Ihan joka päivä en sinua enää kaipaa, mutta mielelläni olisin sinulle tänään kakkukahvit tarjonnut. Osaan kyllä leipoa vaikka sitä hiukan epäilitkin.
Siitä on yli 22v kun sanoimme hyvästit. Emme niin kun kuuluisi, ystävällisesti ja rakkaudella, vaan täydellisen riittämättömin sanoin.
En tiennyt että, puhuin silloin kanssasi viimeistä kertaa. Mutta kiitos kun soitit, osoitit että välitit sittenkin. Tänä päivänä ajatellen, sillä, että soitit minulle humalassa, ei ole enää mitään merkitystä. Humalassa ollessa usein kaipaamme kaikkein eniten juuri rakkaita ihmisiämme ja tulee soitettua ja kerrottua ajatuksensa helpommin. Joskus tylysti ja joskus rakkaudella.
Viimeisen puhelun sisältö oli, että ikävöit. Et ollut tyly, etkä ilkeä, et pelkäämäni humalainen julmuri, vaan isä, jonka tyttö oli kuntoutuksessa, isä joka on huolissaan siitä, miten hoidot sujuu ja onko niistä apua? Sama isä, jonkan kanssa kuljettiin metsässä, rakennettiin lumilinnoja ja puhuttiin höpöjä, kutitettiin ja kikatettiin ja oltiin onnellisia.
Aina ei semmoista ollut, muttei aina ahdistavaakaan, eikä pelkojen täyttämää. Olit omanlaisesi ja minä omankaltaiseni. Haastavia ihmisiä toistemmekin mielestä, ei vain niiden, jotka meitä vierestä katseli. Mutta minulle sinä olet rakas, edelleen, tai viimeinkin.
Me taisimme kuitenkin olla keskenämme samaa kieltä puhuvat. Olen niin usein saanut kuulla, olevani kaltaisesi.
Se ei aina ollut kehu, kuten tiedät. Olemme pahimmillamme kumpikin olleet sietämättömiä. Mutta parhaimmillamme,
no toivoisinpa, että meidät molemmat muistettaisiin myös sellaisina. Sinä olit ihana ihminen, välittävä ja rakastava.
Ja mitä huikein kiusan henki. Kiusata nyt äippää ja uhata tuoda äitienpäivälahjaksi vaaka. Kun toisen paino oli hänelle niin arka paikka. Ja sinä peijakas vielä toit semmosen. Tosin täytyy sanoa, että olet harvinainen mies, sillä olit kuunnellut, kun äiti leipoessaan manasi, että mistä sen tietää, paljonko mikäkin painaa, kun ei ole keittiövaakaa. Viikkon riita lahjavaa'asta vaihtui, välirauhaan ja ihanaan pullatuoksuun, kun lahjapaketista paljastuikin henkilövaa'an sijasta keittiövaaka, kätevä ja laadukas semmoinen.
Isät on omansalaisia. Sinä sellaisenaan, olit minulle ainoa oikea. Sinä autoit minusta kasvamaan tälläisen kuin olen, epätäydellisen ja läheisilleni päänvaivaa tuottavan, mutta rakastavan ja ihan hyvän ihmisen. Luultavasti olit minustakin ylpeä.
Ainakin kuulin juorua, kuinka kiskoit kaverisi katsomaan Kertun ikkunaa. Likan tekemiä puukkoja ja pahkatöitä.
Salaa omastasi ylpeä, ettei ylpisty liikaa.
Mutta hei isi, jos siellä henkimaailmassa olet kuulolla. Olisi ollut paljon asioita, joissa olisi ollut mukava, kun oisit ollut läsnä. Oikein konkreettisesti ja näkyvänä. Olen kirjottanut sinulle ennenkin, ajatellut usein. Suurin kasvattajani olit juuri sellaisenaan, kuin elämäsi elit. Kiitos, että opasti ja olit.
Kun seuraavassa elämässä kohtaamme, olen antanut sinulle kaiken anteeksi, toivottavasti sinä myös minulle.
Rakkaudella Tirakka Luuviulu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti