Mahdollisuuden kuorrutteet.

Kurkistelin taannoin Sähköpostini roskapostiosiota ja huhhu että siellä oli kirjekaupalla menetettyjä mahdollisuuksia, olisin voinut saada 1000euroja ja lahjaksi, jos jonkin sortin tuote ihananuutta iPodista älypuhelimiin, kirjapalkintoja ja vuosiksi ilmaiset lehdet ja rahaa casinolla tuhlattavaksi ja matkustaakin oisin voinut vaikka viidesti maapallon ympäri.

Ihana tämmöinen mahdollisuuksien meri. Voin ja saan mitä vaan ja enemmän kuin osaan pyytää.Mutta tämä roskakorin täyte asettaa hommaan aina jonkin mutan, saat sitä ja tätä JOS osallistun tähän ja tähän kyselyyn ilmaiseksi, Hinta vain 15€/kk. Osallistu kamppanjaan, VAIN postimaksun hinnalla, jatkossa SAAT kerran kuukaudessa tuotepaketin hintaan 33, 95€. ja koska vaan voit irtisanoutua (jos löydät puhelin/ netti tms yhteystietomme ja lakipykälät sen sallii.) Ei ostopakkoa, paitsi kolmeen ensimmäiseen tuotteeseen, tuotteen voi palauttaa (ehkä..siis jos vain löydät palautus osoitteet...)

No kaikki tietää, miten hauskoja nämä postin pikku mahdollisuudet on. Kaikki myös tietää että osallistuttuasi johonkin nettikilpaan olet jo voittanut, ainakin joka viikkoisen puhelinkamppanjoinin, kuusi ensimmäistä puhelin myyjää, postilaatikon täydeltä mainospostia, ja sähköpostilaatikon täyteen uutiskirjeitä, sekä roskalaatikollisen lisää huhheijaa kamppanjointia. Ja kirjeen jos toisenkin lööperipostia, mölperifirmmasta. Käytin kerran aikaani lukeakseni kaikki mainoskirjeet, enkä tosiaankaan aio tehdä sitä toiste, sillä yhtä hukkaan heitettyä aikaa ei ole edes se hukkaan heitetty aika. Huomasin etten tarvinnut mainosten tuotteista mitään.

Joka kirjeessä oli varoitus siitä että, ethän vain menetä tätä loistavaa mahdollisuutta. Ainutkertainen mahdollisuus saavuttaa ikuinen nuoruus, timmi peppu, säihkyvä hymy, kerrassaan terve olemus ja oi niin aito rakkaus ja hitosti paperisilppua osta halavalla. Tuo ainutkertainen mahdollisuus palaa postilootaan uudestaan ja uudestaan joka juukelin viikko. Jossakin on kuitenkin ihminen, joka uskoo tuon pupun. Tilaa tuotteen ja pettyy? Vai ehkä se usko sallii hänen saavuttaa juuri tuon tuotteen avulla haluamansa tulokset? Eli kumpi silloin on tulosten aikaan saaja? Tuote täynnä huupaduupaa, vai sydämen pohjasta saakka tuleva luja usko? Jos oisit uskonut mihin tahaansa muuhun yhtä lujasti, oisiko mahdollisuudet toteutuneet yhtä varmasti? Olisi. Ehkä? En tiedä.

Olisi ihanaa saada kaikki tarvitsemansa helposti ja vaivatta. Ja tavallaan niinhän me saammekin. Oman uskomme voimalla kaiken tarvitsemamme. Toki normi yhteiskunnassa tarvitaan myös normaaleja lisukkeita, siihen että saavuttaa haluamansa. Tärkeintä on kuitenkin uskoa siihen lujasti. Luoda sisällään unelma, jonka toteuttaa askel ja pala kerrallaan. Ja muistaa että kaikkein suurin este unelman tiellä, ei ole tietokoneen automaattinen roskapostin seuloja. Eikä se, ettet pidä kyselyihin vastaamisesta. Ei huono tuurisi tai naapurin kerrassaan satumainen onni. Suurin este on yllättäen se sisäinen pelko. Se kuvitelma, joka väittää ettei ansaitse tuota onnea ja ettei ole mahdollisuutta saavuttaa kaikkea haluamaansa.

 Miksi muka ei? No minun on hyvä kirjoittaa tästä. Varsinkin nyt, kun en usko vähääkään, että voisin mitään saavuttaa. Istun kolmatta päivää neljän seinän sisällä. Olen ties monettako kertaa siinä lujassa uskossa että elämäni on käytetty loppuun, mitään en voi enää saavuttaa koska... En kerro perusteluja koska niitä me kaikki toisinaan hoemme itsellemme ja uskomme niihin kunnes jostain tulee jokin näkymätön vastavoima joka sanoo, että kykenenpäs ja pystynpäs, saan ja saavutan ja olen parenpi kuin uskonkaan. MINÄ NÄYTÄN VIELÄ.

Minä ilmeisesti tarvitsen nämä hiidenkirnuni elämässäni, jotta löytäisin sen Sysmäläisen sisuni jonka turvin pääsee taas pätkän matkaa eteen päin. En pidä näistä synkistä ajatuksista, joita päähäni tulee säännöllisen epäsäännöllisesti ja toivoisin tottavieköön, että masennus jättäisi minut jo rauhaan mutta se on osa elämääni. Se on hyväksyttävä , sille on annettava anteeksi ja siitä on päästettävä irti. Sen selitteleminen tai muukaan peittely ei auta eikä ihmisten rohkaisuksi tarkoittamat toimintatarmokkaat kehoitukset milloin mistäkin vastaiskusta tunnemylläköitä vastaan tehoa kuin ainoastaan silloin kun ole tarpeeksi vahva olemaan niiden ainoiden tilaisuuksien ja ulkopuoleltani tulevien mahdollisuuksien ulottumattomissa. Mahdollisuus ja tilaisuus tulee aina omasta sydämestä. Silloin siihin tarttuminen on helpointa ja tehokkainta.

Oli mielialan vaihtelut Hormoonien tai vuodenaikojen tuomia aaltoja tai Kivikauden aikuisia puolustusmekanismeja joiden turvin kenties siihen aikaan selvittiin, jostakin sellaisesta yli mitä nyt ei kukaan käsitä. Ne on helponpaa käsitellä. Tunneskaalojen Muinaisjäänne. Meitä muinaisjäänteitä on niissä tämän hetken lapsissa ja nuorissakin, joka ikäluokassa omansa. Kehomme toimii viisaammin kuin tiedämmekään. Kumpa vaan muistaisimme mihin tarvitsimme kaikki nämä tunteet. Niin hyvät, kuin ne synkemmätkin, sillä elettäväksi nämä on tarkoitettu, vaikkei joka kyyneltulvaa haluaisikaan läpi käydä.

Ja ne mahdollisuudet. Mitä jos unohtaisi koko entisen elämän. Ulkopuolelta tulevat "vihjeet"  hyvinvoinnin peruspilareista. Toki menneissä on paljon ihanaakin, samoin siellä on asioita, joita et kaipaa, muttet saa pois mielestäsikään. Jospa kadottaisit muistisi, ja saisit mahdollisuuden luoda uudenlaisen sinun? Haluaisitko edelleen elää pelkojesi keskellä mahdollisuuksiasi väistellen vai, raivaisitko tiesi oman maailmasi mahdollisuuksiin ja takaisin. Pala kerrallaan, päivä ja askel askeleelta.

Miten tuntuu, että minun näköiseni maailman kuvan täytyy olla todellakin ihan toisenlainen, kuin se muovinen ja teennäisyyttä täynnä oleva maailma, jota ulkoa päin minulle tyrkytetään. Kaikki ei ole rojua ja roskaa, mutta maailman tulvivasta tiedon ja elämäntaidonkirjosta on aina vain haasteellisenpaa löytää juuri minun sydämeni asioita ja mahdollisuuksia.


                                                        Aaloilla keikkuen -W-

En juhli...

Matkoilla maan keskipisteeseen.

Miten selittää ihmisille että poden merkkipäivä kammoa? Miten kiittää ihmisiä kuitenkin täydestä sydämestä länpimästi ja oikeasti kiitollisena, että hän muisti merkkipäivän? Olen oikeasti ilahtunut näistä muistamisista ja onnitteluista. Vaikka näytän räjähtäneeltä ja viikkoja valvoneelta väsyneeltä ja kaikkea muuta kuin onnelliselta. Minä Olen räjähtänyt ja viikkoja valvonut. Enkä juuri nyt onnellinen ja vaikka mieleni tekeekin pyytää sitä anteeksi, ei siihen ole oikeasti tarvetta, sillä olen "tule sellaisena kuin olet"-juhlissa. Meillä ei ole leivottu kakkua, eikä puunattu kotia juhlakuntoon, koska minä pelkään juhlia.

Kautta aikain keväät ja syksyt on olleet minulle helvettiä. Kaunis ja ihana syyskuun alku mene vielä mutta puolenvälin paikkeella alkaa kauhut ja painajaiset. Samoin käy huhtikuun puolessa välissä ja painajaiset jatkuu juhannukseen. Tilastollisesti syksyisin ja keväisin ihmiset sekoaa ja kuolee eniten, tosin näihin aikoihin myös syntyy eniten ihmisiä, mutta valon muutokset tekee pään sisälle ihme fiiliksiä. Tiedän melko tarkkaan sen, että juhlapäivä kauhuni alkoi ilmaantua ensimmäisen kerran 9vuotis synttäreiden lähestyessä. Nyt aikuisiällä ymmärrän sen hyvin, sillä 8v syntymäpäiväni vietin Helsingin Meilahdessa teho-osastolla. Ihanat ja ikimuistoiset synttärit, jos ei muistele outoa ympäristöä, tippahärväleitä ja piipittäviä koneita ympärillä. Eikä sitä että juhlavieraat komennettiin pois noin puolentunnin päästä juhlimisesta ja seuraavaan näkemiskertaan kului lapsen mittakaavassa kohtuuttoman kauan. Ja että syntymäpäiviä juhlittiin hyvinkin helpottuneina, sillä ei ollut kaikin ajoin aivan selvää että näkisin tuon kahdeksannen vuosipäiväni.

8vuotissynttäreistä saakka aloin kiinnitin huomiota siihen, että jos juhlat oli mukavat, niitä ennen tai niiden jälkeen tuli kaaos ja katastrooffi. Joku tuttava, sukulainen, tai umpivieras mutta uutiskynnyksen ylittävä henkilö, asia, tai paikka, kuoli, katosi, joutui sotaaan, erosi, tai muuten vain, joutui kaaokseen, jonka setvimistä jatkettiin viikkoja ja kuukausia jälkeen päin. Samoin kävi jouluna, juhannuksena, vappuna, nimi-ja syntymäpäivinä, kaikkina helkutin juhlapyhinä. Aina tuli joku kriisi joka kuivatti ilon ja riemun tuntemukset rusinaksi, alta kahden sekunnin. Kaikkien niiden UUTISTEN kuuntelu, näkeminen, tai pähkäileminen oli pienen aivoille liikaa ja kun se alkoi toistua säännönmukaisesti joka juhlatilanteissa, ennen tai jälkeen niitä, tai juhlapäivänä, siitä tuli painajainen, jonka yhdistin aina juhlapäiviin. Niin omiin kuin toisten juhliin, kaikkiin juhliin kissanrisiäisistä alkaen.

Päivälleen 10 vuotta sitten päättyi viikon kestänyt mummin hyvästely. Mummi oli jo aiemmin sanonut minulle ja varmasti muillekin, että olisi jo valmis lähtemään pois täältä, joten olin asian jo osittaisesti hyväksynyt ja oli kuin lahja että, mummi viimein aloitti matkansa henkimaailmassa 30v syntymäpäivänäni. Koin myös suurena kunniana olla mukana niiden saattajien joukossa, jotka mummi valitsi vierelleen viimeisiksi hetkikseen. Tiesin sen ettei mummi olisi missään nimessä halunnut näyttäytyä niin avuttomana, sillä hän halusi että meille kaikille jäävän mielikuva siitä reippaasta ja kaikkeen kykenevästä teräsmummista millainen hän todellisuudessa olikin. Jotenkin tuntui, että hän tiesi millä tavoin kunkin kuuluu hänen kanssaan vaeltaa.Minulle tämä kokemus oli tärkeä osa meidän yhteistä matkaa. Kaikilla meillä on hänestä omanlaisensa muistikuva ja varmasti hänen mentyä henkimaailmaan muistikuvia on tullut lisääkin paljon. Ja uskon meidän kaikkien olleen hänelle tavattoman rakkaita ja tärkeitä vaikkei hän siitä korulausein ja lirkutuksin korvillemme vuodattanutkaan.
 
