perjantai 23. joulukuuta 2016

Luonnonkansan turinoita: TulenKulta.

~*~
Silmittelin hetken aikaa ympärilleni.
Olin laavussa, pehmeän havupedin päällä ja viereeni oli tehty oikea roihujen roihu. Tulessa räpsy ja paukkui. Tuntui, että aikaa kaiken alusta tähän hetkeen oli kulunut jo ikuisuus. Tunsin itseni vanhaksi ja väsyneeksi ja samalla ihan uudeksi ja ideoita pursuavaksi. Tulta tuijottaessani muistin, että jotain piti kysyä Salamantereilta.

Miten pääsemme Pimeyden luo? Miten voimme kysyä hältä, miksi hän tahtoo vallata maat ja mannut?” Salamaterit räpsähteli nuotiossa. ”Lisätkää tulta, ruokkikaa sitä ja saatte mahtavan avun, polttavan kyllä, mutta se lentää ja löytää minne ikinä tahdotte.” ”Vaan eihän tunturissa ole niin paljoa puita?” Ympäriltäni kuului kikatusta, ”missäs luulet olevasi ja kuka?” Vaikea sanoa näin monen eri käänteen jälkeen” totesin hämmentyneenä. Ympärilleni katsellessani näin Jasmiken ja Kyöstin hymyilevän minun yllättyneelle ilmeelle.

Kantola? Ja minä olen??” ”Te kaikki Kirjurit! Yks ja sama.” pomppi ja loikki Juuso ja Tytti ympärilläni. ”Entistä sekavanpaa, mutta hei täällä on puita, tuo risukasa tuleen ja tuo samoin ja kuka jaksaa, raahatkoon nuo vanhat hirret sinne myös. Yhtään en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, mutta kaipa Aika ja Salamanterit neuvoo.” Tokaisin ja hulina ympärillä yltyi. Kaikki tarttui toimeen.

Salamanteri neuvoi nauraen, pitämään lystiä ja me pidämme. Rakas Pirssi-Uljas, peltipolleni tulevasta ja menevästä, nököttää kotvan matkan päässä tienristeyksessä ja liekit senkuin kasvaa. Kun liekeistä sihahtaa kipinäryöppy, liekinhenget ja Nyt-Aika komentaa meidät Uljaan suojiin. ”On aika lähteä!” Määrää en osannut laskea montako meitä oli, mutta autoon änkeyduttyämme katselimme ikkunoista, kuinka liekeistä nousi loistavan liekehtivä tulenkultainen lohikäärme. Semmoinen, kuin Kiinalaisissa jutuissa, semmoinen, jollaisen voi nähdä vain unissaan.

Se kääntyi nuotiota kohti ja haukkasi sen ruuakseen, samoin muutaman puun, pensaan ja vanhan Kantolan kievarin puurauniot. Lohikäärme asteli arvokkaasti Uljaan viereen, esittäytyi TulenKullaksi ja pahoitteli, sillä hänen täytyi nielaista meidät. Muulla tavoin matkustaminen ei tullut kuuloonkaan, sillä muutoin hän valitettavasti polttaisi meidät. ”Uljas kestää kyllä, Aika pitää siitä huolen ja Kirjuri tietenkin. Nimetyt asiat muuttuu kestävimmiksi, kuten tiedät.”
Hikkasin hetken ja totesin, etten kyllä tiennyt sitä, mutta kaikki tuntuu ymmärrettävämmältä, jos niillä oli nimi. ”Sama asia,” hihitti TulenKulta ja siirtyi Uljaan taa. Seuraavaksi näimme, kuinkan valtava kita aukesi ja sulkeutui pian ympärillemme. Niks ja naks nielaisu ja Uljas asettui mukavasti TulenKullan vatsaan.

Jalo ja Kyösti tahtoi lentää ja minä sanoin ettei Uljas lennä ja nyt se ja me olimme, kuin elävässä lentokoneessa ja pian me lensimme kaikki. Lämpimässä kyydissä ja vielä niin, että kaikkien tulenliekkien ympäröiminä, näimme jopa maisemat ja voi sitä ihailun määrää. Taivaallisen kaunista. Aivan piaan näimme allamme pimeän ääriviivat ja saavuimme Inarin yle. Revontulet loimusivat edelleen, kirkkainpina ne olivat Otsamon yllä ja sinne me suuntasimme ensin. Laskeuduimme Rinteeseen, täällä kylmyys tuntui minuun voimakkaimmin. Kymmenet sotilaat seisoivat kuin patsaat paikoillaan. Yhden käsi oli pusertunut jäätyneenä Tuulihuilun ympärille. Kutsuimme Kaamoksen ja rinteessä olevia tonttuja apuun.

