Hyvää matkaa.

Melankolia-Mie on viimeaikoina ottanut taas tahtipuikon kätösiinsä ja aikaansaanut monta valvottua yötä ja muutaman itkuntirahduksenkin.
Elämä on ollut hitupikkuisen rankkaa, sekä hengelle, että ruumiille. Niin minulle, kuin muillekin ja ruletissa on osunut kaikenlaista kakkaa uutispuuron joukkoon. Eikä joka lusikallista, aivan suurimmalla nautinnolla niele.

En voi sanoa, että oisi ollut vain raskasta. Oma henkilökohtainen elämäni on ollut aivan yllättävän mukavassa jamassa. Vaikka siellä on ollut muureja, joita ylitellä ja harmaita kiviä läpimentäviksi, se on ollut voimaannuttavaakin. Olen koko vuoden ylittänyt omat odotuksenin sadalla % ja toisten odotuksien prosentteja en viitsi laskea, sillä joidenkin odotukset on suuria ja toisten pieniä, eikä joillakin ole varalleni odotuksia ollenkaan. Ainoa, joka on tuntunut kerta kerran jälkeen, kaikesta edelleen hämmentyvä, olen minä. 

Kiitos kaikesta kannustuksesta, ilman niitä, en olisi näin suuresti jaksanutkaan, itseäni yllättää ja ylittää.

Mutta on asioita, jotka edelleen tuntuu säännöllisin väliajoin, vyöryvän käsiteltäviksi. Silloinkin, kun kaikki on enimmäkseen hyvin. 

Vaikein käsiteltäväni on lienee se ystäväni masennus ja siihen kuuluvat ajatukset. Ollakseni täysin rehellinen, niin itselleni, kuin muille. Monien ahdistavinpien jaksojen yleinen teema on kuolemankaipuu. Tunsin Hänet melkein ystäväksi ajoittain, ystäväksi, jonka syliin kaipasin enemmä, kuin kenenkään eläväisen syliin. "Ystäväni Kuolema, ota syliin ja hellästi puserra, vaivoista päästä."

Elämän varrella tapahtuneita. Omia ja toisten menetyksiä ajatellessa, tuo minun kuolemankaiho, saa monesti aikaan sellaisen laittomuuden tunteen. "Mikä oikeus sinulla on kaihota kuolemaa? Miksi halveksit elämääsi, noin ajattelemalla? Kun niin moni joutuu lähtemään täältä aivan liian varhain? Hyi, häpeä ajatuksiasi." Näin sanoo pääni ja näin olen kuullut ihmisten sanovan, kun uskaltauduin viimein tästä ääneen puhumaan. Osa kieltäytyi täysin kuuntelemasta ja osa taas yllättäen kertoi, että samoja tuntemuksia on tulvinut omassakin mielessä. Ikävä jonnekin pois. Jonnekin missä oisi helponpaa.

Olenko ajatellut itsemurhaa? Olen. Olenko itse tuhoinen? En siten, kuin ennen. Olen ollut sairauden vuoksi henkihieverissä useammankin kerran ja aina minut on saatu takaisin tolpilleni. Olen

oppinut arvostamaan ympärilläni olevien ihmisten, Jumalan ja Enkelten ponnisteluja. He tahtovat minun olevan syystä, tai toisesta elossa. En vielä tiedä miksi, mutta jos odotan kiltisti, he ehkä kertovat sen minulle. Harkitsinko itsemurhaa koskaan? Kyllä. Ensimmäisen kerran alle kymmenen vuotiaana, ollessani sairaalassa, ties monettako jaksoa. Sairaala maailma pienelle ihmiselle, oli toisinaan seikkailu, toisinaan pahinta kidutusta. Ei näe vanhenpiaan, ei veljeään, ei ystäviään ja kaikki tuikkii ja tökkii neuloilla ja aiheuttavat kipuja. Äänet on outoja ja vieruskaverit samoin, toiset kulkee unissaan ja hakkaa ja toiset on niin sairaita, ettei heidän kanssa voi jutella, vaikka itse hiukan jaksaisikin. Ja onko siellä aikuisia? On tietenkin ja kuten aikuisilla aina, heillä on kiire jonnekin muualle. 

Tiedänkö itsemurhan tehneitä? Tiedän, tiedän sekä yrityksessään epäonnistuneita, että heitä, jotka siirtyivät henkimaailman ovesta uuteen maailmaan. Toivotan teille kaikkea hyvää, valoa ja rakkautta. Luulen ymmärtäväni ajatuksenne. Enkä voi syyttää teitä itsekkyydestä. En edes pidä teitä luovuttajina, hämmentävästi näen teissä rohkeuden, johon itse en yllä, mutta johon en juuri tänään tunne tarvettakaan. 

Ja ymmärrän myös Sinua joka jäit järkyttyneenä ja sieluasi myöden surulla täytettynä, keräämään sydämesi kappaleta menetettyäsi rakkaasi. Aivan sama miten hänet menetit, äkkiä yllättäin, tai pidemmän taistelun kautta. Omasta tahdosta, tai tähtiin kirjattuna. Yhtä kaikki sylisi on tyhjä. Eikä kukaan voi ymmärtää menetyksesi suuruutta. Olen syvästi pahoillani, toivon sinulle voimia surussasi. Enkä todellakaan osaa muuta sanoa. Sillä minä mietin hämmentyneenä, miten onnekas hän on, joka meidät jätti ja minä tunnen Kuoleman kateutta.

Hän kohtasit ystäväni Kuoleman. Sai halauksen ja lempeän sylin, johon jäädä lepäämään, kunnes voimat uuteen seikkailuun on koottu. Niin toivon. Järkytyin tätä kateuden tunnetta hiukan itsekin. Se vei yöunet ja teki olon tavattoman levottomaksi. Mutta käsittelen tämän kuten kaiken muunkin kummallisuuden elämässäni. Ensin ryöppyän sen ulos tunnekuohunnan vallassa, sitten puhun sen uudelleen hiukan rauhallisemmin ja sen jälkeen kirjoitan.

Ja toivon, että lukija ymmärtää nämä tunteiksi, joihin minulla on oikeus. Tarvitsematta potea huonoa omaatuntoa enenpää, kuin omat, soimaavat ajatukseni jo pakottavat tuntemaan. 

Aina ajoittain Pois jonnekin kaihoten
~W~

Tunnevoimani

Kirjoitin tämän tekstin joku vuosi sitten kertakaikkisen ahdistuksen vallassa. Se olo mikä minua tuollon riivasi, oli yhtä aikaa voimaa ja voimattomuutta. Tämä on "julkaistu" silloin fb sivullani ja herätti ajatuksia suuntaan ja toiseen. Enimmäkseen yleensä tunteen siitä, ettei ole oikein soveliasta tuntea näin. Miksi?

"Viha

17. lokakuuta 2011 kello 20:23

17.10.2011   (Huom! kirjoitus vuosi.)

Hei maailma.

Juuri tänään vihaan sinua niin, että jos osaisin, rakentaisi pommin, jonka räjäyttäisin peruskalliossasi, piittaamatta lohkaisisiko se ison, vai pienen palan sinusta. Vihaan sinua niin, että se huuto, joka olisi kurkustani purkautumassa, on liian suuri, liian repivä ja liian korviin sattuva, tullakseen ulos, muutoin kuin nyyhkäisyin.

Luoja miten vihaan sitä vihaa, joka tekee minut voimattomaksi, kyvyttömäksi edes liikkumaan. Mina vihaan sitä, miten saat minut tuntemaan itseni syylliseksi kaikkeen.

Tuoko sen syyllisyyden maailma, vai joku sisäinen vainolaiseni, joka ei jätä minua rauhaan, ennenkuin on nujertanut minut kokonaan vihan, ahdistuksen, raivon ja epätoivoisen toivottomuuden alinpaan helvetin kuiluun? Minä vihaan vihaani. Vihaan sitä, ettei minusta löydy enää rahtuakaan rohkeutta nousta puolustamaan onneani ja hyvää oloani. Tule ja muserra minut, kun kerran kuitenkin aiot sen tehdä. Muserra ja tapa niin moneen kertaan, kuin se tässä elämässä on välttämätöntä, että saisin rauhan.

