Mahdollisuuden kuorrutteet.

Kurkistelin taannoin Sähköpostini roskapostiosiota ja huhhu että siellä oli kirjekaupalla menetettyjä mahdollisuuksia, olisin voinut saada 1000euroja ja lahjaksi, jos jonkin sortin tuote ihananuutta iPodista älypuhelimiin, kirjapalkintoja ja vuosiksi ilmaiset lehdet ja rahaa casinolla tuhlattavaksi ja matkustaakin oisin voinut vaikka viidesti maapallon ympäri.

Ihana tämmöinen mahdollisuuksien meri. Voin ja saan mitä vaan ja enemmän kuin osaan pyytää.Mutta tämä roskakorin täyte asettaa hommaan aina jonkin mutan, saat sitä ja tätä JOS osallistun tähän ja tähän kyselyyn ilmaiseksi, Hinta vain 15€/kk. Osallistu kamppanjaan, VAIN postimaksun hinnalla, jatkossa SAAT kerran kuukaudessa tuotepaketin hintaan 33, 95€. ja koska vaan voit irtisanoutua (jos löydät puhelin/ netti tms yhteystietomme ja lakipykälät sen sallii.) Ei ostopakkoa, paitsi kolmeen ensimmäiseen tuotteeseen, tuotteen voi palauttaa (ehkä..siis jos vain löydät palautus osoitteet...)

No kaikki tietää, miten hauskoja nämä postin pikku mahdollisuudet on. Kaikki myös tietää että osallistuttuasi johonkin nettikilpaan olet jo voittanut, ainakin joka viikkoisen puhelinkamppanjoinin, kuusi ensimmäistä puhelin myyjää, postilaatikon täydeltä mainospostia, ja sähköpostilaatikon täyteen uutiskirjeitä, sekä roskalaatikollisen lisää huhheijaa kamppanjointia. Ja kirjeen jos toisenkin lööperipostia, mölperifirmmasta. Käytin kerran aikaani lukeakseni kaikki mainoskirjeet, enkä tosiaankaan aio tehdä sitä toiste, sillä yhtä hukkaan heitettyä aikaa ei ole edes se hukkaan heitetty aika. Huomasin etten tarvinnut mainosten tuotteista mitään.

Joka kirjeessä oli varoitus siitä että, ethän vain menetä tätä loistavaa mahdollisuutta. Ainutkertainen mahdollisuus saavuttaa ikuinen nuoruus, timmi peppu, säihkyvä hymy, kerrassaan terve olemus ja oi niin aito rakkaus ja hitosti paperisilppua osta halavalla. Tuo ainutkertainen mahdollisuus palaa postilootaan uudestaan ja uudestaan joka juukelin viikko. Jossakin on kuitenkin ihminen, joka uskoo tuon pupun. Tilaa tuotteen ja pettyy? Vai ehkä se usko sallii hänen saavuttaa juuri tuon tuotteen avulla haluamansa tulokset? Eli kumpi silloin on tulosten aikaan saaja? Tuote täynnä huupaduupaa, vai sydämen pohjasta saakka tuleva luja usko? Jos oisit uskonut mihin tahaansa muuhun yhtä lujasti, oisiko mahdollisuudet toteutuneet yhtä varmasti? Olisi. Ehkä? En tiedä.

Olisi ihanaa saada kaikki tarvitsemansa helposti ja vaivatta. Ja tavallaan niinhän me saammekin. Oman uskomme voimalla kaiken tarvitsemamme. Toki normi yhteiskunnassa tarvitaan myös normaaleja lisukkeita, siihen että saavuttaa haluamansa. Tärkeintä on kuitenkin uskoa siihen lujasti. Luoda sisällään unelma, jonka toteuttaa askel ja pala kerrallaan. Ja muistaa että kaikkein suurin este unelman tiellä, ei ole tietokoneen automaattinen roskapostin seuloja. Eikä se, ettet pidä kyselyihin vastaamisesta. Ei huono tuurisi tai naapurin kerrassaan satumainen onni. Suurin este on yllättäen se sisäinen pelko. Se kuvitelma, joka väittää ettei ansaitse tuota onnea ja ettei ole mahdollisuutta saavuttaa kaikkea haluamaansa.

 Miksi muka ei? No minun on hyvä kirjoittaa tästä. Varsinkin nyt, kun en usko vähääkään, että voisin mitään saavuttaa. Istun kolmatta päivää neljän seinän sisällä. Olen ties monettako kertaa siinä lujassa uskossa että elämäni on käytetty loppuun, mitään en voi enää saavuttaa koska... En kerro perusteluja koska niitä me kaikki toisinaan hoemme itsellemme ja uskomme niihin kunnes jostain tulee jokin näkymätön vastavoima joka sanoo, että kykenenpäs ja pystynpäs, saan ja saavutan ja olen parenpi kuin uskonkaan. MINÄ NÄYTÄN VIELÄ.

Minä ilmeisesti tarvitsen nämä hiidenkirnuni elämässäni, jotta löytäisin sen Sysmäläisen sisuni jonka turvin pääsee taas pätkän matkaa eteen päin. En pidä näistä synkistä ajatuksista, joita päähäni tulee säännöllisen epäsäännöllisesti ja toivoisin tottavieköön, että masennus jättäisi minut jo rauhaan mutta se on osa elämääni. Se on hyväksyttävä , sille on annettava anteeksi ja siitä on päästettävä irti. Sen selitteleminen tai muukaan peittely ei auta eikä ihmisten rohkaisuksi tarkoittamat toimintatarmokkaat kehoitukset milloin mistäkin vastaiskusta tunnemylläköitä vastaan tehoa kuin ainoastaan silloin kun ole tarpeeksi vahva olemaan niiden ainoiden tilaisuuksien ja ulkopuoleltani tulevien mahdollisuuksien ulottumattomissa. Mahdollisuus ja tilaisuus tulee aina omasta sydämestä. Silloin siihin tarttuminen on helpointa ja tehokkainta.

Oli mielialan vaihtelut Hormoonien tai vuodenaikojen tuomia aaltoja tai Kivikauden aikuisia puolustusmekanismeja joiden turvin kenties siihen aikaan selvittiin, jostakin sellaisesta yli mitä nyt ei kukaan käsitä. Ne on helponpaa käsitellä. Tunneskaalojen Muinaisjäänne. Meitä muinaisjäänteitä on niissä tämän hetken lapsissa ja nuorissakin, joka ikäluokassa omansa. Kehomme toimii viisaammin kuin tiedämmekään. Kumpa vaan muistaisimme mihin tarvitsimme kaikki nämä tunteet. Niin hyvät, kuin ne synkemmätkin, sillä elettäväksi nämä on tarkoitettu, vaikkei joka kyyneltulvaa haluaisikaan läpi käydä.

Ja ne mahdollisuudet. Mitä jos unohtaisi koko entisen elämän. Ulkopuolelta tulevat "vihjeet"  hyvinvoinnin peruspilareista. Toki menneissä on paljon ihanaakin, samoin siellä on asioita, joita et kaipaa, muttet saa pois mielestäsikään. Jospa kadottaisit muistisi, ja saisit mahdollisuuden luoda uudenlaisen sinun? Haluaisitko edelleen elää pelkojesi keskellä mahdollisuuksiasi väistellen vai, raivaisitko tiesi oman maailmasi mahdollisuuksiin ja takaisin. Pala kerrallaan, päivä ja askel askeleelta.

Miten tuntuu, että minun näköiseni maailman kuvan täytyy olla todellakin ihan toisenlainen, kuin se muovinen ja teennäisyyttä täynnä oleva maailma, jota ulkoa päin minulle tyrkytetään. Kaikki ei ole rojua ja roskaa, mutta maailman tulvivasta tiedon ja elämäntaidonkirjosta on aina vain haasteellisenpaa löytää juuri minun sydämeni asioita ja mahdollisuuksia.


                                                        Aaloilla keikkuen -W-

En juhli...

Matkoilla maan keskipisteeseen.

Miten selittää ihmisille että poden merkkipäivä kammoa? Miten kiittää ihmisiä kuitenkin täydestä sydämestä länpimästi ja oikeasti kiitollisena, että hän muisti merkkipäivän? Olen oikeasti ilahtunut näistä muistamisista ja onnitteluista. Vaikka näytän räjähtäneeltä ja viikkoja valvoneelta väsyneeltä ja kaikkea muuta kuin onnelliselta. Minä Olen räjähtänyt ja viikkoja valvonut. Enkä juuri nyt onnellinen ja vaikka mieleni tekeekin pyytää sitä anteeksi, ei siihen ole oikeasti tarvetta, sillä olen "tule sellaisena kuin olet"-juhlissa. Meillä ei ole leivottu kakkua, eikä puunattu kotia juhlakuntoon, koska minä pelkään juhlia.

Kautta aikain keväät ja syksyt on olleet minulle helvettiä. Kaunis ja ihana syyskuun alku mene vielä mutta puolenvälin paikkeella alkaa kauhut ja painajaiset. Samoin käy huhtikuun puolessa välissä ja painajaiset jatkuu juhannukseen. Tilastollisesti syksyisin ja keväisin ihmiset sekoaa ja kuolee eniten, tosin näihin aikoihin myös syntyy eniten ihmisiä, mutta valon muutokset tekee pään sisälle ihme fiiliksiä. Tiedän melko tarkkaan sen, että juhlapäivä kauhuni alkoi ilmaantua ensimmäisen kerran 9vuotis synttäreiden lähestyessä. Nyt aikuisiällä ymmärrän sen hyvin, sillä 8v syntymäpäiväni vietin Helsingin Meilahdessa teho-osastolla. Ihanat ja ikimuistoiset synttärit, jos ei muistele outoa ympäristöä, tippahärväleitä ja piipittäviä koneita ympärillä. Eikä sitä että juhlavieraat komennettiin pois noin puolentunnin päästä juhlimisesta ja seuraavaan näkemiskertaan kului lapsen mittakaavassa kohtuuttoman kauan. Ja että syntymäpäiviä juhlittiin hyvinkin helpottuneina, sillä ei ollut kaikin ajoin aivan selvää että näkisin tuon kahdeksannen vuosipäiväni.

8vuotissynttäreistä saakka aloin kiinnitin huomiota siihen, että jos juhlat oli mukavat, niitä ennen tai niiden jälkeen tuli kaaos ja katastrooffi. Joku tuttava, sukulainen, tai umpivieras mutta uutiskynnyksen ylittävä henkilö, asia, tai paikka, kuoli, katosi, joutui sotaaan, erosi, tai muuten vain, joutui kaaokseen, jonka setvimistä jatkettiin viikkoja ja kuukausia jälkeen päin. Samoin kävi jouluna, juhannuksena, vappuna, nimi-ja syntymäpäivinä, kaikkina helkutin juhlapyhinä. Aina tuli joku kriisi joka kuivatti ilon ja riemun tuntemukset rusinaksi, alta kahden sekunnin. Kaikkien niiden UUTISTEN kuuntelu, näkeminen, tai pähkäileminen oli pienen aivoille liikaa ja kun se alkoi toistua säännönmukaisesti joka juhlatilanteissa, ennen tai jälkeen niitä, tai juhlapäivänä, siitä tuli painajainen, jonka yhdistin aina juhlapäiviin. Niin omiin kuin toisten juhliin, kaikkiin juhliin kissanrisiäisistä alkaen.

Päivälleen 10 vuotta sitten päättyi viikon kestänyt mummin hyvästely. Mummi oli jo aiemmin sanonut minulle ja varmasti muillekin, että olisi jo valmis lähtemään pois täältä, joten olin asian jo osittaisesti hyväksynyt ja oli kuin lahja että, mummi viimein aloitti matkansa henkimaailmassa 30v syntymäpäivänäni. Koin myös suurena kunniana olla mukana niiden saattajien joukossa, jotka mummi valitsi vierelleen viimeisiksi hetkikseen. Tiesin sen ettei mummi olisi missään nimessä halunnut näyttäytyä niin avuttomana, sillä hän halusi että meille kaikille jäävän mielikuva siitä reippaasta ja kaikkeen kykenevästä teräsmummista millainen hän todellisuudessa olikin. Jotenkin tuntui, että hän tiesi millä tavoin kunkin kuuluu hänen kanssaan vaeltaa.Minulle tämä kokemus oli tärkeä osa meidän yhteistä matkaa. Kaikilla meillä on hänestä omanlaisensa muistikuva ja varmasti hänen mentyä henkimaailmaan muistikuvia on tullut lisääkin paljon. Ja uskon meidän kaikkien olleen hänelle tavattoman rakkaita ja tärkeitä vaikkei hän siitä korulausein ja lirkutuksin korvillemme vuodattanutkaan.
 
 En pidä kuolemaa pahana, se on aina siirtyminen seuraavalle tasolle ja edelleen elämän jatkumista siellä, mutta jälleennäkemisen ikävä tuntuu pahenevan vuosivuodelta. Ja siihen kai liittyy myös tämä juhlapävä kammonikin.Menetyksen pelkoa ja tulevaisuuden pelkoa yhdistettynä nythetken kauhuun. Mitä jäi saavuttamatta, mitä on vielä tulossa ja jossit siitä, ettei ikinä saisikaan mitä haluaa, tai vielä pahenpaa saa mitä haluaa, muttei pidäkkään siitä.

Miten niin ajattelen monimutkaisesti? Entäs sitten? Minä olen minä ja sinä sinä, kunpikin piikki toistemme sydänlihaksessa. Rakas ja toisinaan raskas piikki.

Vaikka juhliin liittyy iloa, niihin liittyy aina omalla kohdallani järkyttävä ristiriitaisuus siitä, että joku rakas ja tärkeä puuttuu paikalta. Että jollakulla on juuri samaan aikaan suuri suru menetyksestään, tai että takaraivossa on ne vahankansan varoitukset riemusta hyppimisen vaaroista, tulee vielä joku ja kiskoo maton altasi, itku tulee pitkästä ilosta ja pieru kauan nauramisesta. Ain on vaara varjossa odottamassa, jos liikaa ilakoi.

Perustelen siis sinulle sitä että juhlat on minulle kauhu. En juhli merkkipäiviäni, se ei silti tarkoita sitä etten arvostaisi elettäsi, kun muistit minua tänään, eilen ja milloin muistitkin. Arvostan suuresti, sillä sinä pidät minua onnittelujen arvoisena, muistamisen arvoisena ja ylipäätään Sinun huomion arvoisena. Ja vaikket minua onnittelisi, tietäisin sen, että osasyynä voi olla, joko oma juhlakauhusi, tietosi minun juhlakauhusta, tai vain se muisti, joka minulla ainakin on todella hatara. Vaikka voisi se toki olla hatarampikin, pelkoni voisin alkaa hiljalleen unohtaa ihan mennen tullen ja palatessa.


                             Pirusti panikoiden Kiittää kumartaen Wiltsu.

Hohdathan minulle?

 Hei ihanat vauvanvaunujen ja karvakorvain ulkoiluttajat. Elelemme taas niitä syysaikoja jolloin luonto on tulvillaan värikkyyttä AURINKOISELLA säällä. Mutta varjelkoon sitä hämärän hyssykkää.

Säiky ja loista.

Vaikka ruskan värit on niin kauniita ja maanläheisyys on muotia, niin voisitko olla niin ystävällinen, että laittaisit sille talutettavalle karvakamullesi ja työnnettävälle kuljetusvälineellesi, lapsukaisellesi, sekä itsellesi, jos jonkin verran niitä kauniin kirjavan kikertäviä heijastimia? Ihan vaikket muuten, niin autoilijalle/pyöräilijälle silmäniloksi. On varsin sydäntäsykkyröivää siinä hämärän hyssykässä arpoa, että liikahtiko siinä tienpientasreen pimeän hämyssä joku, vai ei? Ja se arpomisen lopettava kolahdus osio, se vasta sydäntä sykerryttääkin, niin sinulla kun minullakin. En halua osua paikalle kun rytisee.

 Se hämärä tulee muuten sitten ihan vesisateen aikaansaannoksenakin, että voi niitä heijasteita pitää mukana päivälläkin. Eivät ole painavia. Ja autossakin niitä heijastimia on vaivatonta kuljettaa, jos sattuu joskus olemaan, sitä renkaan vaihtotarvetta ja muutakin pakkoa muuttaa itsensä huomattavaksi henkilöksi. Ja katuvalot ei rakkaani tee sinua näkyväksi, pikemminkin saattaa käydä ihan päinvastoin. Jos pukeudut tummiin heijastamattomiin vaatteisiin ja sataa vettä, niin olet autoilijoille yhtä huomaamaton katuvaloissa, kun pimeällä metsätielläkin.

elä edes hämärä

elä oo pimmee

Nykymaailmassa on vaateparret tulvillaan heijastimia ja näkyy olevan vilkkuvaloa tennareissakin. Vaikka millaisia härväkkeitä tekemässä ihmistä näkyväksi, mutta kaikki vaatteet ei niitä automaattisesti sisällä. Tarkista ihan itsesi turvaamiseksi onko niitä, ja lisää joka takin taskuun edes yksi. Muista tehdä ne huolettomat pikku paaperot ja haukkumakoneet ja lenkkiseuraalaiset, myös näkyväksi. Jos ja kun vedät/ työnnät, niitä maaston värisiä, kerrassaan muodikkaita vaunuja hitaan rauhallisesti hämärässä, ilman, että itselläsi on minnekään kiire,  muista, että siellä on kuitenkin liikenteessä niitä vauhtisokeutuneita hosupöksyjä, jotka ei näe, eikä kuule, muuta kuin kellon tikityksen. Herätä se Hosuja ja hohda hänen päiväänsä valkeus heijastimilla ja muilla kimalle härpäkkeillä. Tavattoman piristävä ja halpa hengenvakuutin.

Säihky ja loista kuin soihtu ylväs.

Ja kun se ihana karvakorvasi upeassa ulkoilukurapuvussaan (muodikkaasti mustassa) nuuhkii niitä naapurin Dufferiinan laittamia lemmenkirjeitä,  (matkan päässä perässäsi, tai edelläsi fleksinaru kireällä,) niin oisiko liikaa vaadittu, että myös siinä karvakorvan mustassa ulkoilupuvussa, sekä fleksinarussa, olisi se heijastava pinta? Sillä se höperö vauhtisokea pyöräilijä/autoilija, saattaa olla hiukan sokea, huomaamaan sellaista pikku yksityiskohtaa kuin se naru, teidän välillä. Ei hän näe muodikkaan mustan ja syysmustan hiuksen hienoa sävyeroa, jonka joku muu tietenkin kykenisi erottamaan. Eikä toki haittaisi, vaikka itseesikin, jonkin huomiovaloa laittaisit roikkumaan, sillä perin ikävää olisi, jos muodikkaasti mustat vaatteenne sotkeutuisi kolarin yhteydessä kuraan, tai  pahimmillaan veriroiskeisiin.

Muuten mitään, mutta niin itsekäs olen, että en halua, että se roiskuva veri on minun, vaunuasukisi, tai karvakorvasi. Jos aikuinen ihminen itse, on niin pöhkö, että lähtee näkymättömänä liikkeelle, niin vähän joudat kyllä kolhuja saamaankin. 

~Rakastavasti nalkuttaen Wilhelmiina~

                                                   

                                               

Kirjotusvirne

Ei siis hymiö eikä mikään, hassu muutaman merkin muodostama naaman väänne, joka lisätään joka viestiin ja jopa kirjeeseen tulkitsemaan mielialaa ja tunneskaaloja ettei kenellekkään jäisi epäselväksi onko viestin kirjoittaja hymyävän hyväntuulinen, väsynyt, itkuinen, allapäin, tai sarkastinen raivon vallassa oleva flirtti. Miten me selvisimme ennen hymiöitä? Silloin oli ne hymyilyttävät kirjoitusvirheet, tarkoitukselliset tai vahingossa iskeneet.

Niille nauroi kirjeen saaneet ja kirjeen kirjoittaneet, joskus ne jäi vuosiksi huomaamatta ja sitten tuli oikolukija ja huomautti hassuista hairahduksista. Tilutakuista ja ryyniräpäleistä, jotka tuli jo puhekieleenkin joiterin kaltaisiksi ikuisuus sanoiksi. Ne ymmärsi ketkä ymmärsi ja loput katseli ihmeissään, että anteeksi mistä ihmeestä töriset? Erään ystäväni Nausika, ei varmasti katoa millään mielestäni, saati oma epätoivoinen kauppareissuni lapsuudessa kun piti löytää Ryyniräpäleitä, eikä sellaisia kuulema missään myyty. Kukin tahoillaan voi näille sanoille kehittää tulkintansa, kokea ne täydellisen merkityksettömiksi  tai hymyillä ääneen maailman kaikuessa kuin vaskikello hymyn voimasta. Sanat on ihania.

Nekin missä on liikaa se yks pikkuinen E. Huomasin jo heti blokin avattuani että sähköpostiosoitteeseen tuli liikaa se yks pikkuinen ee ja se minua hiukan haittasi ja väänsi, kun aika moni tuli maininneeksi siitä kirjoitusvirheestä. Niiden kanssa kun on tullut taisteltua koko helaelämä. Silloin kouluaikaan Opettaja Pajatie niitä opetti korjailemaan, kirjainten sekamelskaa. Ännät ja koot, ässät ja ärrät, ämmät ja ännät, sikinsokin kuka milläkin rivillä ihan omia aikojaan tipahteli, oli liikaa kirjaimia ja liian vähän kirjaimia ja välillä sanotut sanat ei olleet sinnepäinkään kuin mitä kirjoitettu teksti. Ja minä opin hyvin varhain niin lukemaan kuin kirjoittamaan.

Sepitin tarinoita ja pulputin kuin papupata, omin sanoin, kuvaavasti ja herraties, jopa ymmärrettävästi, jos joku vain tarkkaan kuunteli. Mutta jos virheisiin kiinnitettiin huomiota, niitä saattoi tulla joko entstä enemmän, tai kenties vain teksti loppui, tuli vaikenu, niin kirjoitukseen, kuin puheeseenkin.

Ikäni muistan pitkäaikaisen kirjeystäväni vinkin siitä ettei yhteen pieneen sydämmeen mahdu kahta ämmää... Ymmärrätte varmaan että tarkoitettiin, Ettei sydämeen sanaa kirjoiteta kahdella vaan yhdellä ämmällä, siis sillä M-kirjaimella. Minä tajusin tämän sanaleikin heti ja oi pojat että on tullut tarkasti vahdittua että sydämeen on oikein kirjoitettu. Vieressä voi olla vaikka kuinka monta kirovirnettä mutta sydämeen on aina oikein kirjoitettu.

Nyt korjasin  blokini sähköpostiosoitteen, ja olin vähältä hukata koko blogin, sillä niin kone, kuin minäkin olimme tottuneet tuon pikkuisen een olemassaoloon, kun se poistui, ei koko sivusto ollut ennallaan. Linkitys ei toiminut eikä sivu auennut sieltä, eikä täältä ennen kun joidenkin käsittämättömien käänteiden jälkeen. Opettiko Kullervo lie itsensä oikein lukemaan, vai mitä ihmettä, mutta kerran ja toisen jälkeen homma alkoi taas toimia.

Mutta kun lukee käsittämätöntä kirjoitus virheiden täyttämää tekstiä aikansa saattaa yhtäkkiä löytää virhekaaviosta tolkun järjen ja lukeminen muuttuu ymmärrettäväksi virhemäärästä huolimatta. Joku vain päätti että kirjeet, kirjat ja sanat kirjoitetaan näin ja lausutaan noin ja ymmärretään niin ja vuolaa kaikki me teemme niin. Paitsi kiinalaiset, jotka kirjoittaa piirtämällä ja ties minkämaalaiset joiden kirjoitus on kuin lainelautailua aalloilla. Kauniita koukeroita joita suomalaiskuolevainen ei kykene ymmärtämään niin millään. Mutta oi sanat on kauniita,

