Toinen hiljainen kuukausi lähes lopussa täällä Bloggerissa. Aiheet pokshtelee mielessä kyllä tämän tästä ja valtavan paljon ideoita, on odottamassa, jossakin mielen tulva-aallonmurtajalla. Mutta jollain tapaa tahtoisin sen sanottavani olevan nyt muutakin, kuin silkkaa sana helinää.
Pitkin helmikuuta oli paljon erinäisiä tapahtumia, joissa olin mukana. Hiukan erikoisesti tunsin olevani enemmän sivullinen tarkkailija, vaikka ymmärtääkseni ihan osa ryhmää kuitenkin. Kun nyt "aikuisena" ja koulutuksen loppuun käyneenä opskelijana, hyppelehdin tuolla tutun koulun atmosfäärissä, tuntuu toisinaan, kuin oisin astunut isonpiin saappaisiin. Ensin pikku paniikki, "MINUN on PAKKO osata tää yksin!" sitten huojennus "Luojan kiitos tääl on sentään tutut Opet." ja hetken päästä "Hei onpa ollut kiva päivä, aika meni tosi nopeasti."ja tänään Kassalla, tuossa painajaisteni pahimmalla giljotiinillä pompsahtanut ajatus, "Mie oikeesti Händlään tän."
Ei, en edelleenkään ole proo, mut enneksi minun ei viel tarvikaan, miehän opettelen edelleen ihan kuten kaikki muutkin. Mutta voi pojat miten mukavaa on huomata, ettei se pirun korkea kynnys enää pelottele minua hengiltä, eikä aja minua ahdistukseen. Minun kaltaisia ihmisiä tulee minua vastaan päivittäin ja mie huomaan, ettei meillä kellään ole mitään hätää, sillä me selvitään kyllä.
Ei, en edelleenkään ole proo, mut enneksi minun ei viel tarvikaan, miehän opettelen edelleen ihan kuten kaikki muutkin. Mutta voi pojat miten mukavaa on huomata, ettei se pirun korkea kynnys enää pelottele minua hengiltä, eikä aja minua ahdistukseen. Minun kaltaisia ihmisiä tulee minua vastaan päivittäin ja mie huomaan, ettei meillä kellään ole mitään hätää, sillä me selvitään kyllä.
Kyllä, ihan varmasti tulee päiviä jolloin pää on sekaisin ja ahdistaa, joku kerkeää imaista voimat ihan huomaamatta ja tulee paniikki ja ahdistus, mutta siitä selviää kyllä. Viimeksi annoin sen tulla. Tulvia läpi ja yli ja suoraan sisälleni, mieleeni, joka soluuni ja hengitin. Se ei tappanut minua, se kyllä hetkeksi kaatoi minut, mutta se ei saanut enää ikivaltaa minussa. Ajattelin, että huljutkoon aikansa soluissani ja tehkööt tehtävänsä ja kun se on valmis se menee pois. Valuu, kuin vesi hanhen selästä järven aalloille ja huis se on poissa. Minä vain hengitin, sallin itseni tuntea sen etten hallitse tilannetta. Maailma ei romahtanut, eikä elämä kaatunut, edes taivas ei pudonnut niskaani. Oli vain hetki, joka oli vaikeanpi ja ahdistavanpi ja pääsin siitä yli ja nyt on taas mukavanpaa.
Mikään ei vaatinut tarkennuksia, ei selityksiä, eikä toimintaa, vaan se riitti, että olin tilanteessa läsnä, muistaen hengittää.Yhden kuukauden aikana, huomasin itseni kehittyneen enemmän kuin ikuisuuksiin. Suunnittelen asioita, jotka ovat olleet minulle vastenmielisiä koko elämäni ajan. Suunnittelu ei tunnu enää niin vastustavalta, mutta tiedän, ettei ole kiirettä minkään toteuttamiseen, asiat luttiintuu ja niillä on kaikella aikansa ja paikkansa toteutua. Kun annan niiden muotoutua omalla painollaan, siitä itselleni vastenmielisestä, tulee muotoutumaan jotain, minkä takana voin seistä hyvilläni ja uskoen, että se onnistuu.
On ollut valtavasti yksittäisiä asoita, jotka ovat poksahtaneet, kuin popcornit kuumassa rasvassa, tiiviistä jyvästä valkoiseksi herkkuhöttöseksi, valmiiksi pureskeltavaksi. Riitti, kun se hautui kuumuudessa tarpeeksi kauan. Minun elämä on ollut viime aikoina vähän niinkuin maissinjyvällä kiehuvassa öljyssä. Sillai kivalla tavalla. Mie alan olla hautunut tarpeeksi kauan, jotta olen riittävästi "paineistettu" voidakseni sopivan vauhdin saatuani, poksahtaa kuorestani ja muuntua "sopivasti pureksittavaksi." Ei enää se kova ja hampaaseen sattuva, vaan ihan toisenmoinen. Nyt on aika olla hiukan paremmin sopeutuva, ei kuitenkaan enää nurkassa näkymättömänä tarkkailijana. Minä olen "leffaillan kohokohta". Minulla taitaa olla elämässä ihan oikea tehtävä ja hauskinta on, että mie uskon jopa selviäväni siitä.
Innosta kipparalla
~W~