Anteeksi rakkaat lukijat heti ennakkoon. Tämäkin tarina pyörii kriisien ympärillä. Koettakaa kestää.
SE ikä ilmeisesti, kun kaikesta tehdään kriisi. EU-kriisit ja Talos-kriisit ja Kriisi työttömyystilanteissa ja Kriisi nuorison mellastaessa kouluissa, kotona, kylillä ja kujilla, Kriisi aikuisten tehdessä samaa työpaikoilla ja konttuureissa, jossa he käyvät, purkamassa turhautumiaan talousongelmien, työttömyyden, liian suuren työtaakan, liian pienen työtaakan, lastensa hyvinvoinnin, tai koulujen kaaosmaisuuden, tai eduskunnan järjettömyyden, tai ihan vaan maailman paskamaisuuden, tai oman ikänsä aiheuttamien kriisien vuoksi. Aaaaarg!!!
"Kusessa ollaan" sanoi kummisetäni taannoin maailman menosta. Liekkö lausunto tarkoitettu kannustuksen sekaiseksi rohkaisuksi, vai kehoitukseksi luovuttaa, mutta näitä kaiken karvaisia rohkaisunkaltaisia kommentteja on kuultu ja loihettu lausumaan itsekukin sopivissa tilanteissa.
Kuoleman kielissä oleva lenkkikaksikko on loppumetreillään lenkistään ja kotinäkyy jo, tassut laaha maata, mutta mieli on tyytyväinen. "Hiukkako oltiin reippaita kun tuo lenkki pyörähdettiin"... Vastaan suorastaan lentää vauhdikas lenkkeilijä poppoo matkansa alkukilometreillä ja huutelee "kirikiriä ei tuolla vauhdilla kunto kasva" Jaa ei ja me kun luultiin? Voi Vattu.
Taivastelemme kukin tahollamme ikäämme ja sen tuomia haasteita ja hiukan säälimme niitä, jotka ovat "vasta" tulossa tähän ikään. Itse henkilökohtaisesti olin onnellinen, että kolmet kympit on jo takana päin ja kauhuilen melkein neljänkympin kriisiäni "kyllä ahdistaa" tunnelmissa. Kommentoin Kolmekymppiselle että kuule muru, ei se tuosta helpotu ja saan koston heti seuraavassa tuokiossa jokinverran ikääntyneemmältä ystävältäni "Varrohan kun pääset viiteenkymmeneen..." Hyi puistatusta. Kaikki ikäkriisien eri variaatiot käyneenä, itku tuli jo pelkästä ajatuksesta, nyt jo tunnen vaihdevuosien hikiaaltoja ja ahdistuskohtauksia. Lapset tekemättä, perhe perustamatta, elämä elämättä ja nurkantakana uhkaavasti vaanii jo helvetilliset mummokuumeen liekit. Ei tuu kesää.
Onko meidän "rohkaisuksi" tarkoittamamme lausunnot jollain tavalla kavalan kieroja, vai koemmekko me vain elävämme katastrofista ja kiirsistä toiseen? Jos Väseböökin Hajatelmista lähes jokaisen kamuni lempi fraasein kuulu "leuka rintaa vasten ja kohti uusia pettymyksiä", pitäisikö kommentista olla hymyilevän hilpeä " hehhe niinhän se menee" Vai kommentoida kamulle, että näitä pettymyksiäkö sinä elämääsi haluat tilata? Jos Suurimmasta osasta aloittamiaan asioita jo alkuunsa ennustaa tulevan perslasku ja helkutisti mustelmia kannattaako oikeasti edes aloittaa, kun kerran kuitenkin sattuu? Vai pitäisikö kenties ottaa asenteen muutos ja nauttia matkasta alusta asti? Viis siitä jos kaadun, mutta helvata teenpä sen tällä kertaakin tyylillä.
Helppoja retkiähän meille ei todellakaan aina suoda, mutta on ihana seurata niin toisia, kuin itseäänkin, että mitenkä sitä mistäkin kriisistään selviytyy. Avulla vai ilman ? Sattumien kautta, vai onnen kantamoisilla? Vai onko oikeasti joku, joka siellä verhon takana auttaa ja kuiskii ohjeitaan?
Minulla on monta ystävää joiden elämänkulun seuraaminen on ollut niin kiinnostava ja kannustava minulle itsellenikin, että heidän kertomuksiaan kuuntelee aina kuin hyvää kirjaa. Välillä itkee ja välillä nauraa, kuinka kaikkiin hullutuksiin voikin joutua matkoillaan. Tapahtumissa on yleensä hilpeän positiivinen sävy "tapahtuipa kerra"...He ovat selviytyneet hienosti vaikka koossa on ollut kaikki katastroofin ja maailmanlopun ainekset. Heidän elämän tapahtumat ovat rohkaiseet minua omissa toimissani. He ovat rohkeita ja tekevät elämässään erilaisia asioita. Ei niin, että aina tietäisivät minne ovat menossa ja sukellukset kulloisiinkin "vesiin" ei ole olleet niitä huippu-upeita uimahyppyjä, vaan välillä homma menee Pelle-hyppyjen puolelle. Mutta pintaan he pulpahtaa aina kuin korkit, eikä haittaa vaikka naama punottaa, se johtuu naurusta, "läskeiks meni mutta menköön." Siitäkin selviää.
Monesti itsekin menen ikäänkuin "perse edellä puuhun" vaikka helpomminkin voisi mennä, mutta tyylihän on vapaa. Pääasia, että elää elämäänsä. Ja uskaltaa nauraa, niin itselleen kun muillekin, maailma ei ole niin vakava paikka. Eikä joka asiaan täydy lähteä, kuin sotatahuville, vain voitto mielessään. Tappion kalkki maistuu karvaammalta, mitä harvemmin sitä juo, siksi täytyykin ottaa kaikki maut elämässä tasaisin annoksin. Suolaista ja makeaa. Tiedättehän? Täydellinen ei ole täydellinen, ennen kuin on oppinut tekemään virheitä ja antamaan ne anteeksi, niin itselleen, kuin muillekin. Rakkauskin on aidoimmillaan vasta, kun siihen sekoittu ripaus vihaa ja Iso annos hyväksyntää, vihattua piirrettä kohtaan.
Kaikesta ei voi aina selvitä ilman asfaltti-ihottumaa ja nirhautumia, tulee mustelmia ja murtumia, sydänsuruja ja kaikkea muutakin kuin ruusujen tuoksua ja pitkopullaa, mutta oi ihanuutta kun saavutat sen pullan ja ruusukimput. Niiden vuoksi kannattikin hiukka kolhiutua ja kun ekstrana on ystävän karu kommentti, "kauhee miltä sä näytät" "otakko kahvia" tai äidin "ootpa ryvettyny, ootko syöny jo?" Niin, jep, kyllä nuokin kommentit silloin voi lukea rakastavaksi rohkaisuksi. Olemme elänyt ja rypenyt elämäämme tyylillä.
Aploodit meille, rakastavan ihailevasti:
Wilhelmiina
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti