Joskus,
kun kuvissa pompahtelee
Haltija ja kaksi,
niitä vanhoja tuttuja,
jotka oli jo ennen,
kuin heidät tunsinkaan.
Tulee ikävän haikea
ja
haikean ikävä.
Sellainen
melkein tyhjä syli ja sydän,
joka
onttona kaikuu,
kun tiedän,
että olit täällä
ja nyt et ole.
Kun
Haltijat tietää
ja tuntee missä olet,
muttei tuo sinua näkyviin,
tuo vain muiston
ja siitäkin vain tunteen tuulesta,
ei kokonaan,
eikä kaikkia.
Ja voi. miten silloin
sydän on kipeä.
Kyllä
minä kuuntelen laulusi
ja haluan tuntea
sipaisut hiuksillani,
ei
se haittaa,
vaikka Hatilijantuuli
on nopeasti ohi.
Ei se haittaa,
vaikka koko rakkaus on harha,
tai vain harvojen etuoikeus.
Mutta
Tuulihuilun soitto
Usvakansan maassa,
On kaunein asia ihmiskorville.
Ei
se vie suruja pois,
eikä tee Ikuisesti onnelliseksi,
mutta se tekee
kuulijansa
hetkeksi vähemmän surulliseksi.
Hyvä niin,
minä
kuuntelen
ja katselen hiljaa hetken.
Tiedän,
että Kunhan vain
uskon vahvasti,
Aika kuluu
ja olen riittävän onnellinen
kuulemaan
taas tarinanne.
~Kirjuri
~
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti