Semmosta...

Voisipa itsensä ottaa välillä kuin pienen lapsen polvelle/sylkkyyn istumaan ja kysellä siinä sitten, yhtä aikaa aikuisena lapselta ja lapsena aikuiselta, että kuinkas on päivä puksuteltu. Kulkiko kuin Tuomas- Veturilla, vai sujuiko kuin Strömsöössä? Tuliko päivästä silkkaa iloa, vai kiukuttaako, kuin Känkkäränkän jäljiltä?

Ja mitäpä voisi sille päivän jälkipyykille tehdä? Riittääkö kun himppusen tuuletellaan ja putsitaan päälimmäiset pölyt pois, vai täytyykö ottaa syväpuhtoa ja kuurata ihan joka solusta, kaikki möhnät irti. Tarviiko lähteä keskustelemaan kavereitten vanhemmille, että teijän sisäinen lapsi on kettuillu meijän sisäiselle lapselle ja nyt sillä sisäisellä lapsella on tuhannen traumat siksi, että Jalno-Julmuri pissi Wilna-Vekkulin riisimuroihin ja söi sen jälkkäri patukat. (Anteeksi kovasti, että pääosissa kiusaajana yllättäin esiintyy oletettupojankloppihenkilöitymä ja martyyriosapuolena, oletettulikantirakkahenkilöitymä)

Niinkuin aina, kun oletettu aikuishenkilöitymä lähtee hoitamaan lapsihenkilöitymän henkilökohtaisia ongelmia, Aikuishenkilöitymä tunnetusti nolaa lapsihenkilöitymän, alkamalla räyhätä kiusanhengen aikuishenkilöitymälle. Sillä välin lapsihenkilöitymät Jalno-Julmuri ja Wilna-Vekkuli sopii asiansa ja Wilna tasapuolisuuden vuoksi pissii Jalnon lempikenkiin ja Jalno taas kaivaa salakätköstään Wilnalle, viikon vanhan, neljästi pureskellun salmiakkipurkkapallonsa, joka ei enää maistu, mutta on kahvakuulan kokoinen.

Sisäisten lapsihenkilöitymien välit on taas ihan kivasti, mutta aikuishenkilöitymiä ottaa päähän niin paljon, että kaikesta harmituksesta on avauduttava oikein sosiaaliseen mediaan, jossa kaikkien ymmärtäväisten ja antiymmärtäväisten aikuishenkilöitymien riemullisella kanssariehumisella, saadaan aikaa jopa mediaa kohahduttava kriisi, jonka purkamiseen tarvitaan puolenvaltakunnan sosiaalityöhenkilöitymät, jotta jo sovussa, isoa kahvakuulan kokoista salmiakkipurkkapalloa jäystävät Jalno-Julmuri ja Wilna-Vekkuli, aikuishenkilöitymineen, voivat käydä jutustelemassa kokemistaan traumoista, jonkun viisaan Psykolokishenkilöitymän kanssa.

Lapsihenkilöitymiä pitkästyttää jaaritukset ja he siirtyvät päikkäreille, kun taas aikuishenkilöitymät tuijottaa syyttäen, ensin toisiaan ja sitten psykolokishenkilöitymää, joka tuntuu puolella sanalla saavan koko homman entistä sekavammaksi ja elämä ei kun pahenee. Paitsi että nyt aikuishenkilöitymät yhdistää voimansa ja haukkuu psykolokishenkilöitymän ihan hornantuuttiin ja ilmoittaa lastensuojeluhenkilöitymälle, kun psykolokishenkilöitymä ei tajua pikkulapsihenkilöitymän traumoista yhtään mitää.
 

Ja taas on seuraava soppa käymistilassa.

Ok. On ehkä parenpi, ettei samassa ihmisessä ole kuin ne sata sivupersoonaan, eikä niiden ole mahdollista haastaa toisiaan mihinkään. Joidenkin päivien sujuvuus oisi jo moneen kertaan saattanut minun aikuishenkilöitymän ja sisäisen lapsihenkilöitymän sisällissodan partaalle. Joten jos vain kuvitteellisesti otan ja juttelen mukavia harmistuneelle sisäisyydelleni, enkä lähde aikuishenkilöitymänä etsimään niitä, jotka kiusi taas kerran  Pikku-Wiltsua. Selvittäköön itse harmituksensa, eiköhän se jo ihan pian oo tekemässä purkkapalloja  ja sitten leikkaamassa Niilo-Pietarin hiuksia, kun se purkkapallo tarttu takatukkajeejeehen.

Sekopäisiä päivän päätteitä kaikille. Sen lisäksi että lukeminen kannattaa aina, muistakaa syödä hyvin ja nukkua aina kun siihen on tilaisuus. Sillä väistetään monen sisäisen lapsihenkilöitymän kiukkukohtaus.

Suurella sydämellä
~W~

Rentoutusretki.

 Minä koetan kovasti uskoa siihen, että tuurini kääntyy paremmaksi. Muutamia hyvän onnen hetkiä jo koinkin tällä viikolla, mutta tänään taas joutui Usko koetukselle.