Kukaan ei hämmästynyt tulostamme, eikä tulisesta matkakumppanistamme, ilmeisesti meitä oli odotettu tavoin ja toisin. Kun Kaamos oli saanut sotilaat parantavaan uneen, Huilua pidelleen käsi rentoutui ja Aika saattoi ottaa huilun haltuunsa. Tuulet liittyivä seurueesemme. TulenKulta tuntui kasvavan niiden ja revontulten voimasta. Rinteessä ollut Usvakansa liityi joukkoihimme, samoin kuin Lumikeijut ja osa tontuista. Lohikäärmeen lämpö piti Usvakansan ja Lumikeijut sulana, muttei liian sulana. Tunturin Usva liittyi jopa seuraamme Uljakseen. Vain he, joita tarvittiin hoitamaan nukkuvaisia ja jäätyneitä, jäivät Kaamoksen avuksi.

Me suuntasimme sinne, minne Pimeys oli laajimmin levittäytynyt.
Hiljaa, vain valtavat tulisiivet ripsahteli, kukaan ei puhunut, kukaan ei virkkanut sanaakaan. Ei laulua, ei hyminää. Aivan kuin oisimme koonneet itseämme, elämämme vaikeinpaan keskusteluun. Aivan liian piaan olimme taivaan korkeuksissa, jossa, minne tahaansa katsoessa, näkyi vain pimeyttä. ”Oletko valmis?” Kysyi Huubert.”Enpä usko olevani, enkä odottamallakaan semmoiseksi muutu.” vastasin kauhuntuntu sisuksissani.

Kuiskasin pimeyteen kohteliaan Kysymyksen ”Saanko puhutella?” Vastausta ei kuulunut, odottelimme. Vasta hyvin monen sydämen lyömättä jättämyyden jälkeen, kuului ohuen ohut, kiukkuinen ääni ”Miksi vaivaat minua?” ”Me tahtoisimme tietää miksi veit Tuulihuilun? Koetitko Vallankaappausta? Saimme sen takaisin sokeutuneilta sotilailtasi, mutta tahtoisimme tietää, onko tämmöistä varkautta odotettava toistekin?”

En minä valtaa tahdo, tahdon vain nukkua ilman jatkuvaa luritusta ja valon välkyntää, onko se liikaa pyydetty? Kaamos valvoo pimeän ajan ja hänen mielikseen välkkyy ja rätisee. Pakkasen kylmät hopeat ja timantit kimaltelee hangilla kuutamossa ja tähdet välkyy taivaalla. Revontulet loimottaa samoin, ja nyt te hullut olette vielä sytyttäneet rovioita koko pohjoisen metsät täyteen ja ratsastatte tulenpalavalla pedolla. Mitä Pimeyttä ja hiljaisuuden rauhaa se sellainen on, missä rummut soi ja kansat laulaa loilottaa ja valoa luimuaa kaikista suunnista. Ettekö te ikinä lepää ja nauti siitä vaiheesta, jossa musta on mustaa. Pimeys, kuin avaruuden mustassa aukossa. Siitä pimeimmästä pimeydestä, hetkestä ennen auringon nousua? Minä kaipaan kotiini Kuuhun, Talven järvelle, hiljaisuuden kehtoon. Mikä rauha siellä vallitseekaan, kun kuu kääntää selkänsä Auringolle ja kotoni Talven järvi, jää Kuun pimeälle puolelle.”

Katselimme kaikki yllättyneinä toisiimme? Ei vallankaappausta? ”Ei, vain syvää unta ennen Auringon nousua.” ”Et tee tätä toiste?”
No en tosiaankaan, kuka teidän vastarintaanne kestää? Metelöitte kuin mielipuolet. ” Katselimme toisiimme, aina vain hämmentyneenpinä ”Miksi sinä sitten tulit tänne?” ”Aurinkomyrskyt toi, enkä kykene enää palaamaan, koska voimat ei vielä riitä.”Pimeys huokui lohdutonta surua. ”Sopisiko sinulle, että kun Tuulihuilu nyt jälleen palaa käyttöön, tuulten soittaessa sinä voisit asettua Isä-Äiti Ajan luolaan lepäämään, sen seinät on niin paksut, ettei huilu kuuluisi sinne? Saisit nukkua rahassa?

Pimeys ympärillämme mustui ja lepatti, tuntui jopa pienentyvän ja hetken päästä ohut ääni kuiskasi ”Voisihan sitä kokeilla.” Kun vielä ehdotin, että Joulun jälkeen, kun Pohjatuuli alkaisi herätellä aurinkoa, TulenKulta voisi kyydittää Pimeyde takaisin kotiinsa kuuhun, alkoi Pimeys lepattaa ympärillämme yhtä lempeästi, kuin Kaamos konsanaan. Asia oli sillä sovittu ja huokasimme helpotuksesta.

Vielä yksi ongelma oli jäljellä, voisiko Pimeys auttaa, ettei sotilaat enää uudelleen varastaisi Tuulihuilua?
Kuka sitä enää varastaa tahtoisikaan, kun maailman valotkaan ei oikeasti ole siihen kytkettyjä? Mikä tahaansa aito ilo ja riemu, vähäinenkin ystävällisyys toista kohtaan, tuo valot takaisin. Mitä enemmän ystävyyden voimaa ja onnellisuutta ja joka tähti saa hehkuansa takaisin. Saati sitten tämmöinen määrä erilaisuutta ja ystävyksiä yli Luonnonkansan rajojen. Turha on uhkailla maailmaa pahan pimeyden voimilla, kun rakkaus ja auttamisen halu pysyy näin suurena. Ettehän te varsinaisesti tarvitse Tuulihuilua.” Pimeys huokasi kyllästyneenä. ”Mutta me pidämme sen soitosta, sinun korviisi se ehkä vihloo, kun olet avaruuden hiljaisuuteen tottunut, mutta me kaipaamme sitä, eikä muut, kun tuulet, osaa soittaa sitä. Emme halua, että sotilaat varastaa sitä enää.”

Jos Kaamos ottaa sotilaat avukseen vaalimaan Kaamoksen pimeyttä ja leudoiksi ajoiksi pyydätte heitä suojelemaan Tunturin Usvan tanssivia Usvaenkeleitä, huilu muuttuu toisarvoiseksi heille. Sotilaat on ihastuneet Usvakansaan ja Usvaenkelten tanssiin, Usvakansan vuoksi he ovat valmiita millaiseen ystävällisyyteen tahaansa. 

Takapenkiltä kuului Tunturin Usvan tirskahdus, ympärillämme oleva Tulenkulta hytkyi ja hikkasi, pian jopa hönkäisi hilpeästi liekkejä kidastaan... Jaa, vai semmoinen herkkä kohta. No tällä suunnitelmalla selvisi pitkälle. Kantolasta Lappiin ja sen ylikin. Otimme ehdotuksen ilolla vastaan. Sen jälkeen opastimme Pimeyden luolalle ja Aika luovutti Tuulihuilun Pohjatuulelle. Hänen soitton aikana kaikki tuntureilla olevat aloitti hyrinänsä, loputkin tähdet syttyi ja aika alkoi taas kulkea kummia reittejään. Isä-Äiti Aika tokaisi TulenKullalle, ”Otahan evästä ja sitten suunta Korvatunturille. Meidän työmme täällä on tehty.” Lohikäärme haukkasi nuotion toisensa jälkeen.
Istuimme sen sisällä ja katselimme tätä kummaa Tulennielentä näytöstä silmät ymmyrkäisinä.

Kaiken keskellä Juuso älähti, kuin muistinsa saaneena. ”Niin Juhlatupaan, joko minä nyt viimeinkin valmistun ja saan sen oman työpaikkani? ” ”No näin taitaa käydä” tirskahti Tytti ja halasi Juusoaan lujasti. ”Tämän kaiken jälkeen pääsy Juhlatupaan on ilo ja onni. Siellä me saamme juhlia kaikki, Kirjurit myös, me kyllä toimitamme Satulan kirjurit ja Punapään ja Sinipipon ajoissa oman aikansa kotosiin. Mutta ensin Korvatunturin juhliin”
Siis mekinkö? Voiko ihminenkin muka tulla Joulupukin Juhlatupaan?”
No mitäpä luulet?” hörähti seurueeni, ”Ilman sinua, ei olisi tätä tarinaa. Ei edes sen aavistusta. Onhan meidän juhlittava että sait kaiken onnelliseen loppuun. Ja näistä juhlista saat varmasti lisää kerrottavaa seuraaviin aikoihin. On ne sieltä, taikka täältä maailmasta. Vielä toistaiseksi Kirjoittamattomina.”
~*~

Kiitos matkaseurastanne.
Rauhallista ja hyvää Joulua!
Onnekasta tulevaisuutta!
TLuonnonkansa ja Kirjurit.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti