Luonnonkansan turinoita: Nuori Kirjuri

1. Ajatuksen aalloilla.

~*~

Katselin kauan ja hartaasti vastaantulijoita. Jo ennen kuin kuulin heidät, tiesin etteivät he olleet ihmiskansaa. Eivät tuttujani, mutta kuitenkin olivat.

Hyppelehdin ja hyräilen voidakseni keskittyä. Olen ollut hiukan tolaltani tänne tultuani. Uusi koulu, uusi seutu ja uudet ihmiset. Tuttua vain se, että pään sisällä kaikki oli hyrskynmyrskyn. Olin muutamia päiviä sitten päättänyt tulla tänne Otsamolle ja kun kävelin pois ihmisten ilmoilta, siihen jatkuvaan hulinaan, alkoi tulla jokin tolkku. Äänetkin väheni. Ja aika katosi. En tiedä, kauanko olen jo ollut täällä.

Tänne tunturille matkatessani näin Usvaenkeleitä, jotka tuntuivat olevan etsimässä jotain, he vaikuttivat hätääntyneiltä, osa heistä nyyhki ja osa näytti muuten järkyttyneeltä, jopa epätoivoiselta. Vain ohimennen kuulin heidän puhuvan Tuulihuilusta. Hassua, että sekin kuulosti tutulta, kuten kaikki tänne Inariin tuloni jälkeen. En ole koskaan ennen käynyt tällä, mutta aivan kuin kuitenkin oisin.

Alenpana metsissä Luonnonkansa, peikot, tontut ja mennikäiset puhuivat samoin Tuulihuilusta. Hyytävän pelokas tunne minulle tuli Otsamon rinteessä, kun vastaani kulki Kaamoksen Sotilaita. Tai Pimeän sotilaita he kaiketi on, sillä Kaamoksella itsellään, ei tietääkseni ollut sotajoukkoja. Olin kuullut lempeästä Kaamoksesta, Luonnonkansan uneen tuudittajasta ja pohjoisen maan parantajasta. Häneltä kai on lähtöisi Unen parantavat voimatkin.

Sotilaiden nauru kaikui vieläkin ilkeästi korvissani ja kylmät väristykset kulkivat läpi muistaessani, kuinka he liukuivat lävitseni kuin haamut, pitäen minua pilkkanaan. Aivan kuin minua ei oisikaan. Ja he kuitenkin näkivät ”Ei se kuitenkaan mitään näe! Ei nuo ihmisruipelot ikinä enää näe tuon ikäisinä. Eivät tunnekaan, jyrätään se, kuten piaan jyräämme kaiken, näiltä seuduilta. Huilu on nyt meillä. Pimeys palkitsee meidät runsain mitoin.”

Mitä korkeammalle tunturille saavuin, sen hullummaksi näin asioiden menneen. Sotilaat olivat jättäneet jälkeensä silkkaa kaaosta. Kaikki heidän kohtaamansa henget, oli kiedottu paksuun lumivaippaan, jäädytetty ikijäähän. Nämä näkemäni hahmot, sai minut tolaltaan. Kaamos ei ikinä jäädyttäisi luonnonhenkiä, eikä metsän kansaa noin, ei talveksi, ei koskaan. Kokonaan hengiltä he ei vielä olleet, sillä jokin elonpilkahdus heistä huokui. Tämähän on kuin ahdistavimmista lukemistani kirjoista. Tarvitsen apua.

~*~