Päijätsalon tiet kulkee varmaan kaikki rannalle, mutta ei aivan helpoimmasta päästä ole rannan löytyminen, jos on Wiltsu ja Sinkelillä. Yhtä tietä tuonne päin ja ollaan mettäpolulla, no koetanpa ajaa sitä metsäpolkua, jos sieltä pääsisi. Ei käännynpä ympäri, miten täällä voi olla näin tuhannen pöheekköistä? Miten täältä pääse pois? Ei perr...aina vaan syvemmällä salossa. Eikö se täältä mennyt? Ei.

Ympäri ja seuraava reitti, räksän lapsonen nakottaa keskellä polkua ja pomppii eteenpäin pyörän edellä, koska kukapa sitä pusikossa tahtoisi olla. Kato, nyt ois ranta, ei, siinon mökkikin, veikkaan ettei ne taho kiehuvaa fillaroijaa laiturilleen. Piä tunkkis, en ois tullukkaan. Ympäri. Seuraava reitti, taas umpikuja, sekä jonkun mökkipiha, valpas vahtikoira murahtaa varoituksen ja lähtee tuomaan minulle pehmonalleaan, perässään omistajansa, jolta uskaltaudun kysymään ihan ääneen, että miten täältä pääsee rannalle. Ollaan kuulema saaressa, joten ihan helposti.

Onneksi vielä sen verran löytyi huumoria, etten sanonut pahasti, vaan hymyilin nätisti ja tarkensin, että haluan rannalle, joka ei ole jonkun mökkiranta, vaan ihan kaikkien uima-intoisten käytettävissä. Herra neuvoo reittiä ja mie kuuntelen pää punottaen ja tarkkana kun porkkana. Matka jatkuu ja taas olen Sinkeleineni menossa. Ensin tietä ja sitten polkua, ja hetken päästä pöpelikköä ja taas umpimettää ja hohkaavaa kuumuutta. Pientä kinttupolkua ja ryteekköistä rantaa löytyy kyllä, mutta ei saakeli tälläsestä paikasta pääse edes varvasta kastamaan.. Aaaaarrrrg.. 

Pikku raivarit ja ryteikko jatkuu, päättyen rakennustyömaalle, pihalla merkit, että läpi kulku kielletty, mutta juttu on kyllä semmonen, että korpeen en enää takaisin mene, jos täällä on liki valmis mökki, täällä on pakko olla tie, jota pitkin pääsee pois. Pomppaan pois pyörän päältä ja taluttelen sitä rakennustyömaalla valmiina pitämään puolustuspuheen, jos joku tulee häätämään minua mailtaan pois. Luojan kiitos täälä tosiaan on tie. 

Ja taas matka jatkuu, pääsen alkupisteeseen ja uusi etsintä alkakoon, tosta, tosta ja tosta, tossa menin harhaan eli seuraava risteys ja siitä alas ja tonne. Ei, taas ryteekkö, kinttupolku ja Kyy, ÄITIIIIIIIII!!!!!! Samalle tontille kyitten kanssa en kyllä mene. Liki itku kurkussa taas suunnan vaihto, pari rumaa sanaa ja ihan suoraa huutoa hetki ja tuskanen rytyytys rönkkötietä eteenpäin ja vuolaa, met pääsimme perille. Olipa helppoa. Niin kiehuvan kuumottava tunne on päässäni, että pelkään saavani lämpöhalvauksen, tai ainaki sihiseväni, kuin kuuma kiuas veteen päästyäni.

Talviturkki hukkuu Päijänteeseen. Uida polskutan pitkään ja tunteella, alkaa liki palella. Puen ja kokoilen itseäni, jotta jaksan lähteä paluumatkalle. Ennen lähtöäni keksin, että käynpä vielä kastelemassa vaatteeni, ennen kuin lähden takaisin, ovat mukavamman vilpoiset. Sanottu ja tehty, kävelen kanssa uipottelijoiden ihmeeksi, kaikki vaatteet päällä, takaisin järveen. Voi EI.. Puhelin puseron taskussa, samoin lompakko....No kaikki tallessa, mutta varsin vetisiä. 

Eli, ehkä viestit puhelimeen tulee ja puhelutkin. Juuri testailin sitä ja äippä kysyi miksis ääni kuulostaa, kuin tulisi järven pohjasta, että ilmeisesti on vettä linjoilla. Mutta vaikka se Aatami puhelin onkin tottunut uimaretkiin, ei se varmaan enää kovin kauaa jaksa likomärkänä palvella. 

Nää on niin ihania nää rentouttavat pyöräretket, suosittelen lämpimästi. Matkaa tälle pienelle rentouttavalle lenkille, kertyi n 35km sen kuvitellun 25km sijaan. Kävi ihan hikiliikunnasta. Ja jos positiivisesti ajattelen, Kyy ei ehtinyt purra, Sinkeli on ehjä, jossain talteen laitetussa pakkauslaatikossa, pitäisi olla kenties varapuhelin, (vaikkakin etsinnästä huolimatta se on edelleen tallessaan.) Itselläni soi kirkonkellojen pauke pääkopassa ja jäljellä on ehkä vielä yksi hermo, tilanne ei siis ole tyystin toivoton, joten taidanpa mennä lepäämään.

Kesäisin terveisin:

~W~