Ystäväni Rouva Naapuri täyttää tänään vuosia ja potee ikäkriisiä. En voi moittia häntä yhtään, sillä itselläni on vielä hetki aikaa olla, alle nelikymppinen. Minä poden edelleen ikäkriisiä. Olen potenut sitä uudelleen lukemieni ja sen jälkeen silppuamieni päiväkirjojen perusteella, kuluneet 30 vuotta. Tämän Kauniin, ihanan, iloisen, nuoren, herttaisen, äidin, aviovaimon, opiskelijan, ja kertakaikkisen sekopäisen, neuroottisen, mutta ah niin hauskan ja neuvokkaan ystäväni, Rouva Naapurin, elämän verran.
Melko hälyyttävää kaikesta tekee se että päiväkirjojeni perusteella kaikki ikä vaatimukset ja statussymboolit joita kulloisenkin ikäsenä oisi pitänyt tavoittaa on minulta edelleen tavoittamatta. Jos vertaan itseäni Rouva Naapuriin, pitäisi tuntea sanoin kuvaamatonta kateutta, mutta yllättäen en tunne. Koska meillä on kummallakin omanlaisemme vaatimukset "täydellisestä elämästä". Ja vaatimusten kohdatessa todellisuuden, ne ei yleensä vastaa odotuksia.
En osaa sanoa millaisia statussymbooleja muut ihmiset keräilevät elämäänsä, mutta sen olen huomannut, ettei meistä oikein kukaan osaa suhtautua iän tuomiin "vaatimuksiin". Minä en ollut edes 12-16v mielestäni oikean ikäinen mihinkään mitä teen, aina joko liian nuori, tai liian vanha. Väärän kokoinen, näköinen, pituinen, tai painoinen. Väärin ajatteleva ja tekevä. Ja voi taivas miten "väärin" oli lukea 3 viimistä vuotta alle kolmikymppisenä omaa itseään. Samoin kuin on ollut "väärin" lukea omaa itseään viimeiset 10 vuotta alle nelikymppisenä.
Koskahan meistä sitten tulee sopivan ikäisiä hyväksymään omat mielipiteemme, sellaisina kuin ne on, oma ulkoinen ja sisäinen itsemme sellaisenaan, täydellisen epätäydellisenä. Luin lähes vuorokauden verran päiväkirjoja yli kymmenen vuoden takaa. Ja kokemus oli niin paljon rankka, että se on laittanut minut todella miettimään, miksen ole jo tehnyt, niille itseäni kalvaneille asioille jotain? Onko tosiaan ollut niin mahdotonta rempaista itsensä irti siitä ahdistus kierteestä, missä olin silloin ja jossa ajoittain nytkin kahlaan, kun asiat oikein ryöpyten tulee päälle. Kyllä se oli. Tarvittiin todella paljon apua universumilta ja kaikilta maailman tuulilta, ennen kuin asiani alkoivat edetä helpommiksi.
Statusympooleistani olen melko tarkasti luovuttanut, sillä minusta ei ole kenenkään jalanjäljille. Minä en ole kuten ikäiseni, enkä kuten koulutoverini, opiskelutoverini, tai muutkaan joihin olen tottunut itseäni vertaamaan. Ja joihin kanssakulkijat vertaa niin itseään, kuin muita. Tiettyt asiat pitää /täytyy/on pakko saavuttaa niiden ja näiden aika määreiden puitteessa. Aina niitä ei saavuteta ja aika tuo myös ennen pitkää julki syyt miksi ei.
Luin niiden päiväkirjojen viestejä ajatuksella "päästän irti". Jossain määrin päästin irti siitä, kuinka hirveästi vaadin itseltäni. Minä vaadin itseltäni ihan kohtuuttoman paljon, kuten olin nähnyt ympärilläni olevien vaativan itseltään ja muilta. He eivät koskaan olleet tyytyväisiä itseensä, niin miten minäkään oisin voinut olla? Mallia onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen ei ollut, joten miten osaisi olla sitä itsekään? Minä uuvutin itseni, joka käänteessä loppuun, kun koetin riittää ihmisille. Tärkeintä olisi ollut, että riitän minulle itselleni.
Samalla katselin noiden vahvojen esikuvieni murenevan murenemistaan oman kuormansa alle. Oliko se siis sittenkään paras roolimalli? Minähän minun kanssani jouduin elämään kaiken sen ajan, jolloin ei lähelläni ollut ketään. Ja minä olin hirvittävän tyytymätön ja väsynyt elämääni.Olisin luopunut siitä vaikka heti. Vaan minä olen edelleen tässä, perheessäni on kaksi kissaa enemmän, kuin kymmenen vuotta sitten. Siinä on myös valtavan paljon enemmän tyhjää tilaa, jonka täyteydestä ja täydellisyydestä, vain minä itse vastaan. Paljon asioita on muuttunut ympärilläni ja sisälläni.
Paljon on ihmisiä kadonnut ja paljon on uusia tullut tilalle ja suhtautumiset muuttuneet puolin ja toisin. Olemme siis kasvaneet, joko yhteen, tai erillemme, mutta jokaisessa on tapahtunut kasvua. Minussakin, vaikka sen näkeminen tuntuikin haasteelta, ennen kuin olin lukenut ja vertaillut ajatuksiani. 10vuoden takainen minä odotti hyväksyntää muilta ja samoin teki tämän päivän minäni siihen saakka, kunnes tajusin, että minuun suhtaudutaan juuri kuten minä suhtaudun minuun. Minut jätetään yksin, jos minä jään yksin ja minä olen ihmisten ympäröimä mennessäni ihmisten keskelle, mutta kukaan toinen ei tee puolestani mitää. Ei elä, eikä hankki apua, ellen minä ensin ilmaise tarvetta sille.
Minä huusin apua koko ensimmäiset 30 vuotta masennukseni vuoksi. Pääni sisällä ja noiden kirjoittamieni tekstien kautta. Niissä suurin hätä kohdistui kuitenkin aina toisten hätään. En jaksanut enkä voinut auttaa ketään. Yritin ja yritin, mutta kukaan ei ottanut sitä apua vastaan, jokainen halusi tulla omillaan toimeen ja jokainen meistä vuorollaan päätyi epäterveisiin ratkaisuihin. Kenestäkään ei ollut itsensä, tai toisensa auttajaksi. Tiedättekö ne unet joissa juoksee juoksemistaan, muttei pääse eteen päin, tai ne missä olet juoksuhiekassa, etkä millään pääse siitä ylös. Pitelet kiinni kielekkeestä viimevoimillasi, muttet pääse pois. Minulla oli sellainen elämä kolmekymmentä vuotiaaksi. Ja melko pitkään siitä eteen päin.
En voi syyttää ketään siitä että elämä meni kuten meni, ainoa liikevoima asioiden huonoihin ja hyviin käänteisiin on se peilikuvan omistaja. Olisi pitänyt jo aikaa sitten sanoa omistajalle, häntä kurkistellessa, että hei muru, sie riität just noin. Eikä antaa hänen odotella sitä kommenttia joltain muulta, ulkopuoliselta, perheenjäseneltä, tai kanssatallaajalta, jolla ei millään riittänyt kaunista sanottavaa kenellekkään. Edes itselleen.
Nyt minä olen reilusti ALLE 40. Nainen ilman statussympooleja, ilman lapsia ja heidän tuomia huolia, mutta myös ilman heidän tuomia iloja. Ilman vakituista työpaikkaa ja johtotehtäviä, ilman omistusasuntoa ja asuntolainaa, ilman puolisoa, ilman rikkauksia, vaan ei elämä ole rutiköyhääkään. Minulla on kuitenkin hyvät välit peilikuvani kanssa. Ja luulenpa, että kun olen eläke-ikäinen, olen onnellinen ihminen, sillä minä en jää yksin ja paikalleen vieraan itseni kanssa vaan naisen, josta on näiden vuosien aikana tullut luotettavin ja rakastavin ystäväni. Voi olla, että siinä vaiheessa ympärilläni on myös, niitä muitakin symbooleja, mutta ne ei tullut ympäristön painostuksen vuoksi, vaan siksi että olen viimein vastaanottavainen vastaanottajaksi ja on niiden aika.
Rakkaudella -W-
PS. Äärimmäisen paljon onnea kriiseilijöille ja neuroosien keskellä eläville ystäville, tuttaville, sukulaisille, nuorille ja vanhemmille. Jos teillä olisi päiväkirjat kymmenen vuoden takaa ja ne tänään lukisitte. Olisitte varmasti onnellisia siitä keitä olette nyt. Olette selviytyneet mahdottomana pitämästänne loisteliaasti. Kannustakaa itseänne edelleen .