Ne soljuu kirjan sivuille, joko ymmärrettävänä tai ymmärtämättömänä ryöppynä, millä tahaansa kirjoitustyylillä ja luettuna ne soljuvat huuliltamme kuin vesiryöppy koskista, putouksista, tai suihkulähteistä, räpsivät kuin löylyvesi kiuasta ja kuin avokämmenet jonkun poloisen poskea. Mieti mitä sanot mieti mitä ajattelet mieti oliko sanojesi tarkoituksena rakastaa rikki vai ripittää ehjäksi, sillä se yksi pikkuinen, hyvin huomaamaton kirjoitus virhe ei ole merkityksetön silloin kun sen lukija ei ole kanssasi samalla aallolla.

Sanoja voi korjata, ne voi pyytää anteeksi, ne voi perua ja ne voi muuttaa merkityksensä aina. Eikä kaikki höpinät vaadi politiikkojen sananikkarointia ja taitoa puhua puolesta ja vastaan samassa lausessa, samalla kertaa. Mutta usein mieleen jää se entinen kirjoitus virhe, eikä aina yksi pyyhekumi riitä niiden jälkien hiomiseen. Saatamme tehdä töitä kauan, ennenkuin mieli muistaa, että joiteri ja vieteri on sama asia, ja että ryyniräpäleitä saadakseen on hyvä pyytää viinirypäleitä, ja jos menet saunaan se on samassa kohtaa kuin se hämmentävän kumma nausika. Ja vaikka se sanottuna onkin niin tavattoman vaikea sana niin onneksi meillä on nuo pienet ihanat lauseet :  Ana Anteksti.  Mina pakastan snua. <3


                        Sytämmellisesti -W-

                     

Hioudun

Niin ne kuluu, kuluttamatta, sekunnit ja minuutit, tunnit kellossa, päivät viikot ja kuukaudet  kalenterissa, Vuodet vuosikymmenet ja vuosituhannet avaruuden aikajatkumossa ja mikään ei  kuitenkaan kulu.

Tässä olen melkein kuin eilenki, melkein kuin kymmeniä vuosia sitten, lähes kuin aamulla lähteissäni, muttei lainkaan kuin eilen tai ensi vuonna. Mikään ei muutu, mikään ei pysy muuttumattomana, yrityksistä huolimatta. Me vain muovaudumme sopivaksi siihin missä olemme, mihin kuulumme, mihin tahdomme juurtua, minne luulemme tahtovamme. Ja me muovaudumme, hiodumme, kulma kerrallaan rösöisiltä reunoiltamme, elämään sopivaksi.

Minä sinua vasten, sinä minua vasten. Silmät avoinna tai kiinni sulkeutuviksi muovaudumme, käännämme toisillemme joko sylimme tai selkämme, kehomme kosketusta kaipaavimman osan. Ja hioudumme toisiimme kuuluvaksi, tai toisistamme irti. Elämäämme kuuluviksi, tai elämästämme irti.

Mikä muutosprosessi kasvaa toukasta perhoseksi? Miten muuttua kudusta sammakoksi? Kuin saippuakupla heräisi henkiin rikkoutuessaan? Mikä määrittelee millainen muutos kussakin elollisessa on oikea oppinen? Eikö meistä selät vastakkain ollessamme, saattaisi silti kasvaa täydellinen rakkaus? Eikö erilleen toisistaan olevista sieluista löytyisi rakkauden liekki helpommin, kuin iäti yhdessä olleesta pariskunnasta? Mitä jos hioutuminen pois jostakin, onkin hioutumista kiinni johonkin, rakasta rakkaanpaan?

Aika kuluu, ja siinä se on kasassa tiimalasin pohjalla, hiekkakiteinä katoamatta minnekään.
Mitä jos kaikki onkin suuri illusio. Minun rakkaus ei kuole, se ei kulu, ei muutu, kohteet ei minnekkään katoa, ei silloinkaan kun olen tunteeton ja turta. Kaikki vain on ja elää... Ja minusta hioutuu sileä kivi.

  Ikuisesti hiotuen -W-