1.
Ajatuksen aalloilla.
~*~
Katselin
kauan ja hartaasti vastaantulijoita. Jo ennen kuin kuulin heidät, tiesin
etteivät he olleet ihmiskansaa. Eivät tuttujani, mutta kuitenkin
olivat.
Hyppelehdin
ja hyräilen voidakseni keskittyä. Olen ollut hiukan tolaltani tänne
tultuani. Uusi koulu, uusi seutu ja uudet ihmiset. Tuttua vain se,
että pään sisällä kaikki oli hyrskynmyrskyn. Olin muutamia
päiviä sitten päättänyt tulla tänne Otsamolle ja kun kävelin
pois ihmisten ilmoilta, siihen jatkuvaan hulinaan, alkoi tulla jokin
tolkku. Äänetkin väheni. Ja aika katosi. En tiedä, kauanko olen
jo ollut täällä.
Tänne
tunturille matkatessani näin Usvaenkeleitä, jotka tuntuivat olevan
etsimässä jotain, he vaikuttivat hätääntyneiltä, osa heistä
nyyhki ja osa näytti muuten järkyttyneeltä, jopa
epätoivoiselta. Vain ohimennen kuulin heidän puhuvan Tuulihuilusta.
Hassua, että sekin kuulosti tutulta, kuten kaikki tänne Inariin
tuloni jälkeen. En ole koskaan ennen käynyt tällä, mutta aivan
kuin kuitenkin oisin.
Alenpana
metsissä Luonnonkansa, peikot, tontut ja mennikäiset puhuivat
samoin Tuulihuilusta. Hyytävän pelokas tunne minulle tuli Otsamon
rinteessä, kun vastaani kulki Kaamoksen Sotilaita. Tai Pimeän
sotilaita he kaiketi on, sillä Kaamoksella itsellään, ei
tietääkseni ollut sotajoukkoja. Olin kuullut lempeästä
Kaamoksesta, Luonnonkansan uneen tuudittajasta ja pohjoisen maan
parantajasta. Häneltä kai on lähtöisi Unen parantavat voimatkin.
Sotilaiden
nauru kaikui vieläkin ilkeästi korvissani ja kylmät väristykset
kulkivat läpi muistaessani, kuinka he liukuivat lävitseni kuin
haamut, pitäen minua pilkkanaan. Aivan kuin minua ei oisikaan. Ja he
kuitenkin näkivät ”Ei se kuitenkaan mitään näe! Ei nuo
ihmisruipelot ikinä enää näe tuon ikäisinä. Eivät tunnekaan,
jyrätään se, kuten piaan jyräämme kaiken, näiltä seuduilta.
Huilu on nyt meillä. Pimeys palkitsee meidät runsain mitoin.”
Mitä
korkeammalle tunturille saavuin, sen hullummaksi näin asioiden
menneen. Sotilaat olivat jättäneet jälkeensä silkkaa kaaosta.
Kaikki heidän kohtaamansa henget, oli kiedottu paksuun
lumivaippaan, jäädytetty ikijäähän. Nämä näkemäni hahmot,
sai minut tolaltaan. Kaamos ei ikinä jäädyttäisi luonnonhenkiä,
eikä metsän kansaa noin, ei talveksi, ei koskaan. Kokonaan hengiltä
he ei vielä olleet, sillä jokin elonpilkahdus heistä huokui.
Tämähän on kuin ahdistavimmista lukemistani kirjoista. Tarvitsen
apua.
~*~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti