkaus,

jolla muutettiin maailma

 purppuran punaiseksi?

Kuka ruoja sanoi, että

rakkaus oisi kaikille tarkoitettua?

Voisiko suuremmalla

 katkeruudella

 enää todeta,

 että valhetta kaikki,

hunajalla kuorutetut lauseet.

Vain harvalla on mahdollisuus

aitoon rakkauteen.

Loput meistä,

lukee romaaneista 

ruusuilleensa 

parasta kasvuvoimaa.

Haisevaa ja voimakkaan

täyteläistä.

Ainoaa todenmukaisuutta,

 mitä riittää suurella varmuudella,

meistä jokaiselle.

Tynnyri kaupalla.

~W~

Veden voimaa.

Lapsuuteni kesien ihanimmat asiat ovat olleet metsäreissut yksin ja perheen kanssa yhdessä, kala ja uimareissussut yksin ja yhdessä, sekä näin aikuisena ajateltuna ihanuutta olivat myös heinänteon aika, puintiaika sekä jokaisen uuden vasikan ja karitsan syntyminen.

 

On hassua huomata, että vaikka kaikkiin asioihin liittyi, esimerkiksi tuoksumakuyhdistelmiä ja näkömuistoja, sekä joitakin ääni mielikuvia, ei mihinkään mukavaan liittynyt mitään, minkä mieltäisin meluksi.

Ennemminkin kaikkeen liittyi rauhallisuus sillä tavoin määrätietoisesti.

Tiedettiin mitä tehtiin ja miten tehtiin ja mitä ei kannattanut tehdä, kun olet luonnossa. "Älä huuda älä pauhaa älä särje luonnon rauhaa." (Ellet ole isin kanssa metsällä ja halua pelastaa jänestä..) Onkitouhuissa hiljaisimmat sai parhaat kalansaaliit ja uimassa ollessa avun huutaminen tarpeettomasti on kielletty. Vesi nimittäin kantaa ääntä varsin voimallisesti pitkiäkin matkoja.

Asun nykyään ihan järven tuntumassa, myös yleinen uimaranta on aivan huutomatkan päässä kotoani. Tämä ei suinkaan tarkoita, että se olisi lähellä, vaan se tarkoittaa sitä, että huuto kuuluu kotiini ihan tupaan saakka, jopa liikenteen äänten yli. 

Olen useaan kertaan ollut tilanteessa, jossa olisi tehnyt mieli napata fillari ja rientää pelastamaan tuota "poloista", joka huutaa lähirannalla apua, tai kirkuu, kuin hältä raajoja irrotettaisiin. Kukaan muu ei tunnu hänen hätäänsä reagoivan ja hätä ilmeisesti on aina suuren suuri, sillä huuto tosiaan kuuluu pahimmillaan suljettujenkin ovien ja ikkunoiden läpi kototorppaani. Vaikka toisinaan ikkunatiivisteistä veto humahteleekin, niin ihan kuitenkin suomalaisessa rakennustaiteen malliesimerkissä asutaan. Pitäisi siis olla jokseenkin siedettävät äänieristeet.

Voisiko tästä siis päätellä, että tuolla lapsella, aikuisella, miehellä, tai naisella, joka kulloinkin kiljuu ja kirkuu, on kantava ääni, vai päättelisinkö, että vesistöllä on valtaisa äänentoisto voima? Omaa kuuloani en juuri kehuisi, usein menee ohi vieressäkin käytävät keskustelut. Olen ainakin alkanut ymmärtää, että miksi meille niin kovasti tähdennettiin sitä, ettei rannassa saa huutaa apua suotta, eikä myöskään näin ollen kirkua kuin heikkopäinen, jos kyseessä ei ole muurahaisten pistoa kummenpi katastrooffi.

Niin usein, kun näitä paniikki huutoja olen kuullutkin, niin ilmeisesti hätä ei ole koskaan vaatinut pelastuspartiota paikalle, sillä harvemmin olen esimerkiksi pelastuskalustoa nähnyt näinä huudon ja kiljunnan hetkinä hälyytettävän.

Ja koska olen myös karummassakin hätätilanteessa ollut paikalla, tiedän, että hukkuva ei juurikaan huuda apua, hän käyttää energiansa pinnalla pysymiseen. Paniikki kirkuminen harvoin selittää, millaista apua itse tarvitset, tai läheisesi tarvitsee, joten koeta löytää äänen käytössä, jokin kultainen keskitie, kun olet vesistöjen varrella. Metsissä sen äänenkäytön tajuaa kyllä, harvoinhan siellä muut kuuntelee kun metsän puut, sillä metelöidessään siellä harvoin mitään muuta näkee, koska ystävä kallis, yksikään elikko ei kykene meteliä sietämään, ne pelkää sitä ja siksipä, jos et halua mitään nähdä, niin jep, pidä meteliä. Et varmasti näe karhua, muttet varmaan mitä muutakaan.

Mutta raja se on raivon rähinässäkin. Mitä pahaa se luonto on sinulle tehnyt, että täytyy ne ainokaisetkin rauhan tyysijat, täyttää rähinällä ja kiljunnalla. Ole hetki hiljaa ihminen, niin kuulet ja näet joskus jotain muutakin, kuin omat napakarvasi. Ja aikuinen.

Sille lapselle on ihan hyvä opettaa sitä rauhoittumista, ilman niitä puhelimia, tv.tä  tapletteja ja tietokoneitakin. Et siitä sinäkään rikki mene, jos hetken aikaa irrottaisit sormesi näppäimistöstä ja sähkölaitteista ja ottaisitten yhdessä sen ongen ja onkilierot mukaanne ja menisitte vaikka kalalle. Hipi hiljaa sylkisitte koukkuun räkäklöntin ja sanoisitte "Pthyi kala onkeen", ja odottaisitten koska nykii.

Ei olisi hassumpaa ajan vietettä tuo, hiljaa olo. Siinä silmät, korvat ja hermo lepäisi. Kaikilla.

(jos kalaa ajattelet, niin älä laita matoa koukkuun...ole ihan muuten vaan hissuksiin, ja kattele kun vesi käy ihan rannassa...)

Hiljakseen hissutellen ~W~