Olet leikkinyt kanssani kissaa ja hiirtä, saat minut houkutelluksi esiin, laskemaan suojakilpeni. Ja juuri kun ole suojattomimmillani, sinä isket. Sinä tuot eteeni hyvyyttä ja iloa, viedäksesi ne hetken kuluttua pois. Joku muu tarvitsee sitä enemmän. Viskaat eteeni mukavan tuokion, jonka kuorrutat kieroudella. Lopuksi joku tulee ja kaivaa itsetunnolleni sopivan kokoisen haudan ja heittää sen rippeet monttuun odottamaan kivi -ja rojukuormaa peitokseen.

Minä vihaan tätä peilikuvaa, joka katsoo minua itkien ja varmana siitä, että juuri hän on syyllinen omaan ja kanssaihmisten pahaan oloon. Kipuun ja särkyyn, heidän voimattomuuteensa ja siihen, että koko maalliset harmit on kasattuna heidän kannettavaksi. Peilikuva ehtii muutamassa hetkessä tekemään heistä toivottomia, voimattomia, päättämättömiä ,kaikin tavoin vanhoja, väsyneitä ja elämäänsä kyllästyneitä ihmisiä, jotka ei löydä elämästään mitään hyvää. Tekikö peilikuva sen silloin, kun oli poissa paikalta, vai silloin kun käveli ohi, vai jo syntyessään? Miten taivaan nimessä hän ehti?

Ei saisi vihata, ei edes väärin kohtelevia ihmisiä, ei ketään lähimmäistään saisi vihata. Vihaan siis itseäni ja sinua maailma. Olet kammottava, kiero ja täysin tunteeton. Olet epäreilu ja välinpitämätön. Tuuditat minut kuvitelmaan, että kannat minua, olet voimani ja rakkauteni, rohkeus ja tukipilarini jokaisessa vaikeudessa, mutta yllättäen, maailma, sinä oletkin ne vaikeuteni ja ylipääsemättömät esteeni.

Olen kuoleman väsynyt ja sisälläni velloo kuin hirmumyrskyssä. Minä niin vihaan ja olen voimattomanpi kuin ikinä. Kyvytön tekemään tänäänkään mitään oikein. Mikä oikeus sinulla on ottaa minut syliisi ja paiskata hetken päästä kallioihin? Mikä oikeus sinulla on kohdella minua hyvin, kun tiedät, että jostain tulee joku, joka kaataa päälleni kuumaa öljyä. Miksi sinä rakastat ja vihaat minua, järjettömällä voimallasi. Kun minulla ole pienintäkään kykyä, eikä voimaa puolustautua?"

~W~

Tänään koen, että kun tuona päivänä, annoin itseni kirjoittaa vihan tunteeni ulos, aloin parantua. Alkuperäinen teksti oli rajunpi, ahdistuneenpi ja repaleisenpi, kuin tämä, jota kirjoitin ja hioin siihen saakka, että hyväksyin sen ensin fb. sivulla julkaistavaksi ja nyt vuosia myöhemmin sinun luettavaksesi ja itseni muistettavaksi.

On aidon oikeasti niin, että joskus vihaan pitää tutustua kunnolla:
Jotta sen voi rakentavasti käsitellä.
Jotta siitä voi oikeasti päästää irti. 

Jotta sen voi antaa pois.
 Jotta sen voi haudata, kuin tiensä loppuun asti kulkeneet kuuluukin.

Minussa on edelleen vihaa, ei paljon, ei tukehduttavasti, ei niin, että joutuisin sen pakolla piilottamaan, mutta sitä on riittävästi, jotta tunnen siinä olevan voiman. On hyvä tuntea tunteissaan oleva voima. Muttei ole hyvä tukahduttaa tunteissaan olevaa voimaa, koska silloin se kääntyy minua itseäni vastaan.

Luonnonkansan turinoita: Voiko Kirjurit kadota?

"Mikset sinä kerro enää meistä?" Kysyi Tytti eräänä päivänä uittaen jalkojaan tiskialtaassa. Se oli hassu ja apea näky yht'aikaa. Pieni tonttutyttö tiskipöydällä istumassa, puukengät ja raitasukat tiskiainevaahdossa astioiden seassa. Ala huuli mutrussa.

-Mutta Kerronhan minä? Vai kerronko, ainahan meille sattuu ja tapahtuu kaikenlaista mukavaa ja jännittävää. Viimeksikin seikkailtiin Lapissa Otsamolla ja Joulupukin luona. Tavattiin Tulenkultakin. Tytti katseli minua surullisena. Ei ilmeisesti riittänyt.

