Asiasta kukkaruukkuun.

Joihinkin asioihin sitä vaan kiintyy. Ja vaikkei kiintyisikään, niin kaiken moista sitä tulee silti, hamstrattua nurkiin kuleskelemaa ja varpaita kolhimaan. (Ihan vissisti, jos jokin on ylimääräinen, se on aina tiellä), tai jos ei olekaan ylimääräinen, ja silti siihin potkit varpaitasi, se yrittää kertoa, että ota minut käyttöön, tässä olen ja odotan, että annat minun olla hyödyksi. Asiat ja tavarat tykkää olla hyödyksi.

Koko sen ajan, jonka olen asunut tässä asunnossa, olen tehnyt niin sanottua vanhasta luopumista. Aikaa on kulunut yli, tai alle 20v ja edelleen, on asioita, joista pitäisi päästää irti, täytyisi luopua ja joita tarvitsisi poistaa. On tavaroita joita pitäisi hankkia, täytyisi löytää ja tarvitsisi oppia käyttämään. Mutta yllättäen tajusin, ettei minun kiintymykseni kohde olekkaan tavaran, tai asioiden hankinta, tai niistä tavaroista ja asioista luopumisen tarve, eikä luopumisen tuska. Olen kiintynyt pitäätäytyytarvitsee-ajatteluun.

Pitäisi, täytyisi ja tarvitsisi asioiden ajattelu, on hirvittävän kuluttavaa ja päätä vaivaavaa. Jos kysyn kunkin pitäisi, taytyisi ja tarvitsisi kommentin jälkeen, miksi? En osaisi vastata tyhjentävästi ja hyvin perustellusti. Pitää, koska monet muutkin tekee niin. Täytyy, koska niin on aina ollut. Tarvitsee, koska... no koska sanon niin. Ei se anna, eikä ota minulta pois, vaikkei niin oisikaan, mutta, jos ei ole, ja sitä ajattelee tarvitsevan, pitävän, tai täytyvän, tulee ahdistavan painostava olo ja ja keskeneräisyyden ja epätäydellisyyden tunne, kun en ole vaikka...

Kautta-aikain ihmisille on jostain ylemmältä taholta (oman pään sisältä ja toisten "arvokkaanpien ihmisten" taholta, annettu opasteita miten, kuuluu, täytyy, pitää ja tarvitsee toimia, jotta oisimme kuin muut. Jotta olisimme YHTEISKUNTAKELPOISIA.) Meillä on tietynlainen kaavakuva elämän kulusta ja siitä, mitä missäkin vaiheessa elämää, Normaalisti, tapahtuisi. Mutta mitäpä, jos Nuori mies onkin sen normaalin tyttöystävän sijasta kiinnostunut poikaystävästä ja Nuori tyttö tahtookin sen poikaystävän sijasta, olla yksin? Tai jos sitä poikaystävää, tai tyttöystävää ei koskaan löydykään ja alkuaskelista alkaen, nuo "normaalit" elon askelkuviot menee pieleen.

Jos opiskelupaikkaa etsiessä havahtuukin siihen, että en tahdo, enkä halua kouluun. En tiedä, mihin haluan töihin. Ammun hakuammunnalla itseni kuuhun ja huomaan, että olenkin matkalla suoraan mustanaukon nieluun. "Tiedän" jo lähtölaskennassa, ettei mikään, mitä teen, ole sitä, miksi minun on tarkoitus tulla, vaan en osaa valita/tehdä toisinkaan, koska kaikkienhan tässä vaiheessa eloaan, oisi oltava koulussa, töissa, talollinen, perheellinen ja velvoitettu monin eri tavoin. Ja niin vain valun virran mukana, avaruuden ajattomuudessa, toisinaan, jopa vihaten joka hetkeä, tuossa elon virrassa. Sillä tämä ei ollutkaan minun elämää. Se on muualta ohjautunutta eloa, hengittämistä ja pakko oloa, mutta ei sitä, mitä minä rakastan ja josta iloitsen.

Ja ns. viikkorutiinit esim. näin aikuisena itsellisenä yksilönä. Yhtenä päivänä tehdään viikkosiivous, toisena päivänä pyykätään, yhtenä leivotaan ja joka päiväinen ruokammekin, olisi kiitollisuutta herättävää, eikä se tule kuin "Manulle illallinen" vaan sen vuoksi on tehtävä hiukan sitä ja tätä. Tietyssa vaiheessa maksetaan laskut, toisessavaiheessa huollatetaan, autot, tietokoneet, puhelimet ja kroppa. Jokaiselle rutiinille on hetkensä ja ne on jossakin ihmis-allakan kätkössä määrätty tehtäväksi tietyssä järjestyksessä, tietyin tavoin ja rutiinein."Normaalille" olennolle nämä ei olisi tuskanhien paikkoja. Nämä kaikki hoidettaisiin päivätyön ja harrasteiden ohessa, samalla, kun normaalilla ihmisellä, oisi vielä perhekin huollettavanaan.

Minä olen silmät selällään seurannut aktiivisenpien ihmisten eloa tuolla sosiaalisessa maailmassa. (väsepöökki) Ja totean vaan, että ei pysty, en edes tahdo. Ole onnellinen, jos päiväsi on niin täynnä kuin on, mutta toivon sydämestäni, ettet moiti minua siitä, että tyydyn vähenpään. Suorastaan minimalistiseen. Asia päivässä tyyppisesti, toisinaan siinäkin on liikaa.

 Olenko täten yksilönä epäonnistunut? Tätä mietin säännöllisen epäsäännöllisesti, vähän siltä sun tältä kantilta. Aina, yrittäessäni sopeutua yhteiskunnan "Normaaleihin käytäntöihin", tunsin olevani kuin hamsteri häkissä ja häkin juoksupyörässä. 

Vuosi sen "Normimaailman" reunalla roikkuen, on ollut mielelleni helpotus, mutta edelleen minä kuulen päässäni, miten minun pitäisi, täytyisi ja tarvitsisi. Olen todellakin masokistisella tavalla, tahtomattani, kiintynyt tähän ajattelutapaan. Ne ei ole enää minun ulkopuoleisen maailman kommentteja, vaan ihan minun sisältä tulevaa epämääräisyyttä. Kun esitän sen saman kysymyksen miksi?, vastausyritelmät ovat nykyään entistä vaisunpia ja sisäinen Vaativaisuuteni huomaa, ettei elämä olekaan niin vahvasti PitäisTäytyisiTarvitsisi-ajatuksien valtaama. En halua olla enää edes "Lukkarin rakkaudella" kiintynyt maailmaan ja sen epämukaviin ja minulle sopimattomiin velvollisuuksiin, joita ihmisten niskoille, kuin huomaamatta kasautuu, joka päivä ja kaikilta tahoilta, enemmän ja enemmän.

Minulla oli tälle päivälle kolme asiaa, joiden koin olevan välttämättömiä saada tehdyksi tänään. Sain tehdyksi yhden ja koin olevani tehnyt isonkin urakan. Olin ylpeä tehdystä ja takaraivolla vanha Vaatija nakutti silti, ettet tehnyt kaikkea mitä piti. Tällä kertaa en vain viitsinyt alkaa kuunnella sitä sen suuremmin korvin, sillä päivä oli mukava. Tapasin mukavia ihmisiä ja tein sellaisia asioita joista tuli hyvä mieli, sekä sen yhden pitäistäytyistarttislistan "työn" joka kuuluu aika monen "Normaalin yksilön" viikon kulkuun, mutta jota itse välttelen viimeiseen asti.

Kävin kaupassa. Tämän päivän työ oli siinä. Sinä saatat nyt hörähtää ja ravistaa päätä ja ihmetellä, että mitäs tuossa nyt oli. Niinpä. Toisen työ, on toisen huvi. Me ollaan aika erilaisia ja hyvä niin. Minä koetan huomena tehdä lisää näitä, pitäistäytyistarttis-juttuja. Ja Olen ylpeä itsestäni, jos saan tehtyä yhdenkin. Sillä aion ehtiä eniten nauttia niistä jutuista, joissa ei sitä pakkopullan makua, ole yhtään. Olen nimittäin melkovarma siitä, että minun elämän tarkoitus on Nyt, olla onnellinen ihan niistä pienistä ja toisinaan ihan hirmu suuristakin iloista. Näistä perhosen keveyksistäkin.

Koska minä voin.

Edesvastuuttomasti  ja suurella sydämellä Wilhelmiina.

Uusi Musta?

Nyt kirjoitan aiheesta joka on TABU. Mutta Taivas me ollaan toisinaan typeriä, me ihmiset. Turhautavan typeriä.

Niin miehet, kuin naisetkin. Me kaivataan ihan tuhannen paljon rakkautta kaikki ja eksytään sen kaipuumme sokkeloihin. Mennään paareihin ja rennon humalaisina, tavataan toinen rennon humalainen vastakappaleemme ja zädäm olemme "löytäneet" täydellisyyden. Hyppäämme sänkyyn ja aamun tullen tuijotammekin kauniin ihmisen sijasta krapulaista ihmistä, krapulaisen ihmisen silmin ja olemme vieläkin syvemmässä murheen tilassa, kuin ennen viihteelle lähtöämme.

Emme laastaroineet itseämme, vaan revimme itsemme entistä enemmän riekaleiksi ja tyhjensimme sen vähäisenkin kertyneen rakkauden eliksiirin pois, antamalla sellaisen ihmisen viedä sen meiltä, jonka tarkoitus nyt lähinnä, oli purkaa paineitaan. Kostamme tuon hyväksikäytön iskemällä seuraavan viattoman sielun ja käytämme häntä välikappaleena sängyssä ja heitämme pois. Napsimme ihmisiä, kuin marjoja mättäältä. Syömme itseämme ja toistemme tunteita. Siksi, ettemme kestä jäädä yön pimeyteen yksin.

Minä olen aina "kehuskellut" itsenäisesti viettämäni ajan pituudesta. Se on virallisesti koko elämän mittainen yksinäisyys/itsenäisyys, mutta tähänkin elämään mahtuu monta askelta, joilla laastaroitiin rikottua sydäntä. Sitä kesti aikansa sitä laastarointia, kunnes huomasin, että nyrjähtäneeseen omakuvaani, ei auta seksillä laastarointi, ei yhden, eikä kahden illan juttuina. Ei missään muodossa, tai no erään viisaan sinkkublogi nikkari Henriikan ajatuksen mukaisesti, mielikuvituspoikaystävä, on kyllä ollut tavattoman hieno idea. Hän (mielikuvituspoikaystävä) pelasti minut hulluudelle/hulluudelta, noin neljän, tai viiden vuoden selibaatin jälkeen.

Selibaatti ei päättynyt, mutta järkikulta melkein säilyi. Ja miksikö kirjoitan tästä aiheesta blogia? No, koska olen pitkään seurannut ystäviäni, tuttaviani ja itseäni tässä ihmissuhteiden suossa ja huomannut meissä epätoivon. Yksinäisyys tappaa, meitä pikkuhiljalleen. Jotkut meistä ei siedä sitä lainkaan ja toiset taas harvinaisen hyvin, noin päälle päin. Pitävät kaikin voimin ja suurella mustasukkaisuudella kiini siitä, ettei kukaan vain tunkeutuisi, sille MINUN tontille. EI sittenkään, vaikka kaipuu toisen läheisyyteen, on tehdä sielusta hullun.

Koska viimeksi tänään, yhden nettilehden otsikko kirkui, ettei ihmiset enää sitoudu. Että he harrastaa seksiä lähes, vain liikunnan vuoksi. Koska jokin aika sitten luin "uutisen", jossa kerrottiin, että jossain maailmalla, on tullut muotiin seksiorgiat tyyliin Venäläinen ruletti. Porukassa on tyyppi jolla on HIV ja kukaan ei tiedä, kellä se on ja tarttuko se, kuinka monelle osallistujalle ja sitten jännitetään tuloksia. WUHUU.. 

No hitto, muikeenpaa liikuntaa ei varmasti oisikaan, kuin mitä hyvä seksi on.  Mutta kuinka kukaan voi ja pystyy seksiin ilman minkäänlaisia hyviä tunteita? Vain jumppana/urheilusuorituksena, tai Venäläisenä rulettina? Oman terveytensä kustannuksella. ONko Pallontallaajat tullut hulluiksi vai mikä hitto teitä/meitä riivaa. Minne on kadonnut seksuaalisen elämän hyvät puolet, se nautinto olla toisen, Rakkaan ihmisen seurassa. Seksissä on kuitenkin, (ainakin minun mielestä,) niin tuhannen paljon tunteita mukana? Siis Pitäisi olla, muutenhan se menee ihan täydellisesti sähellykseksi?

Vai se sähellyskö, siitä tekee sen jumpan? Ladattu ase ohimolla jännityksen? Minä tiedän, että tavattoman moni pahoittaa nyt mielensä, tästä kirjoituksesta, moni lyö kättä yhteen ja huutaa hurraata, mutta kaikille suon omat oikeutensa reakoida, ihanaa että reagoit. Silloin sinä tunnet ja olet elossa.

Sitä minä tarkoitan tuntemisella. Jos me tuntisimme ja ottaisimme tunteet mukaan siihen, että lähellämme on toinen ihminen, meidän kehomme sanoisi meille, miten tuon toisen ihmisen seurassa voi olla. No on totta, että meistä monet vihaa koko maailmaa ja toiset ei tunne mitään, toiset rakastaa koko maailmaa ja näin ollen, myös sen jokaista hengittävää ja olevaa olentoa. Se on hienoa, ihanaa kerrassaan, mutta rakkauden keskellä, ei osaa suojautua, tulet helpommin loukatuksi. Vihan keskellä, et tunne lempeyttä ja sydämen lämpöä, muutat rakkaudenkin hyväksikäytöksi. Täysin tunteettomalle, kaikkien näiden maailman tunteiden käsitteleminen, on aivan kuin ulkomaankielet, helkkarin haasteellisia ymmärtää. 

Ja tunne imurit, nostan tässä kohdin käteni ylös, me imuroimme kaiken. Nekin tunteet, joita se lähellä oleva, ei tunne tunteneensa. Yksinkertaistettuna: Olen halausotteessa, tunnen omat sekavat tunteeni, mielihyvän halauksesta ja hiukan ujon ja hämmentyneen olon, siitä pelkästä halauksesta. Samaan aikaan sen, tuleeko saatu halaus, millä ajatuksella annettuna, onko halaaja siinä mukana, onko halaus vain välttämättömyys, kuinka piaan siitä on irrottauduttava, tunteeko halaaja millaisia tuntemuksia, uskaltaako niitä ottaa vastaan vai ei, useinmiten ei, se tunne kavalkaadi, joka päähäni hyökyy on hyytävä, ja jos siinä on lähettyvilläkään muita ihmisiä, minä arvoin myös sen, kenet halaava ottaisi mieluumin halaukseensa, kuin minut, (Tämä kaikki oli siis "yksinkertaistettuna" ja perustuu tuntemuksiini, eli on silkaa arvailua.)

 Tässä vaiheessa halaus on hyvä lopettaa ja laittaa pakki päälle ja ottaa suunta Eritielle. Nykyään aina, halaus päättyy halaukseen, ei jatku edes suukko asteelle, sillä olen jo diagnosoinut niin halaajan, kuin omat tunteenikin ja todennut, ettei maksa vaivaa. Aika lopullinen ajattelu tapa, eikö? Kuinka usein, oisin ollut väärässä, diaknoosini suhteen?En tiedä. En vaan ota koskaan tuon pidemmälle selvää, oliko se siinä, vai ei. Eikä siitä edemmäs, jatka toinenkaan osapuoli. Hänkin siis sai, mitä minulta tarvitsi, jatkoi matkaansa ja vei halausta pidemmälle jonkun muun. Harmittaako se minua? Joskus, joskus ei, joskus se lähinnä naurattaa. Ja jos kysyt rakastinko minä, niin kyllä, rakastin minä, sitä hetkeä, että joku halasi, piti lähellään ja jakoi hyvää, lenpeää energiaa kanssani, yhden halauksen ajan, ei varastanut minun voimiani, enkä minä hänen.

Mutta se seksi, siitähän minä aiheen aloitin. Sehän on parhaimmillaan yli kaikkien tunteiden menevää nautinnollisuutta ja edelleen, parhaimmillaan sen jälkimainingeilla kelluu, kuin pumpuli pilvissä. Se laittaa hihkumaan Wuhuuta ja nauramaan niin, että raitti raikuu. Hiukka niin kuin ne parhaat aallot järvellä, tai sekopäisimmät hilavitkuttimet Linnanmäellä,  Särkäniemessä, ylipäätään huvipuistoissa. Mutta mie olen sitä mieltä, ettei niitä ihan parhaita kokemuksia saa, jos ei molemmilla ole yhtäläinen mieli, ja yhtäläinen kunnioitus, toisen kehoa kohtaan. Samaa iloa ei tunne silloinkaan, jos itse kunnioittaa omaa kehoaan, mutta toinen ei lainkaan omaansa, eikä sinun kehoa. Ei myöskään silloin, jos itse Ei kunnioita omaa kehoaan. Se ei vain toimi niin. Jotain tärkeää ja olennaista puuttuu.

Keho on temppeli, asunto ja Pyhä piilo, jossa sielumme asuu. Se suojelee meitä, meidän herkkyyttämme ja kauneuttamme sitä korkeinta meitä, joka olemme, jota ei tunnista, kuin meidän kallein ja tärkein ystävämme, tukijamme, rakkautemme. He ymmärtää olla loukkaamatta sitä. Minä suhtaudun kehooni liiankin suojeluhaluisesti. Älä koske, älä loukkaa. Älä Satuta. Minun.

Toiset suhtautuu toisin. Antautuu helpommin, avautuu helpommin, lähestyy helpommin, ottavat myös osumia helpommin. Sekään ei ole väärin, nostan hattua tuolle uskallukselle ja itsensä etsinnälle, mutta älä satuta itseäsi pitämällä itseäsi halpana, tai kostamalla kehosi avulla kärsimääsi paha. Näitä asioita pohdiskeltuani mieleeni tuli "Olisiko entisissä ajoissa sittenkin, jotain hyvää?" Pidimme neitsyyttä, koskemattomuutta, arvossa. Kunnioitimme toistemme koskemattomuutta ja suhtauduimme kehoon arvostuksella. Ainakin näytösluontoisesti, julkisesti. Mutta jossakin keho raiskattiin, nöyryytettiin julkisesti ja tehtiin siitä halpa, naisesta tehtiin halpa, ostotuote, huora, jos hän nautti kosketuksesta. Miehestä MIES, kaikkien seksijumalten korkein kungas.

Yhä vieläkin meidät laijitellaan, sukupuolen mukaan, seksuaalikäyttäytymisen mukaan, ulkonäön mukaan.

Naistenkaataja miehiin ja kevytkenkäisiin naisiin pihtarinaisiin ja laatutietoisiin miehiin. Huoriin ja homoihin, "lesbot saa olla, mutta homot voi painua vittuun" huuteli Tenkanen "humoristisesti" viimeyön Vintturissa. Että se siitä suvaitsevaisuudesta. Mutta seksi, ilman rakkautta, henkensä uhalla? Minusta se on köyhyyttä ja tyhjyyttä. Ja tämän aikakauden mukaan, se on tämän hetken Musta, eli se muotituote, hotti juttu , kuuminta ja upeinta, julkisesti ja salaa kuvattavaa. Mitä laittomanpaa ja järjettömänpää, sen parenpi.

Kiitos, ei edelleenkään muodin oikkuja minulle. Ota ja halaan mielikuvituspoikaystävääni ja odotan, kun mielikuvitukseni muotoilee hälle lihaa luidenpäälle. Ja kun hän on lihaa luita ja verta, halaan häntä ja analysoin, pidänkö, vai pistänkö pihalle. Sillä ilman molemminpuolista rakkautta ja välittämistä, ei mikään tunnu miltään. 

Kiitos ja anteeksi. Pihtaillen, hellyyden puutteessa, toisten heittäytymiskyvyistä kateellisena, mutta yksinkin onnellisena, Wilhelmiina.