Pitäisi paketissaan.

Pitäisi tehdä...

Paino sanalla pitäisi.

Kaikki sen jälkeen sanottu, alkaa automaattisesti tuntua vastenmieliseltä. Pitäisi. Täytyisi. Olisi pakko. No pakko on vain syntyä ja kuolla, kaikki siinä välillä on melko vapaaehtoista. Ihmiselle kun on annettu se vapaa tahto. 

Miksi silti tuntuu, että pitää, täytyy ja on pakko, (aina toisinaan) tehdä jotai, mitä ei juuri nyt tahtoisi, haluaisi, tai viihtityttäisi yhtään tehdä? Minä tiedän, tämä on ikuisuus kysymys ja kysyn tätä hiljaa mielessäni, ääneen mutisten, mustaa valkoiselle raapien, alvariinsa ja tämän tästä, säännöllisen epäsäännöllisin väliajoin.

Saanko vastauksia?Noup.Tuleeko tilanne paremmaksi pohtimisesta? Noup. Tyhjeneekö paine päästä? Noup? Miksi sitten? No jaa, Miksi ei? Miksi vastaasi tulee aina joku joka, mielestään tietää asiat paremmin, kuin sinä? Miksi joka porukassa, on aina joku, joka ei ole kanssasi samaa mieltä? Miksi aina ja kaikkialla tulee vastaan neuvoja, jotka ovat päinvastaisia omaan elämänkatsomukseesi nähden? Miksi tunnetaan syyllisyyttä, kun teemmekin oman tahtomme mukaan, emmekä kuten koko valtaväestö, on aina ennen toiminut?

Siksi kun... Odota... Juu en tiedä, muuta kuin että: tehdesänin niin kuin teen, olen enemmän sopusoinnussa itseni kanssa, kuin odotaessani aivottomana käskyjä joltain muulta. Jos käsky oisikin ristiriidassa oman ajatusmaailmani suhteen? Voisinko toimia vastoin ajatuksiani? Minähän elän omaa, enkä kenenkään toisen elämää. Voisinko olla onnellinen toisen käskystä?

Olen viikon Lukenut. Ei mitään, mitä professorit arvostaisi. Tämän kirjojen sarjan  tapahtumat,  täyttävät toisinaan pääni niin, että on vaikea erottaa, milloin olen kansien välissä ja milloin niiden ulkopuolella.  Olen käynyt ulkona, vain hakeakseni postit ja käydäkseni naapurissa kylässä. Kotini on mukavan rauhallinen. Joskus olen kuulevinani, kuinka makuuhuoneen ikkunan alla, joku viisas käy keskustelua "vähenpiarvoisensa" kanssa siitä, kuinka kuuluisi elää. Onko se todellista, en ole varma.

Siitä huolimatta, minä välttelen toistaiseksi viisaanpieni neuvoja, sillä pahoitteluni, niistä tulee vihaiseksi, tai ainakin hyvin vastahankaiseksi. Mielestäni, on muitakin tapoja elää, kuin paketoimalla itsensä siihin laatikkoon, joka on se pienin mahdollinen, ihmistä itseäänkin pienenpi.

Minä olen nyt tässä, yhden asunnon kokoisessa laatikossa. Odotin hetkeä, jolloin keksin itse, mikä on parasta minulle. Keksin, että se on juuri tämä tässä, olla rauhassa. Nyt. 

Seuraaviin tehtäviin ryhtyminen, on pohdinnassa, mutta ei vaadi tekoja juuri nyt. Tekemään ryhtymiseen, voi vierähtää kotva, tai sitten tekemisen oivallus, iskee hyvinkin piaan. Minä toivon, että siinä vaiheessa, en pakota itseäni muottiin, jossa on ahdasta, epämukavaa, tai kivuliasta olla.

Toivon, että silloin pitäisi, täytyisi, tai olisi pakko, olisi omassa paketissaan.  Ja minun kaikkea tekemääni, ympäröisi tekemisen ilo ja olemisen onni. Kuten eloani nyt, tässä kotini kokoisessa paketissa. Lukeminen on laajentanut sen monen maailman kokoiseksi. 

Se tuntuu kerrassaan sopivalta.

~W~

Paskaa.

Kun joskus vaan ärsyttää kaikki.

Tekee mieli ruikuttaa ja valittaa ja moittia,

muttei tehdä mitään, mikä voisi pelastaa päivän. Saada hymyn huulille, tai räkänaurun ryöpsähtämään yli, mutruun väännetystä turpavärkistä.  

Joskus vaan ketuttaa kaikki.

tekee mieli sanoa kilometrin verran rumia sanoja ja todeta joka uutisesta "paskaa". Olla teini, jonka angstit on oikeutettuja ja maailmanraivo hyväksyttävää, vaikkei se tietäisikään miksi ja mitä kohtaan, sitä raivoaan tuntee.

Joskus sitä vaan on ja juputtaa.

Peilistä katsoo myrtynyt ja tikkuuntunut ämmä, tai ukko jääräpää. Perse on iso ja pohkeet paksut ja silmien alla jonkun vieraan miehen kauppakassit. Näyttää pahalta, ei lainkaan rakastettavalta, tuntuu pahalta, ei lainkaan rakastavalta.

Voi kuinka joskus, vaan vihaa itseään. Peilikuvaansa ja ulkoista, sekä sisäistä itseään.

 Joskus vain kaikki on "paskaa".

Uutisantia myöten, kaikki samaa, sinä tyrkit sitä näkyvilleni ja minä jatkan sitä, tyrkkien sekaan omaa paskaani.

Juputin, mukutin, mökötin, kökötin, mäiskis.

Viddu. Kaikki on PASKAA. Läjä sitä itteään, kasvattaa niityllä heinänkorsia ja kukkasia, tulee perhonen, hemiläinen ja amppari kukista mettä keräämään. Ja me mökötämme. Ai niin, se oli kesällä, nyt on talvi ja ulkona loskapaska valuu pitkin tietä ja kiillottaa luistinradan tien päälle.

Keitä vettä ja laita teepussin seuraksi lusikallinen hunajaa, pyylevän pörisevä piriäinen, teki sen siitä yhden kesän paskasta. Se on makeaa ja hyvää. Jos asiaa ajattelee sillain karkeimman kautta, alkaa naurattaa koko paska.

Sillai tällai konusti ajatellen, ei se ny niin pahasti oo.

 ~W~

Minkä värinen on onni?

Hangen narina

pakkasessa.

Yksin olemisen keskellä

ääneen naurettu vitsi,

jota kukaan muu ei ymmärrä.

Pimein musta,

ja helein heinän vihreys,

säteilevimmän siniset silmät,

unessa saatu suukko.

Hetki ennen heräämistä,

kauneimmasta unesta.

Luistimille nostettu 

lapsi, aikuisen kehossa.

Minkä värinen 

olen tänään?

Olen onnellinen.

Se on väri,

jota en pukisi päälleni,

koska ajattelen,

 ettei se sovi minulle.

Mutta kerran kokeiltuani,

 en tahtoisi enää pukeutua muuhun.

Väri,

 jonka haluaisit maalata,

mutta yrityksistä huolimatta,

 et saa vangittua

siveltimeesi.

Se on väri,

jonka näet sielussasi toisin,

 kuin minkään muun värin.

Ja kun se tartuu sinua helmoistasi,

luulet, että se on tahra,

 joka pitää pestä pois.

Sen värinen on onni?

 Arkisin väri,

jonka säteilevät kauniit sävyt,

jää usein tajuamatta.

~W~

Rakkaudella.

Tänään lenkillä,

 pohdin hivenen haikeana, 

että meillä ehkä juuri tänään

 oisi vietetty 1v synttäreitä. 

Jos maailma oisi toisin.

Mutta koska ei, niin taivaassa 

on tänään isonpi pieni enkeli.

 Toivottavasti hän on iloinen

nauraa onnesta ja voi hyvin.

 Sillä minä voin hyvin.

 En ole surullinenkaan,

 kuin ihan hiukan,

 sillä tavalla äidillisen kiitollisena. 

Olipa mukava kun kävit.

Kun ympärilläni vielä satoi 

lumihiutaleita,

 kuin enkelten höyheniä,

olin varma, että kävelimme 

rinnakkain, kaikkia 

ihmeitä ihaillen.

Mietin, että hänen täytyy

olla riemuissaan.

Lumesta täällä,

Taivaassa jostain muusta.

Luulen, että hän leikki tyynysotaa

muiden ystäviensä kanssa.

Juhlan kunniaksi,

hajotti suurimman höyhentyynynsä.

Lähetti minulle hitaasti

leijuvat hiutaleet,

viestinä kotoa.

Onko kauniinpaa kuin

 vasta satanut lumi?

Se on pehmeä halaus.

Suunnattoman paljon

 rakkautta sinne 

missä olet.

Kiitos viestistä.

~W~

Luonnonkansan turinoita: Asioissa eteenpäin. (Osa 4)

Itsestäänselvyyksiä

~*~

Juhlissa Juuso tapasi uuden Mestarinsa ja opettajansa Huubert Näreistöniemen Lemmenjoen seuduilta. Hänet oli valittu Juuson oppimestariksi ihan tietyistä syystä. Muistatte Juuson ihailevan suhtautumisen kullankaivajiin?

Huubert on taiteilijaluonne, joka ei oikein viihtynyt yhdessä paikassa kauaa ja näin ollen kulki taiteilijoiden ja kullanetsijäin matkassa, tuvalta toiselle. Samalla, kun teki luonnonvestoksia keloista ja kiviröykkiöistä. Hän myös teki korutaidetta ja opetti sitäkin. Hän oli usean taiteilijan tuvan ja kullankaivajan lepopaikan tupatonttu ja melkein kaikkien vaskoolinkantajien kodinhenki. Eipä siis Juuso, ihan vääriä reittejä ollut kulkenutkaan. Melkein oli ollut siellä missä pitikin, vain muutaman Nyt-hetken myöhässä.

Jokunen ihmisvuosi myöhemmin...

Juuson Oppivuodet kului sutjakasti. Muutamaa tohelointia lukuun ottamatta, Juuso oppi kuten aina, kaiken ihan hetkessä. (Ellei sitten sattunut olemaan, jotain tärkeänpää mielessä.)

Oli tulossa Joulu. Juuso ja Huubert Näreistöniemi oli matkalla Korvatunturille. Juuso oli päättötodistusta vaille valmis Kotitonttu. Se ojennettaisiin hänelle illalla Joulupukin suuressa tuvassa, virallisessa todistustenjakotilaisuudessa. Samana iltana, hän tapaisi myös Tytin. Se hermostutti yllättäen Juusoa enemmän, kuin mokoma valmistumistodistus.

Juuso Ja Huubert astuivat ovesta ja huiskis, tupsahtivat suoraan Kantolan tupaan. Yllättäen, tuiskis, suoraan Tytin syliin. Sen verran ketteryyttä ja nopeutta oli Juuso oppinut, että puuromaito ja tyttö pelastuivat maahan kaatumiselta. Mutta moiteryöpyltä yllätyshyökkäyksestä, ei pelastanut mikään. Huvittuneena Juuso kuunteli, niin Huubertin, kuin Tytin moitteet.

”Nuo ovet! Kun vielä oppisin ettei niitä huijata. Jos ajatus on jossain muualla, kuin minne on menossa, niin ajatuksen luonahan sitä silloin olen. Heti kun ovesta astun, niin se vaan on. Onneksi se toimii myös niin, että kun ajatus on Juuson luona, Tytti on Juuson luona, heti oven avattuaan. Tietää noin suunnilleen, olevansa tykätty vieras." Myhäili Juuso, ryöpytys nimittäin oli lähes poikkeuksetta samanlainen.

”On se onni, että olemme olemme kaikki menossa seuraavalla avauksella Korvatunturille, muuten tällä matkalla menisi taas kauan.” Tuumi Huubertti. Hän muisteli turhautuneen huvittuneena Juuson etsintäkoetta, muutaman ajan takaa. Oli tarkoitus, että hän menee edeltä, kolmen kullankaivajan valtaukselle. Juuson piti etsiä hänet ja tulla perässä, samaan paikkaan.

No ensin Juuso meni Kantolaan, sieltä hän tuli Kaivaja-Kustaalle, Huubert lähti Vaskooli-Villen luo. Juuso humpsahti ensin Kantolaan ja tuli sitten perässä. Opaali-Ollille mennessään Huubert oli pyytänyt Tytti mukansa, jotta koe tuli suoritetuksi. Hän kun halusi testata kunpi mahtoi olla syy Juuson poukkoiluun, Kantolan tupa vai Tytti. Arvasitte varmaan?

 Toisinaan Huubert jo luopui toivosta kulkea ovien kautta ilman välikäyntejä ja yhden päivän myöhästymisen jälkeen, laittoi Juuson hetkeksi kulkemaan jalan kullankaivajien kanssa. Niin kuin se oisi mitään auttanut? Tytti, niin tomera kun olikin, sinkoili ovista samallalailla. "Ei ihme, että sydän kikattaa, kun se rakastaa." Tuumi Huubert 

Palauttaen ajatuksensa takaisin Kantolan tupaan, hän ravisti päätään nuorelleparille, naurun kurtut naamallaan.

Juuso oli juuri tehnyt sormuspussistaan kaksi ja ojensi toista Tytille. Ikäänkuin he muka koruvalaa tarvisivat, Itsestään  selvään asiaan. Ihmisten kotkotuksia, mutta kaunis ajatus silti. Seikkailu on alkanut, Huubert tunsi sen parranpujokeessaan. Ties vaikka kuinka läheltä, sitä pääsisin seuraamaan, hykerteli Huubert mielissään.

~*~

Pee ja Ässä.

Halituips ja pusmuiskis. Rakkauden täyttämää joulua teille kaikille, toivottaa Luonnonkansa ja Kattilan väki. 

Kiitos, että kuljitte mukana.

Turinat ei jää täähän, mutta henkäisemme jonkin hetken,

julistaen kaikelle valtakunnalle joulurauhan ilolla ja valolla.

( Myös kirjurille.)

Luonnonkansan turinoita: Asioissa eteenpäin. (Osa 3)

Kuten huomaatte, kun Tytti laittaa tuulemaan, silloin tapahtuu. Asioilla on hänen mielesään järjestys ja kun se on oikea, on helppo tehdä mitä täytyy. Juuso oli syönyt ja pöytä siistitty, ennen kuin isomummon kissa, ehti lautaseltaan kermansa latkia. Tytin suunnitelmat eteni vakaan rauhallisesti eteenpäin. Sinkoillessaan ovien välillä, Juuso oli täydellisesti kadottanut ajantajunsa. Nyt, antaessaan katseensa kiertää tupaa, hän tajusi, että talon ihmisillä on tulossa joulu. ”Puoli vuotta. Minä olen reissannut, yksin puolikkaan vuotta? Ohho?” ”No seuraava reissua et tee yksin ja tiedät varmaan minne ollaan menossa?”

~*~

Joulu on Luonnonkansallekin tärkeää aikaa, tosin heillä, on jouluaika jaettu tasaisesti, ihan koko vuoden ajalle. Ihmisten jouluna, keskitalvella, he kokoontuvat juhlimaan, sitä, että Kaamos alkaa hiljalleen väistyä valon tieltä ja herätellä nukkuvaa maailmaa.

Tulin joskus kesällä marjamättäällä istuessani, sellaisen jouluisen tunnelman valtaan, että oli pakko hetki laulaa Petteri-Punakuonoa. Ihmiskansa väittää, että kesällä joululaulujen laulusta, tulee vesisadetta, mutta tosiasiassa se on Luonnonkansan ilonitkua. Tämän kertoi Kaarnalan Herra siinä mättäällä.

”Kun keskellä kesää, muistat hetken lapsuutesi joulusta, olet kohdannut kansamme joulunhengen, joka siinä rakentaa jotain jouluntaialla. Tämä tunnelma on merkki siitä, ettet olekaan ihan immuuni Luonnonkansan värähtelylle. Kun he huomaavat, että olit tunnelmassa mukana, he nauravat, kunnes itkevät silkasta ilosta. Ollaan sillä tavalla hassuja vähän kaikki.” 

 ”Wilhelmiina?” mmm... Mitä sanoit Tytti? ”Jatkanko taas?” Hmm?..Niin tätä toista turinaa?

Jo tietenkin jatkat, anteeksi ajatus harhaili...

~*~

Minne te siis olitte menossa?

”No Korvatunturille tietty. Joulupukin tupaan, ja minä näen rakkaan emoseni.” Juuso hypähtelee tuolillaan tiut innosta helkkyen. 

Tytti otti Juusoa oikein kädestä kiinni (ettei tämä eksyisi matkalla) ja yhdessä astuivat ovesta. Tuulen suhina kuului hetken heidän korvissaan, sitten hups tups, tiun helinällä ja seuraavaksi he astuivat suoraan Juhlatupaan. ”Joulun aikaan täällä kokoontuu kaikki, kyllä me täältä yksi mestaritonttukin esiin kaivetaan.” sanoi Tytti ja piteli Juusoa edelleen kädestä. (Ei tuosta huolimattomasta tiedä, vaikka vilinässä uudelleen eksyisi.)