Tänä yönä minä heräsin siihen, kun hän istui tyynyllä ja itki. -Voi Tytti-kulta mikä on?

Niin Muistattehan kuka Tytti on? Hän on minun kotitonttu, muuntuvainen sellainen. Hän oli aikoinaan Kantolan mummon kotitonttu, äitini lapsuuden kodin huushollerska, joka laittoi tuulemaan kaikkialla. Opetti jopa ystäväni kotitontun Juuson, oikean tontun tavoille.

Ensi kerran tavatessamme hän oli pitkän huiskea ja kaunis tättähäärä, joka koetti pelastaa Hiirolan muorin tavarat.

Ja nyt hän istuu pienenpienenä tyynylläni ja itkee.

-Tytti, minä kuuntelen.

"Minuakinko?" Kysyi Tytti. - Nyt ihan vain sinua. Sinä halusit puhua minulle jo aiemmin. En ymmärtänyt silloin, että sinulla oli paha mieli. Nyt minä kuuntelen.

Tytti alkoi näyttää kuvia. Hän ja Vieno keikkui hierontapöydällä. Tytti pöydän vieressä heilutellen höyhentä ja Vieno vauhdilla höyhenen perässä. Välillä Tytti pienenä pöydällä ja roikkumassa Vienon hännässä, tai ratsastamalla Tuhka Rouvan kyydissä ympäri kievaria.

Välillä istumme kaikki olo huoneessa, minä koneella, tai nenä kiinni kirjassa, tai kädet rasvassa, toisella puolella olohuonetta, pehmentämässä hierontapöydällä pötköttävää. Tytti nukuttaa Kattilan väkeä rauhalliseen uneen ja viihdyttää vieraitamme. Yhdellä kuvamatkalla olemme Kantolassa. Minä marjapuskassa syömässä karviaisia ja Tytti leikkii Jalon, Kyöstin, Jasmiken ja Juuson kanssa ympäri tiluksia.

"Sinä et enää katso meitä. Et ole mukana tarinassa, vaan sen reunalla. Aivan kuin oisit putoamassa siitä pois? Voiko Kirjurit kadota."-En tiedä Tytti, en kyllä missään nimessä tahdo, että niin kävisi. -Kulunut vuosi vaan on ollut niin kiireinen, rehellisyyden nimissä, en ole aina huomannut teidän läsnäoloa. Vaikka jokin vaisto sanookin, ettette ole mihinkään kadonnut, olen ikävöinyt teitä silti. Tiedät sen hassun tunteen ikävästä, vaikka pidät kädestä kiinni, sitä ikävän kohdetta. Sinä kerroit kerran, että ikävöit Juusoa joskus niin. "Sinäkö kuulit sen? Vaikka minä puhuin Vienolle."

-Vienolle?

"Niin, tai siis Kattilan väelle, olihan tässä silloin paljon muitakin."

"Kun me kaikki silloin hämmästeltiin, ettet aikoihin ollut osallistunut meidän juttutuokioihin. Et kirjannut tapahtumia, vaan touhusit jotain muuta. Ja me toivottiin, että oisit sulkenut koneen, tai lopettanut lukemisen ja tullut istumaan meidän kanssa. Vieno ja Vanha Rouva totesi, että heillä on ollut ikävä sinua. Kievarilaiset sanoi samaa ja minä muistin sen, miten kovasti joskus ikävöin Juusoa, vaikka hän piti minua lujasti kädestä."

Joskus vaan tuntuu, että ollaan kaukana toisistamme, vaikka ollaankin ihan vieretysten. Se tekee surullisen olon. En voi puolustautua sillä, että minulla on ollut kiire. Enkä silläkään, että olen alkanut opiskella. Olenhan minä ennenkin ollut kiireessä ja opiskellut ja turinat on korviini kuuluneet silti. -En tiedä minne matkaan silloin, kun en teitä kuule. En halua kadottaa teitä. 

Kiitos että tulit juttelemaan Tytti. Ja voisitko toistekin herättää minut, jos ajaudun liian kauas ajatuksissani? Rakkaudella Kirjuri.