Maailman Napa.

Oi taitavuuttamme, oi itsetuhon taidetta. Jumala loi meidät itsensä kuvaksi ja me loimme itsestämme jumalan, jolla on "oikeus" tuhota luomuksensa ja oi mahtavuutta, VAPAA TAHTO. Hei hou maailma räjähti. Saammeko me elämämme aikana, aikaan jotain SUURTA? Mikä siitä tekee suurta? Koko elämämme me opimme ja imemme tietoa maailman arvojärjestyksistä ja niistä käytösmalleista, joiden tavoin kaikkien tulisi elää.Mutta.. Onko juuri tosi, että pitää olla kohtelias kaikille? Niillekin jotka eivä ole kohteliaita minulle? Ja pitääkö tosiaan rakastaa sitäkin ihmistä, joka jokaisena elämänsä päivänä, tekee elämästäni helvetin, vain katsomalla minua peilistä?

Ja onko elettävä silloinkin varastamatta, kun olet rahaton ja kaikki toimeentulosi ja seuraavaan päivään elämisen keinot, on kiinni siitä, pystytkö varastamaan kaupan hyllyltä leipäpalan, vai et? Ja jos henkesi on kiinni siitä, tapatko sinua uhkaavan hullun murhaajan, vai et? Kaikki ne tavattoman viisaat kymmenen käskyä. Mitäpä, jos niitä ei oikeasti olekaan tehty tuohon muotoon, kuin ne nykysuomennoksissa on, vaan käskyt tarkoitti jotain täysin toisenlaista elämäntyyliä? Eikö aina pitäisi olla esimerkki, kuinka ja miten toimitaan, jotta osaisi toimia oikein? Eihän tämä maailma ole enää vuosituhansiin tominut Kymmenellä käskyllä, vaan se on luonut voimakkaammat ja ihmiskuntaa halitsevammat käskyt. Se selviää, kellä on valta ja voima, muut kyykkiköön ojan pohjalla, siis, jos siellä on vielä tilaa.


Ainakin minun oppimani "kaavan" mukaan, kuuluisi kulkea viisaanpiensa vanavedessä, koska omana itsenäni, en kenellekään tunnu olevan sinne päinkään riittävä. En edes itselleni. Mutta kuinka valita se viisas seurattava, kun se aina eri ihmisen mielestä, on erilainen ja toisen moinen ja mikä tärkeintä se EN OLE KOSKAAN MINÄ. Miksi? 

Omien, vai toisten näkemyksen mukaanko? Minä minuna, olen kuitenkin selviytynyt tästä maailmasta, tähän asti, vain minuna ja minun itseni avulla. Silloinkin, kun etenen toisten ohjeiden mukaan, vain minulla on valta ottaa, tai olla ottamatta, saamani neuvot vastaan. Muiden eläessä minun elämääni omansa mukaisesti, kaikesta olisi tullut toisenlaista, enkä viihtyisi nahkoissani, yhtään  tämän hetkistä paremmin. Ei sillä, että se näinkään olisi suuresti miellyttävää, mutta olen tästä elämäni kaaoksesta itse vastuussa. Ja kipeän masokistisella tavalla ylpeä siitä, miten huonosti hoidin tämän matkan. Ehkä seuraava etappi, menee vielä loistavammin persmäkeä laskien.


Ja näin pysyn "lestissäni" ja hellin mielessäni synkkää maailman kuvaa. Enenpää se ei penkin alle enää voi mennä, mutta kokeilen silti. Annan kaikkien negatiivisten ajatusteni tulla esiin, käytän koko luovuuteni siihen, millä tavalla maailma vielä, voisi mennä pieleen ja tapojahan riittää. Ihminen on nero. Minä olen nero, luovuuteni kukkii, kun koetan nähdä sen seuraavan katastrofini, johon joudun ja pääsen. 

Makaan selälläni olohuoneen lattialla ja odotan kuinka se ensimmäinen meteoriitti, tai kuun palanen ottaa ja putoaa suoraan kotini katolle. Ei minulla tavallaan ole enää mitään, mitä menettää. Kaikki oli jo tässä ja tavallaan muuta, en edes enää odota, kuin sitä tapaa, jolla maailmankaikkeus tekee lopun, tästä typerää typerämmästä ja turhaa turhemmasta elämästä, jonka viisaudessani päätin elää. Ihan vai perseelläni istuen. Tai selälläni kuolemista odottamassa.