On hankala olla myrtynyt, nuori tonttumies, moisen toimintatarmon hyöriessä ympärillä. Tytti suki Juuson parran, nyki ja oikoi tonttupuvun rutut suoriksi ja säpikkäiden pinnan siistiksi, tiun sointuvaksi hiippalakissa ja koetti vielä pestä korvantaukset ja kaivaa hammasväleistä ruisleivän murut, mutta ne sentään Juuso koki tekevänsä hyvin itsekin. Hän suki vielä varmuuden vuoksi hiuksiaankin hiukan siistimmäksi ja niin Juuso oli valmiina astumaan Joulupukin toimistoon. Tai ainakin melkein. ”Tulisitkos sinä minun kanssa?” Hän kysyi Tytiltä. ”En muista kaikkea tapahtuneita ja oisi hyvä, kun olisi ajatus mukana..”

Kutsu hyväksytty ja rinta rinnan he astuivat toimistoon. Joulupukki ja Muori oli hymyilevinä vastassa. ”Hei teille.” virkkoi Tytti ja hyppäsi halaamaan heitä. Juuso katseli hämmentyneenä halauksen iloa. ”Niin Joulupukki ja Muori ovat minun oppimestarit ja rakkaat ystäväni. Ja Muori toimi myös opettajanani, kotitaloustonttukoulussa.” 

Tytti esitteli Juuson ja hänen asiansa. Kun selon teko oli tehty, otti Muori Tyttiä käsikynkästä ja he lähtivät keittiön puolelle, Juuso jäi Joulupukin kanssa selvittämään ongelmaansa. Luontoäiti kutsuttiin paikalle ja hänen kirjoistaan katsottiin uudelleen opintosuunnitelma. Joulupukin leppoisuudessa, Juuso löysi taas hyvän tuulensa ja hyrisi iloa siitä, että oli törmännyt Tyttiin. Siinä vasta tuulenpyörre hänen mieleensä.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Asioissa eteenpäin. (Osa 2)

~*~

Pölyvillakoira oli pelastautunut tuvan sohvan alle, turvalliseen koloonsa.”Juuso, Oppipoika matkalla mestarinsa hutkittavaksi. Ei viime kerralla sinun hutkittavana ollessa, tullutkaan esittäydyttyä.” Juuso ojensi kätensä kohteliaaseen tervehdykseen.

"Tytti, nykyään Kantolan Kotitonttu ja järjestyksen pitäjä. Mikäpä oppipojan on tänne heittänyt? Meidän oppiinko olet tulossa, vai onko suuremmastakin koulutuksesta kyse?"

"Kotitonttuoppilaaksihan minä, mutta paikan piti olla jossain Lempeänjoen suunnalla. Hukkasin osoitteen lähtötohinoissa ja nyt ei ole mitään tietoa minne mennä.” Tytti maiskautti paheksuvasti suutaan. ”järjestys ja tarkkuus, tavarat tavaroiden paikalla, niin niiden kuuluu olla. Hutiloinnista menee hermot.” Juuso näytti nololta ja surulliselta. Oli kova paikka lähteä alku Kotosestaan, jo sillon aikoinaan Turunlinnan turvallisten muurien sisältä. Saati nyt, kun ensikertaa matkustaa, oikein luvan kanssa, pois kotoaan.

Tietämättä lainkaan, koska sen oman rakkaan tonttuemosen näkee seuraavasti. Jouluna tietenkin, mutta näin pahasti eksynyt hän ei ole ollut, sitten ensimmäisen karkumatkansa. Ilman Luontoäitiä, hän ei vieläkään olisi päässyt pois linnan tyrmästä, johon tuli silloin eksyneeksi.

”Ensimmäinen yksin tehty matka ja tarkoituksena löytää mestari, en muista osoitetta, en oppimestarin nimeä en mitään.” Juuso käänsi säärensä monen moneen ristiin, kuten hällä tapana oli, kun joku asia laittoi pohtimaan vakavia, tahi mukavia. Siinä monella mutkalla ollen, hän pohti maailman hetkellistä synkkyyttä, huultaan purren ja parpaitaan tuijotellen. Tytti seurasi Juuson ilmeilyä ja hymyili. ”Vekkuli otus. No ruokaa ja sitten vasta ajattelua!” Huis hais ja pöytä oli katettu. Ja Juusolla nokkansa alla mitä maittavimmin tuoksuva soppakulho.

~*~

Luonnonkansan turinoita: Asioissa eteenpäin (Osa 1)

~*~

Eilen kertomastani jokunen aika myöhemmin, Tytti oli aloittanut työnsä Isomummilla. Kantolassa toimi jo kievari ja melko vilkas sellainen. Juuso oli matkalla ensimmäisen oppimestarinsa luo, yllättäen hän oli taas pulassa. Matkalla hän oli hukannut osoitteensa ja sinkoili nyt tupien välillä eksyneenä ja lähes kyynelten partaalla. Oli meneillään jo ties monesko ovi, jota hän tempoi kotoaan lähdettyä, eikä edelleenkään muistanut oikeaa osoitetta. Ajatuksissa pyöri hiukan sitä ja tätä, muttei osoitetta, ei edes opettajan nimeä.

Seuraavasta ovesta nykäistessään, hän tupsahti suoraan Tytin syliin, kaataen sekä Tytin, että hänen kantamansa maitohinkin, pitkin tuvan lattioita. ”Sinä kuriton taas!” Tytin topakuuden tuntevat tirskahti hiljaa vieressäni. Heistä piittaamatta, Tytti kertoi tarttuneensa Juusoa korvasta ja laittaneensa "pojan siivoamaan lattiat ja lopulta koko tuvan." (Juuson tekemä siisti työjälki, teki häneen taas kerran  vaikutuksen.)

Kun tupa oli siisti, Tytti vilkaisi Juusoa alkoi hymyillä.

Juuson partahaivenista roikkui pölyvillakoira, se koetti pelastautua Juuson nenäliinalta. Hätääntyneenä se heilautti itsensä suoraan Juuson nokkaan ja aiheutti valtavan aivastusryöpyn, joka sinkautti otuksen lattialle ja vavahdutti astiakaapin sisältöä.

Juuso näytti hämmentyneeltä ja hiukan äkäiseltäkin.”Kaikkea sitä, pitäisi eteenpäin päästä ja tässä sitä jumitaan, taas tuon saman Likkalapsen komenneltavana. Nättihän tuo on, mutta miten tuolle hirmulle sanotan vastaan?” 

Jupina tavoitti Tytin korvat ja aikaan sai heleän ja varsin tarttuvan kikatuksen. Ensin ihan tavallisen ja sitten, jostain sisältä saakka korviin kantautuvan naurunkikatuksen. Eikä sille kikatukselle ja naurulle tullut loppua, ennen kuin kumpikin Tonttu istui tasapyllyllään lattialla ja pyyhkivät kikatuksen kyyneliään, suuriin nenäliinoihinsa.

~*~

Luonnonkansan turinoita. Suuri pelastusoperaatio (osa 3)

~*~

Karhu rauhottui kuin taikaiskusta, nuolaisi Tyttiä poskesta ja löntysti pesäänsä, Luontoäiti korjasi pesän lämpimäksi ja oli kuin kelkka ei koskaan oisi pesään osunutkaan. 

Juuso tuijotti tilannetta pöllähtäneenä, kelkka vierellään. Olipas se huh, olipas se aika lähellä. Hän katseli housun punttiaan, joka oli riekaleina ja takkia, josta toinen hia puuttui kokonaan. Kyllä rakas tonttuemonen taas kiitteleisi.

~*~

Tytti mulkaisi Juusoa alta kulmiensa ja kehoitti mukaansa, tonttupoika seurasi kiltisti. He tulivat Joulumuorin käsityöhuoneesen ja hetken Tytti kaiveli laatikoita ja löysi neulan ja lankaa. Antoi ne Juusolle ja lisäsi kehoituksen,”Teekin siistiä jälkeä, ettei äitisi tarvitse kauhistua.” Sitten hän poistui olettaen, että Poika Tonttu osaisi neuloa. Edelleen pöllähtäneenä Juuso tarttui neulaan ja aloitti vaatteiden korjauksen, tietämättä lainkaan miten moinen pitäisi tehdä. Joulumuori ja Luontoäiti kurkisteli tilannetta ikkunasta, ”Selvä nyt löysi Juuso vahvenpansa, tai ainakin korvansa. Autammeko hiukan, että jälki olisi toivottua?” Rouvat nikkasivat toisilleen silmää ja puhalsivat puuterirasioihinsa.

”leväytä lehtikasa,

korjautyötä opettavaa

otsikkoa näytä.”

Lehtikasa kaatui suoraan Juuson nokan eteen ja hätkäytti pojan uudelleen pieneen paniikkiin. "Tuokin vielä, siivottava se on ennen kuin se Likka tulee taas komentamaan." Pinon päälimmäisestä lehdestä, oli auennut sivu ”Näin korjaat repaleiset vaatteet.” Tuota minä tarvitsen, tuumi Juuso, niputti loput lehdet paikoilleen, luki artikkelin ja teki niin siistiä jälkeä, kuin oisi ikänsä ommellut. Sitten hän etsi Tytin käsiinsä ja näytti tuloksen. ”No välttäähän tuo. Mutta jatkossa jätä karhu rauhaan.” Hölmistyneenä Juuso lupasi, mutisten kuitenkin,"Oli siinäkin nyt kehu hyvästä ompelusta." Mutta tosiaan, karhua Juuso ei enää häirinnyt. Taisi jopa käydä viemässä sille hunajapurkin joululahjaksi ja anteeksi pyynnöksi. Mutinoille Tytti hymyili toisesta suupielestään ja piti ajatuksensa salassa.

Hmm, eihän tuo tarina vielä selitä, tuota kaikkea ystävyyttä, eikä vallankaan näitä samanlaisia sydänmukeja. Eikä sitä, että pituudestaan ylpeä Tytti, istuu tänäkin iltana, ikkunalaudalla kukkaruukkulautasella ja kihertelee mukavia, glögimuki kädessään ja Juuso vierellään. Ihan pieneksi muuntuneena molemmat. Ei riitaa, eikä toruja, vaan kikatusta. Jätittekös kertomatta jotain?

~*~

Luonnonkansan turinoita: Suuri pelastusoperaatio. (Osa 2)

~*~

Jouluisinhan se Luonnonkansa tutustuu usein uusiin ystäviin. Samoin juhannuksena ja juhlapyhinä tuon tuostakin. Tytin ja Juuson tapaaminen ajoittuu aikaan ennen joulua. Ja ennen Tytin tuloa Kantolaan. Tytti oli Joulumuorin kotitaloustonttukoululla opissa viimeisiä aikoja ja jouluna hänen olisi tarkoitus saada todistus.(Meidän ihmisten keskuudessa Tyttiä oisi voinut sanoa pikkuvanhaksi, tai kaiken tietäväksi. Hän on semmoinen jo lapsesta saakka, hyvin terävä ja tietäväinen. Hyvä ominaisuus haaveilevan ihmisen kotitontulle) Juuson perhe oli muuttanut vast'ikää Kittilään ja Juuso oli ehtinyt jo tulla kuuluisaksi ”pakoretkistään”. Milloin hän pakeni kärttyisiä poroja ja milloin kipakkaa kirjastotonttua, toisinaan taas Luontoäitiä joka, vaikkakin on kuuluisa leppoisuudestaan ja sydämellisyydestään, on suuttuessaan myrskytuultakin pelottavanpi. 

Eräällä pakoretkellään, hän oli enemmän kuin pulassa. Sillä erää Juuso ei itse ihmeellistä kyllä, ollut tarkoituksellaan sortunut konnan töihin, mutta olipa osunut mäkeä laskiessaan, kelkkoineen talviunillaan olleen karhun pesään. Tuon räiskeen ja rähinän keskelle, osuivat opintomatkalla olleet Joulumuori, Luontoäiti, sekä viimeisen opintokauden oppitonttut, joiden joukossa oli myös Tytti.

Tytti katseli hetken tilannetta, ojensi pitkän kätensä keskelle lumi pyörrettä ja veti Juuson ulos nujakasta. Karhu pyöri vielä hetken ympyrää, ennenkuin huomasi rökitettävän kadonneen. Tytti katseli karhua hetken ja huomasi pitkän oksankarahkan sen kankussa, tarttui siihin ja nykäisi nopeasti irti, karhu urisi kivusta ja koetti käydä Tyttiin tassuiksi, samalla hetkellä sekä Tytti, Luontoäiti, että Joulumuori nappasivat taskustaan pienen puuterirasian ja puhalsivat siihen. Kimaltavan puuteripölyn laskeutuessa karhun turkille, he mutisivat.

"Äkäpiikki pois jo on,

älä ole rauhaton,

Loppuu turha murina,

ärrimurrin nurina.

 Menehän jo Nukkumaan

joulun juhlaan herää,

Nallen iloa kerää.”

~*~