Aina olen kuullut puhuttavan uutuuden viehätyksestä ja siitä kuinka, kaikki erilainen ja arjesta poikkeava virkistää.
Tässäkin taas nähdään miten joukkoon kuulumaton mie olen. Pitäisi uudistua ja koetinkin parhaani mukaan, mm opetella uusia asioita. Mutta uusi sanasto ei pysy mielessä, uudet asiat ei tartu muistiini, enkä opi kunnolla, vaan kaikki on hidasta ja jähmeää.
Möyhimö ajanmukaisti ajanvarauksensa ja sehän sitten toimii loistavasti. Ainakin joskus. Siinä sivussa kuitenkin pidän kalenterisysteemiä, vanhaan hyvään tapaan kynin ja paperein. Sekaisinhan kaikki menee, mutta vanhasta on vaikea luopua. Se on niin ihanan tuttua ja turvallista.
Kauhupainajaisia koin, kun joku meni ja väitti, että Uljas Peltipolleni on jo niin vanha, että se alkaa piaan olla PAKKO vaihtaa?????? Miten niin pakko? Miksei vanha ja laadukas oisi ihan yhtä käypänen peli, kuin uudet ja tuntemattomat? Ei Uusi kylmä peltimikälie, voi olla yhtä mukavaksi muotoutunut ja tuttu ratsu maailman teille, kuin Uljas.
Aatami puhelin on soitellut hyvin, kömpelyydestäni huolimatta. Se on pudonnut ja kolhiutunut, sadasti, mutta yhtä kaikki toimii edelleen. Edeltäjänsä nuo kyseenalaiset älyköt "uuden ajan innovaatioita" aina hankalanpia toimivuudeltaan ja teholtaan, muistapäivittää, eivoidapäivittää, synkronoidaan, eitoimi, asetukseteitoimi, eivoipäivittää, koska ei ole päivitetty...
Uusi polkupyörä(nyt jo 6v)on ihana, koska se nyt vaan oli ihana, Ei liikaa liikkuvia osia ja se vaan oli rakkautta ensi hetkestä eteenpäin. Ei teknisyyttä. Mie monesti mietin uudistusten sujuvuutta, jos niissä on tuttua ja turvallista ne on OK. Pyörähän me taidettiin keksiä jo kivikaudella. Siitä tuli monen kaatumisen jälkeen kaveri ja sitten rakas ystävä. Kuten tulesta, tuli toi lämpöä ensi säikähdysten ja palovammojen jälkeen, mutta tulta osaan edelleen kunnioittaa tyyppinä, jolle ei tule mieleenkään kääntää selkäänsä. Polttaa vielä kaiken ympäriltään.
Mutta se Uutuuden vastenmielisyys.
Vaikka viime aikoina minä olen toivonut elämääni muutoksia, niin täytyy myöntää, että kun muutokset tulee poran pärinänä, tai muina kovina ääninä suoraan tupaan, alan ahdistua. Eikä helpommaksi muutoksia tee, uudet koneet, uudet ohjelmistot, uudenlaiset tavat tarkistaa näkö, uudet silmälasit, uusi tietokone, uudet kuntoutusohjelmatkaan. Nämä pikku muutokset onkin yllättäen kuin uusi tie, vanhaan tuttuun paikkaan. Tuntuu tekevän koko tutun paikan vieraaksi ja myllätyksi. Ja sekin ahdistaa. Miten voi odottaa ja toivoa muutoksia elämäänsä, kun ne pienetkin asiat myllertää maailman hallitsemattomaksi.
Muistiongelmaisen ihmisen elämä on varmaan samanlaista. Tietää minne on menossa, mutta ei tiedä miten sinne pääsee, koska joku on käynyt laittamassa tiet vääriin paikkoihin. Rakentanut talon kohtaan, jossa ennen oli pelto, tai polku parhaaseen marjametsään. Ykskaks koko elämä on käännetty ylösalaisin, eikä se mikä oli helppoa ja turvallista, olekaan enää mitään sen suuntaistakaan.
Ihan täysin en voi mieltää oman maailmani hankaluuksia muistiongelmiksi, mutta toisinaan huolestuttaa hiukan sekin, että josko vika kuitenkin myös siinä? Kun miettii miten vastemielistä kaikki uudistukset minulle on. Toki niinhän ne on olleet aina. Paitsi pikkulikkana, jolloin telkkaritekniikkakin tuntui ihan päivänselvältä.
Edellisen kerran vaihdettuani silmälasit, olin ahdistunut lähes kaksi vuotta siitä, etten voinut luottaa näkemäni. Pienikin väärä vilkaisu vikakohdasta linssiä ja portaat muuttui pulkkamäeksi. Opin hiljalleen jättämään "silmät kotiin", lähtiessäni liikkeelle kävellen. Ei ylpeä ja leuhka, vaan lievästi "huonon näkönen." Nyt on seuraavat "silmät" tulossa ja hiukan kauhulla odotan, tuleeko niistäkään näkevää apua?
Miksi minä sitten tahdon uudistua? Miksi haluan muutoksia elämääni? En osaa sanoa, paikalleen juuttumuskaan ei tunnu miellyttävältä.
Nyt kauhistelen kun Blogin sisältö on muuttunut, sen ulkonäkö vaihtunut sillä välin, kun olen ollut kirjoittamaton. Epämukavaa, osaankohan edes käyttää tätä? Lisänä on uudenkarhean tietokoneen sisäänajo, uskotteko niin inhoan sitä, ettei läppärin hiiri tajua, etten tahdo suurentaa, tai pienentää näkyvyyttä koko ajan. Sekin ärsyttää, ettei näppäimistö ole oma tuttu kaveri, vaan kirjaimet ovat siirtyneet asteen väärään suuntaan. Pitäisi olla kerralla kohdallaan, muutosten "sisäänajo" ei ole se minun juttu.
Ja silti jokin minussa etsii muutosta, uutta kotia, uusia kokemuksia, uusia tuttavuuksia, uusia paikkakuntia, uutta näkökulmaa,, parenpaa kuntoa, uutta tyyliä olla, uusia työtapoja,...uutta ratkaisua siihen, että asiat voisi olla yksinkertaisenpia...
Uusia tapoja mennä epämukavuusalueelle ja kehittyä?
Eikö siellä epämukavuusalueella voisi olla hiukan viihtyisänpää ja helponpaa edetä? Suohon uppoaminen on aina ollut jollain tapaa vastenmielinen kokemus. Unimaailmassa siellä ei ainakaan koskaan tunnu etenevän mihinkään.
~Pähkäilee W~