Me vertailemme itseämme mielellämme toisiin ihmisiin. Näemme aina jonkun itseämme parempana, tai huononpana, näkemättä, miten hän itsensä näkee. Itsemme me nämme yleensä lahjattomina ja arvottomina, edes kehuihin kelpaamattomana ja samalla väheksymme, toistemme mielipiteitä. Sillä toiset näkevät sinut, ehkä kauniinpana voimakkaanpana ja täydellisenpänä kuin mihin itse pystyt. Onko hän huono ihminen, kun näki sinussa hyvänä jotain, mitä itse et arvosta? Kuuntelemme hänen sanojaan ja opimme, tai emme, jotain, tai emme mitään. Nostamme jonkun jalustalle ja hetken päästä näemme, että jalustaa horjuttaa joku, joka on erimieltä kanssamme, aina on joku, joka näkee asiat toisin kun me. Toisin kuin minä. Minä halveksin itseäni nyt, pidän itseän mitättömyyden multihuipentmana ja yybertarpeettomana oliona, jolle voisi ihan aidosti antaa lähtöpassit Tellukselta. Yksi solu jota ilmankin maailmankaikkeus pärjää. 

Mutta jos joku arvostaakin minua soluna? Onko hän väärässä? Pitääkö hänent mitätöidä siksi, että minä en näe, kuule,

tai tunne samoin kuin hän?
Lähes kaikkien, heikoilla itsearvostuksen tunteen omaavilla ihmisillä, on sama käsitys itsestään, meitä ei tarvita me olemme mitättömiä, Vain kuolleita turhia soluja. Miksi? Mikä jostakin solusta, teki tarpeettoman ja turhan? Mikä antoi jollekin osalle aivojani, oikeuden moittia minua turhaksi? Mikä antoi sinulle oikeuden, moittia sinua turhaksi, tai mikä Jumalainen voima oli se, joka antoi kenellekään oikeuden sanoa, mitään toimintaa turhaksi? 

Geenimanipulaatio? Siinä missä eläimiä "rakennetaan" tieteen avulla uusiksi, rakennetaan uusi ihmisrotu ja jalostetaan täydellisiä olentoja universumin täytteeksi ja vallankäyttäjiksi. Millainenhan se täydellinen maailmankaikkeus sitten oikeasti on? Jos se ei ole meidän mieleisemme nytkään, niin miten me osaisimme sitä koskaan muokata oikeaksikaan, kun enimmäkseen osaamme vain julkituoda sen, mitä emme arvosta itsessämme, emmekä muissa? 




Positiivisuus on kuollut, universumimme on täynnä vääränlaisia olentoja, mihinkäänsopimattomuutta ja typeryyttä. Vallassa oleville on tärkeänpää pipertää patalappudirektiivejä ja villasukkaveroja, kuin pohtia sitä, millä tavalla nykyisen maailman köyhydestä noustaan, tai kuinka riittää ruoka, kun liian käppyrät porkkanat ja vanha ruoka kärrätään kaatopaikalle? Ilmaista tavaraa ei ole olemassakaan. Positiivisuus on kuollut ja kaikki järki älymmystön päästä kuollut, tai paleltunut pahana talvena, sillä kukaan päättäjistä ei näe muuta kuin oman napansa, kukaan maailman ihmisistä, ei näe kuin oman napansa ja se on täynnä nöftää. 

Poistakaamme siis Nöftä ja Navat. Kaiken pahan alku ja juuri. Kaikki maailman niskan naksauttajat ja jäsenkorjaajat töihin ja oikaisemaan ihmisten ruoto, sillä katse on saatava siirrettyä ihan toisaalle.

Vaikka oman sydämen tienoolle ennemmin, sillä sinne kukaan ei ole itseään katsonut aikoihin. En minäkään. Se on jäänyt mailman jalkoihin niin usein, että on "parenpi" olla huomaamatta kuinka murskattuja toiveita täynnä se onkaan.



Pessimismiin vajonneena ~W~