 En pidä kuolemaa pahana, se on aina siirtyminen seuraavalle tasolle ja edelleen elämän jatkumista siellä, mutta jälleennäkemisen ikävä tuntuu pahenevan vuosivuodelta. Ja siihen kai liittyy myös tämä juhlapävä kammonikin.Menetyksen pelkoa ja tulevaisuuden pelkoa yhdistettynä nythetken kauhuun. Mitä jäi saavuttamatta, mitä on vielä tulossa ja jossit siitä, ettei ikinä saisikaan mitä haluaa, tai vielä pahenpaa saa mitä haluaa, muttei pidäkkään siitä.

Miten niin ajattelen monimutkaisesti? Entäs sitten? Minä olen minä ja sinä sinä, kunpikin piikki toistemme sydänlihaksessa. Rakas ja toisinaan raskas piikki.

Vaikka juhliin liittyy iloa, niihin liittyy aina omalla kohdallani järkyttävä ristiriitaisuus siitä, että joku rakas ja tärkeä puuttuu paikalta. Että jollakulla on juuri samaan aikaan suuri suru menetyksestään, tai että takaraivossa on ne vahankansan varoitukset riemusta hyppimisen vaaroista, tulee vielä joku ja kiskoo maton altasi, itku tulee pitkästä ilosta ja pieru kauan nauramisesta. Ain on vaara varjossa odottamassa, jos liikaa ilakoi.

Perustelen siis sinulle sitä että juhlat on minulle kauhu. En juhli merkkipäiviäni, se ei silti tarkoita sitä etten arvostaisi elettäsi, kun muistit minua tänään, eilen ja milloin muistitkin. Arvostan suuresti, sillä sinä pidät minua onnittelujen arvoisena, muistamisen arvoisena ja ylipäätään Sinun huomion arvoisena. Ja vaikket minua onnittelisi, tietäisin sen, että osasyynä voi olla, joko oma juhlakauhusi, tietosi minun juhlakauhusta, tai vain se muisti, joka minulla ainakin on todella hatara. Vaikka voisi se toki olla hatarampikin, pelkoni voisin alkaa hiljalleen unohtaa ihan mennen tullen ja palatessa.


                             Pirusti panikoiden Kiittää kumartaen Wiltsu.

Hohdathan minulle?

 Hei ihanat vauvanvaunujen ja karvakorvain ulkoiluttajat. Elelemme taas niitä syysaikoja jolloin luonto on tulvillaan värikkyyttä AURINKOISELLA säällä. Mutta varjelkoon sitä hämärän hyssykkää.

Säiky ja loista.

Vaikka ruskan värit on niin kauniita ja maanläheisyys on muotia, niin voisitko olla niin ystävällinen, että laittaisit sille talutettavalle karvakamullesi ja työnnettävälle kuljetusvälineellesi, lapsukaisellesi, sekä itsellesi, jos jonkin verran niitä kauniin kirjavan kikertäviä heijastimia? Ihan vaikket muuten, niin autoilijalle/pyöräilijälle silmäniloksi. On varsin sydäntäsykkyröivää siinä hämärän hyssykässä arpoa, että liikahtiko siinä tienpientasreen pimeän hämyssä joku, vai ei? Ja se arpomisen lopettava kolahdus osio, se vasta sydäntä sykerryttääkin, niin sinulla kun minullakin. En halua osua paikalle kun rytisee.

 Se hämärä tulee muuten sitten ihan vesisateen aikaansaannoksenakin, että voi niitä heijasteita pitää mukana päivälläkin. Eivät ole painavia. Ja autossakin niitä heijastimia on vaivatonta kuljettaa, jos sattuu joskus olemaan, sitä renkaan vaihtotarvetta ja muutakin pakkoa muuttaa itsensä huomattavaksi henkilöksi. Ja katuvalot ei rakkaani tee sinua näkyväksi, pikemminkin saattaa käydä ihan päinvastoin. Jos pukeudut tummiin heijastamattomiin vaatteisiin ja sataa vettä, niin olet autoilijoille yhtä huomaamaton katuvaloissa, kun pimeällä metsätielläkin.

elä edes hämärä

elä oo pimmee

Nykymaailmassa on vaateparret tulvillaan heijastimia ja näkyy olevan vilkkuvaloa tennareissakin. Vaikka millaisia härväkkeitä tekemässä ihmistä näkyväksi, mutta kaikki vaatteet ei niitä automaattisesti sisällä. Tarkista ihan itsesi turvaamiseksi onko niitä, ja lisää joka takin taskuun edes yksi. Muista tehdä ne huolettomat pikku paaperot ja haukkumakoneet ja lenkkiseuraalaiset, myös näkyväksi. Jos ja kun vedät/ työnnät, niitä maaston värisiä, kerrassaan muodikkaita vaunuja hitaan rauhallisesti hämärässä, ilman, että itselläsi on minnekään kiire,  muista, että siellä on kuitenkin liikenteessä niitä vauhtisokeutuneita hosupöksyjä, jotka ei näe, eikä kuule, muuta kuin kellon tikityksen. Herätä se Hosuja ja hohda hänen päiväänsä valkeus heijastimilla ja muilla kimalle härpäkkeillä. Tavattoman piristävä ja halpa hengenvakuutin.

Säihky ja loista kuin soihtu ylväs.

Ja kun se ihana karvakorvasi upeassa ulkoilukurapuvussaan (muodikkaasti mustassa) nuuhkii niitä naapurin Dufferiinan laittamia lemmenkirjeitä,  (matkan päässä perässäsi, tai edelläsi fleksinaru kireällä,) niin oisiko liikaa vaadittu, että myös siinä karvakorvan mustassa ulkoilupuvussa, sekä fleksinarussa, olisi se heijastava pinta? Sillä se höperö vauhtisokea pyöräilijä/autoilija, saattaa olla hiukan sokea, huomaamaan sellaista pikku yksityiskohtaa kuin se naru, teidän välillä. Ei hän näe muodikkaan mustan ja syysmustan hiuksen hienoa sävyeroa, jonka joku muu tietenkin kykenisi erottamaan. Eikä toki haittaisi, vaikka itseesikin, jonkin huomiovaloa laittaisit roikkumaan, sillä perin ikävää olisi, jos muodikkaasti mustat vaatteenne sotkeutuisi kolarin yhteydessä kuraan, tai  pahimmillaan veriroiskeisiin.

Muuten mitään, mutta niin itsekäs olen, että en halua, että se roiskuva veri on minun, vaunuasukisi, tai karvakorvasi. Jos aikuinen ihminen itse, on niin pöhkö, että lähtee näkymättömänä liikkeelle, niin vähän joudat kyllä kolhuja saamaankin. 

~Rakastavasti nalkuttaen Wilhelmiina~

                                                   

                                               

Kirjotusvirne

Ei siis hymiö eikä mikään, hassu muutaman merkin muodostama naaman väänne, joka lisätään joka viestiin ja jopa kirjeeseen tulkitsemaan mielialaa ja tunneskaaloja ettei kenellekkään jäisi epäselväksi onko viestin kirjoittaja hymyävän hyväntuulinen, väsynyt, itkuinen, allapäin, tai sarkastinen raivon vallassa oleva flirtti. Miten me selvisimme ennen hymiöitä? Silloin oli ne hymyilyttävät kirjoitusvirheet, tarkoitukselliset tai vahingossa iskeneet.

Niille nauroi kirjeen saaneet ja kirjeen kirjoittaneet, joskus ne jäi vuosiksi huomaamatta ja sitten tuli oikolukija ja huomautti hassuista hairahduksista. Tilutakuista ja ryyniräpäleistä, jotka tuli jo puhekieleenkin joiterin kaltaisiksi ikuisuus sanoiksi. Ne ymmärsi ketkä ymmärsi ja loput katseli ihmeissään, että anteeksi mistä ihmeestä töriset? Erään ystäväni Nausika, ei varmasti katoa millään mielestäni, saati oma epätoivoinen kauppareissuni lapsuudessa kun piti löytää Ryyniräpäleitä, eikä sellaisia kuulema missään myyty. Kukin tahoillaan voi näille sanoille kehittää tulkintansa, kokea ne täydellisen merkityksettömiksi  tai hymyillä ääneen maailman kaikuessa kuin vaskikello hymyn voimasta. Sanat on ihania.

Nekin missä on liikaa se yks pikkuinen E. Huomasin jo heti blokin avattuani että sähköpostiosoitteeseen tuli liikaa se yks pikkuinen ee ja se minua hiukan haittasi ja väänsi, kun aika moni tuli maininneeksi siitä kirjoitusvirheestä. Niiden kanssa kun on tullut taisteltua koko helaelämä. Silloin kouluaikaan Opettaja Pajatie niitä opetti korjailemaan, kirjainten sekamelskaa. Ännät ja koot, ässät ja ärrät, ämmät ja ännät, sikinsokin kuka milläkin rivillä ihan omia aikojaan tipahteli, oli liikaa kirjaimia ja liian vähän kirjaimia ja välillä sanotut sanat ei olleet sinnepäinkään kuin mitä kirjoitettu teksti. Ja minä opin hyvin varhain niin lukemaan kuin kirjoittamaan.

Sepitin tarinoita ja pulputin kuin papupata, omin sanoin, kuvaavasti ja herraties, jopa ymmärrettävästi, jos joku vain tarkkaan kuunteli. Mutta jos virheisiin kiinnitettiin huomiota, niitä saattoi tulla joko entstä enemmän, tai kenties vain teksti loppui, tuli vaikenu, niin kirjoitukseen, kuin puheeseenkin.

Ikäni muistan pitkäaikaisen kirjeystäväni vinkin siitä ettei yhteen pieneen sydämmeen mahdu kahta ämmää... Ymmärrätte varmaan että tarkoitettiin, Ettei sydämeen sanaa kirjoiteta kahdella vaan yhdellä ämmällä, siis sillä M-kirjaimella. Minä tajusin tämän sanaleikin heti ja oi pojat että on tullut tarkasti vahdittua että sydämeen on oikein kirjoitettu. Vieressä voi olla vaikka kuinka monta kirovirnettä mutta sydämeen on aina oikein kirjoitettu.

Nyt korjasin  blokini sähköpostiosoitteen, ja olin vähältä hukata koko blogin, sillä niin kone, kuin minäkin olimme tottuneet tuon pikkuisen een olemassaoloon, kun se poistui, ei koko sivusto ollut ennallaan. Linkitys ei toiminut eikä sivu auennut sieltä, eikä täältä ennen kun joidenkin käsittämättömien käänteiden jälkeen. Opettiko Kullervo lie itsensä oikein lukemaan, vai mitä ihmettä, mutta kerran ja toisen jälkeen homma alkoi taas toimia.

Mutta kun lukee käsittämätöntä kirjoitus virheiden täyttämää tekstiä aikansa saattaa yhtäkkiä löytää virhekaaviosta tolkun järjen ja lukeminen muuttuu ymmärrettäväksi virhemäärästä huolimatta. Joku vain päätti että kirjeet, kirjat ja sanat kirjoitetaan näin ja lausutaan noin ja ymmärretään niin ja vuolaa kaikki me teemme niin. Paitsi kiinalaiset, jotka kirjoittaa piirtämällä ja ties minkämaalaiset joiden kirjoitus on kuin lainelautailua aalloilla. Kauniita koukeroita joita suomalaiskuolevainen ei kykene ymmärtämään niin millään. Mutta oi sanat on kauniita,

Ne soljuu kirjan sivuille, joko ymmärrettävänä tai ymmärtämättömänä ryöppynä, millä tahaansa kirjoitustyylillä ja luettuna ne soljuvat huuliltamme kuin vesiryöppy koskista, putouksista, tai suihkulähteistä, räpsivät kuin löylyvesi kiuasta ja kuin avokämmenet jonkun poloisen poskea. Mieti mitä sanot mieti mitä ajattelet mieti oliko sanojesi tarkoituksena rakastaa rikki vai ripittää ehjäksi, sillä se yksi pikkuinen, hyvin huomaamaton kirjoitus virhe ei ole merkityksetön silloin kun sen lukija ei ole kanssasi samalla aallolla.

Sanoja voi korjata, ne voi pyytää anteeksi, ne voi perua ja ne voi muuttaa merkityksensä aina. Eikä kaikki höpinät vaadi politiikkojen sananikkarointia ja taitoa puhua puolesta ja vastaan samassa lausessa, samalla kertaa. Mutta usein mieleen jää se entinen kirjoitus virhe, eikä aina yksi pyyhekumi riitä niiden jälkien hiomiseen. Saatamme tehdä töitä kauan, ennenkuin mieli muistaa, että joiteri ja vieteri on sama asia, ja että ryyniräpäleitä saadakseen on hyvä pyytää viinirypäleitä, ja jos menet saunaan se on samassa kohtaa kuin se hämmentävän kumma nausika. Ja vaikka se sanottuna onkin niin tavattoman vaikea sana niin onneksi meillä on nuo pienet ihanat lauseet :  Ana Anteksti.  Mina pakastan snua. <3


                        Sytämmellisesti -W-

                     

Hioudun

Niin ne kuluu, kuluttamatta, sekunnit ja minuutit, tunnit kellossa, päivät viikot ja kuukaudet  kalenterissa, Vuodet vuosikymmenet ja vuosituhannet avaruuden aikajatkumossa ja mikään ei  kuitenkaan kulu.

Tässä olen melkein kuin eilenki, melkein kuin kymmeniä vuosia sitten, lähes kuin aamulla lähteissäni, muttei lainkaan kuin eilen tai ensi vuonna. Mikään ei muutu, mikään ei pysy muuttumattomana, yrityksistä huolimatta. Me vain muovaudumme sopivaksi siihin missä olemme, mihin kuulumme, mihin tahdomme juurtua, minne luulemme tahtovamme. Ja me muovaudumme, hiodumme, kulma kerrallaan rösöisiltä reunoiltamme, elämään sopivaksi.

Minä sinua vasten, sinä minua vasten. Silmät avoinna tai kiinni sulkeutuviksi muovaudumme, käännämme toisillemme joko sylimme tai selkämme, kehomme kosketusta kaipaavimman osan. Ja hioudumme toisiimme kuuluvaksi, tai toisistamme irti. Elämäämme kuuluviksi, tai elämästämme irti.

Mikä muutosprosessi kasvaa toukasta perhoseksi? Miten muuttua kudusta sammakoksi? Kuin saippuakupla heräisi henkiin rikkoutuessaan? Mikä määrittelee millainen muutos kussakin elollisessa on oikea oppinen? Eikö meistä selät vastakkain ollessamme, saattaisi silti kasvaa täydellinen rakkaus? Eikö erilleen toisistaan olevista sieluista löytyisi rakkauden liekki helpommin, kuin iäti yhdessä olleesta pariskunnasta? Mitä jos hioutuminen pois jostakin, onkin hioutumista kiinni johonkin, rakasta rakkaanpaan?

Aika kuluu, ja siinä se on kasassa tiimalasin pohjalla, hiekkakiteinä katoamatta minnekään.
Mitä jos kaikki onkin suuri illusio. Minun rakkaus ei kuole, se ei kulu, ei muutu, kohteet ei minnekkään katoa, ei silloinkaan kun olen tunteeton ja turta. Kaikki vain on ja elää... Ja minusta hioutuu sileä kivi.

  Ikuisesti hiotuen -W-

Löytöjä vuosien takaa

Löytöjä "Autiotalosta"  Luin runon tönön edessä ääneen kyyneleet
valuen. Ihan kuin tämä runoilija oisi sen tätä hetkeä varten tehnyt.
Kiitos Kauniista sanoista tuntemattomalle runoilijalle.

"Runon" Autiotalo löytöpäivänä 24.8.2013

Autio tupa

Sitä lähestyn kiirehtimättä,

sillä tiedän, se autio on.

Siellä hiljaisuus antaa kättä

ja pöytä on kattamaton.

Oli tuvassa tuntua ennen.

Oli seinien sieluna hän.

Oli onnea ovesta mennen,

oli kaipuuta lähtiessäin.

Mä palasin työstäni illoin,

jalan kulkua kiirehtäen.

Oli uskoa uupumus silloin,

sitä taakkana kantanut en.

Palaan nytkin. Ponsi on poissa.

Enää palaa en kiiruhtain.

Kun hiljaisuus hirsissä noissa

asuu autius askelissain.

Tulen tupaani kiirehtimättä,

se tyhjä ja autio on.

Vain hiljaisuus antaa kättä,

ja pöytä on kattamaton.

Pentti Hietanen Nyyrikki nro 16 vuodelta 1958 sivu 2

Autiotalo nuoruutensa kukoistuksessa
kenties lehden ja runon ilmestymisen aikaan?

Punainen tupa muttei peruna maata

Rohkaisuksi (?)

Anteeksi rakkaat lukijat heti ennakkoon. Tämäkin tarina pyörii kriisien ympärillä. Koettakaa kestää.

SE ikä ilmeisesti, kun kaikesta tehdään kriisi. EU-kriisit ja Talos-kriisit ja Kriisi työttömyystilanteissa ja Kriisi  nuorison mellastaessa kouluissa, kotona, kylillä ja kujilla, Kriisi aikuisten tehdessä samaa työpaikoilla ja konttuureissa, jossa he käyvät, purkamassa turhautumiaan talousongelmien, työttömyyden, liian suuren työtaakan, liian pienen työtaakan, lastensa hyvinvoinnin, tai koulujen kaaosmaisuuden, tai eduskunnan järjettömyyden, tai ihan vaan maailman paskamaisuuden, tai oman ikänsä aiheuttamien kriisien vuoksi. Aaaaarg!!! 

"Kusessa ollaan" sanoi kummisetäni taannoin maailman menosta. Liekkö lausunto tarkoitettu kannustuksen sekaiseksi rohkaisuksi, vai kehoitukseksi luovuttaa, mutta näitä kaiken karvaisia rohkaisunkaltaisia kommentteja on kuultu ja loihettu lausumaan itsekukin sopivissa tilanteissa.

Kuoleman kielissä oleva lenkkikaksikko on loppumetreillään lenkistään ja kotinäkyy jo, tassut laaha maata, mutta mieli on tyytyväinen. "Hiukkako oltiin reippaita kun tuo lenkki pyörähdettiin"... Vastaan suorastaan lentää vauhdikas lenkkeilijä poppoo matkansa alkukilometreillä ja huutelee "kirikiriä ei tuolla vauhdilla kunto kasva" Jaa ei ja me kun luultiin?  Voi Vattu.

Taivastelemme kukin tahollamme ikäämme ja sen tuomia haasteita ja hiukan säälimme niitä, jotka ovat "vasta" tulossa tähän ikään. Itse henkilökohtaisesti olin onnellinen, että kolmet kympit on jo takana päin ja kauhuilen melkein neljänkympin kriisiäni "kyllä ahdistaa" tunnelmissa. Kommentoin Kolmekymppiselle että kuule muru, ei se tuosta helpotu ja saan koston heti seuraavassa tuokiossa jokinverran ikääntyneemmältä ystävältäni "Varrohan kun pääset viiteenkymmeneen..." Hyi puistatusta. Kaikki ikäkriisien eri variaatiot käyneenä, itku tuli jo pelkästä ajatuksesta, nyt jo tunnen vaihdevuosien hikiaaltoja ja ahdistuskohtauksia. Lapset tekemättä, perhe perustamatta, elämä elämättä ja nurkantakana uhkaavasti vaanii jo helvetilliset mummokuumeen liekit. Ei tuu kesää.

Onko meidän "rohkaisuksi" tarkoittamamme lausunnot jollain tavalla kavalan kieroja, vai  koemmekko me vain elävämme katastrofista ja kiirsistä toiseen? Jos Väseböökin Hajatelmista lähes jokaisen kamuni lempi fraasein kuulu "leuka rintaa vasten ja kohti uusia pettymyksiä", pitäisikö kommentista olla hymyilevän hilpeä " hehhe niinhän se menee" Vai kommentoida kamulle, että näitä pettymyksiäkö sinä elämääsi haluat tilata? Jos Suurimmasta osasta aloittamiaan asioita jo alkuunsa ennustaa tulevan perslasku ja helkutisti mustelmia kannattaako oikeasti edes aloittaa, kun kerran kuitenkin sattuu? Vai pitäisikö kenties ottaa asenteen muutos ja nauttia matkasta alusta asti? Viis siitä jos kaadun, mutta helvata teenpä sen tällä kertaakin tyylillä.

Helppoja retkiähän meille ei todellakaan aina suoda, mutta on ihana seurata niin toisia, kuin itseäänkin, että mitenkä sitä mistäkin kriisistään selviytyy. Avulla vai ilman ? Sattumien kautta, vai onnen kantamoisilla? Vai onko oikeasti joku, joka siellä verhon takana auttaa ja kuiskii ohjeitaan?

  Minulla on monta ystävää joiden elämänkulun seuraaminen on ollut niin kiinnostava ja kannustava minulle itsellenikin, että heidän kertomuksiaan kuuntelee aina kuin hyvää kirjaa. Välillä itkee ja välillä nauraa, kuinka kaikkiin hullutuksiin voikin joutua matkoillaan. Tapahtumissa on yleensä hilpeän positiivinen sävy "tapahtuipa kerra"...He ovat selviytyneet hienosti vaikka koossa on ollut kaikki katastroofin ja maailmanlopun ainekset. Heidän elämän tapahtumat ovat rohkaiseet minua omissa toimissani. He ovat rohkeita ja tekevät elämässään erilaisia asioita. Ei niin, että aina tietäisivät minne ovat menossa ja sukellukset kulloisiinkin "vesiin" ei ole olleet niitä huippu-upeita uimahyppyjä, vaan välillä homma menee Pelle-hyppyjen puolelle. Mutta pintaan he pulpahtaa aina kuin korkit, eikä haittaa vaikka naama punottaa, se johtuu naurusta, "läskeiks meni mutta menköön." Siitäkin selviää.

Monesti itsekin menen ikäänkuin "perse edellä puuhun" vaikka helpomminkin voisi mennä, mutta tyylihän on vapaa. Pääasia, että elää elämäänsä. Ja uskaltaa nauraa, niin itselleen kun muillekin, maailma ei ole niin vakava paikka. Eikä joka asiaan täydy lähteä, kuin sotatahuville, vain voitto mielessään. Tappion kalkki maistuu karvaammalta, mitä harvemmin sitä juo, siksi täytyykin ottaa kaikki maut elämässä tasaisin annoksin. Suolaista ja makeaa. Tiedättehän? Täydellinen ei ole täydellinen, ennen kuin on oppinut tekemään virheitä ja antamaan ne anteeksi, niin itselleen, kuin muillekin. Rakkauskin on aidoimmillaan vasta, kun siihen sekoittu ripaus vihaa ja Iso annos hyväksyntää, vihattua piirrettä kohtaan.

Kaikesta ei voi aina selvitä ilman asfaltti-ihottumaa ja nirhautumia, tulee mustelmia ja murtumia, sydänsuruja ja kaikkea muutakin kuin ruusujen tuoksua ja pitkopullaa, mutta oi ihanuutta kun saavutat sen pullan ja ruusukimput. Niiden vuoksi kannattikin hiukka kolhiutua ja kun ekstrana on ystävän karu kommentti, "kauhee miltä sä näytät" "otakko kahvia" tai äidin "ootpa ryvettyny, ootko syöny jo?" Niin, jep, kyllä nuokin kommentit silloin voi lukea rakastavaksi rohkaisuksi. Olemme elänyt ja rypenyt elämäämme tyylillä.

             Aploodit meille, rakastavan ihailevasti:

                                                              Wilhelmiina

Unelma onnesta

Revin elämänlankaa,

punon siitä kuin köyttä.

Itseni pelastukseksi?

Siteeksi ympärillemme?

Juurineen irroitan sen maasta 

pelkin käsi.

Elämänlanka elää siellä missä

muut ei nähneet mahdollisuutta 

selvitymiseen.

Minä kiedon itselleni 

langoista kodin,

punon sen 

säije kerrallaan. 

Onnen mahdollisuutta 

näkemään opetellen.

Minä rakennan puumajan

ja katselen sieltä 

kuinka ensihenkäykseni

kotitähti valaisi nekin yöt,

 jolloin 

pimeä oli mustaa mustenpaa.

-W-

Bröööööööm

Musiikki

Vähäpukeiset tanssijat järkyttivät Urkuviikon johtajan: "Pornografiaa"

9.8.2013 10:22 - päivitetty 13:38 - Anne Honkanen

Kalevi Kiviniemi sai aikaan melkoisen show'n. Kuva: ESS / Panu Salonen

Torstai-iltana Sibeliustalossa esitetyssä Motorgan-konsertissa katsojat kokivat aikamoisen yllätyksen.

Konsertin alussa urkuparvelle ilmestyi kaksi vähäpukeista naista urkutaiteilija Kalevi Kiviniemen molemmille puolille. He alkoivat liikehtiä tavalla, jota voisi kutsua vääntelehtimiseksi.

Naisista ei ollut kerrottu etukäteen mitään, eikä heidän nimiäänkään löydy muuten kattavasta käsiohjelmasta.

Lahden Urkuviikon johtaja Erkki Krohn sanoo olleensa aivan yhtä yllättänyt naisista kuin muukin yleisö.

- He tulivat minullekin aivan puskan takaa täytenä yllätyksenä. Tytöt olivat urkuri Kalevi Kiviniemen tuomia, enkä tiennyt heistä mitään, vakuuttaa Krohn.

Naisten paljaat takapuolet vilkkuivat hameiden alta, ja lopulta he heittivät lyhyet hameetkin pois. Jotkut katsojista pahoittivat mielensä ja poistuivat konsertista.

Krohn oli perjantaiaamuna tavoitettaessa tapauksen johdosta hyvin pahoillaan.

- Olen äärimmäisen loukkaantunut koko tapauksesta, syvästi häpeissäni ja surullinen. Tällaista pornografista esitystä minä en voi hyväksyä.
 ---------------------------------------------------------------------------------------------------------
 No voi hyvää päivää.

Miekin nyt niin mieleni pahoitin.

Istuin eilen Sibeliustalolla katsomossa. Pakko sanoa että Harmillista, jos joku tästä esityksestä pahastui. Itse olen "melko tiukka nutturainen" ihminen joissakin asioissa, mutta lähinnä nähty tanssiesitys nauratti ajatuksella että, tapahan tuokin on tehdä urkumusiikista katuuskottavaa.
 
Konsertti oli loistava eikä typyjen liikehdintä ottanut musiikkinautinnosta huomiota pois. Esitys oli todellakin poikkeava urkuviikkojen muista esityksistä. Jollain tapaa saattoi olla, että tyttöjen ottaminen esitykseen mukaan oli se "peliverkkareiden repäisy" joka toi urkumusiikista esiin ihan uudenlaista puolta.
 Ei pelkälle kirkkokansalle suunnattua virsi-soitantaa, ja klassista musiikkia, vaan"seksikkyyttä"ja räyhäkkää menoa. Toivottavasti tämä tuo myös ensi vuonna moista erikoislaatuista upeutta lavalle. Minä pidin kokonaisuudesta. Ja jos ensivuonna on vastaavaa tarjolla menen varmasti uudestaan. Mutta niinhän se on että yksi tykkää äidistä ja toinen tyttärestä, ja joku tahtois nähdä niiitä vähäpukeisia ja hyväkroppaisia herroja ja hidalgoja mieluummin kuin vähäpukeisia naisia. ;)

Nautin esityksestä ja nautin musiikista ja juu silmään ei sattunut tyttöjen kiemurtelukaan, sillä loppupelissa monet kapaleet houkutti itseänikin tanssimaan. Miten surullista on että meitä mielemme pahoittajia on niin paljon. Mutta Ah ihanuutta, että näitä rohkeiden esitysten tekijöitä ja rajojen rikkojia on, jotka uskaltaa tuoda myös näihin nutturapäiden mausoleumeihin jotain niin ennen näkemätöntä, kuin kauniit naisvartalot. Ihanaa sanon minä. <3


         Äärimmäisen suurella kiitollisuudella Miia Wilhelmiina Sysmäläinen.

Paljon Onnea Vaan...

Ystäväni Rouva Naapuri täyttää tänään vuosia ja potee ikäkriisiä. En voi moittia häntä yhtään, sillä itselläni on vielä hetki aikaa olla, alle nelikymppinen. Minä poden edelleen ikäkriisiä. Olen potenut sitä uudelleen lukemieni ja sen jälkeen silppuamieni päiväkirjojen perusteella, kuluneet 30 vuotta. Tämän Kauniin, ihanan, iloisen, nuoren, herttaisen, äidin, aviovaimon, opiskelijan, ja kertakaikkisen sekopäisen, neuroottisen, mutta ah niin hauskan ja neuvokkaan ystäväni, Rouva Naapurin, elämän verran.

Melko hälyyttävää kaikesta tekee se että päiväkirjojeni perusteella kaikki ikä vaatimukset ja statussymboolit joita kulloisenkin ikäsenä oisi pitänyt tavoittaa on minulta edelleen tavoittamatta. Jos vertaan itseäni Rouva Naapuriin, pitäisi tuntea sanoin kuvaamatonta kateutta, mutta yllättäen en tunne. Koska meillä on kummallakin omanlaisemme vaatimukset "täydellisestä elämästä". Ja vaatimusten kohdatessa todellisuuden, ne ei yleensä vastaa odotuksia.

En osaa sanoa millaisia statussymbooleja muut ihmiset keräilevät elämäänsä, mutta sen olen huomannut, ettei meistä oikein kukaan osaa suhtautua iän tuomiin "vaatimuksiin". Minä en ollut edes 12-16v mielestäni oikean ikäinen mihinkään mitä teen, aina joko liian nuori, tai liian vanha. Väärän kokoinen, näköinen, pituinen, tai painoinen. Väärin ajatteleva ja tekevä. Ja voi taivas miten "väärin" oli lukea 3 viimistä vuotta alle kolmikymppisenä omaa itseään. Samoin kuin on ollut "väärin" lukea omaa itseään viimeiset 10 vuotta alle nelikymppisenä.

Koskahan meistä sitten tulee sopivan ikäisiä hyväksymään omat mielipiteemme, sellaisina kuin ne on, oma ulkoinen ja sisäinen itsemme sellaisenaan, täydellisen epätäydellisenä. Luin lähes vuorokauden verran päiväkirjoja yli kymmenen vuoden takaa.  Ja kokemus oli niin paljon rankka, että se on laittanut minut todella miettimään, miksen ole jo tehnyt, niille itseäni kalvaneille asioille jotain? Onko tosiaan ollut niin mahdotonta rempaista itsensä irti siitä ahdistus kierteestä, missä olin silloin ja jossa ajoittain nytkin kahlaan, kun asiat oikein ryöpyten tulee päälle. Kyllä se oli. Tarvittiin todella paljon apua universumilta ja kaikilta maailman tuulilta, ennen kuin asiani alkoivat edetä helpommiksi.

Statusympooleistani olen melko tarkasti luovuttanut, sillä minusta ei ole kenenkään jalanjäljille. Minä en ole kuten ikäiseni, enkä kuten koulutoverini, opiskelutoverini, tai muutkaan joihin olen tottunut itseäni vertaamaan. Ja joihin kanssakulkijat vertaa niin itseään, kuin muita. Tiettyt asiat pitää /täytyy/on pakko saavuttaa niiden ja näiden aika määreiden puitteessa. Aina niitä ei saavuteta ja aika tuo myös ennen pitkää julki syyt miksi ei.

Luin niiden päiväkirjojen viestejä ajatuksella "päästän irti". Jossain määrin päästin irti siitä, kuinka hirveästi vaadin itseltäni. Minä vaadin itseltäni ihan kohtuuttoman paljon, kuten olin nähnyt ympärilläni olevien vaativan itseltään ja muilta. He eivät koskaan olleet tyytyväisiä itseensä, niin miten minäkään oisin voinut olla? Mallia onnellisuuteen ja tyytyväisyyteen ei ollut, joten miten osaisi olla sitä itsekään? Minä uuvutin itseni, joka käänteessä loppuun, kun koetin riittää ihmisille. Tärkeintä olisi ollut, että riitän minulle itselleni.

Samalla katselin noiden vahvojen esikuvieni  murenevan murenemistaan oman kuormansa alle. Oliko se siis sittenkään paras roolimalli? Minähän minun kanssani jouduin elämään kaiken sen ajan, jolloin ei lähelläni ollut ketään. Ja minä olin hirvittävän tyytymätön ja väsynyt elämääni.Olisin luopunut siitä vaikka heti. Vaan minä olen edelleen tässä, perheessäni on kaksi kissaa enemmän, kuin kymmenen vuotta sitten. Siinä on myös valtavan paljon enemmän tyhjää tilaa, jonka täyteydestä ja täydellisyydestä, vain minä itse vastaan. Paljon asioita on muuttunut ympärilläni ja sisälläni.

Paljon on ihmisiä kadonnut ja paljon on uusia tullut tilalle ja suhtautumiset muuttuneet puolin ja toisin. Olemme siis kasvaneet, joko yhteen, tai erillemme, mutta jokaisessa on tapahtunut kasvua. Minussakin, vaikka sen näkeminen tuntuikin haasteelta, ennen kuin olin lukenut ja vertaillut ajatuksiani. 10vuoden takainen minä odotti hyväksyntää muilta ja samoin teki tämän päivän minäni siihen saakka, kunnes tajusin, että minuun suhtaudutaan juuri kuten minä suhtaudun minuun. Minut jätetään yksin, jos minä jään yksin ja minä olen ihmisten ympäröimä mennessäni ihmisten keskelle, mutta kukaan toinen ei tee puolestani mitää. Ei elä, eikä hankki apua, ellen minä ensin ilmaise tarvetta sille.

Minä huusin apua koko ensimmäiset 30 vuotta masennukseni vuoksi. Pääni sisällä ja noiden kirjoittamieni tekstien kautta. Niissä suurin hätä kohdistui kuitenkin aina toisten hätään. En jaksanut enkä voinut auttaa ketään. Yritin ja yritin, mutta kukaan ei ottanut sitä apua vastaan, jokainen halusi tulla omillaan toimeen ja jokainen meistä vuorollaan päätyi epäterveisiin ratkaisuihin. Kenestäkään ei ollut itsensä, tai toisensa auttajaksi. Tiedättekö ne unet joissa juoksee juoksemistaan, muttei pääse eteen päin, tai ne missä olet juoksuhiekassa, etkä millään pääse siitä ylös. Pitelet kiinni kielekkeestä viimevoimillasi, muttet pääse pois. Minulla oli sellainen elämä kolmekymmentä vuotiaaksi. Ja melko pitkään siitä eteen päin.

En voi syyttää ketään siitä että elämä meni kuten meni, ainoa liikevoima asioiden huonoihin ja hyviin käänteisiin on se peilikuvan omistaja. Olisi pitänyt jo aikaa sitten sanoa omistajalle, häntä kurkistellessa, että hei muru, sie riität just noin. Eikä antaa hänen odotella sitä kommenttia joltain muulta, ulkopuoliselta, perheenjäseneltä, tai kanssatallaajalta, jolla ei millään riittänyt kaunista sanottavaa kenellekkään. Edes itselleen.

Nyt minä olen reilusti ALLE 40. Nainen ilman statussympooleja, ilman lapsia ja heidän tuomia huolia, mutta myös ilman heidän tuomia iloja. Ilman vakituista työpaikkaa ja johtotehtäviä, ilman omistusasuntoa ja asuntolainaa, ilman puolisoa, ilman rikkauksia, vaan ei elämä ole rutiköyhääkään. Minulla on kuitenkin hyvät välit peilikuvani kanssa. Ja luulenpa, että kun olen eläke-ikäinen, olen onnellinen ihminen, sillä minä en jää yksin ja paikalleen vieraan itseni kanssa vaan naisen, josta on näiden vuosien aikana tullut luotettavin ja rakastavin ystäväni. Voi olla, että siinä vaiheessa ympärilläni on myös, niitä muitakin symbooleja, mutta ne ei tullut ympäristön painostuksen vuoksi, vaan siksi että olen viimein vastaanottavainen vastaanottajaksi  ja on niiden aika.


Rakkaudella -W-

PS. Äärimmäisen paljon onnea kriiseilijöille ja neuroosien keskellä eläville ystäville, tuttaville, sukulaisille, nuorille ja vanhemmille. Jos teillä olisi päiväkirjat kymmenen vuoden takaa ja ne tänään lukisitte. Olisitte varmasti onnellisia siitä keitä olette nyt. Olette selviytyneet mahdottomana pitämästänne loisteliaasti. Kannustakaa itseänne edelleen .