Aurinkoinen ja kaunis sunnuntai aamu, huoneistossa kehrää kaksi kissaa,ikkunasta kantautuu heräävän kylän äänet. Heleä heinäkuun loppu, tuoksuu avoimesta parvekkeen ovesta, sieltä tulvehtii huoneistoon myös aamun raikas, viilentävä tuuli.
Olen istunut hereillä jo kauan ja miettinyt maailman menoa. Ystäviäni joiden seurassa vietin hauskan edellisillan, ystäviäni, joita en ole tavannut vuosiin ja niitä ystäviä, jotka ovat jo siirtyneet tähdilleen taivaalla, matkanneet maailman ääriin ja takaisin. Heitä, joille ei koskaan tullut sanottua, "olipa ihana tavata ja mukava jutella. Olet ihana ihminen ja on kunnia tuntea sinut." Ajatusteni kehrä tällä radalla, ei ollut ensimmäinen.
Minä olen tainnut usein jättää asioita sanomatta ja tekemättä. Olen vain kävellyt pois. Unohtanut viestittää itsestäni ja kysyä kuulumisia. Toisinaan teen niin tarkoituksella, koska tunnen olevani sinulle raskasta seuraa. Toisinaan teen niin, koska tunnen sinun olevan raskasta seuraa. Se ei silti tarkoita, että olisin vähemmän ystävä. Se tarkoittaa myös sitä, että olen itsenikin ystävä ja tarvitsen voimaa myös itselleni. Jotta jaksaisin taas olla ehjä sinullekin. Myöhemmin, ei silloin kun itsekin olen surusta raskas. Kadotamme vai kunpikin voimamme.
Aloin kirjoittaa tätä kirjettä ajatellen sinua ystäväni. Olet minulle tärkeä ja rakas. Toisinaan on mukava kuulla sinun kysyvän minulta mitä kuuluu, varsinkin jos kysyt todella niin, ettet seuraavassa hengen vedossa kaada, kuuntelematta mitään, koko omaa taakaasi minun harteilleni. Totta, minäkin teen nii toisinaan. En ilkeyttäni, kuten en sinunkaan usko tekevä, vaan siksi että olemme ihmisiä. Toisinaan kuuroja, tunteettomia ja sokeita toisillemme.
Olen pahoillani siitä, etten aina ole ehtinyt ajatella. Ettei kuulumisten kyseleminenkään toisinaan tunnu hyvältä, tiedän sen nyt, kun olen kohdannut hämmentäviä tilanteita päivittäin, eikä niihin tunnu löytyvän sanoja. Pelkkä -"kiitos hyvää" Ei ole enää pitkiin aikoihin, tuntunut riittävältä, eikä todelta, useimmiten enenpään kuunteluun sinulla, tai minulla ei tunnu olevan aikaa. Siksi nyt kirjoitan tätä kirjettä sinulle ystäväni.
Olen pahoillani kun en aina ole sinua varten. Annan anteeksi sen, ettet sinäkään ole aina minua varten. Olen kiitollinen niistä hetkistä kun kohtaamme toisemme, sillä ymmärryksen tasolla, jossa tunnemme ja kuulemme näemme ja rakastamme, itseämme ja toisiamme. Tasa-arvoisina ja tasapainoisina olentoina kaikkivaltiaassa itseydessämme. MEINÄ. Valontuojina ilossa ja rakkaudessa, sillä sellaisia me olemme, kun hymyilemme ja ilahdumme sydämessämme toisistamme ja itsemme ymmärtämyksestä. Rakastan sinua, rakastan itseäni. kokonaisena, ehjänä ihmsenä. Ilman minua en olisi tässä, ilman sinua en olisi tässä. En ilman tekojamme, joita teimme itsellemme ja toisillemme. Minä kuolin sisältäni hieman, menetin elämän, ymmärtääksen tämän.
En olisi tässä, ilman minua, menetystäni, kokemuksiani, en ilman vihaa, kipuja, suruja, tuskaa, loukkauksia. En ilman mykkiä hetkiä, pysähtyneisyyttä, en ilon kyynelittä, enkä huutonauruitta, en ilman riemua elämän hulluudesta, en ilman sinua. Maailman kaikkeus toi kaiken tarvitsemamme eteemme, juuri silloin kun kuului. Miten ihastuttavan vahvoja, herkkiä ja repaleisten arpien peittämiä, mutta ehjiä sieluja, meistä tuleekaan, jokaisen aamun valossa. Kuinka kauniisti, jokainen ilta peittelee meidät levolle, päivän tapahtumista uupuneina ja me tunnemme nämä tunteet. Vihan, katkeruuden, surun, hyväksynnän ja ymmärryksen menetyksistä, rakkauden kokemuksesta. Rakkauden sateenkaaren tunteet, myös niillä mustilla raidoilla. Miten paljon oppia olemme saaneet päiviimme, viikkoihimme, vuosiin, jotka jo ohitimme. Minkä unohdimme kertaamme ja niin maailma pyörii ympyrää, jotta muistaisimme sen. Me elämme.
Elämämme oli alusta loppuun suunnitelu. Se on minulle sitä edelleen, kumpa muistaisin, oliko loppu onnellinen minun kirjassani. Olet rakas. Olet rakas ystäväni. Olet rakas elämäni. Täynnä mysteerioita, joita en millään ymmärrä. Hurmaavia hetkiä pyöräretkellä. Tuulen tuivertaessa kasvoilla, naurun noustessassa vatsanpohjasta asti ja tuulikyynelten tulviessa poskille, hampaan kolot kärpäsistä täyttyen. Ihana elämä. Rakasta sitä ystäväni, silloinkin, kun en ole sinua siitä muistuttamassa. Tee itsestäsi ehjä surujesi keskellä. Sillä tiellä minäkin kuljen, melkein vieressäsi kyyneleitä vuodattaen ja surren pientä menetettyä sydäntä. Iloiten, että se hetken sykki sylissä. Rakastaen kunniaa olla sitä kasvattamassa, omaan lentoonsa. Ollen onnellinen vapaasta tahdosta, joillainen meillä kaikilla on. Kuolin, jotta muistin tämän, Kuolin, jotta oppisin rakastamaan minua MEINÄ..Piti kuolla muistutukseksi, että MEINÄ olemme valona ja ilona. Eikä silloin kuljeta yksin ja pimeässä.
Pyydän anteeksi. Annan anteeksi. Kiitos. Olet rakas, valoni ja iloni. ~W~