Jotkut päivät vaan käyttää tarkemmin kuin toiset. Saa aikaan enemmä ja näkyvänpää tai, jos ei näkyvänpää, niin ainakin jollain tavoin, arvostaa aikaansaannoksiaan aivan toisin, kuin yleensä. Monen flegupäivän ja -viikon vastapainoksi, tulla tuuskahti jostain kerrassaan energia-aalto ja aikaansaannosta on tullut niin siellä kuin täällä. Juu ei Kämppä ei ole siistiytynyt eikä vaatehuone, eikä kaikki matot ole edelleenkään pesty, mansikat kerätty, eikä parveketta ole ehtinyt joka päivä kuoputtamaan, mutta, mutta... Niin, En tiedä on vain tapahtunut enemmän, enemmän ja enemmän. Niin hyviä, kuin hämmentäviä asioita, jokin verran surkean tunteen tekeviä ja pari kolme Kriisipesäkettäkin on ympäristöön ja hölökohtaiseenkin elämään paukannut. Näistä voi melko ylpeänä (vielä) todeta "ei Sattunut, ainakaan kauhen pahasti." Ikinähän ei voi tietää, jos se kipu tuleekin vasta jälkijunassa.
Minun ihmistensietokykyni oli koko talven aivan olematon, vaan mitäpä on tapahtunut kuluneen kuukauden aikana? En siedä jäädä itsekseni, en siedä miettiä asioitani, tai ainakin täytyy olla itsekseen jossakin, missä on ilmaa ympärillä. Kotikolo on kolkko kolo, siellä ei siedä olla. Ihmisten ilmoilla voi vain katsella kun ihmiset tulee, menee, hyörii, pyörii ja touhottaa. Kiitos ei haittaa, vaikka kukaan ei puhuisikaan minulle, kunhan vain näen, että jossain on joku. Eikä sekään haittaa, jos puhutaan mennään ja touhutaan, kunhan jokaisessa paikassa vaan löytyy se pieni kolo, josta voin hiiren lailla livahtaa, jos iskee tiukka paikka. Näin olen tehnyt näin olen ollut. Ihmisten keskellä ilman ihmisiä. Ja kokonaan "metsässä", Yksin mutta ilman ajatuksia, koska uuvutan itseni kaikin tavoin. Pääni tyhjenee, sinusta, hänestä, meistä, teistä, heistä...Heitä ei ole, meitä ei ole... on vaan kupla vailla ajatuksia, en nää, en kuule, en ymmärrä, ja ennen kaikkea minun EI tarvitse.
Olen kuunnellut ja katsellut ympäröiviä ihmisiä huvituksen ja kauhistuksen, välillä jopa, pienen raivon vallassa. Olen lisäksi tuntenut tietynlaista hämmentynyttä tyyneyttä ja kiitollisuutta siitä, etten elä heidän elämänsä traamoja. Omistani selviän ennenpitkää ja muiden epämääräisiin elonkäänteisiin osallistun kuin elokuvateatterin penkiltä. Karkkipussi kädessä ja vältellen säikähtyneenä lyömästä vieruskaveria. Välillä toki on pakko heittää kommentteja, kuten "VARO karhu!!!!!" tai "VÄISTÄ tota autoa" Siis ihan niin kuin leffateatterissa. (Kanssani elokuvissa olleet ymmärtää tämän...En selitä enenpää, nolottaa...)
Kun miettii omia tekojaan ja tekemättömyyksiään, tulee toisinaan vastentahtoinen ajatus (Ikäkriisin tuotoksia, uskon ma.) siitä, mitä minun ikäisen ihmisen olisi kuulunut tähän mennessä jo saavuttaa. Ystävät, tuttavat ja ikätoverithan meille toimivat peilinä. Eli siiis jos ystävämme Manta, ALLE nelikymppisenä on perheellinen, asuntovelallinen, työn raskaanrataja ja hiukan elämäänsä kyllästynyt, avioeroa harkitseva rouva. Ja Mantan mies on liki viisikymppinen Ernesti, mielikuvituksellisen luonteen omava, verkkopaidassa ja sarkahousuissa viikoloput viihtyvä, joka helkutin asian keksivä, harvahampainen luomakunnan kruunu ja lahja naismaailmalle. Niin eikö ole selvä, että meitän velvoitteemme, tuossa tietyssä iässä, on toimia ja olla presiis, juuri samalla lailla? Jos ei kaikki ole samoin, on huono ihminen.Tällä ajatuksen kululla on sitten riemukasta ottaa peliverkkarinsa ja silputa niitä lähestyvien synttäripäivien kunniaksi saumakerrallaan pienemmäksi ja pienemmäksi. Voi hel.. Ei oo kersoja, Voi PEE.. ei oo asuntovelkaa, huh saa.., ei oo töitä, joihin ei huvittas mennä, ei pomoa, joka pitäs haukkua, ei rahaa jonka vähäisyyttä valittaa ja jumankekke se "turpa-Uunon" kaksoisveli, Ernestikin puuttuu. On vaan aikaa ja mahdollisuuksia istua esim. rannassa ja rillata itsestään keitetty krapu, persana kun miun elämä on kurjaa. Nahkakin palo. Pitäs varmaan ottaa ja hankkia miäs, lapset ja ja ja noh elämä.
Kuulkaa rakkaat murut ja mussukat. Sinun elämä sopii sinulle ja minun elämä minulle, en kadehdi enkä kerskaa, mutta olen aika onnellinen tänään. Ihan niillä eväillä jotka sain, vesimeloonia ja mansikoita, raejuustolla ja paistettua makkaraa. Voi olla että kaipaan illan tullen "Ernestiä" viereeni halkoja sahaamaan, mutta ainoita onnellisuuden mittareita ne kuulemani "elämän-perussetit" ei ole. Joten älä suotta ole huolissasi vaikken kaikkien, minulle asettamiesi normien mukaan kuljekaan.
Elämästään onnellisena -W-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti